Part 20

Hän koetti kuvitella, minkä näköinen Christophe olisi. Hän ei nähnyt häntä laisinkaan sellaisena kuin hän todellisuudessa oli, vaan kuvitteli hänet hiukan oman ihannoidun kuvansa muotoiseksi, sellaiseksi kuin hän olisi itse tahtonut olla: vaaleaverinen, hentorakenteinen, silmät siniset, hieman heikolla ja hillityllä äänellä puhuva, lauhkea, arka ja hellä. Mutta hän olikin valmis ihannoimaan kaikki asiat. Hän ihannoi koko ympäristönsä: oppilaansa, naapurinsa, ystävänsä, vanhan emännöitsijänsä. Hänen tunteellinen lempeytensä ja arvostelun puutteensa, -- joka oli osittain tahallistakin, koska hän tahtoi karkoittaa pois kaikki rauhattomaksi tekevät ajatukset, -- loivat hänen ympärilleen yhtä kirkkaita ja puhtaita olentoja kuin hän oli itse. Se oli sitä hyvyyden valhetta, jota hän tarvitsi voidakseen elää. Hän ei suinkaan ollut huomaamatta sitä valheeksi; ja usein hän yöllä vuoteessaan huokaisi ajatellessaan kaikenlaisia päivällä sattuneita pikku asioita, jotka kumosivat ehdottomasti hänen idealismiaan. Hän tiesi kyllä, että Salome-muori pilkkasi häntä naapurimuijien kanssa hänen selkänsä takana ja että hän varasti häneltä säännöllisesti jokaisessa viikkotilissä. Hän tiesi hyvin, että hänen oppilaansa liehakoivat kyllä häntä niin kauan kuin häntä tarvitsivat, mutta sitten, kun olivat saaneet häneltä kaikki palvelukset, millä luulivat hänen voivan auttaa heitä, jättivät hänet oman onnensa nojaan. Hän tiesi, että hänen entiset virkatoverinsa yliopistossa olivat unohtaneet hänet kokonaan, sitten, kun hän oli vetäytynyt yksityiselämään, ja että hänen seuraajansa näpisteli kappaleita hänen kirjoituksistaan mainitsematta lähdettä, tai mainitsi ne varsin kavalalla ja häijyllä tavalla, lainaten niistä arvottomimpia lauseita näyttääkseen hänen erehdyksiään: -- (arvostelijapiireissä sangen tavallinen menettelytapa). -- Hän tiesi, että hänen vanha ystävänsä, Kunz, oli viimeksi saman päivän iltapuolella syöttänyt hänelle paksun valheen, ja ettei hän saisi koskaan enää nähdä niitä kirjoja, jotka hänen toinen ystävänsä, Pottpetschmidt, oli lainannut häneltä ainoastaan muutamiksi päiviksi, -- sangen tuskallinen tieto sellaiselle olennolle kuin hän, joka oli kiintynyt kirjoihinsa kuin eläviin ihmisiin. Paljon muita sellaisia surullisia totuuksia, vanhoja ja uusia, johtui usein hänen mieleensä; hän ei tahtonut niitä ajatella; mutta ne olivat siellä kuitenkin: hän tunsi ne. Niiden muisto viilsi vähän väliä kuin pistävä tuska.

-- Oih, hyvä Jumala, Jumala! vaikeroi hän keskellä hiljaista yötä. -- Sitten karkoitti hän nuo kiusalliset ajatukset: hän kielsi ne; hän tahtoi olla luottavainen, optimisti, uskoa ihmisiin: ja hän uskoi heihin. Kuinka monta kertaa olivatkaan hänen kuvitelmansa joutuneet armottomasti häviölle! -- Mutta hän synnytti aina uusia, yhä vain... Hän ei voinut tulla ilman niitä toimeen.

