Part 21

He asettuivat pöytään. Se oli valtava ja maistuva ateria. Schulz oli mairitellut Salomen itserakkautta, eikä emännöitsijä vaatinutkaan muuta kuin jotain tekosyytä saadakseen näyttää koko taitonsa. Häneltä ei puuttunutkaan koskaan siihen tilaisuutta, sillä nuo vanhat ystävykset olivat hyvin herkkusuita. Koko Kunzin muoto muuttui ruokapöydässä; hän kirkastui kuin aurinko; hän olisi kelvannut ravintoloitsijan kyltiksi. Schulz oli yhtä altis makealle; mutta hänen huono terveytensä pakotti hänet enemmän hillitsemään itseään. Tosin hän ei tavallisesti siitä välittänyt, ja sai sen perästä päin kalliisti maksaa. Nyt hän ei nurkunutkaan: jos hän tulisi sairaaksi, niin tietäisi hän ainakin, että kannatti tulla. Hänellä oli samoin kuin Kunzillakin ruuanvalmistusreseptejä, jotka olivat kulkeneet perintönä heidän suvuissaan isiltä pojille. Salome oli siis tottunut työskentelemään asiantuntijain arvostelemana. Mutta tällä kertaa hän oli pannut erikoisesti parastaan saadakseen mahtumaan yhteen ainoaan ohjelmaan kaikki mestariteoksensa: ateria oli kuin saksalaisen keittotaidon näyttely, tavattoman voimallisia ruokia, varmoja, ei sekoituksista valmistettuja; siinä olivat kaikkien mausteiden kaikki hyvät hajut, paksut kastit, aina asiaankuuluvat keitot, mallikelpoinen lihaliemi, valtavia ruutanoita, hapankaaliksia; siinä saatiin hanhet, kotikakut, aniisi- ja kuminaleivät. Christophe aivan huudahteli haltioissaan, suu ruokaa täynnä; hänellä oli isänsä ja isoisänsä suunnaton ruuansulatuskyky: nuo miehethän olisivat syöneet vaikka kokonaisen hanhen kerrallaan. Mutta samalla saattoi Christophe elää viikonpäivät pelkällä leivällä ja juustolla, yhtä hyvin kuin syödä haljetakseen, jos tilaisuus sattui. Schulz katseli häntä sydämellisin ja juhlallisin pöytäisännän elein, katseli heltyvin silmin ja valeli häntä kaikilla Rheinin viineillä. Kunz paistoi punaisena ja tunnusti Christophen veljekseen ruuanmuistajana. Salomen naama oli leveässä naurussa. -- Ensin, kun Christophe tuli heille, oli emännöitsijä pettynyt. Schulz oli puhunut hänelle Christophesta sillä tavalla, että Salome oli kuvitellut häntä jonkinlaiseksi Ylhäisyydeksi, arvonimineen ja kunnianmerkkeineen. Ja nähdessään sitten Christophen oli hän huudahtanut:

-- Kuinka, tuollainenko se olikin? Mutta pöydässä saavutti Christophe nyt koko hänen suosionsa; Salome ei ollut nähnyt ketään, joka olisi tunnustanut hänen lahjansa niin loistavasti. Emännöitsijä ei nyt voinut mennä takaisin keittiöön, vaan jäi ovelle katselemaan Christophea, joka söi minkä kerkisi. Ja Salome seisoi kädet puuskassa ja nauroi ilosta kohti kurkkua. Kaikki olivat hilpeällä päällä. Heidän onnessaan oli ainoastaan yksi musta pilkku: Pottpetschmidt ei ollut läsnä. Sitä asiaa valittivat he usein:

-- Ah, jos hän olisi täällä! Se mies osaa syödä! Se se osaa juoda! Se se osaa laulaa!

He eivät väsyneet poissaolevaa ylistämään.

-- "Jospa Christophe olisi saanut kuulla häntä! Mutta ehkäpä hän vielä saisikin. Ehkäpä Pottpetschmidt tulisi kaupunkiin jo sinä iltana, tai viimeistään seuraavana yönä..."

