Part 2

Vaikka nyt ei uhannutkaan vaara, että lähde toistaiseksi kuivuisi, niin huomasi Christophe jo kuitenkin, ettei se ollut tarpeeksi runsas täyttämään kokonaista, eheää teosta. Aatteet ilmestyivät melkein aina alkeellisessa tilassa: ne täytyi vaivalloisesti hakata irti möhkäleestä ja aina esiintyivät ne katkonaisina, hyppäyksittäin ja rikkonaisina; jos mieli saada ne keskinäiseen yhteyteen, täytyi niihin sekoittaa aineosa älyllistä harkintaa ja kylmää tahtoa, jotka takoivat niiden aatteista uuden olemuksen. Christophe oli liian totinen taiteilija jättääkseen sen tekemättä; mutta sitä hän ei tahtonut vielä myöntää; hän koetti turhaan uskotella itselleen, että hän tyytyi pelkästään kopioimaan sisäistä malliaan, kun hän oikeastaan oli pakotettu muokkaamaan sen suuremmassa tai pienemmässä määrin aivan uuteen asuun saadakseen sen käsitettäväksi. -- Sattuipa niinkin, että hän väärensi täydellisesti alkuperäisen ajatuksen. Kuinka väkevästi musikaalinen aihe häneen loikin, oli hänen monesti mahdoton sanoa mitä se oikeastaan merkitsi. Se nousi hänen olemuksensa maanalaisista kätköistä, kaukaa niiden rajain takaa, joiden luota tietoisuus alkaa; ja tuossa Voimassa, joka oli pelkästään voimaa, ei muuta, ja joka karttoi yleisesti tuttuja mittoja, ei tietoisuus jaksanut tuntea laisinkaan omia mielenliikkeitään eikä mitään yleisinhimillisiä tunteita, joita se aina määrittelee ja jakaa luokkiin; ilot, surut, kaikki olivat sekaisin yhtenä suurena kiihkona, käsittämättömänä, koska se kiihko oli älyn yläpuolella. Kuitenkin oli älyllisyydellä, ymmärsipä se tämän voiman tai ei, tarve antaa sille nimi, sitoa se johonkin niistä loogillisista rakenteista, joita ihminen uupumatta sommittelee aivoissaan niinkuin mehiläinen tekee pesäänsä.

Niinpä vakuutti Christophe itselleen -- tahtoi itselleen vakuuttaa -- että se hämärä voima, joka häntä kiihdytti, oli tarkoitusperiltään varma ja että sen tarkoitukset sointuivat myöskin hänen tahtoonsa. Tuo vapaa vaisto, joka oli kummunnut tiedottomuuden syvyydestä, pantiin pakostakin yhtymään järjen ohjaksissa selviin käsitteihin, joiden kanssa sillä alkuaan ei ollut mitään tekemistä. Sellaisista teoksista ei tullut muuta kuin valheellisia parituksia Christophen järjen suunnittelemain suurten aiheiden ja niiden villien voimain kesken, joiden sisältö oli aivan muuta ja joita Christophe itsekään ei tuntenut.

Hän kulki eteenpäin hapuilemalla, sokeasti puskien, niiden ristiriitaisten voimain viemänä, jotka ryntäsivät hänessä toisiaan vastaan, ja heitteli ympärilleen vielä kypsymättömissä teoksissa usvaista ja hehkuvaa elämää, jota hän ei osannut selvästi tulkita, mutta jonka voiman hän ylpeän riemukkaasti tunsi.

Koska hän oli tietoinen uudesta voimastaan, uskalsi hän nyt ensi kertaa katsella kasvoista kasvoihin kaikkea, mikä häntä ympäröi, kaikkea, jota häntä oli opetettu kunnioittamaan, minkä edessä hän oli ennen arvostelematta alistunut; -- ja hän tuomitsi sitä nyt heti häikäilemättömän vapaasti. Peittävä harso revittiin pois: hän näki germaanilaisen valheen.