Tuntemattomasta Christophesta tuli valonantaja hänen elämälleen. Ensimäisen kylmän ja jörön kirjeen, jonka hän häneltä sai, olisi pitänyt tuottaa hänelle tuskaa; -- (ja ehkäpä se tuottikin); -- mutta hän ei tahtonut sitä itselleen myöntää, ja hän iloitsi kuin lapsi tuosta kirjeestä. Hän oli niin vaatimaton, hän pyysi niin vähän ihmisiltä, että se hiukka, minkä hän heiltä sai, riitti tyydyttämään hänen kaipuutaan rakastaa heitä ja olla heille kiitollinen. Jos hän olisi saanut nähdä Christophen, olisi se ollut hänelle niin suuri onni, ettei hän ollut moista koskaan enää toivonut: sillä hän oli jo liian vanha lähteäkseen matkoille pitkin Rheinin rannikkoja; ja hänen päähänsä ei edes pälkähtänytkään vaivata Christophea pyytämällä häntä tulemaan luokseen.

Christophen sähkösanoma saapui juuri, kun hän illalla oli rupeamassa aterialle. Hän ei ensin ymmärtänyt asiaa: lähettäjä tuntui hänestä oudolta, hän luuli erehtyneensä, ajatteli, ettei se sähkösanoma ollut hänelle; hän luki sen kolmeen kertaan; hän oli niin kiihtynyt, etteivät silmälasit tahtoneet pysyä nenällä, lamppu valaisi huonosti, kirjaimet hyppivät hänen silmissään. Kun hän viimein ymmärsi, meni hän niin sekaisin ilosta, että unohti illallisensa. Salomen oli turha komennella häntä: Schulzin oli nyt mahdotonta syödä palaakaan. Hän heitti ruokaliinansa pöydälle, kääntämättä sitä edes sievästi kokoon, niinkuin hän aina tavallisesti teki; hän nousi kompuroivin jaloin ylös, meni hakemaan hattunsa ja keppinsä ja lähti ulos. Saadessaan moisen onnen oli kunnon Schulzin ensimäinen ajatus kiiruhtaa jakamaan sitä muillekin, ilmoittamaan ystävilleen, että Christophe tulee.

Hänellä oli kaksi ystävää, musiikki-intoilijoita niinkuin hänkin, joihin hän oli saanut tartutetuksi Christophe-ihailunsa; ne olivat tuomari Samuel Kunz ja hammaslääkäri Oscar Pottpetschmidt, viimeksimainittu erinomainen laulaja. Nuo kolme vanhaa ystävystä olivat usein puhuneet keskenään Christophesta; ja he olivat soittaneet kaikki hänen sävellyksensä, mitä olivat käsiinsä saaneet. Pottpetschmidt lauloi, Schulz säesti, ja Kunz kuunteli. Siten viettivät he haltioissaan tuntikausia. Monta kertaa olivat he sanoneet musiikki-iltoinaan:

-- Ah, olisipa Krafft täällä!

Schulz nauroi yksinään kadulla, omasta ilostaan, ja ilosta, jonka hän nyt saisi ilmoittaa noille toisille. Tuli jo yö; ja Kunz asui eräässä pienessä kylässä puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Mutta taivas oli kuulas: oli suloisen lauhkea huhtikuun ilta; satakielet lauloivat. Vanhan Schulzin sydän tulvi onnea; hänen hengitystään ei nyt edes ahdistanut, ja hän käveli keveästi kuin kaksikymmen-vuotias poika. Hän marssi hilpein mielin, välittämättä kivistä, joihin hän iski hämärässä tuon tuostakin jalkansa. Hän kiipesi urheasti tien reunalle pengermälle, kun ihmisiä ajoi vastaan, ja hän toivotti iloisesti hyvää iltaa kuskareille, jotka katsahtivat kummissaan lyhtyjensä valossa tuota ylös pengermälle kavunnutta ukkoa.