-- Oh, ensi yönä minä olen jo kaukana, sanoi Christophe.

Schulzin säteilevät kasvot synkkenivät.

-- Kaukanako! toisti lian vapisevalla äänellä. -- Mutta ette kai te nyt lähde pois?

-- Lähden, sanoi Christophe iloisesti; tänään iltajunalla.

Schulz tuli aivan lohduttomaksi. Hän oli ajatellut, että Christophe viipyisi sen yön, ehkäpä useammankin hänen luonaan. Hän soperteli:

-- Ei, ei vielä. Se ei ole mahdollista!...

Kunz yhtyi häneen:

-- Entä Pottpetschmidt!...

Christophe katsoi noihin kahteen: pettymys, joka näkyi heidän kilteillä, ystävällisillä kasvoillaan, oli liikuttava; hän sanoi:

-- Kuinka te olette hyviä!... Minä lähden huomisaamuna; haluatteko niin?

Schulz puristi häntä kädestä.

-- Ah! huudahti hän! Minä olen niin onnellinen! Kiitoksia! Kiitoksia!

Schulz oli aivan kuin lapsi, josta huomispäivä tuntuu niin kaukaiselta, ettei hän voi sitä ajatella. Christophe ei lähtisi vielä tänään, heillä oli vielä koko se päivä jäljellä, he viettäisivät koko illan yhdessä, Christophe nukkuisi hänen kattonsa alla; muuta ei Schulz nähnyt; hän ei tahtonut kauemmaksi katsoa.

Ilo palasi jälleen. Schulz nousi yhtäkkiä seisomaan, tekeytyi juhlalliseksi ja piti liikutetun ja mahtipontisen maljapuheen vieraalleen, joka oli suonut hänelle suunnattoman ilon ja kunnian tulemalla hänen pieneen kotikaupunkiinsa ja hänen matalaan majaansa; hän joi maljan sille toivomukselleen, että Christophe palaisi sinne pian takaisin, saavuttaisi maailmalla menestystä, mainetta, kaiken onnen, jonka Schulz salli hänelle koko sielustaan. Sitten joi hän uuden maljan "jalon musiikin kunniaksi", -- ja vielä yhden, -- se oli hänen vanhan ystävänsä Kunzin malja, -- ja sitten taas, kevään maljan; -- eikä hän unohtanut myöskään Pottpetschmidtiä. Kunz vuorostaan joi Schulzin ja eräiden toisten maljan: ja Christophe kohotti lopuksi maljan "rouva" Salomelle, joka silloin lensi aivan tummanpunaiseksi; ja sitten hän viritti, antamatta muille aikaa vastata hänen puheeseensa, erään tunnetun laulun, johon vanhukset hänen kanssaan yhtyivät, ja sen jälkeen toisen, ja vieläkin yhden kolmiäänisesti, jossa puhuttiin ystävyydestä, musiikista ja viinistä: ja lauluja säesti kaikuva nauru ja lasien alinomainen kilahtelu vastatusten.

Kello oli puoli neljä, kun he nousivat pöydästä. He olivat hyvällä nousutuulella. Kunz vajosi nojatuoliin; hän olisi mielellään hiukan torkahtanut. Schulzin jalat olivat aivan hervottomat aamullisesta mielenliikutuksesta, ja samoin nyt lasien sisällöstä. He toivoivat molemmat, että Christophe asettuisi jälleen pianon ääreen ja soittaisi monta tuntia yhtämittaa. Mutta tuo hirmuinen poika olikin niin täydessä kunnossa, että tuskin hän oli heläyttänyt pianosta pari kolme sointua, kun hän sulki sen yhtäkkiä, katseli ulos ikkunasta ja kysyi, eikö tästä lähdettäisi kävelemään, illalliseen asti. Luonto veti häntä puoleensa. Kunz ei näyttänyt liian ihastuvan ehdotukseen, mutta Schulzista oli aate heti mainio; täytyihän vieraalle näyttää edes _Schönbuchwälderin_ puisto; Kunz veti hiukan suutansa irviin, mutta ei asettunut vastarintaan; vaan nousi ylös niinkuin muutkin: hän halusi yhtä hartaasti kuin Schulz näytellä Christophelle seutunsa kauneuksia.

