Part 22

Eikä hän tosiaan valittanut: ainoastaan alakuloisuus henki hänen tahtomattaan hänen yksinäisen, elämänsä koruttomasta tarusta. Hän sekoitti tuskallisimmilla hetkillä kertomukseensa ylen hämäriä ja sentimentaaleja idealismin uskontunnustuksia, jotka ärsyttivät kylläkin Christophea, mutta joita vastaan hänestä olisi ollut julmaa nyt väittää. Pohjaltaan ne olivat Schulzissa paljoa vähemmin varmaa ja selvää uskoa kuin ainoastaan kiihkeää kaipuuta uskoa, -- epätietoista toivoa, johon hän takertui kiinni kuin pelastusrenkaaseen. Hän etsi sanoilleen vahvistusta Christophen silmistä. Christophe huomasi vanhan ystävänsä silmien anomuksen, ystävän, joka kiintyi liikuttavan luottavasti häneen, joka rukoili häneltä vastausta -- laatien sen itse jo valmiiksi. Silloin puhui Christophe Schulzille tyynen uskon ja omaan itseensä luottavan voiman sanoja, joita vanhus odottikin ja jotka tekivät hänelle hyvää. Vanha ja nuori olivat nyt unohtaneet heitä erottavat ikävuodet: he olivat niin lähellä toisiaan kuin kaksi samanikäistä veljeä, jotka rakastavat toisiaan ja ovat toisilleen keskinäisenä apuna; heikompi haki tukea voimakkaammasta: vanhus turvautui nuoren miehen sieluun.

He erosivat, kun kello oli yli kaksitoista. Christophien oli noustava ylös varhain lähteäkseen kaupungista samalla junalla, jolla hän oli tullutkin. Hän ei vetelehtinyt riisuutuessaan. Vanhus oli varustanut vieraalleen huoneen sellaiseen kuntoon kuin olisi ajatellut Christophien asuvan siinä kuukausia. Hän oli asettanut pöydälle ruusuja, ja laakerinoksan. Kirjoituspöydälle oli hän levittänyt aivan uuden imupaperin. Hän oli kannattanut sinne heti aamulla pianinon. Hän oli valinnut ja järjestänyt hyllylle sängyn pääpuoleen kirjoja, jotka olivat hänestä kaikkein kalleimmat ja rakkaimmat. Ei löytynyt pikkuseikkaa, jota hän ei ollut hellyydellä miettinyt. Mutta se oli hukattua vaivaa: Christophe ei edes huomannutkaan mitään. Hän heittäytyi vuoteeseen ja nukkui heti sikeään uneen.

Schulz ei nukkunut ollenkaan. Hän pohti päässään kaikkia iloja, mitä hän oli tänään saanut. Ja tunsi jo myöskin surua, siksi, että ystävä lähtisi pois. Hän muisteli alusta alkaen kaikkea, mitä he keskenään olivat puhelleet. Hän ajatteli, että hänen rakas Christophensa nukkui lähellä häntä, seinän toisella puolella, sänky aivan siinä kiinni. Schulz oli lopen uupunut, hänen jäseniään pakotti ja henkeä ahdisti; hän aavisti, että hän oli vilustunut kävelymatkalla ja että hän saisi taas uuden taudinpuuskan; mutta hän ajatteli ainoastaan:

-- Kunhan pysyn tällaisena hänen lähtöönsä asti!

Ja hän pelkäsi herättävänsä Christophen, kun hänelle tuli yskänkohtaus. Hän oli kuvaamattoman kiitollinen Jumalalle, ja hän alkoi nyt sepittää runoa muinaisen Simeonin kiitosvirren sanoihin: _Nunc dimittis_... Hän nousi vuoteesta, hien vallassa, kirjoittamaan runoaan, ja hän istui pöytänsä ääressä, kunnes oli saanut värssynsä huolellisesti puhtaiksi, liittäen niihin nöyryyttä uhkuvan omistuksen ja merkiten alle nimensä ja päivämäärän. Sitten hän meni jälleen sänkyynsä, vilunväreet ruumiissaan, eikä saanut koko yönä itseään lämpenemään.

