Part 19

Hassler nousi, heitti nuottivihkon pianon kannelle ja meni jälleen äskeiselle paikalleen divaanille, pitkin ja huojahtelevin jaloin. Christophe, joka oli nopeasti ymmärtänyt hänen ajatuksensa ja tuntenut sen solvaavan merkityksen, yritti vastata ylpeänä, ettei ole tarviskaan, että kaikki ihmistä ymmärtävät: eräät henget ovat yksinään enemmän arvoisia kuin koko kansa; ne ajattelevat häntä varten; ja sitä, mitä he ovat ajatelleet, täytyy hänenkin ajatella. -- Mutta Hassler ei kuunnellut enää. Hän oli vaipunut taas apaattiseen tilaansa, hänessä nukkuvan elämän väsymykseen. Christophe oli liian terve ymmärtääkseen tällaista muutosta, mutta tunsi nyt hämärästi, että kaikki oli menetetty; ja kuitenkaan hän ei voinut sellaiseen alistua, koska oli jo melkein luullut voittavansa. Hän teki siis epätoivoisesti kaikkensa saadakseen Hasslerin mielenkiinnon heräämään; hän otti nuottivihkonsa ja koetti selittää niiden epäsäännöllisyyksien syitä, joista Hassler äsken oli huomauttanut. Hassler lojui pehmeässä sohvassa ja pysyi jörösti vaiti; hän ei myöntänyt eikä vastustanut mitään: hän odotti vain, että tämä loppuisi.

Christophe näki, ettei hän täällä voisi mitään. Keskellä lausetta hän siis vaikeni. Hän kiersi kokoon vihkonsa ja nousi ylös. Hassler nousi samoin. Christophe pyysi häpeissään ja nöyryytettynä anteeksi. Hassler kumarsi keveästi, samalla ylhäisen hienosti ja ikävystyneestä ja ojensi hänelle kätensä, kylmästi ja kohteliaasti. Sitten saattoi hän Christophen eteisen ovelle, pidättämättä häntä enää sanallakaan tai kutsumatta häntä tulemaan takaisin.

Christophe oli jälleen kadulla, perinpohjin lannistuneena. Hän meni umpimähkään minne sattui. Kuljettuaan kuin kone paria kolmea katua joutui hän sille raitiotiepysäkille, josta hän oli tänne tullut. Hän nousi raitiovaunuun, ajattelematta, mitä oikein teki. Siinä hän lyyhistyi penkille istumaan, käsivarret ja jalat hervottomina. Mahdotonta mitään ajatella, selvittää aivojaan: hän ei ajatellut mitään. Häntä peloitti katsella omaan itseensä. Siellä oli tyhjyys. Ja hänestä tuntui, että se tyhjyys oli hänen ympärillään ja tuli juuri tästä kaupungista; hän ei voinut täällä enää hengittää: tämä sumu, nuo jäykät ja jykevät rakennukset tukahduttivat häntä. Hänellä oli mielessä enää yksi ainoa seikka: paeta, paeta, mitä nopeimmin, -- aivan kuin hän olisi paetessaan voinut jättää kaupunkiin sen katkeran pettymyksen, jonka hän oli siellä kokenut.

Hän palasi hotelliinsa. Kello ei ollut vielä puolta yhtä. Kaksi tuntia sitten oli hän sinne tullut, -- sellainen valonhohde sydämessään! -- Ja nyt oli kaikki sammunut.

Hän ei syönyt päivällistä. Eikä mennyt edes huoneeseensa. Ihmisten kummaksi pyysi hän laskunsa, maksoi sen kuten olisi ollut hotellissa yötä, ja sanoi lähtevänsä pois. Turhaan selitettiin hänelle, ettei hänen tarvinnut kiirehtiä, että se juna, jolla hän aikoi matkustaa takaisin kotipuolelleen, lähti vasta usean tunnin päästä, joten hänen olisi ollut parempi olla hotellissa. Hän tahtoi mennä heti paikalla asemalle: hän oli aivan kuin lapsi, hän tahtoi lähteä aivan ensimäisellä junalla, millä tahansa, ei enää jäädä hetkeksikään tähän kaupunkiin. Vaikka hän oli tehnyt näin pitkän matkan suurin kustannuksin -- vaikka hän oli iloinnut paitsi siitä, että saisi nähdä Hasslerin, myöskin aikomuksestaan käydä museoissa, konserteissa, nähdä eräitä tunnettuja henkilöitä, -- niin nyt ei hänellä enää ollut muuta ajatusta kuin päästä pois...