Oli sydänyö, kun hän saapui Kunzin talon luokse; se oli hiukan kylän ulkopuolella, keskellä pientä puutarhaa. Schulz jyskytti hänen oveensa ja kutsui täyttä suuta huutaen häntä ulos. Ikkuna aukesi, ja Kunz ilmestyi peljästyneenä siihen. Hän koetti nähdä -- pimeyteen, ja kysyi:

-- Kuka se on? Mitä siellä tahdotaan?

Schulz huusi läähättäen ja iloissaan:

-- Krafft... Krafft tulee huomenna...

Kunz ei ymmärtänyt mitään; mutta hän tunsi äänen:

-- Schulz!... Mitä nyt! Tähän aikaan? Mikä sinulla on?

Schulz toisti:

-- Hän tulee huomisaamuna!...

-- Kuka? kysyi Kunz yhä ällistyksissään.

-- Krafft! huusi Schulz.

Kunz näytti miettivän hetken, mitä tämä sana merkitsi; sitten ilmaisi kajahtava huudahdus, että hän oli ymmärtänyt.

-- Minä tulen ulos! vastasi Kunz huudolla.

Ikkuna sulkeutui. Hän ilmestyi portaille, lamppu kädessä, ja tuli sitten alas puutarhaan. Hän oli pöhövatsainen, pieni ukko, hänen iso päänsä oli harmaa, parta punainen, kasvoissa ja käsissä kesakkopilkkuja. Hän kepsutteli lyhyin askelin, suussa porsliinipiippu. Tuo lauhkea ja hiukan unelias mies ei ollut koskaan huolinut tehdä itseään tyhjästä rauhattomaksi. Mutta tämä uutinen, jonka Schulz nyt hänelle toi, riitti hänet tempaamaan hänen tavallisesta tyynestä tilastaan; ja hän heilutteli lyhyitä käsivarsiaan ja lamppua, ja kysyi:

-- Mitä, onko se totta? Tuleeko hän?

-- Huomisaamuna! riemuitsi Schulz huiskuttaen sähkösanomaa.

Iäkkäät ystävykset menivät istumaan penkille lehtimajaan. Schulz otti haltuunsa lampun. Kunz avasi huolellisesti sähkösanoman, luki sitä hitaasti, hiljaisella äänellä. Schulz sensijaan luki sen nyt uudestaan kovalla äänellä, tähystellen Kunzin olkapään ylitse. Kunz tarkasti vielä leimat, jotka reunustivat sähkösanomaa, katsoi, milloin se oli lähetetty, millä tunnilla se oli saapunut ja montako sanaa siinä oli. Sitten hän antoi tuon kalliin paperin Schulzille, ja Schulz nauroi hyvillään, katseli sitä päätään pudistaen ja hoki:

-- Ah, niin hyvä, hyvä!...

Sitten Kunz mietiskeli hetken, imien piippuaan ja tuprauttaen ulos suuren savupilven, painoi kätensä Schulzin polvelle ja sanoi:

-- Täytyy ilmoittaa Pottpetschmidtille.

-- Minä menen sinne, sanoi Schulz.

-- Minä tulen mukaan, sanoi Kunz.

Kunz vei lampun sisään ja palasi kohta ulos. Ja vanhat ystävykset lähtivät menemään, kainalokoukkua. Pottpetschmidt asui kylän toisessa päässä. Schulz ja Kunz juttelivat hajamielisinä keskenään jonkin sanan, hautoen päässään yhä tuota uutista. Yhtäkkiä Kunz pysähtyi, koputti kepillään maahan ja sanoi:

-- Ah, peijakas! Hän ei ole nyt täällä!...

Hän muisti, että Pottpetschmidtin piti lähteä iltapuolella lääkärin-matkoilleen erääseen läheiseen kylään, jossa hän aikoi viipyä tämän yön ja vielä pari päivää lisäksi. Schulz joutui tästä uutisesta aivan ymmälleen. Samoin kävi myöskin Kunzin. Pottpetschmidt oli heidän ylpeytensä; he olisivat tahtoneet hiukan mahtailla hänellä. He seisoivat nyt keskellä tietä, ymmärtämättä, mitä tehdä.