He lähtivät kävelemään. Christophe oli ottanut Schulzia käsipuolesta ja vei häntä hiukan nopeammin kuin vanhus olisi tahtonut. Kunz kulki otsaansa pyyhkiellen heidän perästään. He juttelivat kovaäänisesti ja iloisesti. Ihmiset seisoivat porteilla ja katsoivat, kun he menivät ohitse, ja heidän mielestään oli _Herr Professor_ Schulz aivan kuin nuori mies. Kaupungista päästyään he lähtivät menemään suoraan niittymaiden poikki. Kunz valitti, että oli kovin kuuma. Mutta armoton Christophe väitti, että ilma oli mainio. Vanhusten onneksi pysähdyttiin vähän väliä innokkaasti juttelemaan asioista, ja pakinat saivat heidät unhottamaan matkan pituuden. Tultiin metsään. Schulz laususkeli Goethen ja Edvard Möriken runoja. Christophe piti paljon runoista; mutta hän ei jaksanut seurata mukana, kun niitä luettiin: hän joutui aina kuunnellessaan omain epämääräisten unelmiensa valtaan, ja silloin tulivat säveleet sanojen sijaan ja saivat hänet ne unohtamaan. Hän ihaili Schulzin erinomaista muistia. Millainen tämä vilkas vanhus olikaan: sairas, melkein ikäloppu, suljettu huoneeseensa suureksi osaksi vuotta, joutunut pikkukaupunkiin melkein koko iäkseen, -- ja mikä häneen verraten tuo Hassler, nuori, kuuluisa ja taiteellisen elämän keskipisteessä asuva, matkustanut lisäksi ristiin rastiin koko Europan konserttimatkoillaan, mutta kuitenkin tylsä kaikelle, haluton tutustumaan mihinkään! Sitäpaitsi ei Schulz ollut perillä ainoastaan kaikista niistä nykyaikaisen taiteen ilmauksista, mitä Christophe tunsi, vaan hän tiesi suunnattoman määrän menneistä ja ulkomaalaisista musiikkimiehistä, joista Christophe ei vielä ollut kuullut puhuttavankaan. Hänen muistinsa oli kuin syvä kaivo, johon kaikki taivaan kauniit vedet olivat kokoontuneet. Christophe ei väsynyt siitä kaivosta ammentamaan; ja Schulz oli onnellinen, kun Christophe niin hartaasti tahtoi kuulla. Hän oli joskus kyllä tavannut suopeita kuuntelijoita tai kilttejä oppilaita; mutta koskaan hän ei ollut kohdannut sellaista nuorta ja palavaa sielua, jonka kanssa hän voi yhdessä innostua, hän, joka oli usein aivan tukahtua suureen hartauteensa.

He olivat jo erinomaisia ystäviä, kun vanhus yhtäkkiä varomattomasti ilmaisi ihailunsa Brahmsia kohtaan. Christophien valtasi silloin jäykkä viha: hän vetäisi kätensä pois Schulzin kainalosta ja sanoi tylyllä äänellä, että se, joka rakasti Brahmsia, ei voinut olla hänen ystävänsä. Heidän ilonsa sai aivan kuin kylmää vettä niskaansa. Schulz oli liian arka ryhtyäkseen väittelemään ja liian kunniallinen valehdellakseen; ja nyt hän vain änkytteli ja koetti selittää ajatustaan. Mutta Christophe keskeytti hänet jyrkästi:

-- Riittää!