Hän tuli takaisin asemalle. Kuten hänelle oli sanottu, lähti hänen junansa vasta runsaan kolmen tunnin perästä. Sitäpaitsi ei se juna ollut pikajuna, -- (sillä Christophen oli pakko tyytyä matkustamaan viimeisessä luokassa) -- joten se pysähtyi usein välillä; Christophen olisi ollut mukavampi matkustaa seuraavalla junalla; se lähti kaksi tuntia myöhemmin ja tavoitti tämän ensimäisen matkalla. Mutta silloin olisi hänen täytynyt viipyä täällä kaksi tuntia kauemmin, ja sitä hän ei nyt voinut sietää. Hän ei poistunut junaa odotellessaan edes asemaltakaan, -- synkkää odotusta noissa avarissa ja tyhjissä saleissa, meluavissa ja kolkoissa, joissa rientää aina outoja olentoja edestakaisin, kiireissään ja juoksujalkaa, kaikki vento-vieraita ja välinpitämättömiä, ei ketään tuttavaa, ei ainoankaan ystävän kasvoja. Kelmeä päivä sammui. Sähkölamput kuulsivat valoläiskinä sumun keskeltä, pimeästä, jonka ne tuntuivat tekevän yhäkin synkemmäksi. Christophesta tuntui jokainen hetki entistä ahdistavammalta, hän odotti tuska sielussaan lähtöhetkeä. Kymmenesti hän tunnin kuluessa meni tarkastelemaan rautatien aikataulua, ettei vain ollut erehtynyt. Ja kun hän nyt lueskeli sitä, vielä kerta alusta loppuun, aikansa kuluksi, niin hän huomasi erään paikannimen, jonka hän tunsi hämärästi tutuksi; vasta hetken päästä hän muisti, että sehän oli sen vanhan Schulzin kotikaupunki, joka oli kirjoitellut hänelle niin kilttejä ja ihastuneita kirjeitä. Kohta tuli hänelle sekasortoisessa sieluntilassaan aatos lähteä katsomaan tuota tuntematonta ystävää. Se kaupunki ei ollut aivan hänen paluutiensä varrella, vaan parin tunnin matkan päässä erästä paikallisrataa; se matka veisi kokonaisen yön, ja junaa täytyi muuttaa kolmisen kertaa ja odottaa sietämättömän kauan vaihtopaikoissa: Christophe ei sitä nyt laskenut. Aivan heti hän päätti lähteä sinne: hänellä oli vaistomainen tarve takertua jonkun ystävyyteen. Malttamatta pohtia asiaa hän sommitteli sähkösanoman ja ilmoitti Schulzille saapuvansa hänen luokseen seuraavana aamuna. Tuskin oli hän sähkösanoman lähettänyt, niin hän sitä jo katui. Hän ivaili katkerasti mielessään iänikuisia turhia kuvitelmiaan. Miksi mennä hankkimaan itselleen uutta tuskaa? -- Mutta nyt se oli tehty. Nyt oli liian myöhäistä muuttaa aikomusta.

Näissä ajatuksissa vietti hän viimeisen odotustunnin. -- Vihdoinkin tuli hänen junansa raiteille. Hän nousi siihen kaikkein ensimäisenä; ja niin lapsellisen kiihtynyt hän oli, että hän hengitti vapaammin vasta sitten, kun juna tärähti liikkeelle ja vaunun ikkunasta näkyi taakse jäävä, harmaaseen taivaaseen varjokuvana sulautuva kaupunki, suruisessa rankkasateessa, painuen yöhön. Hänestä tuntui, että hän olisi kuollut, jos hänen olisi täytynyt olla siellä yötä.