-- Mitä tehdä? mitä tehdä? kysyi Kunz.

-- Krafftin täytyy välttämättä saada kuulla, kun Pottpetschmidt laulaa.

Hän mietti hetken ja jatkoi:

-- Hänelle täytyy sähköttää.

He menivät sähkösanomatoimistoon ja tekivät yhdessä pitkän ja tunteellisen sähkösanoman, josta oli sangen vaikea ymmärtää mitään. Sitten he tulivat takaisin. Schulz teki laskelmia:

-- Pottpetschmidt voi joutua tänne jo tänä aamuna, kun hän lähtee ensimäisellä junalla.

Mutta Kunz huomautti, että nyt oli jo myöhäistä ja että sähkösanoma vietäisiin hänelle vasta huomenna. Schulz pudisti silloin päätänsä; ja he hokivat yhdessä:

-- Se oli onnettomuus!

He erosivat Kunzin portilla; sillä vaikka Kunzin ystävyys olikin suuri Schulzia kohtaan, ei se ulottunut niin pitkälle, että hän varomattomasti olisi lähtenyt saattamaan Schulzia kylän ulkopuolelle, ei edes ensimäiseen tienmutkaan, sillä silloin olisi hänen täytynyt palata yksinään pimeässä kotiin. Sovittiin, että Kunz tulisi huomenna Schulzin luo päivälliselle. Schulz katseli huolissaan taivasta:

-- Kunpa huomenna vain olisi kaunista. Ja hänen sydämeltään putosi suorastaan paino, kun Kunz, joka oli erinomaisen ilmojentuntijan maineessa, vastasi, vakavasti taivasta tarkasteltuaan -- -- (sillä hänkin toivoi yhtä hartaasti kuin Schulz, että Christophe näkisi heidän pikkukaupunkinsa kaikessa sen kauneudessa):

Huomenna on kaunista.

Schulz lähti takaisin kaupunkiin päin, ja saapuikin viimein sinne, kompastuttuaan monta kertaa pyöränjälkiin ja kivikasoihin, joita oli pitkin matkaa. Hän ei mennyt kuitenkaan vielä kotiinsa ennenkuin oli saanut puheilleen leipurin ja tilatuksi häneltä eräänlaisen kakun, jollaisista kaupunki oli kuuluisa. Sitten vasta hän lähti asuintaloonsa; mutta juuri kun hän aikoi astua sisään, peräytyikin hän vielä samaa tietä takaisin, ja meni nyt tiedustelemaan asemalta tarkoin aikaa, milloin juna tuli. Viimein hän palasi sieltä kotiin, kutsui Salomen puheilleen ja pohti hänen kanssaan pitkälti, millainen päivällinen huomenna olisi valmistettava. Sitten vasta hän meni vuoteeseen, lopen uupuneena; mutta hän oli niin kiihtynyt kuin lapsi jouluaamuna, ja kääntelehti kaiken yötä peitteessään ja hursteissaan saamatta ollenkaan unta silmäänsä. Noin kello yksi aamulla pälkähti hänen päähänsä, että olisi vielä mentävä pyytämään Salomea tekemään päivälliseksi ruutana-muhennosta; sillä sen valmistamisessa oli Salome erinomainen mestari. Mutta kuitenkaan hän ei mennyt: ja siinä hän teki varmaan viisaasti. Kumminkin hän nousi ylös ja alkoi järjestellä yhtä ja toista siinä huoneessa, johon hän aikoi Christophien sijoittaa; hän oli liikkuessaan ylen varovainen, ettei Salome olisi kuullut, sillä hän pelkäsi, että silloin emännöitsijä tulisi äyskimään. Koko yön hän vapisi että myöhästyisi junalta. Vaikka Christophien saapumiseen oli aikaa kello kahdeksaan, nousi hän ylös sangen varhain. Ensi työkseen hän vilkaisi taivaalle: Kunz ei ollut erehtynyt, oli mainion kaunis ilma. Varpaisillaan hiipi Schulz kellariinsa, jossa hän ei ollut käynyt enää pitkiin aikoihin, sillä hänen täytyi varoa kosteutta ja jyrkkiä portaita; siellä valitsi hän nyt pulloistaan hienoimmat, iski sieltä noustessaan päänsä kipeästi kivikattoon, ja luuli siihen paikkaan tikahtuvansa, kun pääsi raskas kori olallaan portaista ylös. Sitten hän meni puutarhasakset kädessä ulos; hän leikkasi, armotta kauneimmat ruusunsa ja syreeniensä ensimäiset kukkivat oksat. Sen jälkeen hän nousi takaisin kamariinsa, ajoi kuumeisella kiireellä partansa, leikkasi siinä pari kertaa poskeensa, pukeutui siististi ja lähti asemalle. Kello oli seitsemän. Salome ei saanut häntä maistamaan aamuista maitokahvia; sillä Schulz oletti, ettei Christophe ollut vielä varmaankaan saanut minkäänlaista aamiaista ennen saapumistaan, ja väitti, että he syövät sitten yhdessä asemalta tultuaan.