Aamu alkoi hämärtää. Schulz ajatteli murheisin mielin eilistä aamua. Mutta samalla hän moitti itseään ankarasti, että hän turmeli näillä ajatuksilla nekin vähäiset onnenhetket, mitä hänellä oli vielä jäljellä; hän tiesi kyllä, että hän katuisi huomenna hetkiä, joiden hän antaisi tänään mennä turhaan; hän päätti olla mitään kadottamatta. Hän seurasi korva tarkkana, kuuluisiko vierashuoneesta mitään ääntä. Mutta Christophe ei liikahtanutkaan. Hän nukkui aivan samassa asennossa kuin oli nukkumaan ruvennut; hän ei ollut hievahtanut kertaakaan. Kello löi puoli seitsemän, ja hän nukkui yhä. Varsin helppo olisi ollut antaa hänen myöhästyä junasta, ja varmaankin olisi Christophe sille kepposelle vain nauranut. Mutta vanhus oli liian tunnollinen määrätäkseen sillä tavoin ystävän asioissa ilman hänen suostumustaan. Hän selitteli tosin itselleen:

-- Se ei ole suinkaan minun vikani. Eihän se ole varsin minun syyni. Tarvitsee ainoastaan olla herättämättä häntä. Ja jos hän ei herää ajoissa, niin saan viettää vielä kokonaisen päivän hänen kanssaan.

Mutta sitten hän vastasi itselleen:

-- Ei, minulla ei ole siihen oikeutta.

Ja hän piti velvollisuutenaan nousta herättämään Christophea. Hän kolkutti hänen oveensa. Christophe ei kuullut heti; täytyi koputtaa uudestaan. Se oli vaikeaa ukosta, hän ajatteli:

-- Ah, kuinka hän nukkui hyvin! Hän olisi maannut siinä vaikka puoleen päivään!...

Viimein vastasi Christophen iloinen ääni lukon takaa. Kun hän kuuli, mitä kello oli, niin hän oikein huudahti; ja saattoi huomata, kuinka hän alkoi kiireesti liikkua huoneessaan, pukeutui esineitä kolisuttaen, lauloi aarian pätkiä, kysellen samalla ystävällisesti milloin mitäkin Schulzilta seinän takaa ja päästellen sukkeluuksia, joille vanhuksen oli suruissaankin pakko nauraa. Ovi aukesi: Christophe ilmestyi virkkuna, levänneenä, loistavin kasvoin; hän ei ajatellutkaan suurta huolta, jonka hän tuolle vanhukselle tuotti. Oikeastaan ei hänellä olisi ollut mitään kiirettä lähteä, hänelle ei olisi tullut mitään vahinkoa, jos hän olisi jäänyt sinne vielä muutamaksi päiväksi; ja mikä ilo se olisi Schulzille ollutkaan! Mutta Christophe ei voinut täydellisesti sen ilon suuruutta aavistaa. Ja muuten: vaikka hän pitikin vanhuksesta, tuntui hänestä hyvältä nyt lähteäkin: hän oli väsynyt eilispäivän alinomaiseen juttelemiseen noiden olentojen kanssa, jotka takertuivat aivan epätoivon vimmalla häneen kiinni. Ja sitäpaitsi hän oli nuori, hän ajatteli, että kyllä he vielä näkisivät toisensa; eihän tästä ollut lähtö maailman loppuun! -- Vanhus tiesi puolestaan kyllä, että hän olisi pian maailman reunaa kauempanakin; ja hän katseli Christophea jo koko ikuisuuden varalta.

Schulz saattoi Christophen asemalle, vaikka olikin lopen väsynyt. Satoi kylmää tihkusadetta, aivan äänetöntä. Kun Christophe avasi asemalla kukkaronsa, huomasi hän, ettei hänellä ollut enää rahaa tarpeeksi ostaakseen pilettiä kotiasemalle saakka. Hän tiesi, että Schulz lainaisi hänelle ilomielin; mutta hän ei tahtonut häneltä pyytää... Miksi ei? Miksi kieltää henkilöltä, joka meitä rakastaa -- onni auttaa meitä?... Hän ei tahtonut sitä, hienotuntoisuuden tähden, -- tai ehkä ylpeydestä. Hän osti lipun ainoastaan eräälle väliasemalle, ja sanoi, että hän halusi kulkea lopun matkaa jalkaisin.