Samaan aikaan, -- noin kello kuusi illalla, -- tuli Hasslerilta kirje Christophelle hänen hotelliinsa. Christophen käynti oli herättänyt hänessä kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia. Koko iltapuolen hän oli ajatellut katkerin muistoin eikä suinkaan epäsuopeasti tuota köyhää poikaa, joka oli tullut hänen luokseen niin innokkaana ja liikutettuna ja jota hän oli kohdellut aivan jäisellä tavalla. Hän katui nyt tuota vastaanottoaan. Totta puhuen se ei ollutkaan muuta kuin hänen varsin tavallisia jöröjä oikuttelunpuuskiaan. Hän päätti nyt korjata vian ja lähetti nuorukaiselle oopperapiletin ja pikku kirjelapun, pyytäen Christophea tulemaan tapaamaan häntä näytännön loputtua teatterin ovella. Christophe ei koskaan saanut tietää mitään siitä kirjeestä. Ja kun Christophe ei tullut, ajatteli Hassler:

-- Hän äkämystyi. Oma vahinkonsa!

Hän kohautti olkapäitään, eikä etsiskellyt Christophea enempää. Seuraavana päivänä ei hän enää muistanutkaan häntä.

Sinä päivänä oli Christophe jo kaukana Hasslerista, niin kaukana, ettei kokonainen ikuisuus olisi riittänyt lähentämään heitä toisiinsa. Ja he jäivät kumpikin ainaiseksi toisistaan erilleen, yksinäisiksi.

Peter Schulz oli seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha. Hänen terveytensä oli aina ollut heikko, eikä myöskään ikä ollut häntä säästänyt. Hän oli melkoisen kookas, mutta kumarainen, ja hänen päänsä oli painunut alas rintaa vastaan; häntä vaivasi alinomainen lievä keuhkokatarri ja hän hengitti vaivalloisesti. Hengenahdistus, katarri ja bronkiitis runtelivat häntä; ja ne taistelut, joita ne hänelle tuottivat -- kokonaiset yöt täytyi hänen istua vuoteessaan, ruumis kumarassa ja hien vallassa, tukehtumaisillaan ja saadakseen pihauksenkin ilmaa rintaansa, -- ne taistelut olivat uurtaneet tuskalliset rypyt hänen pitkänsoikeihin, laihoihin ja parrattomiin kasvoihinsa. Nenä oli pitkä ja huipusta hiukan pöhöttynyt. Syvät vaot lähtivät silmien alapuolelta ja viiruttivat leukapielistä onttoja poskia poikittain. Ikä ja sairaudet eivät olleet yksinään muovailleet tuota surullista ja runneltua naamiota; elämän suruilla oli myöskin siinä työssä osansa. -- Ja kuitenkaan hän ei kaikesta huolimatta ollut surullinen. Suuri, rauhallinen suu oli kirkaspiirteinen ja hyvä. Mutta varsinkin silmät antoivat hänen vanhoille kasvoilleen liikuttavan lempeän leiman; ne olivat vaalean-harmaat, kirkkaat ja läpikuultavat; ne katsoivat suoraan eteen, tyyninä ja puhtaina; ne eivät salanneet mitään, mitä hänen sielussaan oli: niistä olisi voinut lukea hänen olentonsa pohjimmaisiin syvyyksiin.