Hän joutui asemalle kolme neljännestuntia liian aikaiseen. Hän aivan kontistui Christophea odottaessaan, ja lopuksi ei hän häntä edes löytänytkään. Hän ei näet malttanut kärsivällisesti jäädä ulko-ovelle, vaan meni asemasillalle, ja joutui aivan sekaisin päästään saapuvien ja lähtevien matkustajien tungoksessa. Vastoin sähkösanoman selviä sanoja oli hän kuvitellut, se tiesi miksi, että Christophe tulisi eräällä toisella junalla kuin sillä, jolla hän todellisuudessa oli tullut. Ja sitäpaitsi ei hänen päähänsä pälkähtänytkään, että Christophe laskeutuisi asemasillalle neljännestä luokasta. Schulz jäi vielä odottamaan asemalle yli puolen tuntia, kun taas Christophe, joka oli jo kauan sitten saapunut, oli mennyt suoraa päätä kolkuttelemaan Schulzin oveen. Muun onnettomuuden lisäksi oli Salomekin lähtenyt ulos toriostoksilleen: Christophe näki siis, että ovi oli lukossa. Naapurimuija, jonka Salome oli pyytänyt, jos joku tulisi kysymään, sanomaan ainoastaan, että hän palaisi pian kaupungilta kotiin, suoritti tuon tehtävänsä kirjaimellisen vähäsanaisesti. Mutta kun Christophe ei ollut matkustanut näkemään Salomea eikä tiennyt edes kuka hän olikaan, niin tuntui tämä vastaanotto hänestä suorastaan ilkeältä ilveeltä. Hän kysyi vieläkin varmuuden vuoksi, eikö _Herr Universitätsmusikdirector_ Schulz ollut kaupungissa, ja kun hänelle vastattiin, ettei tiedetty, mihin hän äsken oli lähtenyt, niin meni Christophe matkaansa.

Kun Schulz-vanhus tuli pitkin nenin kotiin ja sai kuulla Salomelta, joka myöskin parhaiksi palasi torilta, mitä oli tapahtunut, joutui hän sellaiseen epätoivoon, että oli vähällä itkeä. Hän vimmasteli palvelijalleen, että tämä typerys oli lähtenyt hänen poissa ollessaan kotoa eikä ollut osannut käskeä naapureita edes pyytämään Christophea odottamaan. Salome puolestaan vastasi yhtä tuikeasti, ettei hän ollut luullut herraa niin hassuksi, että eksyi vieraasta, jota oli mennyt vartavasten asemalta hakemaan. Mutta nyt ei ukolla ollut aikaa ruveta hänen kanssaan enää jankkaamaan; silmänräpäystäkään hukkaamatta hän köpelehti taas alas portaita ja lähti haeskelemaan Christophea niiden heikkojen ohjeiden mukaan, mitä naapurit voivat hänestä antaa.