Kullakin rodulla, kunkin kansan taiteella on oma ulkokultaisuutensa. Maailman ravintona on hiukkasen totuutta ja paljon valhetta. Ihmisjärki on heikko; se ei jaksa kestää liioin puhdasta totuutta: sen uskonnon ja moraalin, sen valtiomiesten, runoilijain ja taitelijain täytyy esittää sille totuus valheisiin verhottuna. Nämä erilaiset valheet ovat kunkin maan kansallishengen mukaisia; ne eroavat laadultaan toisistaan: ja juuri ne tekevät kansoille niin vaikeaksi ymmärtää toisiaan ja niin helpoksi toistensa halveksimisen. Itse totuus on sama kaikkialla; mutta kullakin kansalla on oma valheensa, jota se nimittää ihanteikseen; kaikki sen jäsenet hengittävät sitä sisäänsä syntymästä hautaan saakka: siitä on tullut niiden elämänehto. Ainoastaan muutamat harvat nerot jaksavat pitkien ja sankarillisten taisteluiden jälkeen, jossa he ovat aina aivan yksin, vapautua tuosta ihanteellisuudesta ja pääsevät ajatuksensa vapaaseen kaikkeuteen.

Eräs varsin merkityksetön tapaus paljasti Christophelle yhtäkkiä saksalaisen taiteen valheen. Se, ettei hän ollut sitä vielä tähän saakka nähnyt, ei johtunut siitä ettei se olisi aina ollut hänen katseltavanaan; mutta hän oli ollut sitä liian lähellä, hänen silmillään ei ollut välimatkaa mittailla sen suhteita. Nyt ilmaantui vuori hänen eteensä, koska hän oli siitä päässyt tarpeeksi kauas.

Christophe oli konsertissa kaupungin musiikkihallissa: _Städtische Tonhalle_. Konsertti annettiin suuressa salissa, jossa oli kymmenen, kaksitoista pitkää riviä kahvilapöytiä, -- kaikkiaan pari-, kolmesataa pöytää. Toisessa päässä oli näyttämö, orkesterin paikka. Christophen ympärillä istui upseereja, pitkissä, tiukalle puristetuissa, tummanvärisissä takeissaan, -- punaisin, jäykin ja poroporvarillisin naamoin, joista parta oli siististi ajettu pois; ja naisia, jotka juttelivat ja nauroivat hälisevällä äänellä, ollen muka olevinaan vapaita ja luonnollisia; ja kilttejä nuoria tyttöjä, jotka nauroivat ystävällisesti ja näyttivät kaikki hampaansa; ja vanhoja herroja, kuin mitäkin lauhkeita, pyöreäsilmäisiä hämähäkkejä, isoine partoineen ja silmälasit päässä. He kilistivät juomalasejaan toistensa terveydeksi joka kerta nostaessaan ne. He toimittivat tuon tempun suorastaan uskonnollisella hartaudella; heidän kasvonsa ja äänensä muuttuivat silloin, he olivat aivan kuin messussa, ikäänkuin alttarin ääressä nauttimassa ehtoollista, ja heidän juhlallisuuteensa yhtyi kummallisella tavalla hullunkurisuus. Musiikki hukkui puheen porinaan ja ruoka-astiain kalinaan, vaikka kaikki koettelivat muka puhua ja syödä aivan hiljaa. "_Der Herr Konzertmeister_", kookas, iäkäs, kumarainen mies, jonka valkea leukaparta riippui kuin pukilla, ja jolla oli kyömynenä ja sillä silmälasit, oli näöltään kuin mikäkin kielitieteilijä. -- Kaikki nämä tyypit olivat jo vanhastaan Christophelle tuttuja. Mutta juuri sinä päivänä tuli hänelle (hän ei tiennyt, minkä tähden), ilo nähdä heidät karrikatyyreinä. Sattuuhan sellaisia hetkiä, jolloin ihmisten ja asiain naurettava puoli, jota me emme tavallisessa elämässä huomaa, pistää ilman mitään ulkonaista syytä odottamatta ja yhtäkkiä silmäämme.