Hänen elämänsä oli ollut köyhä tapahtumista. Vuosia oli hän jo ollut yksin. Hänen vaimonsa oli kuollut, vaimo, joka ei ollut varsin hyvä, ei älykäs eikä liioin kauniskaan. Mutta hän säilytti vainajaa hellässä muistossaan. Viisikolmatta vuotta sitten oli hän menettänyt hänet, ja ainoanakaan iltana ei hän vieläkään nukkunut ennenkuin oli pitänyt pienen sielullisen seurustelun, surullisen ja hellän, vaimonsa kanssa; hän muisteli vaimoaan kaikissa päivän toimissa. -- Hänellä ei ollut lapsia: se oli hänen suurin elämänsurunsa. Kaipuunsa saada antaa jollekulle hellyyttään oli hän nyt kohdistanut oppilaihinsa, joihin hän oli kiintynyt kuin isä poikiinsa. Siitä oli hän saanut sangen vähän vastalahjaa. Vanha ihminen saattaa tuntea olevansa lähellä nuorta, melkeinpä kehitykseltään samanikäinen kuin hän: kuitenkin hän tietää, että lyhyen vuosimäärän päästä heidän on erottava. Mutta nuori ei sellaista ajattele: vanhus on hänelle toisen ajanjakson mies: sitäpaitsi on nuori liiaksi kiintynyt silloisen hetkensä huoliin, ja hän kääntää siis vaistomaisesti kasvonsa pois näkemästä ponnistustensa synkkää päämaalia. Schulz-vanhus oli joskus saanut hiukan kiitollisuuttakin oppilailtaan, jotka olivat heltyneet hänen lämpöisestä ja nuorekkaasta harrastuksestaan kaikkea heitä koskevaa kohtaan, olipa se sitten onnellista tai onnetonta; he tulivat silloin tällöin häntä katsomaan; he kirjoittivat hänelle ja kiittivät häntä yliopistosta lähtiessään; jotkut kirjoittivat vielä myöhemminkin hänelle, pari kolme kertaa lähimpinä vuosina. Sitten ei vanha Schulz kuullut enää heistä mitään, paitsi että näki sanomalehdistä uutisia heidän edistymisestään, kenen milläkin tavalla: ja hän nautti heidän menestyksestään aivan kuin se olisi ollut hänen omaansa. Hän ei ollut närkästynyt siitä, etteivät he hänelle enää kirjoittaneet: hän tiesi monia puolustavia seikkoja siihen; hän ei suinkaan uskonut heidän sydäntään huonoksi, vaan luulotteli, että kaikkein itsekkäimmätkin heistä olivat tunteiltaan häntä kohtaan samanlaisia kuin hän heitä kohtaan.

Mutta kirjat olivat kuitenkin hänen suurin ilonsa: ne ainakaan eivät unohtaneet eivätkä pettäneet. Ne henget, joita hän niissä rakasti, olivat nyt jo pelastuneet ajan aalloista: ne olivat jo muuttumattomia, kiinnitettyjä iankaikkisiksi ajoiksi muotoon siinä rakkaudessa, jota ne herättivät lukijassa ja jonka ne itse näyttivät aivan kuin tuntevan, säteillen vuorostaan rakkautta heitä rakastaville. Tuo estetiikan ja musiikkihistorian opettaja oli kuin vanha, lintujen laulua helisevä metsä. Eräät noista lauluista kuuluivat sangen kaukaa, ne kaikuivat vuosisatain syvyydestä: silti olivat ne ainakin yhtä suloisia ja salaperäisiä kuin muut. -- Toiset äänet olivat hänelle läheisempiä ja tuttavallisempia: ne olivat hänen rakkaiden toveriensa ääniä; jokaisen heidän lauseensa hän muisti, yhdistäen ne menneen elämänsä iloihin ja suruihin, joko tietoisesti tai tiedottomasti (sillä jokaisen päivän peitossa, jota auringon valo kirkastaa, vierii myöskin toisia päiviä, joita valaisevat tuntemattomat valot). Sitäpaitsi oli muitakin ääniä, joita ei oltu vielä koskaan kuultu ja jotka puhuivat asioita, joita oli kauan odotettu, kaikkea kaivattua: sydän aukesi niille kuin maa sateelle. Niin kuunteli vanha Schulz yksinäisen elämänsä hiljaisuudessa tuon lintuja vilisevän metsän ääntä; ja kuten sadun munkilta, joka nukkui onnen hurmiossa taikalinnun lauluun, vierivät vuodet häneltäkin, ja elämän ilta oli nyt tullut: mutta hänen sielunsa oli yhä kaksikymmenvuotiaan.