Christophe oli ylen pahastunut, ettei hän ollut tavannut Schulzilla ketään, ja ettei moista vastaanottoa oltu edes pyydetty anteeksi. Kun hän ei tiennyt, mitä tehdä ennen seuraavan junan lähtöä, oli hän mennyt kaupungille kävelemään, ja sitten sitä ympäröivälle vainiolle, joka näytti hänestä niin kauniilta. Kaupunki oli rauhallinen ja varsin pieni, leväten pehmeämuotoisten kumpujen suojassa; talojen ympärillä rehoittivat puutarhat: niissä oli kukkivia kirsikkapuita, vihreitä ruohokenttiä, runsaasti siimestä; niissä näkyi valhe-antiikkisia raunioita, entisten prinsessain valkeita rintakuvia, marmori-jalustoillaan keskellä luonnon vihreyttä; ja ihmiset olivat ystävällisen ja kohteliaan näköisiä. Kaikkialla kaupungin ympärillä oli niittymaita ja kumpuja. Kukkivissa viidakoissa vihelsivät kottaraiset vimmatusti, aivan kuin leikittelevät ja kirkkaat pikku huilut orkesterissa. Christophen pahatuuli katosi piankin: hän unohti Peter Schulzin.

Vanhus juoksenteli turhaan ihmisiltä kysellen pitkin katuja; hän kiipesi vanhaan linnaankin, joka oli kummulla ylempänä kaupunkia. Ja sieltä hän tuli nyt harmissaan takaisin, kunnes hän yhtäkkiä tarkoilla silmillään, jotka erottivat sangen kauas, näki jonkun matkan päässä miehen loikomassa niityllä pensaan varjossa. Hän ei tuntenut Christophea eikä siis saattanut tietää, oliko se hän. Mies makasi selin häneen, pää puolittain ruohikon sisässä. Schulz maleksi edestakaisin tiellä, kääntyi sykkivin sydämin niitylle päin:

-- Se on hän... Ei, ei se ole hän...

Hän ei tohtinut huutaa miehelle ja kysyä, kuka hän oli. Silloin tuli hänelle aate: hän alkoi laulaa Christophen _Liedin_ ensimäistä säettä: "Auf! Auf! Nous' ylös!..."

Christophe ponnahti kuin salakka rannalle, ja lauloi lopun värssyä kohti kurkkua. Hän oli kääntynyt heti iloissaan, hänen kasvonsa hohtivat punaisina, hänellä oli ruohoa hiuksissa. He kysyivät nyt toisiltaan, ketä he olivat, ja juoksivat toistensa luokse. Schulz harppasi poikki maantien ojan, Christophe hyppäsi yli reunusaidan. He puristivat rajusti toistensa kättä ja palasivat yhdessä kotiin, nauraen ja puhuen kovalla äänellä. Vanhus kertoi äskeisen huonon onnensa. Christophe, joka oli hetki ennen jo päättänyt jatkaa matkaa kotikaupunkiin koettamatta enää tavata Schulzia, näki kohta vanhuksen sielun vilpittömän hyvyyden, ja alkoi pitää hänestä. Ennenkuin he ehtivät kotiin, olivat he jo uskoneet toisilleen kaikenlaisia sydämenasioita.

Kun he joutuivat perille, tapasivat he siellä Kunzin; hän oli jäänyt Schulzin asuntoon kaikessa rauhassa odottamaan, kun oli kuullut, että Schulz oli lähtenyt etsimään Christophea. Tarjottiin ensin maitokahvia. Mutta Christophe sanoi, että hän oli jo syönyt aamiaista eräässä kaupungin hotellissa. Vanhus oli siitä kovin pahoillaan; hän suorastaan suri, ettei Christophe ollut nauttinut ensimäistä ateriaansa, minkä hän seudulla söi, juuri hänen luonaan; tällaisilla pikku seikoilla oli hänen tunteelliselle sydämelleen tavattoman suuri merkitys. Christophe ymmärsi hänet, se tuotti hänelle salaista huvia, ja hän piti nyt vanhuksesta entistäkin enemmän. Schulzia lohduttaakseen hän vakuutti heti, että hänellä oli yleensä niin hyvä ruokahalu, että voi syödä vaikkapa kaksikin aamiaista perätysten; ja sen väitteensä hän vierasisännälleen selvästi todistikin oikeaksi.