Eikä hän sietänyt vastaväitteitä. Tuli kolkko hiljaisuus. He kävelivät edelleen. Vanhukset eivät uskaltaneet katsahtaa toisiinsa. Kunz ryiskeli ja koetti saada pakinan jälleen käyntiin, puhumalla metsästä ja kauniista ilmasta; mutta Christophe oli niin jörö, ettei välittänyt enää mistään eikä vastannut kuin muutaman lyhyen sanan. Ja kun Kunz ei saanut sanoilleen kaikua sillä taholla, koetti hän hiljaisuutta lopettaakseen pakinoida Schulzin kanssa; mutta Schulzin kurkkua aivan ahdisti, hän ei voinut puhua. Christophe vilkaisi häntä syrjästä, ja oli purskahtaa nauruun: hän oli antanut hänelle jo anteeksi. Hän ei ollutkaan Schulzille vakavasti vihoissaan; jopa hän tuomitsi olevansa aika kollo, kun tuotti sillä tavoin surua tuolle vanhus-raukalle; mutta kun hän jo oli käyttänyt väärin voimaansa, ei hän tahtonut näyttää katuvansa, mitä oli sanonut. He kulkivat sillä tavoin äänettöminä metsän reunaan saakka: kuului ainoastaan noiden kahden perinpohjin väsyneen vanhuksen raskaat ja jäykät askelet; Christophe vihelteli, eikä ollut heitä huomaavinaan. Yhtäkkiä hän ei enää jaksanut. Hän purskahti nauruun, kääntyi Schulziin päin ja puristi vankoilla kourillaan häntä käsivarsista:

-- Hyvä, vanha Schulz! huudahti hän, katsoen Schulziin hellästi; täällä on niin kaunista, kaunista!...

Hän puhui luonnosta ja kauniista päivästä; mutta hänen nauravat silmänsä tahtoivat sanoa:

-- Sinä olet niin hyvä! Minä olen nauta. Anna minulle anteeksi. Minä rakastan sinua.

Vanhuksen sydän aivan suli. Tuntui kuin olisi aurinko taas ilmestynyt pimennyksen jälkeen. Tuokioon hän ei vielä voinut virkkaa sanaakaan. Christophe oli ottanut häntä uudestaan käsipuolesta ja puhutteli häntä entistä lempeämmin; innoissaan hän käveli nyt kahta kiivaammin, huomaamatta, että hän rasitti tällä tavoin kovin tovereitaan. Schulz ei valittanut; hän ei edes huomannut väsymystään, niin tyytyväinen hän oli. Hän tiesi kyllä, että hän saisi maksaa kaikki tämänpäiväiset varomattomuutensa. Mutta hän ajatteli itsekseen:

-- Se on huomisen asia! Kun _hän_ on lähtenyt pois, on minulla aikaa levätä.

Mutta Kunz, joka ei ollut niin harras, seurasi kymmenen askelta taempana surkeannäköisenä. Christophe huomasi sen viimein. Hän pyysi silloin aivan nolona anteeksi, ja ehdotti, että asetuttaisiin loikoilemaan nurmikolle, poppelien siimekseen. Schulz tietysti suostui ehdotukseen, arvelematta hetkeäkään, mitä hänen katarrinsa siitä pitäisi. Onneksi Kunz ajatteli sitä asiaa hänen puolestaan; tai ainakin hän otti sen tekosyyksi, ettei hänen itsensä olisi tarvinnut antautua vilustumaan kosteassa maassa näin likomäräksi hiostuneena. Hän ehdotti, että mentäisiin läheiselle asemalle ja palattaisiin sieltä junalla kaupunkiin. Niin tehtiinkin. Vaikka he olivat väsyneitä, täytyi heidän nyt kulkea yhä kovemmin, etteivät olisi myöhästyneet junalta: he joutuivat asemalle juuri kun juna ajoi sinne.

