Part 18

Hasslerin nurkkakunnan muodostivat etupäässä dekadenttiset kirjailijat, maalarit ja arvostelijat, joiden ansio oli tosin kieltämättä se, että he edustivat taantumusta vastustavaa kapinapuoluetta -- taantumusta joka aina uhkaa Pohjois-Saksassa; -- he olivat ahtaan hengellisyyden ja valtiomoraalin vastustajia; mutta heidän vapautensa oli ärtynyt naurettavuuteen asti taistelussa, ja sitä he eivät itse huomanneet; sillä joskin monilla heistä oli jonkinverran jäyhää kykyä, niin älyllisyyttä heillä oli vähän, ja vielä vähemmän makua. He eivät pystyneet enää pääsemään siitä keinotekoisesta ilmapiiristä, jonka he olivat ympärilleen luoneet; ja, niinkuin kaikki kamaritaidetta harrastelevat nurkkaryhmät, he olivat lopulta menettäneet kokonaan todellisen elämäntajunnan. He säätelivät lakeja itselleen ja sille ehkä pariinsataan nousevalle tyhmyrijoukolle, joka luki heidän aikakauslehtiään ja hyväksyi suu auki kaiken, mitä he suvaitsivat itsevaltiaasti julistaa. Heidän jumaloimisensa oli Hasslerille kohtalokas, sillä se teki hänet itselleen liian myöntyväiseksi. Hän hyväksyi tutkimatta kaikki musikaaliset aatteet, mitkä hänen päähänsä vain pälkähtivät; ja hän oli lujasti vakuutettu, että joskin hän saattoi kirjoittaa huonompaa kuin olisi voinut, niin oli se kuitenkin parempaa kuin kaikkein muiden säveltäjien työ. Vaikka tämä ajatus olikin, pahaksi onneksi, useimmissa tapauksissa sangen totta, ei siitä seurannut, että se olisi ollut varsin terve ja omansa synnyttämään suuria taideteoksia. Hasslerissa piili pohjalla ehdoton halveksiminen ystäviään ja vihamiehiään kohtaan; ja tämä katkera ja koirankurinen halveksiminen ulottui häneen itseensäkin ja koko elämään. Ja hän piintyi sitä syvemmälle irooniseen skeptillisyyteensä, kun hän ennen muinoin oli uskonut moniin yksinkertaisiin ja jaloihin aatteisiin. Kun hänellä ei ollut voimaa puolustautua oman ikänsä hiljaista kulutusta vastaan eikä ulkokultaisuutta vakuuttaa itselleen uskovansa mitään sellaista, jota hän ei enää uskonut, niin hän vimmastui ruoskimaan entisiä muistojaan. Hänen luonteensa oli etelä-saksalainen, veltto, pehmyt, huonosti sopiva vastustamaan liikaa onnea tai onnettomuutta, kuumaa tai kylmää, luonne, joka tarvitsee tasapainonsa säilyttämiseksi parahultaista lämpömäärää. Hän oli antanut itsensä luisua vähitellen ja huomaamatta nauttimaan laiskasti elämästä: hän rakasti herkkuja, voimakkaita juomia, joutilasta makailua ja pehmeitä ajatuksia. Koko hänen taiteessaan näkyivät siitä merkit, vaikka hän olikin tarpeeksi lahjakas, että hänen neronsa säkeniä sinkoili joskus vieläkin keskeltä hänen höltynyttä ja muotimakua noudattamaan heittäytynyttä musiikkiaan. Kukaan ei tuntenut tätä hänen alennustilaansa paremmin kuin hän itse. Oikeastaan hän oli ainoa, joka sen tunsi, -- muutamina harvoina hetkinä, joita hän tietystikin koetti karttaa. Silloin hän oli ihmisvihollinen, hillittömästi pahantuulensa vallassa, piintynyt itsekkäisiin hommiinsa, pitämään huolta terveydestään, -- ja välinpitämätön kaikkeen sellaiseen nähden, mikä muinoin oli kiihdyttänyt hänen innostustaan tai vihaansa.