Kaikki ikävyydet olivat jo haihtuneet hänen päästään: hän tunsi nyt olevansa todellisten ystävien parissa, ja tuli vilkkaaksi ja avomieliseksi. Hän kertoi humoristisesti matkastaan ja sen pettymyksestä: hän oli kuin koulupoika lomalla. Schulz katseli häntä yhä, onnesta säteillen, ja nauroi sydämensä pohjasta.

Keskustelu siirtyi nopeasti siihen asiaan, joka oli heidän kaikkien kolmen salaisena yhdyssiteenä: Christophen sävellyksiin. Schulz oli pakahtua halusta kuulla Christophen soittavan joitakin kappaleitaan; mutta hän ei uskaltanut sitä häneltä pyytää. Christophe harppaili yhtämittaa jutellen edestakaisin huoneessa. Schulz vaaniskeli hänen askeleitaan, kun hän meni avatun pianon sivuitse; ja hän toivoi kovasti, että Christophe jo siihen pysähtyisi. Kunzilla oli sama asia mielessä. Heidän sydämensä rupesivat sykkimään, kun he näkivät Christophen istahtavan noin vain ohimennen pianotuolille, lakkaamatta kuitenkaan puhumasta, ja sitten sivelevän soittimeen katsomattakaan sen koskettimia. Ja kun Schulz odotti hartaimmillaan, vetikin Christophe jonkin harppumaisen sointusarjan ja kun hän sen teki, niin sävel valtasi hänet; hän päästi nyt pianosta uusia akordeja, yhä edelleen jutellen; sitten syntyi niistä kokonaisia musiikkilauselmia; ja silloin hän vaikeni ja alkoi soittaa. Ukot vilkaisivat toisiinsa viekkaasti ja onnellisina.

-- Tunnetteko tätä? kysyi Christophe soittaen erästä _Liediään_.

-- Että tunnenko! huudahti Schulz hurmautuneena.

Christophe virkkoi, keskeyttämättä soittoaan ja kääntäen hiukan päätänsä:

-- Ohoh, eipä ole hyvä tämä teidän pianonne!

Vanhus tuli hyvin murheiseksi. Hän pyysi anteeksi:

-- Se on vanha, sanoi hän nöyrästi, se on niinkuin minä.

Christophe kääntyi kokonaan ja katsoi vanhusta, joka tuntui pyytävän häneltä anteeksi vanhuuttaan, ja otti häntä kaksin käsin ja nauraen kädestä. Hän katsoi Schulzin viattomiin silmiin.

-- Oh, sanoi Christophe, te olette paljoa nuorempi kuin minä.

Schulz, nauroi ystävällistä nauruaan ja puhui ruumiinsa vanhuudesta, sairaudestaan.

-- No ei, ei, sanoi Christophe; siitä ei nyt ole kysymys, muuta minä tarkoitan. Eikö väitteeni ole totta, Kunz?

(Hän ei maininnut enää uusia tuttaviaan puhuttelusanalla: "herrat".)

Kunz yhtyi kaikella innolla hänen mielipiteeseensä.

Schulz koetti kääntää asian vanhan pianonsakin eduksi.

-- Siinä on vielä sangen kauniita ääniä, sanoi hän nöyrästi.

Ja hän kosketti niitä: neljä, viisi ääntä helähti aika raikkaasti keskirekisterissä. Christophe ymmärsi, että tuo piano oli Schulzin vanha ystävä, ja hän sanoi hienosti, -- ajatellen Schulzin silmiä:

-- Niin, sillä on vielä kauniit silmät.