Heidät nähdessään ryntäsi muuan kookas mies ulos vaunusillalle ja ärjähteli Schulzin ja Kunzin nimiä, jatkaen niitä kokonaisella luettelolla heidän titteleitään ja arvonimiään, ja huitoen käsiään kuin hullu. Schulz ja Kunz vastasivat hänelle, ilosta nauraen, ja heiluttaen hekin käsiään; he juoksivat kiireesti tuon ison miehen vaunua kohti, ja mies jälleen hyökkäsi heitä vastaan, töytäten syrjään muita matkustajia. Christophe ällistyi ja juoksi mukana:

-- Mikä se on?

Toiset huusivat hänelle riemuissaan:

-- Se on Pottpetschmidt!

Siitä nimestä ei Christophe tullut hullua hurskaammaksi: hän oli jo unohtanut päivällisaterialla juodut maljat. Pottpetschmidt seisoi vaunusillalla, Schulz ja Kunz alhaalla asemalla, ja he melusivat kaikki kilpaa, ihmettelivät tällaista onnenpotkua. He kapusivat kaikki ylös lähtevään junaan. Schulz esitteli Christophen. Pottpetschmidt tervehti häntä, ja silloin hänen kasvonsa aivan kuin jähmettyivät yhtäkkiä, hän tuli jäykäksi kuin seiväs; mutta tuosta lyhyestä muodollisuudesta päästyään tarrasi hän kiinni Christophen käteen ja ravisti sitä viisi, kuusi kertaa niin, että se oli irtautua nikamistaan; ja sitten alkoi mies jälleen hölistä. Christophe ymmärsi hänen huudoistaan, että hän ylisti Jumalaa tästä harvinaisesta sattumasta. Se ei estänyt häntä hetki myöhemmin haukkumasta, käsillään lantioitansa pieksäen, kovaa onneaan, että hän olikin lähtenyt kaupungista, -- hän, joka ei ollut sieltä poissa paljon milloinkaan, -- juuri silloin, kun _Herr Kapellmeister_ saapui. Schulzin sähkösanoma oli tuotu hänelle vasta aamulla, tunti ensimäisen junan lähdön jälkeen; hän oli nukkunut vielä, kun se tuli, ja olivat nähneet hyväksi olla häntä herättämättä. Hän oli haukkunut kaiken aamua hotellilaisia. Ja hän myrskysi heitä vastaan vieläkin. Hän ei ollut ottanut vastaan potilaitaan, oli antanut palttua afääriasioille ja lähtenyt heti seuraavalla junalla, sellainen kiire hänellä oli kaupunkiin; mutta se perhanan juna ei yhtynytkään pääradan junaan: eräällä väliasemalla oli Pottpetschmidtin täytynyt odottaa kolme tuntia. Hän oli tyhjentänyt kaikki sanastossaan löytyvät kirousvarat, ja kertonut pahan onnensa parikymmentä kertaa toisille matkustajille, jotka odottivat asemalla pääradan junaa samoin kuin hänkin. Viimein oli hän päässyt lähtemään. Hän aivan vapisi, ettei vain joutuisi liian myöhään... Mutta, Jumalan kiitos!... Jumalan kiitos!...