Orkesterin ohjelmassa oli _Egmontin_ uvertyyri, muuan Waldteufelin valssi, _Tannhäuserin toivioretki Roomaan_, Nikolain sepittämän _Iloisten rouvien_ uvertyyri, uskonnollinen marssi _Athaliestä_ ja eräs fantasia _Pohjantähdestä_. Orkesteri soitti säntillisesti Beethovenin uvertyyrin, ja valssin hurjalla vauhdilla. _Tannhäuserin toivioretken_ aikana kuului pullonkorkkien paukkumista. Muuan lihava mies, joka istui Christophen vieruspöydässä, löi tahtia _Iloisiin rouviin_, ja irvisteli matkien Falstaffia. Eräs iäkkäänlainen ja lihava rouva, jolla oli taivaansininen puku ja valkea vyö, kultasankaiset kakkulat latuskaisella nenällä, punaiset käsivarret ja leveä vyötärö, lauloi mahdikkaasti Schumannin ja Brahmsin _Liedejä_. Hän kohotteli kulmakarvojaan, tähysti välistä kulisseihin päin, loi luomensa alas, nyökkäsi päätään oikealle, vasemmalle, ja hymyili imelää, leveää hymyä, joka paistoi koko hänen kasvoiltaan, laajoilta kun kuu; hän tuhlasi niin tavatonta mimiikkiä, että näytös olisi suuresti muistuttanut varieteetä, ellei hänestä samalla olisi paistanut majesteettinen siveyden tunto. Tuo kunnon perheenemäntä koetti nähtävästi apinoida nuoruuden hulluutta, veitikkamaisuutta ja intohimoa; ja niin saikin Schumannin runo epäilyttävän ummehtuneen lastenkamarin sivuhajun. Yleisö oli hurjana ihastuksesta. -- Mutta tarkkaavaisuus kasvoi suorastaan hartaudeksi, kun lavalle ilmestyi laulukuoro "Etelä-Saksan Lauluveikot", (Süddeutschen Männer Liedertafel), hymisten ja karjuen vuorotellen tunteellisia ja hempeitä kuorolauluja, yhden toisensa jälkeen. Heidän lukunsa oli neljäkymmentä ja he lauloivat niinkuin neljä miestä. Heidän tarkoituksenaan näytti olevan hävittää esityksestä kuorovaikutuksen pieninkin leima: esityksestä tuli pelkkä meloodisten efektien tavoittelu, pienten, arkojen ja vetisteleväin vivahdusten, kuulumattomiin haipuvien pianissimojen, hurjasti jyriseväin nousujen, aivan kuin olisi lyöty bassorumpua; kokonaisuus täyteläisyyden ja tasapainon puutetta; makeaa ja äitelää tyyliä, joka sai ihmisen ajattelemaan _Kesäyön unelman_ Pulmaa:

"Antakaa minun näytellä jalopeuraa. Minä koetan karauttaa ääntäni, niin että kiljun niin lystikkäästi kuin maitokyyhky; minä kiljun niin että luulisitte kuulevanne satakieltä."