Lähtökello soi. He syleilivät toisiaan vaunusillan portaalla. Schulz pisti Christophen kouraan yöllä kirjoittamansa runon. Hän seisoi asemasillalla, vaunun kohdalla. Heillä ei ollut enää mitään toisilleen sanomista, kuten usein pitkillä jäähyväishetkillä käy; mutta Schulzin silmät, ne puhuivat: ne eivät irronneet Christophen kasvoista ennenkuin juna oli lähtenyt.

Vaunu katosi rautatien mutkan taakse. Schulz oli taas yksin. Hän meni takaisin kotiinsa, likaista puistokujaa; hän kulki vaivalla, tunsi yhtäkkiä koko väsymyksensä, vilun, sateisen päivän surullisuuden. Tuskin jaksoi hän kotiin ja nousta ylös portaansa. Hän pääsi parhaiksi kamariinsa, silloin tuli hänelle yskä ja tukeutuskohtaus. Salome tuli auttamaan häntä. Kesken valituksia, jotka purkausivat ilmi valastenkin, Schulz hoki:

-- Miten hyvä... miten hyvä, että se kesti tähän asti!...

Hän tunsi vointinsa sangen huonoksi. Hän meni vuoteeseen. Salome lähti noutamaan lääkäriä. Vuoteessa Schulzin koko ruumis hervahti kasaan kuin ryysy. Hän ei olisi voinut itseään liikauttaa; ainoastaan hänen rintansa läähätti kun pajan palkeet. Hänen päänsä oli raskas ja kuumeinen. Koko sen päivän eli hän uudelleen mielessään eilisen päivän tapaukset, sen jokaisen hetken: näillä muistelmilla hän itseään yhä kidutti, ja moitti vielä itseään, että valitti sellaisen onnen saatuaan. Kädet ristissä ja rakkaudesta paisuvin sydämin hän kiitti Jumalaa.

Christophe palasi kotiseudulleen; se päivä oli jälleen kirkastanut hänen mielensä, ja pikkukaupunkiin jääneiden ystävien suuri kiintymys oli kohottanut hänen itseluottamustaan. Kun hän oli ajanut junalla niin pitkälle kuin hänen ostamansa piletti salli, laskeusi hän iloisesti junasta ja alkoi taivaltaa jalkaisin. Hänellä, oli edessään noin kuudenkymmenen kilometrin matka. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan kulki laiskasti kuin koulupoika. Oli huhtikuu. Luonto ei ollut vielä varsin kehittynyt. Lehtien silmut aukesivat kuin ryppyiset pikkukädet mustien oksien päissä; omenapuut olivat kukassa, ja rennot orjanruusut hymyilivät pitkin pensasaitain varsia. Lehdettömän metsän yläpuolella, joka alkoi jo herkän-vihertävänä silmikoida, kohosi vanha, romantinen linna pienen kukkulan laella, ikäänkuin voitonmerkki keihään kärjessä. Aran-sinisellä taivaalla väikkyi mustanpuhuvia pilviä. Varjot kiitelivät pitkin keväisiä maita; silloin tällöin ropisi rankkasade; sitten paistoi jälleen kirkas aurinko, ja linnut lauloivat.

Christophe huomasi, että hän oli jonkun hetken ajatellut Gottfried-enoa. Pitkään aikaan hän ei ollut yleensä muistanut tuota miesparkaa; ja nyt hän kummasteli, miksi hän tuli juuri nyt hänen mieleensä, aivan itsepintaisesti; se vaivasi hänen ajatuksiaan, kun hän siinä kulki erästä poppeleita kasvavaa lehtikujaa pitkin, välkkyvän kanavan rantaa; ja se kuva seurasi häntä niin voimakkaasti, että hän oli näkevinään Gottfriedin ilmielävänä tulevan vastaansa, kääntyessään erään korkean aitamuurin kulman taakse.

Taivas oli synkennyt. Rankkasade ja raekuuro romahti, ja ukkonen jyrisi kaukana. Christophe oli tullut lähelle kylää; hän näki sen ruusunpunaisten päätyjen ja punaisten kattojen kohoavan jo tuuheasta metsiköstä. Hän joudutti askeleitaan, ja meni pitämään sadetta ensimäisen talon kattoulkoneman alle. Rakeita tuli sakeanaan; ne pieksivät kalisten kattotiilejä ja ponnahtivat tielle kuin lyijypallot. Tien ravit täyttyivät äyräitään myöten vedellä. Kukkivien hedelmätarhain ylitse viritti sateenkaari loistavan ja räikeän nauhansa, synkän-sinisten pilvien yläpuolelle.