Hän tarttui uudestaan Christophen käsiin ja rusensi niitä isoissa, karvasormisissa kourissaan. Hän oli satumaisen kookas, ja suhteiltaan suurenmoinen; pää neliskulmainen möhkäle, tukka punainen ja pitkin pintaa leikattu, naama rokonarpinen, parta pois ajettu, silmät suuret, nenä iso, huulet paksut, leuka kaksinkertainen, kaula lyhyt, hartiat hirvittävän leveät, vatsa kuin tynnyri; käsivarret harrottivat hajallaan ruumiista, jalkoterät ja kädet valtavan kokoiset; koko mies jättiläismäinen, ruuan ja oluen liikakäytöstä epämuodostunut lihamöhkä; tuollainen ihmiskasvoinen tupakkahuhmar, jollaisia joskus näkee vyöryvän Baierin kaupunkien kaduilla; ihmislaji, jossa piilee salaisuus, kuinka ihminen voi jonkinlaisella samansuuntaisella lihoituksella kuin paistiksi hoidetun siipikarjan muuttua sellaiseksi. Hän hikoili ilosta ja kuumissaan aivan kuin voikimpale; eikä hän väsynyt puheluun, istuessaan siinä, kädet hajalleen levitetyillä polvillaan, tai vierustoverien polvilla, vaan vieritti saksalaisia konsonanttejaan oikealla katapultin, jyrinällä. Joskus puhkesi hän sellaiseen nauruun, että koko hänen ruumiinsa tärisi: silloin nakkasi hän päänsä taaksepäin, avasi suunsa ja nauroi, kuorsaten, rohisten, tikahtumaisillaan. Hänen naurunsa tarttui Schulziin ja Kunziinkin; ja aina, kun he siitä puuskasta pääsivät, katselivat he Christopheen vettä silmistään pyyhkien. He näyttivät ikäänkuin kysyvän:

-- Kas tuollainen hän on!... Mitäs hänestä sanotte?

Christophe ei sanonut mitään; hän ajatteli kauhuissaan:

-- Tuoko hirviö laulaa sävellyksiäni?

He menivät Schulzin kotiin. Christophe toivoi saavansa pelastua Pottpetschmidtin laululta, eikä hän kehoitellut häntä vähääkään laulamaan, vaikka Pottpetschmidt paloi halusta näyttää taitoaan ja vihjaili tuon tuostakin siihen suuntaan. Mutta Schulz ja Kunz halusivat liian hartaasti tuottaa ystävälleen kunniaa: laulusta ei päästy! Christophe asettui pianon ääreen melkoisen vastahakoisesti; hän ajatteli:

-- Möhkäle-parka, sinä et tiedä, mikä sinua odottaa: varo nahkaasi! Minä en säästä sinua.

Hän tiesi kyllä, että hän pahoittaisi siten Schulzin mieltä, ja se oli hänestä kovin ikävää; mutta siitä huolimatta hän päätti vaikkapa mieluummin tuottaa hänelle surua kuin antaa tuollaisen sir John Falstaffin ruhjoa ja nuijia sävellyksiään. Mutta Christophen ei tarvinnut kärsiä tunnonvaivoja eikä tehdä vanhaa ystäväänsä murheelliseksi: iso mies lauloi ihailtavasti. Jo ensimäiset tahdit kuullessaan Christophe vavahti hämmästyksestä. Schulz, joka katseli koko ajan tarkoin Christophea, vapisi sen nähdessään: hän luuli, ettei Christophe ollut tyytyväinen; eikä hän rauhoittunut ennenkuin näki hänen kasvojensa kirkastuvan yhä enemmän sikäli kuin hän soitti. Hän itsekin alkoi hohtaa Christophen ilon heijastusta; ja kun kappale loppui ja Christophe kääntyi ja huudahti, ettei hän koskaan vielä ollut kuullut _Liedejään_ laulettavan näin hyvin, oli Schulzin hurmaus vieläkin suloisempaa ja syvempää kuin Christophen tyytyväisyys ja Pottpetscmidtin voitonriemu; sillä heillä kahdella oli aina oma ilonsa, mutta Schulz riemuitsi heidän molempien ilosta. Konserttia jatkui. Christophe huudahteli hämmästyksestä: hän ei jaksanut käsittää, kuinka tuo kömpelö ja jokapäiväinen olento saattoi tulkita niin hyvin hänen _Liediensä_ ajatuksen. Tosin eivät kaikki vivahdukset olleet aivan tarkkoja, mutta laulussa oli sellainen vauhti, intohimo, ettei hän milloinkaan ollut saanut puhalletuksi moista täydellisesti ammattilaulajiin. Hän katsahti Pottpetschmidtiin, ja mietti itsekseen:

-- Onko tuo tosiaan niin herkkä?