Alusta alkaen Christophen ällistys kasvoi kasvamistaan, kuunnellessa moista, joka kuitenkaan ei ollut hänelle mitään uutta. Hän tunsi hyvin nämä konsertit, tämän orkesterin ja saman yleisön. Mutta yhtäkkiä tuntui hänestä kaikki valheelliselta, odottamattomalta. Kaikki, yksinpä Egmontin uvertyyrikin, josta hän enimmän piti; sen mahtaileva hillittömyys ja järkevä kiihko loukkasivat häntä tällä hetkellä aivan kuin rehellisyyden puute. Tosin ei hän nyt kuunnellut Beethovenia ja Schumannia itseään, vaan heidän naurettavia tulkkejaan ja heidän märehtivää yleisöään, jonka laumamainen typeryys ympäröi mestariteokset nyt kuin paksu sumu. -- Niin oli asia tosin; mutta kuitenkin tunsi Christophe tällä hetkellä kauneimmissakin sävellyksissä jotakin, joka teki hänet rauhattomaksi ja jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut... Mitä se sitten oli? Hän ei uskaltanut asiaa aprikoida, sillä rakkaiden mestariensa arvostelemista hän olisi pitänyt pyhyyden herjauksena. Mutta vaikka hän kuinka koetti olla näkemättä, niin hän oli jo nähnyt. Ja vasten tahtoaankin hän näki yhä enemmän; näki läpi sormiensa aivan kuin Pisan _Vergognosa_.

Hän näki saksalaisen taiteen aivan alastomana. Kaikki, -- sekä tosiaan suuret että joutavat taiteilijat, levittelivät sielujaan nähtäville liikuttavan vilpittömästi. Tunteet kuohuivat kaikessa yli laitojensa, ylevyys juoksi virtoina, sydän pursui haltioituneita tunnelmia; kaikki sulkuluukut avattiin hirvittävälle germaanilaiselle tunteellisuudelle; se teki väkevimpien tarmon vetiseksi, se hukutti heikot sekaisiin lätäköihin: se oli oikeaa vedenpaisumista, joka painoi saksalaisen ajatuksen piiloon ja hukutti allensa. Ja minkälaiset olivatkaan joskus Mendelssohnin, Brahmsin, Schumannin ja kokonaisen heidän seuraaja-liutansa ajatukset, tuon legioonan pikkusäveltäjiä, jotka olivat synnyttäneet noita kyyneleisiä ja mahtailevia Liedejä! Kaikki ne olivat lentohiekkaa. Ei vankkaa kalliota alla. Liukasta ja muodotonta savea. -- Moinen tuntui niin typerältä ja lapselliselta, ettei Christophe saattanut uskoa, kuinka se ei pistäisi yleisönkin silmään. Christophe katseli nyt ympärilleen; mutta hän näki vain autuudessa kylpeviä naamoja. Kuinka olisivat nuo ihmiset pystyneet arvostelemaan, kun he olivat jo edeltäkäsin vakuutetut, että kaikki, mitä he saivat täällä kuulla, oli kaunista ja että heidän täytyi siitä iloita? He kunnioittivat ankarasti entisiä, pyhitettyjä nimiä. Mitäpä he eivät muuten olisikaan kunnioittaneet? He kunnioittivat ohjelmaa, joka oli heidän edessään, olutlasia, itseään. Tunsi, että he kaikessa hiljaisuudessa antoivat arvonimen "Ylhäisyys" kaikelle, mikä läheisesti tai kaukaisesti oli jotenkin heitä itseään.

Christophe tarkasteli vuorotellen yleisöä ja näitä sävellyksiä: sävellyksissä heijastui yleisön kuva ja yleisössä sävellysten, aivan kuin maisema lasisessa puutarha-pallossa. Christophea alkoi naurattaa yhä enemmän, vaikka hän vielä hillitsi irvistyksensä. Mutta kun "Etelä-Saksan Lauluveikot" astuivat taas esille ja toitottivat juhlallisesti nuoren, punastuvan tytön _Tunnustusta_, niin ei Christophe enää mahtanut itselleen mitään. Hän purskahti kaikuvaan nauruun. Ympäriltä kuului suuttuneita: "Hyst, hyst". Vierustoverit vilkaisivat kauhistuneina häneen; heidän ällistyneet eleensä yllyttivät yhä enemmän Christophen riemua: hän nauroi kohti kurkkua, hän nauroi, nauroi niin, että vedet silmistä vuotivat. Yhtäkkiä suututtiin, alettiin huutaa: "Ulos, ulos!" Christophe nousi ja meni matkaansa hartioitaan kohauttaen, nauru täristi hänen selkäänsä. Hänen lähtönsäkin oli skandaali. Niin alkoi vihollisuus Christophen ja hänen synnyinkaupunkinsa välillä.