Hänen rikkautenaan ei ollut pelkästään musiikki. Hän rakasti runoilijoita, -- muinaisia ja uusia. Hän piti erikoisesti oman maansa runoniekoista, varsinkin Goethestä; mutta hän rakasti toistenkin maiden runoutta. Hän oli oppinut, osasi useampia kieliä. Hän oli hengeltään Herderin ja suurten _Weltbürgerien_ aikalainen, -- kahdeksannentoista vuosisadan "maailmankansalainen". Hän oli elänyt vuotta 70 ympäröivät huimain taisteluiden vuodet, ja niiden avarat ajatukset olivat tunkeutuneet häneen. Ja vaikka hän jumaloikin omaa Saksaansa, ei hän ollut siitä pöyhkeä. Hän ajatteli Herderin tavalla "_että kaikista ylpeistä on kansallisuudellaan ylpeilevä tyhmistä tyhmin_", tai niinkuin Schiller: "_sangen surkea ihanne on kirjoittaa ainoastaan yhtä kansaa varten_". Hänen älynsä oli joskus arka; mutta hänen sydämensä oli ihailtavan laaja ja valmis ottamaan rakkaudella vastaan kaiken, mitä maailmassa oli kaunista. Ehkäpä hän oli liian armelias keskinkertaisuutta kohtaan; mutta siitä, mikä oli parhainta, ei hänen vaistonsa koskaan erehtynyt; ja joskaan hänellä ei ollut voimaa tuomita kelvottomiksi niitä huonoja taiteilijoita, joita yleisön mielipide ihaili, oli hänellä aina ryhtiä puolustaa omintakeisia ja voimakkaita taitelijoita, joita yleinen mielipide ei ymmärtänyt. Hänen hyvyytensä johti hänet usein harhaan; hän kauhistui, jos ajatteli tekevänsä vääryyttä; ja milloin hän ei rakastanut samaa kuin toiset rakastivat, ei hän saattanut kuvitellakaan muuta kuin että hän se oli erehtynyt; ja siksi hän rakasti lopulta sitäkin. Hänestä oli niin ihanaa saada rakastaa! Rakkaus ja muiden ihaileminen olivat hänen sielulleen vielä tarpeellisempia kuin puhdas ilma hänen rinta-raukalleen. Kuinka kiitollinen hän olikaan niille, jotka antoivat hänelle uuden tilaisuuden näyttää rakkauttaan! -- Christophe ei saattanut aavistaa, mitä hänen _Liedinsä_ olivat merkinneet Schulzille. Hän ei ollut itse niitä luodessaan tuntenut niitä laisinkaan niin voimakkaasti kuin Schulz. Se johtui siitä, etteivät nämä laulut olleet hänelle muuta kuin joitakuita hänen sisäisestä ahjostaan singonneita säkeniä: he olivat lentäneet siitä, niitä lentäisi paljon lisää. Mutta Schulz-vanhukselle aukesi niissä kokonainen uusi maailma, yhdellä ainoalla välähdyksellä, -- kokonainen maailma, jota hän sai rakastaa. Se valaisi pitkäksi aikaa koko hänen elämänsä.