Talon ovella seisoi muuan nuori tyttö, sukankudin kädessä. Hän pyysi ystävällisesti Christophea käymään sisään. Christophe suostui. Huone, johon hän meni, oli samalla kertaa ruokasali ja makuukamari. Peränurkassa riippui pata roihuavalla tulella. Muuan maalaisnainen puhdisteli siellä vihanneksia, toivotti Christophelle hyvää päivää ja pyysi häntä tulemaan lieden ääreen kuivaamaan itseään. Nuori tyttö meni noutamaan pullon viiniä ja tarjosi Christophelle juoda. Istuen toisella puolella pöytää hän kutoi edelleen, helmoissaan kaksi häärivää pienokaista, jotka leikkivät, heittäytyen vihanneskasaan. Hän ryhtyi pakinoihin Christophen kanssa. Christophe huomasi vasta hetken päästä, että hän oli sokea. Hän ei ollut suinkaan kaunis. Muuten oli hän lujatekoinen tyttö, posket punaiset, hampaat valkeat, mutta kasvonpiirteissä ei ollut säännöllisyyttä. Hänen kasvonsa olivat hymyilevät ja hiukan ilmeettömät niinkuin monilla sokeilla; ja samoin oli hänellä vimma haastaa ihmisistä ja asioista sillä tavoin kuin hän olisi ne nähnyt. Ensin Christophe ällistyi ja ajatteli, pitikö tuo häntä pilkkanaan, kun tyttö sanoi rauhallisesti hänelle, että luonto oli tänään niin kaunis. Mutta kun hän sitten katseli vuoroin sokeaa ja vuoroin vihanneksia puhdistavaa naista, näki hän, ettei täällä tytön sanoja kummasteltu. -- Nuo kaksi naista kyselivät Christophelta ystävällisesti, mistä hän oli matkalla ja mitä kautta hän oli tullut. Sokea sekautui puheeseen, hiukan liioitellun innokkaasti; hän myönteli Christophen matkan varrella luonnosta tekemät huomiot oikeiksi tai lausui niistä oman, eriävän ajatuksensa. Tietysti osuivat hänen huomautuksensa usein päin seiniä. Tyttö näytti koettavan vakuutella itselleen, että hän näki yhtähyvin kuin vieraskin.

Sillä välin oli muuta talon väkeä tullut sisään: noin kolmekymmen-vuotias, vankka talonpoika ja hänen nuori vaimonsa. Christophe jutteli hiljalleen heidän kaikkien kanssa; ja hän katseli taivaalle, joka nyt kirkastui, ja odotti, että voisi lähteä jälleen jatkamaan matkaansa. Sokea alkoi hyräillä erästä laulua, antaen samalla sukkapuikkojensa ahkerasti liikkua. Se laulu toi Christophen mieleen monia entisiä muistoja.

-- Kuinka tekin tunnette tuon laulun? kysyi hän.

(Gottfried oli aikoinaan opettanut sen Christophelle.)

Christophe hyräili lopun laulua. Tyttö alkoi nauraa. Hän lauloi nyt säkeiden alut ja Christophe huviksensa loput. Hän nousi jo, mennäkseen katselemaan ulos ilmaa, ja kulki siinä huoneen läpi ovelle, tähystellen ohimennen ja muuten vain sinne tänne huoneen nurkkiin; silloin huomasi hän nurkassa, astiapöydän vieressä erään esineen, joka sai hänet aivan säpsähtämään. Se oli pitkä, koukkupäinen sauva, jonka kädensijaan oli leikattu kömpelösti pienen kumartavan ja hattuaan nostavan miehen kuva. Christophe tunsi hyvin tuon sauvan: hän oli leikkinyt sillä pienenä. Hän ryntäsi, tempasi sauvan käteensä, ja kysyi ahtaalla äänellä:

-- Mistä... mistä te olette saaneet tämän?

Isäntä katsahti häneen ja vastasi:

-- Muuan ystävä heitti sen tänne; vanha ystävä, joka nyt on kuollut.

Christophe huudahti:

-- Gottfried?