Kun Christophe palasi tämän kokeilunsa perästä kotiin, pisti hänen päähänsä lukea noiden pyhitettyjen mestarien teoksia. Ja silloin hän tyrmistyi huomatessaan, että eräät heistä, joita hän oli rakastanut kaikkein enimmän, olivat _valehdelleet_. Hän koetti epäillä omaa arvosteluaan, koetti uskotella, että hän oli erehtynyt. -- Mutta ei, se ei onnistunut... hän aivan ällistyi, mikä määrä keskinkertaisuutta ja valheita voi muodostaa koko suuren kansan taiteellisen aarteen. Kuinka harvat sivut läpäisivätkään tässä tutkinnossa!

Siitä alkaen ryhtyi hän suorastaan vapisevin sydämin lukemaan vielä toisten mestarien teoksia, jotka olivat hänestä rakkaita... Oi, hän oli kuin noiduttu, aina tunsi hän saman pettymyksen. Eräiden suurten säveltäjäin suhteen huomasi hän tämän tuskaisin sydämin; tuntui kuin hän olisi kadottanut rakastetun ystävän, kuin hän olisi huomannut, että tuo ystävä, johon hän oli ehdottomasti luottanut, olisi häntä vuosikausia pettänyt. Christophe itki sen tähden katkeria kyyneleitä. Öisin ei hän voinut nukkua; hän kiusasi yhä itseään. Ja hän syytti itseään: ehkäpä hän ei osannut arvostella asiaa? Oliko hän tullut idiootiksi?... Ei, se ei ollut mahdollista, hän näki nykyään selvemmin kuin koskaan ennen päivän säteilevän kauneuden, tunsi raikkaammin ja rakkaampana kuin milloinkaan elämän ihanan yltäkylläisyyden; hänen sydämensä ei pettänyt häntä...

Pitkään aikaan ei hän vielä uskaltanut koskea niihin, jotka olivat hänestä parhaat, kaikkein puhtaimmat, kaikkien Pyhimysten Pyhimyksiä. Hän vapisi ajatellessaankin, että hänen uskonsa heihin pettäisi. Mutta mikä saattaa vastustaa rohkean ja totuutta rakastavan sielun armotonta vaistoa, sielun, joka tahtoo syventyä pohjaan saakka ja nähdä kaiken sellaisena, kuin se on, vaikka siitä seuraisikin katkerin kärsimys? -- Christophe avasi siis nuokin pyhät teokset, uhrasi viimeisen reservinsä, keisarillisen kaartinsa... Ensimäisellä silmäyksellä hän näki, etteivät he olleet muita tahrattomampia. Silloin hän ei uskaltanut jatkaa Joissakuissa kohdissa hän keskeytti, hän sulki kirjan; niinkuin Nooakin poika hän peitti viitalla isänsä alastomuuden...

Sitten seisoi hän siinä, murtuneena, keskellä raunioita. Hän olisi mieluummin menettänyt toisen kätensä kuin tahtonut hävittää noita kaikkein pyhimpiä illusioonejaan. Suru kalvoi hänen sydäntään. Mutta hänessä kävi sellainen elämän mahla, niin suuri elämän uudistus, ettei hänen luottamuksensa taiteeseen kuitenkaan horjunut. Nuorukaisen yksinkertaisella uskalluksella alkoi hän elämän uudestaan, aivan niinkuin ketään ei olisi elänyt ennen häntä. Uudistuneen voimansa juopumuksessa hän tunsi, -- eikä ehkä syyttä, -- ettei, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, ollut mitään yhteyttä elävien kiihkojen ja niiden intohimon ilmausten välillä, joita taide vimmatuilla ponnistuksilla koetti niille antaa. Mutta siinä hän erehtyi, kun luuli itseään onnellisemmaksi tai taitavammaksi muita, ryhtyessään itse ilmaisemaan niitä. Koska hän oli tulta täynnä, oli hänen helppo löytää sitä myöskin kaiken sen takaa, mitä hän kirjoitti; mutta kukaan muu eli olisi sitä tuntenut niiden epätäydellisten aakkosten alta, joilla hän sitä merkitsi paperille. Monet hänen tuomitsemistaan taiteilijoista olivat aivan samassa asemassa. Heissäkin oli elänyt syvä tunne ja he olivat koettaneet sitä tulkita; mutta heidän oma salakielensä oli kuollut heidän kerallaan.