Mutta hän ei huomannut laulajan silmissä muuta tulta kuin tyydytetyn turhamaisuuden ilon. Itsetiedoton voima pani liikkeelle tuon massan. Se sokea ja passiivinen voima oli ikäänkuin armeija, joka taistelee tietämättä, ketä vastaan ja mitä varten. _Liedien_ henki valtasi sen ja se totteli riemuiten: sillä se kaipasi toimintaa. Oman onnensa valtaan jätettynä se ei olisi tiennyt, kuinka tämä tapahtui.

Christophe ajatteli, että suuri veistäjä ei ollut luomispäivänä huolinut ottaa vaivakseen pistää oikeille paikoilleen kutakin karkeishakattujen ihmishahmojensa jäsentä, vaan oli hän ne jaellut heille miten sattui, välittämättä, sopivatko ne jäsenet aina yhteen, sillä tavoin olivat kunkin ihmisen kappaleet hyvin kirjavaa syntyperää, ja sama mies oli siis hajoiteltu viiden, kuuden toisen osalle: aivot olivat yhdellä, sydän toisella, sieluun sopiva ruumis kolmannella; soitin oli yhdellä ja soittimenkäyttäjä toisella. Jotkut ihmiset olivat kuin ihania viuluja, jotka pysyivät kaiken ikänsä laatikossa sentähden, ettei sattunut ketään sopivaa soittamaan heitä. Ja ne, jotka olivat luodut heitä soittamaan, olivat kaiken elämänsä ajan pakotetut tyytymään surkeihin rämppiin. Christophella oli sitä suurempi oikeus ajatella tällä tavoin, koska hän oli vimmoissaan itselleen, ettei hän ollut milloinkaan osannut laulaa puhtaasti ainoaakaan omaa sävellystään. Hänellä oli väärä ääni, eikä hän voinut kuunnella sitä kuin suurimmaksi kauhukseen.

Mutta sitten alkoi Pottpetschmidt, menestyksestään juopuneena, "panna ilmettä" Christophen _Liedeihin_; hän pisti siis oman ilmeensä Christophen sävyn sijaan. Christophesta ei muutos tietystikään ollut hänen sävellystensä eduksi; ja hän synkkeni. Schulz huomasi sen. Hän oli niin vailla arvostelukykyä ja ihaili niin suuresti ystäviään, ettei hän omasta aloitteestaan olisi huomannut, kuinka huono Pottpetschmidtin maku oli. Mutta hänen kiintymyksensä Christopheen sai hänet nyt nopeasti ymmärtämään nuorukaisen ajatuksen salaisimmatkin vivahdukset: hän ei ollut enää itseään, hän oli siirtynyt Christopheen, ja nyt kiusasi häntä Pottpetschmidtin ontto mahtipontisuus. Hän koetti kaikin mokomin estää laulajaa luisumasta tälle vaaralliselle jyrkänteelle. Pottpetschmidtiä ei ollut helppo saada vaikenemaan. Suurimmalla vaivalla onnistui Schulzin tukkia hänen suunsa, kun hän tahtoi Christophen ohjelmavaraston tyhjennettyään kajauttaa jatkoksi vielä eräitä niin joutavanpäiväisiä muita tekeleitä, että Christophen tukka nousi pystyyn kuin piikkisian harjakset jo pelkän niiden nimen kuullessaankin.

Onneksi pisti illalliskutsu kuonokopan Pottpetschmidtille. Se tarjosi hänelle toisen alan näyttää kuntoaan: ja siinä hän oli voittamaton; Christophe, jota aamuinen pöytäottelu väsytti yhä, ei koettanutkaan kilpailla Pottpetschmidtin kanssa.