Kaikki kääntyivät ja kysyivät.

-- Mistä te hänet tunnette?

Ja kun Christophe sanoi, että Gottfried oli hänen enonsa, hämmästyivät he kaikki ja tulivat liikutetuiksi. Sokea nousi, hänen lankakeränsä kieri pitkin permantoa, hän tallasi kudintaan jalkoihinsa, tarttui Christophen käteen ja toisti järkytettynä:

-- Oletteko te hänen sisarensa poika? Kaikki puhuivat yhtä suuta. Christophe puolestaan kysyi:

-- Mutta te, kuinka te hänet tunsitte?

Mies vastasi:

-- Hän kuoli meillä.

Istuttiin jälleen; ja kun kiihtymys oli hiukan rauhoittunut, kertoi äiti jälleen työhönsä ryhtyen, että Gottfried oli käynyt heillä monet vuodet; joka kerran hän poikkesi heille, sekä meno- että tulomatkoillaan, kaupusteluretkillään. Kun hän viime kerran oli tullut -- (viime heinäkuussa), -- oli hän näyttänyt hyvin väsyneeltä; ja laskettuaan käärön selästään ei hän ollut hyvään aikaan saanut sanaa suustaan; mutta siitä ei oltu sen enempää välitetty, sillä oli totuttu, että hän oli sellainen tullessaan, ja tiedettiin, että häntä kiusasi hengenahdistus. Gottfried ei valittanut vaivaansa. Milloinkaan ei hän yleensä vaikeroinut. Aina keksi hän jotain hyvää pahoissakin asioissa. Kun hän oli väsyttävässä työssä, niin hän iloitsi ajatellen, miten mukavaa olisi sitten, illalla, kun pääsisi vuoteeseen; ja kun hän oli kipeä, sanoi hän, kuinka hyvä sitten olisi olla, kun ei enää kärsisi...

-- Ja paha se on, herra, että ihminen on aina tyytyväinen, lisäsi emäntä; sillä kun ei valita vaivojaan, niin eivät muutkaan sääli. Minä toki valitan aina...

Gottfriedistä ei siis oltu ajateltu sen kummempaa. Olipa laskettu leikkiäkin, niin leppoisalta hän näytti; ja Modesta -- (se oli tuon sokean tytön nimi), -- oli kysynyt häneltä kääröä hänen selästään ottaessaan, eikö hän aikonut koskaan väsyä kiertelemästä tuolla tavoin kuin mikäkin nuori mies. Gottfried vastasi ainoastaan hymyllä; sillä hän ei jaksanut puhua. Hän istahti penkille tuonne oven eteen. Kukin talonväestä lähti työhönsä: miehet pellolle, äiti keittiöön. Modesta meni ulos penkin luokse: seisoi sima ovenpieltä vasten, kudin käsissä, ja jutteli Gottfriedille. Gottfried ei vastannut hänelle; Modesta ei pyytänytkään vastausta, kertoi hänelle vain, mitä siellä oli Gottfriedin viime käynnin jälkeen tapahtunut. Gottfried hengitti vaivalloisesti. Modesta kuuli, että hän koetti puhua. Mutta Modesta ei tullut siitä rauhattomaksi, sanoi hänelle ainoastaan:

-- Älä puhu, lepää siinä. Ennätäthän vielä puhua... Kulkeapas ja väsyttää itsensä noin!...

Sitten ei Gottfried enää puhunut, ei koettanutkaan. Modesta alkoi jälleen jutella tarinaansa, luullen, että toinen kuunteli. Gottfried huokasi, ja oli vaiti. Kun äiti vähän ajan päästä meni ulos, näki hän Modestan yhä juttelemassa siinä, ja Gottfriedin istuvan pää taaksepäin hervahtaneena ja katse taivasta kohti. Modesta oli jo jonkun aikaa jutellut ruumiille. Modesta ymmärsi silloin, että mies-raukka oli tahtonut jotain sanoa ennenkuin kuoli, mutta ei ollut voinut; silloin oli hän alistunut, suruisesti hymyillen, ja niin oli hän ummistanut silmänsä, keskellä kesäillan rauhaa...