Christophe ei ollut suinkaan psykoloogi, hän ei vaivannut itseään kaikilla näillä aprikoimisilla: mikä hänestä oli kuollutta nyt, oli hänestä ollut sellaista aina. Hän lausui kaikki menneisyyttä koskevat tuomionsa nuoruuden koko itsestään-varmalla ja julmalla väärämielisyydellä. Hän riisui alasti jaloimmatkin sielut eikä säälinyt heidän naurettavia puoliaan. Siinä näki hän Mendelssohnin komeilevan synkkämielisyyden, haeskellun mielikuvituksen, oikeinajattelevan tyhjyyden. Siinä olivat Weberin lasinhauraat helyt, hänen sydämen-kuivuutensa, hänen aivo-liikutuksensa. Siinä Lisztin ylhäinen isämäisyys, sirkusratsastajan taito, joka tarjosi samalla kertaa uusklassillisena ja markkinamaisena sekoituksena yhtä paljon todellista ja väärää ylevyyttä, kuultavaa ihanteellisuutta ja vastenmielistä virtuoosimaisuutta. Siinä oli myöskin Schubert, joka hukkui tunnelmallisuuteen aivan kuin virstoja laajaan, läpikuultavaan ja seisovaan järveen. Sankariaikain vanhoja viisaitakaan ei säästetty, noita puolijumalia, Profeettoja, Kirkko-isiä. Ei edes suuri Sebastian, kolmisen vuosisadan mestari, joka sulki sisäänsä menneisyyden ja tulevaisuuden, ei edes hän, -- Bach -- ollut puhdas kaikesta valheesta, kaikesta muotisaivartelusta ja kouluviisaudesta. Tuo mies, joka oli nähnyt Jumalan, tuo mies, joka eli Jumalassa, tuntui Christophesta joskus alenevan älyttömään ja sokerimaiseen uskonnollisuuteen, jesuiitta- ja rokoko-tyyliin. Eräissä hänen kantaateissaan oli sävelmiä jotka olivat täynnä haikeaa rakkauden-riutumusta -- (kiemailevaa kaksinpuhelua Sielun ja Jeesuksen välillä). -- Ne inhoittivat Christophea erikoisesti: hän oli näkevinään pulleaposkisia enkeleitä lihavine kinttuineen ja ilmassa heiluvine uuma-verhoineen. Sitäpaitsi oli hän tuntevinaan, että tuo nerokas _Cantor_ kirjoitti aina huoneessa lukon takana: se löyhki ummehtuneelta; hänen musiikissaan ei ollut sitä raikasta ulkoilmaa, joka puhaltaa sen sijaan toisista, jotka eivät ehkä ole yhtä suuria muusikkoja, mutta suurempia persoonallisuuksia, -- miehekkäämpiä olentoja, -- sellaiset kuin esimerkiksi Beethoven tai Händel. Christophea kiusasi enimmän klassikoissakin heidän vapaudenpuutteensa: melkein kaikki heidän teoksissaan oli "rakenneltua". Joskus kehiteltiin jotakin tunnetta kaikilla musiikkiretoriikan kuluneilla fraaseilla, toisinaan oli se ainoastaan pelkkä rytmi, jonkinlaista ornamentaalista koristetta, jota toistettiin, käänneltiin ja sovitettiin kaikkiin suuntiin aivan mekaanisesti Tällaiset symmetriset ja samaa asiaa jankkaavat konstruktsioonit -- sonaatit ja sinfoniat -- raivostuttivat Christophea, joka oli tähän aikaan sangen vähän altis järjestyksen kauneudelle, laajoille ja hyvin sommitelluille perussuunnitelmille. Sellainen tuntui hänestä paremminkin muurarin kuin säveltäjän työltä.