Vuosi sitten oli hänen täytynyt luopua toimistaan yliopistossa: yhä huonontuva terveys ei sallinut hänen enää niissä olla. Hän oli sairaana, vuoteenomana, kun kirjakauppias Wolf oli lähettänyt hänelle tapansa mukaan paketin viimeisiä musiikkiuutuuksia, joiden joukossa tällä kertaa olivat myöskin Christophen _Liedit_. Schulz oli silloin aivan yksin. Ei ollut ainoaakaan omaista, joka olisi ollut hänen luonaan; hänen vähät sukulaisensa olivat kuolleet kaikki jo kauan sitten. Hän oli joutunut vanhan emännöitsijänsä hoitoon, joka käytti väärin hänen heikkouttaan ja komenteli häntä aivan miten tahtoi. Pari kolme ystävää, ei juuri nuorempia kuin hänkään, tuli silloin tällöin häntä katsomaan; mutta hekään eivät olleet paljoa parempia terveydeltään, ja kun oli huono ilma, niin he pysyttäysivät sisällä ja jättivät nämä kyläilynsä. Silloin sattuikin olemaan talvi, kadut olivat täynnä puolisulaa lumiräntää: Schulz ei ollut nähnyt ketään koko päivänä. Hänen kamarissaan oli synkkää: kelmeä sumu painui sakeana kuin verho vasten ikkunoita ja esti näkemästä ulos: takan lämmin oli raskas ja väsyttävä. Läheisestä kirkontornista kuului vanhan, seitsemännellätoista vuosisadalla sommitellun kellosoittimen sävel, joka neljännes tunti, onnahtelevalla ja hirveän väärällä äänellä; yksitoikkoinen virren katkelma, jonka laupias sävy tuntui hieman ulkokultaiselta, silloin, kun ihminen itse ei ollut varsin iloisella tuulella. Vanha Schulz istui vuoteessa, nojaten selkäänsä pieluskasaan. Hän koetti jälleen lukea Montaignea, josta hän piti; mutta se lukeminen ei ilahuttanut häntä sinä päivänä niinkuin tavallisesti; hän antoi kirjan painua vuoteelle, hän hengitti vaivalloisesti, ja uneksi. Nuottipaketti oli siinä, sängyssä: hän ei tohtinut nyt sitä avata; hän tunsi sydämensä surulliseksi. Viimein hän huokaisi, ja avattuaan sangen huolellisesti sidenuoran, pisti päähänsä silmälasit ja alkoi lukea noita nuotteja. Hänen ajatuksensa kulkivat muualla: ne palasivat aina hänen entisiin muistoihinsa, joita hän koetti karttaa.

Vihko, joka hänellä oli kädessä, oli juuri Christophen sävellyksiä. Hänen silmiinsä osui nyt ensin muuan vanha hengellinen virsi, jonka sanat Christophe oli lainannut eräältä naiivilta ja hurskaalta 1600-luvulla eläneeltä runoilijalta, uudistaen niiden ilmaisun. Se oli Paul Gerhardtin "_Christliches Wanderlied_" (Kristityn vaeltajan laulu).

Hoff, o du arme Seele. Hoff und sei urverzagt! -- -- -- -- -- Erwarte nur die Zeit, So wirst du schon erblicken Die Sonn der Schönsten Freud.

Oi toivo, sielu-parka, Ja luota, usko vain! -- -- -- -- -- Kun aikas tullut on, Saat nähdä ihanimman Sä ilon auringon.

Schulz-vanhus tunsi hyvin nämä viattomat sanat; mutta koskaan ne eivät olleet vielä puhuneet hänelle näin, tällä tavalla... Ne eivät olleet enää sitä levollista hurskautta, joka yksitoikkoisesti sielun tyynnyttää ja nukuttaa. Niissä oli aivan kuin hänen sielunsa, ne olivat hänen omaa sieluaan mutta nuorempaa ja voimakkaampaa, joka kärsi, joka tahtoi toivoa, tahtoi nähdä Ilon, ja joka sen näki! Schulzin kädet vapisivat, kuumat kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Hän jatkoi:

Auf, auf! gieb deinem Schmerze Und Sorgen gute Nacht! Lass fahren, was das Herze Betrübt und traurig macht!

Nous' ylös, hyvää yötä Suruilles lausu vain! Suo huolen mennä myötä Jo tuskain katkerain!

Christophe antoi noille ajatuksille nyt nuorekkaan, kiivaan hehkun, jonka sankarinauru kajahti riemuiten ilmi tässä viimeisessä luottamusta ilmaisevassa ja naiivissa säkeistössä:

Bist du doch nicht Regente, Der alles führen soll, Gott sitzt im Regimente Und führet alles wohl.

Et liekään kuninkaana, Sua toinen johtelee, Jumala valtiaana maan hyvin hallitsee.

Ja kun tuli tämä korkeinta uhmaa henkivä säkeistö, jonka Christophe nuoressa barbaarijulkeudessaan oli häikäilemättä temmannut sen alkuperäiseltä paikalta, runon keskeltä, ja sijoittanut sen _Liedinsä_ loppukohdaksi:

Und ob gleich alle Teufel Hier wollten widerstehn So wird doch ohne Zweifel Gott nicht zurücke gehn:

Was er ihm vorgenommen, Und was er haben will, Das muss doch endlich kommen Zu seinem Zweck und Ziel.