Oli lakannut satamasta. Miniä meni läävään; poika otti kuokan ja puhdisti oven edessä olevan viemäriojan, jonka muta oli tukkinut. Modesta oli kadonnut, kun toiset alkoivat kertoa kuolemantapauksesta. Christophe jäi nyt huoneeseen kahden kesken emännän kanssa. Hän oli liikutettu ja vaiti. Mutta vanha emäntä, pieni ja kielevä ihminen, ei voinut kauan kestää vaitioloa; ja hän alkoi kertoa Christophelle juurtajaksain, kuinka hän oli tutustunut Gottfriediin. Se oli tapahtunut jo hyvin kauan sitten. Kun hän oli vielä nuori tyttö, rakasti Gottfried häntä. Gottfried ei uskaltanut sanoa sitä hänelle; mutta siitä asiasta laskettiin aina leikkiä; ja hän piti Gottfriediä vain pilkkanaan: (sellaisia hänelle oltiin joka paikassa, missä hän liikkui.) -- Siitä huolimatta tuli Gottfried heille alinomaa joka vuosi. Hänestä oli luonnollista, että häntä pilkattiin, luonnollista, ettei tuo tyttö häntä rakastanut, luonnollista, että hän meni naimisiin toisen kanssa ja tuli onnelliseksi. Mutta emännän onni tyttönä oli ollut liikaa, hän oli liiaksi sillä ylpeillyt: onnettomuus tuli. Hänen miehensä kuoli yhtäkkiä. Sitten hänen tyttärensä, -- kaunis, terve ja voimakas tyttö, jota kaikki ihastelivat ja jonka seudun rikkain tilallisen poika aikoi juuri naida, -- menetti näkönsä, tapaturmasta. Kun Modesta eräänä päivänä oli kiivennyt suureen päärynäpuuhun, tuolla, rakennuksen takana, ottamaan hedelmiä, niin luiskahtivat tikapuut: pudotessa töykkäsi katkennut oksa häntä pahasti lähelle silmää. Ensin luultiin, että hän pääsisi pelkällä arvella; mutta sitten tuli hänelle alinomainen vihlova tuska otsaan: toinen silmä oli pimennyt ensin, sitten toinen. Eikä ollut auttanut mikään lääke eikä hoito. Silloin oli tietysti naimahomma mennyt myttyyn; sulhanen oli hävinnyt sille tielleen, selittelemättä; eikä niistä pojista, jotka kuukausi sitten olisivat vaikka tappaneet toisensa saadakseen tanssia kerran Modestan kanssa, ainoakaan ollut uskaltanut, -- (senhän käsittää) -- ottaa taakakseen sairasta ihmistä. Silloin joutui Modesta, joka oli ennen ollut niin huoleton ja iloinen, sellaiseen epätoivoon, että hän ei tahtonut elää, ei huolinut enää ruokaa, vaan itki aamusta iltaan, ja yölläkin kuului hänen valittelunsa vuoteesta. Ei tiedetty, mitä tehdä; ei voitu muuta kuin surra hänen kanssaan; ja silloin hän itki yhä kipeämmin. Lopulta niihin hänen valituksiinsa kyllästyttiin; silloin alettiin hänelle tiuskia, ja hän sanoi heittäytyvänsä kanavaan. Pappi kävi joskus talossa: hän haasteli Modestalle taivaallisesta isästä, ikuisuuden asioista, palkasta, jonka hän saisi toisessa elämässä, kun kärsisi täällä maailmassa; mutta siitä ei Modesta saanut yhtään lohdutusta. Eräänä päivänä tuli Gottfried jälleen heille. Modesta ei ollut koskaan ollut liioin hyvä hänelle. Ei silti, että hän olisi ollut luonteeltaan paha, mutta hän käyttäytyi pilkallisesti; ja hänestä oli hauskaa kujeilla, tulematta sitä sen enempää ajatelleeksi. Ei ollut ilkeyttä, jota hän ei olisi Gottfriedille sanonut tai tehnyt. Kun Gottfried nyt sai kuulla Modestan tapahtuman, niin hän tyrmistyi aivan kuin olisi ollut perheen jäsen. Kuitenkaan hän ei ilmaissut Modestalle tunteitaan, kun näki hänet seuraavan kerran. Hän meni istumaan Modestan viereen, eikä vihjaillut sanallakaan onnettomuuteen, vaan jutteli hänen kanssaan, rauhallisesti kuten ennenkin. Hän ei surkutellut häntä laisinkaan; hän oli aivan kuin ei olisi huomannutkaan, että Modesta oli sokea. Kuitenkaan hän ei puhunut koskaan Modestalle sellaisista seikoista, joita tyttö ei voinut nähdä. Hän haasteli hänelle ainoastaan niistä, jotka hän saattoi kuulla tai muuten huomata, sokeanakin; ja sen hän teki yksinkertaisesti, ikäänkuin luonnollisena asiana; niinkuin hän itsekin olisi ollut sokeana. Ensin ei Modesta kuunnellut häntä, vaan itki yhä. Mutta seuraavana päivänä hän jo kuunteli paremmin, ja puhuikin jo hiukan Gottfriedille...