Ei tarvitse luulla, että hän oli lauhkeampi romantikkoja kohtaan. Kummallista kyllä, -- seikka, joka häntä itseäänkin ensiksi ällistytti, -- ei ollut olemassa säveltäjiä, jotka olisivat ärsyttäneet häntä enemmän kuin ne, jotka olivat väittäneet olevansa (ja tosiaankin olivat olleet) kaikkein vapaimpia, välittömimpiä, ne jotka olivat luoneet kaikkein vähimmin rakentelemalla, -- nuo, jotka, niinkuin esimerkiksi Schumann olivat lahjoittaneet ihmisille pisara pisaran jälkeen joka minutti koko sisäisen elämänsä lukemattomina pikkutöinä. Hän raivosi heitä vastaan sitäkin rajummin, koska hän tunsi heissä oman nuoren sielunsa sekä kaiken sen joutavanpäiväisyyden, jonka hän oli vannonut itsestään hävittävänsä. Todentotta ei kukaan voinut syyttää puhdasmielistä Schumannia valheellisuudesta hän ei sanonut juuri koskaan mitään sellaista, jota hän ei ollut tosiaan tuntenut. Mutta hänen esimerkkinsä opetti Christophelle, ettei saksalaisen taiteen suurin valheellisuus ollut sitä, että sen harjoittajat tahtoivat ilmaista tunteita, joita eivät tunteneet, vaan enemmänkin siinä, että he tahtoivat purkaa tunteita, joita he kyllä tunsivat, mutta jotka olivat -- _valheellisia tunteita_. Musiikki on armoton sielunkuvastin. Kuta naiivimpi ja herkkäuskoisempi saksalainen säveltäjä on, sitä selvemmin näyttää hän saksalaisen hengen heikkoudet: tuon hengen häilyvän perustan, sen velton sentimentaalisuuden ja suoruuden puutteen, sen hieman luihun ihanteellisuuden; sen kyvyttömyyden nähdä omaa itseään, pelon uskaltaa katsoa itseään kasvoista kasvoihin. Tuollainen väärä ihanteellisuus oli suurempienkin vikana, -- esimerkiksi Wagnerin. Kun Christophe luki hänen teoksiaan, kiristeli hän hampaitaan. _Lohengrin_ oli hänestä sellainen valhe, että se sai suorastaan karjumaan. Hän vihasi moista rihkama-makasiinista tarjottua ritarillisuutta ja ulkokultaista jumalisuutta; tuollaista sankaria, joka oli peloton ja sydämetön, itsekäs ja kylmä, ruumiillistunut hyve, joka ihailee itseään ja rakastaa erikoisella hellyydellä itseään. Christophe tunsi sellaisen sankarin hyvin, hän oli nähnyt hänet monta kertaa todellisessa elämässä, tuon saksalaisen fariseustyypin, joka oli niin uljaileva, nuhteeton ja kova, joka palveli polvillaan omaa kuvaansa ja uhrasi sangen helposti toiset sen kuvan jumalallisuuden vuoksi. _Lentävän hollantilaisen_ jykeä tunnelmallisuus ja tylsä ikävyys aivan lamasivat häntä. _Tetralogian_ dekadentti-barbaarit tuntuivat hänestä rakastuneina inhoittavan äiteliltä. Siegmund lauloi sisartaan ryöstäessään salonkiromanssin. _Götterdämmerungin_ Siegfried ja Brünhilde olivat uin kunnon saksalainen aviopari, niin he lorusivat toinen toisilleen ja varsinkin yleisölle aviollista autuuttaan, mahtailevan hölläsuisesti. Kaikki valheet, mitä olla saattoi, olivat kasaantuneet näihin sävellyksiin: niissä oli väärää ihanteellisuutta, väärää kristillisyyttä, väärää goottilaisuutta, väärää satutunnelmaa, väärää jumalallista ja inhimillistä. Koskaan ei vanha ja sovinnainen ollut rehennellyt suuremmalla komeudella kuin juuri tuolla näyttämöllä joka väitti kaatavansa kaiken sovinnaisuuden. Siitä ei silmä, sielu eikä korva voineet erehtyä hetkeksikään; olisi tarvittu tahallista omaa tahtoa pettämään niitä -- Ja eräillä tahoilla ne tahtoivatkin itse pettyä. Koko Saksahan nautti tästä vanhan-hedelmättömästä ja lapsellisesta taiteesta, jossa irtipäässeet hirviöt raivosivat pienten, mystillisten ja makeain koulutyttöjen seassa.