Ilta kului nopeasti. Nuo kolme vanhusta istuivat pöydän ääressä ja katselivat kaikki Christopheen; he oikein ahmivat hänen sanojaan. Christophesta tuntui merkilliseltä, että hän istui nyt tässä, pikkukaupungissa, syrjäseudulla, noiden ukkojen keskellä, joita hän ei ollut ennen tätä päivää nähnyt, ja oli heidän kanssaan tuttavallisemmissa väleissä kuin parhaitten omaistensa. Hän ajatteli, miten taiteilijalle yleensä tekisi hyvää, jos hän saattaisi aavistaa, minkälaisia tuntemattomia ystäviä hänen aatteensa ovat maailmassa tavanneet, -- kuinka sellainen lämmittäisi hänen sydäntään ja lisäisi hänen voimiaan... Mutta niin ei suinkaan useimmiten käy: ja kukin jää yksin ja kuolee yksin, peljäten sanoa, mitä tuntee, peljäten sitä enemmän, kuta enemmän hän tuntee ja kuta hartaammin hän kaipaisi ajatuksiaan ilmaista. Joutavien kohteliaisuuksien latelijain ei ole vaikeaa puhua. Mutta niiden, jotka enimmän tarvitseisivat ilmaista tunteitaan, on pakko avata suunsa väkisin voidakseen hiiskua rakkaudestaan. Niinpä täytyykin olla kiitollinen henkilöille, jotka uskaltavat puhua: he ovat epäilemättä taiteilijan apulaisia hänen työssään. -- Christophe tunsi harrasta kiitollisuutta vanhaa Schulzia kohtaan. Hän osasi kyllä erottaa hänet noista hänen kahdesta ystävästään: hän tunsi, että Schulz oli tuon pienen kolmikon sielu; toiset olivat ainoastaan hänen lämpöisen hyvyytensä ja rakkautensa heijastusta. Kunzin ja Pottpetschmidtin ystävyys Christophea kohtaan oli aivan toisenlaista kuin Schulzin. Kunz oli egoisti: musiikki tuotti hänelle jonkinlaista fyysillistä hyvinvoipaa tyydytystä, aivan kuin hän olisi silitellyt isoa kissaa. Pottpetschmidt sai siitä nautintoa turhamaisuudelleen ja ruumiilleen liikuntoa. Kumpikaan ei heistä kaivannutkaan häntä ymmärtää. Mutta Schulz unohti kokonaan itsensä: hän rakasti.

Oli jo myöhä. Schulzin ystävät lähtivät kotiinsa, yön selkään. Christophe jäi kahden kesken Schulzin kanssa. Hän sanoi Schulzille:

-- Nyt minä soitan yksinomaan teille.

Hän asettui pianon ääreen ja soitti, -- niinkuin hän osasi soittaa, silloin, kun häntä lähellä oli joku, josta hän suuresti piti. Hän soitti uusimpia sävellyksiään. Vanhus oli haltioissaan. Hän istui lähellä Christophea, eikä jättänyt häntä silmistään, ja aivan pidätti hengitystään. Sydämenhyvyydessään ja osaamatta ottaa mitään onnea pelkästään itselleen hoki hän väkisinkin:

-- Ah, miten ikävää, ettei Kunz ole enää täällä!

(Tämä teki Christophen hieman kärsimättömäksi).

Christophe soitti yhä; he eivät olleet puhuneet keskenään sanaakaan. Kun Christophe lopetti, eivät he puhuneet vieläkään mitään kumpainenkaan. Kaikki oli hiljaista: koko talo ja katu nukkuivat. Christophe kääntyi ja näki, että vanhus itki: hän nousi, meni ja syleili häntä. He juttelivat keskenään hiljaa, hiiskumattoman rauhallisessa yössä. Seinäkellon tikutus kuului heikosti viereisestä huoneesta. Schulz puhui matalalla äänellä, kädet ristissä, ruumis kumarassa, hän kertoi elämänsä surut Christophelle, joka kyseli häneltä yhtä ja toista; joka hetki oli hänellä tunnonvaiva, että hän muka nurkui, hän tahtoi melkein sanoa:

-- Minä olen väärässä... minulla ei ole oikeutta valittaa... maailma on ollut minulle kovin hyvä...