-- Enkä tiedä, mitä Gottfried mahtoi hänelle sanoa, jatkoi emäntä. Sillä oli heinänteko, eikä minulla ollut aikaa Modestan asioihin. Mutta kun me illalla tulimme niityltä, näimme Modestan jo puhelevan rauhallisesti, ja sen jälkeen hän vähitellen virkistyi. Hän näytti unohtaneen pahansa. Silloin tällöin tuli hänelle kyllä vieläkin raskas olo: hän itki aivan yksin, tai koetti puhua Gottfriedille kaikkea surullista; mutta Gottfried ei ollut häntä kuulevinaan, tai ei vastannut samanlaatuisesti hän puheli edelleen rauhallisesti, melkeinpä iloisesti, sellaisesta, mikä Modestaa tyynnytti tai johon hän oli kiintynyt. Viimein hän päätti viedä Modestan ulos kävelemään, vaikkei tyttö ollut tapaturmasta saakka tahtonut lähteä sisältä. Hän ohjaili Modestaa ensin muutaman askelen puutarhassa, sitten vei kauemmaksi teille ja poluille. Ja Modesta on nyt tottunut kuljeksimaan kaikkialla ja huomaamaan joka asian, aivan kuin hän olisi näkevä. Hän keksii kaikenlaista sellaistakin, jota meikäläiset eivät huomaa; ja hän on innostunut kaikesta, hän, joka ei ennen välittänyt paljon muusta kuin omasta itsestään. Sillä kertaa Gottfried viipyi talossa tavallista kauemmin. Me emme uskaltaneet pyytää häntä jättämään matkaansa tuonnemmaksi; mutta hän jäi tänne itsestään, kunnes näki Modestan levollisemmaksi. Ja kerran, -- Modesta oli silloin tuolla pihalla, -- kuulin tytön nauravan. En voi kuvailla, miltä se minusta tuntui. Gottfried näytti niinikään tyytyväiseltä. Hän istui minun vieressäni. Me katsoimme toisiimme, eikä minua hävetä sanoa, herra, että annoin hänelle suuta, ja oikein sydämen pohjasta. Silloin hän sanoi minulle:

-- Nyt minä taidankin jo voida tästä lähteä. Ei minua enää tarvita.

Minä koetin estellä häntä. Mutta hän sanoi:

-- Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä. En voi olla täällä enää.

Koko maailma tiesi, että hän oli kuin mikäkin Jerusalemin suutari: ei voinut pysyä yksillä tienoin. Häntä vastaan ei siis nyt intettykään, ja hän lähti. Mutta hän sovitti sen jälkeen matkansa sillä tavoin, että kulki aina tästä kautta; ja se oli Modestalle suuri ilo: aina, kun hän kävi täällä, tuli Modesta paremmaksi. Hän rupesi talon toimiin entiseen tapaansa. Hänen veljensä otti vaimon, ja Modesta hoitelee nyt lapsia, eikä hän valita enää koskaan, vaan näyttää aina onnelliselta. Joskus oikein ihmettelen, olisiko hän näin onnellinen, jos olisi saanut pitää näkönsä. Ja usein tuntuu, hyvä herra, että haluaisin olla mieluummin sellainen kuin hän, ettei tarvitsisi nähdä kaikkia kelvottomia ihmisiä eikä ilkeitä asioita. Rumaksi tulee maailma; pahemmaksi päivä päivältä... Ja kuitenkin peloittaa että kunhan ei Luoja luulisi ihmisen totta tarkoittavan; sillä sittenkin minä näen mielelläni maailmaa, olipa se vaikka pahakin...