Mutta vaikka Christophe arvostelikin näin: heti kuin hän kuuli tätä musiikkia, valtasi hänet samoin kuin muutkin, vieläpä enemmänkin, sen miehen demooninen tahto ja tunnevirta, joka oli päästänyt nuo sävelet valloilleen. Christophe nauroi ja vapisi, hänen poskiaan poltti, hän tunsi itsessään kokonaisten ratsaslaumain hurjat sotahuudot. Hän ajatteli, että kaikki on sallittua niille, jotka kantavat moisia aronmyrskyjä sisässään. Kuinka hän riemuitsikaan, kun hän tunsi noiden yleisesti pyhitettyjen teosten, joita hän nykyään selaili aina ylen arastellen, herättävän itsessään saman liikutuksen, jonka ne olivat hänessä ennen synnyttäneet saman kiihkeän hurmauksen, jopa niin puhtaana, ettei sitä mikään tahrannut! Sellaisissa kohdissa oli hän ikäänkuin pelastanut haaksirikossa kunniakkaita sirpaleita. Kuinka onnellinen hän silloin olikaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi pelastanut osan omaa itseään. Ja eivätkö ne olleetkin hänen omaa itseään? Eivätkö nuo suuret saksalaiset, joita vastaan hän nousi kapinaan, olleet hänen omaa lihaansa ja vertansa, hänen omaa kalleinta olemustaan? Hän oli ankara heille ainoastaan sentähden, että hän oli ankara itselleen. Kuka rakasti heitä enemmän kuin hän? Kuka tunsi paremmin kuin hän Schubertin hyvyyden, Haydnin viattomuuden, Mozartin hellyyden, Beethovenin suuren sankarisydämen? Kuka oli pyhemmin ja hartaammin tuntein kuin Christophe paennut Weberin suhisevain metsien turviin, ja Johan Sebastianin valtavien tuomiokirkkojen varjoon, jotka kohottavat Saksan tasangoilla pohjolan harmaata taivasta kohti kivisiä vuoriaan ynnä jättiläismäisiä tornejaan ja niiden läpileikkauksin koristettuja viirejä? Mutta hän kärsi heidän valheistaan, hän ei voinut heissä niitä unohtaa. Hän arvioi ne rodun syyksi, mutta noiden miesten suuruuden sen sijaan heidän omaksi ansiokseen. Siinä hän erehtyi. Sekä suuruus että heikot puolet ovat molemmat sen rodun ominaisuuksia, jonka mahtava, vaikkakin samea ajatus vierii sellaisena musiikin ja runouden virtana, että koko Europa sammuttaa siitä janoaan. Ja minkä muun kansan keskuudessa olisi hän löytänyt sen yksinkertaisen puhtaudenkaan, joka innosti häntä tällä hetkellä sinkoamaan kansastaan moisia tuomioita!