Ja vaikka hornan valta Sua kaikki vastustais, Ei tiedä Jumalalta Se vaaksan vertaa sais:

Hän mitä päätti kerran Ja mitä neuvossaan Hän tahtoo, tahto Herran Se täyttyy aikanaan!

... silloin kaikui laulussa sellainen riemunhurmaus ja taisteluninto kuin jonkun roomalaisen _Imperatorin_ voitonsävel.

Vanhuksen koko ruumis vapisi. Hän seurasi huohottaen tuota väkivalloin mukaansa vievää musiikkia, aivan kuin lapsi, jota kumppani vetää kanssaan juoksemaan, pitäen häntä kädestä kiinni. Hänen sydämensä jyskytti. Kyyneleet vuotivat virtanaan. Hän soperteli:

Oih, hyvä Jumala!... Oih, hyvä Jumala!... Hän alkoi nyyhkyttää, ja hän nauroi: hän oli onnellinen. Hän oli tukehtua. Hänelle tuli hirvittävä yskänpuuska. Salome, tuo vanha emännöitsijä, juoksi hänen luokseen ja luuli ukon kuolevan siihen paikkaan. Schulz itki yhä, yski ja hoki:

Oih, hyvä Jumala!... Hyvä Jumala!... Ja milloin hän vähän sai henkeä sisäänsä, kahden yskänpuuskan välissä, nauroi hän kimeästi ja tyytyväisen hellästi.

Salome luuli, että hän oli tullut hassuksi. Kun hän viimein sai tietää syyn tähän mielenkuohuun, torui hän Schulzia tuimasti:

-- Mokoman tähden heittäytyä tuollaiseksi!... Antakaa se vihko tänne. Minä vien sen! Sitä ette enää saa nähdä.

Mutta ukko piti puolensa, yhä yskien, ja käski Salomea antamaan hänen olla rauhassa. Ja kun Salome yhä väitti vastaan, joutui hän vimmaan, hän kiroili oli tikahtua sadatteluihinsa. Koskaan ei Salome ollut nähnyt hänen suuttuvan ja uskaltavan pullikoida häntä vastaan. Salome aivan ällistyi, ja jätti vihkon hänelle; mutta sensijaan ei hän jättänyt häntä ankarasti moittimatta: hän sanoi häntä vanhaksi hassuksi; luuli muka joutuneensa tekemisiin hyvin kasvatetun miehen kanssa, mutta huomasi nyt erehtyneensä, sillä päästelihän Schulz sellaisia hävyttömyyksiä kuin kuormarenki, ja hänen silmänsä ihan pullottivat ulos päästä: ne tuijottivat niin, että olivat ampua toisen kuoliaaksi... Tällaista virttä olisi Salomella riittänyt pitemmältäkin, jollei Schulz olisi raivoissaan kavahtanut ylös pielustensa varaan ja huutanut hänelle:

-- Menkää ulos!

niin tinkimättömällä tavalla, että Salome lähti, lyöden mennessään oven paukauksella kiinni ja julistaen, että kutsukoon Schulz nyt häntä, hän ei hievahdakaan, hänestä nähden hän saa kuolla kupsahtaa yksinään. Silloin palasi hiljaisuus jälleen Schulzin kamariin, joka jo pimeni. Ja taas kuului kirkon kellosoiton virsi rauhaisessa illassa, nyppien levollisesti ja kummallisen kömpelösti irti ääniä laulettavastaan. Schulz-vanhus odotteli, hieman häpeissään kiivastumisestaan, että hänen sydämensä kuohunta asettuisi, liikkumatta, selällään maaten ja huohottaen hän pusersi rintaansa vasten noita kalliita Liedejä, ja nauroi aivan kuin lapsi.

Sitten seurasi yksinäisiä päiviä jonkinlaisessa haltioituneessa tilassa. Schulz ei ajatellut enää sairauttaan, ei talvea, ei surullista hämäryyttä eikä yksinäisyyttään. Kaikki hänen ympärillään oli valoisaa. Lähellä kuolemaansa hän tunsi elävänsä edelleen vielä nuoren, tuntemattoman ystävän sielussa.