Schulzin kasvot kirkastuivat. Hän alkoi sekavasti sotkien ylistellä vanhaa pianoaan, mutta vaikeni heti: sillä Christophe oli alkanut jälleen soittaa. _Lied_ seurasi nyt toistaan; Christophe lauloi matalalla äänellä. Schulz ihaili vesissä silmin hänen jokaista liikettään. Kunz pisti kätensä vatsan päälle ristiin ja sulki silmänsä nauttiakseen paremmin. Silloin tällöin kääntyi Christophe noihin vanhuksiin päin, näki heidät haltioissaan, ja säteili ilosta; ja hän sanoi naiivin innostuneena, eivätkä toiset ajatelleetkaan nauraa hänelle:

-- Heh! Oliko tämä kaunis!... Entä tämä sitten! Mitäs sanotte tästä? Entä tämä!... Tämä on kaikista kaunein... -- Nyt minä soitan teille sellaisen pätkän, että hiukset nousevat päässänne pystyyn...

Kun hän juuri lopetti erästä unelmoivaa kappaletta, alkoi käkikello kukkua. Christophe ponnahti ylös ja ärjähti vimmasta. Kunz hätkähti hereille, ja silmät pyörivät peljästyneinä hänen päässään. Schulz taasen ei tiennyt, mitä tehdä; ja kun hän näki Christophen puivan nyrkkiä kellossa kumartelevalle käelle ja kuuli hänen vaativan huutaen, että oli taivaan tähden vietävä pois tuo idiootti, tuo vatsastaan puhuva kummitus, huomasi Schulz heti, nyt ensi kertaa elämässään, että kellon kukunta oli tosiaan sietämätöntä; ja hän otti itse tuolin ja aikoi kavuta sille repiäkseen juhlanhäiritsijän seinästä irti. Mutta hän oli vähällä pudota, ja Kunz esti häntä nousemasta uudestaan tuolille; silloin kutsui hän Salomen sisään; emännöitsijä tuli kuten tavallisesti kiirehtimättä ja ällistyi suuresti, kun hänelle työnnettiin syliin seinäkello, jonka Christophe oli jo ennättänyt irroittaa paikoiltaan.

-- Mitä minun tälle on tehtävä? kysyi Salome.

-- Mitä vain tahdot. Vie se pois! ja sitä ei saa enää näkyä täällä, sanoi Schulz yhtä kärsimättömänä kuin Christophe.

Hän kummasteli, kuinka hän oli voinut niin kauan sietää moista kauhistusta.

Salome arveli, että heiltä oli jokaiselta varmaan päässyt jokin ruuvi irti.

Piano alkoi jälleen soida. Tunnit vierivät nopeasti. Salome tuli ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Schulz käski hänen olla hiljaa. Hän tuli takaisin kymmenen minutin päästä. Ja sitten taas kymmenen. Tällä kertaa hän oli suorastaan kiukusta läkähtyä, mutta koetti tekeytyä ylen kylmäksi, asettui keskelle lattiaa ja huusi kuin torvi, välittämättä Schulzin epätoivoisista viittauksista:

-- Tahtovatko herrat syödä päivällisensä kylmänä ja pohjaan palaneena? -- Salomesta se oli yhdentekevää; hän odotti vain käskyä.

Schulz joutui tästä äkillisestä hyökkäyksestä ymmälle ja aikoi panna palvelijansa koville, mutta Christophe purskahti nauruun. Kunz noudatti hänen esimerkkiään, ja lopulta alkoi myöskin Schulz nauraa. Salome oli menettelynsä vaikutukseen tyytyväinen ja käännähti kannoillaan kuin kuningatar, joka tahtoo antaa katuville alamaisilleen anteeksi.

-- Siinäpä tiukka nainen! sanoi Christophe nousten pianon äärestä. Mikään ei olekaan sietämättömämpää kuin kesken konserttia saapuva yleisö!