Sellainen oli mies, jonka luokse Christophe tuli etsimään itselleen tukea. Minkälaisella ilolla ja kuinka kaunein toivein hän eräänä kylmänä ja sateisena aamuna saapuikaan mainittuun kaupunkiin, jossa tuo hänen mielestään taiteen vapaata henkeä vertauskuvallisesti edustava olento asui! Hän odotti häneltä sitä ystävyyden ja rohkaisun sanaa, jota hän kaipasi voidakseen jatkaa kaikille oikeille taiteilijoille välttämättä tulevaa epäkiitollista taistelua maailmaa vastaan, taistelua viimeiseen hengenvetoonsa saakka, riisumatta aseitaan ainoaksikaan hetkeksi: sillä kuten Schiller sanoo, "_ainoa suhde yleisöön, jota ei koskaan kadu, -- on sota_".

Christophe oli niin innoissaan, että hän tuskin ennätti jättää matkalaukkunsa ensimäiseen hotelliin mikä eteen sattui, lähellä asemaa; sitten hän juoksi teatteriin tiedustelemaan Hasslerin osoitetta. Hassler asui melkoisen kaukana keskustasta, eräässä esikaupungissa. Christophe lähti sinne raitiovaunulla, purren matkalla halukkaasti pientä leipäkimpaletta. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää, kun hän läheni päämaaliaan. Se kortteli, josta Hassler oli valinnut itselleen asumuksen, oli melkein kokonaan rakennettu tuohon omituiseen uuteen rakennustyyliin, jossa nuori Saksa peittelee oppinutta barbaarisuuttaan ja koettaa kovilla ponnistuksilla todistaa olevansa nero. Keskellä tavallista ja arkista kaupunkia, sen suoria ja persoonallista luonnetta puuttuvia katuja, ilmestyi yhtäkkiä egyptiläisiä hautakammioita, norjalaisia tunturimajoja, luostareita, linnoituksia, yleisen maailmannäyttelyn paviljonkeja, möhömahaisia taloja, umpikujia, maan sisään kaivautuvia hautoja, kuolleita päätyjä, joissa oli yksi ainoa eloton ja suunnattoman suuri silmä, vankilan rautaristikoita, louhittuja kiviportteja, rautavanteita, kultaisia salakirjoituksia häkeillä varustetuissa ikkunoissa, hirviöitä kita ammollaan sisäänkäytäväin ovien päällä, fajanssineliöitä iskostettuina sinne tänne, kaikkialle, sellaisiin paikkoihin, joissa niitä ei juuri odottanut näkevänsä; räikeänvärisiä mosaiikkeja, jotka esittivät Aatamia ja Eevaa, ja kattoja, jotka olivat peitetyt väriltään yhteensointumattomilla tiileillä; kalliolinnanmuotoisia taloja, viimeisessä kerroksessa sakarat kuin keskiaikaisten palatsien muureissa, muodottomien eläinten kuvioita päädyissä; yhdellä puolella ei ikkunoita ollenkaan, sitten yhtäkkiä toisella sivulla ammottavia läpiä, nelikulmaisia, suunnikkaan muotoisia, kolmiomaisia tai ikäänkuin viillettyjä haavoja; suuret alat tyhjää muuripintaa, josta puhkesi yhtäkkiä jykevä ja yhdellä ainoalla ikkunalla varustettu parveke, -- sellainen parveke, jota Niebelungenin kariatiidit pönkittivät alta ja josta työntyi ulos parrakkaiden ja kaljupäiden vanhusten mykeviä päitä, kivisen kaiteen läpi tirkistellen, Böcklinin ihmis-kalojen naamoja. Erään tällaisen vankilan, -- faaraoiden kuosiin rakennetun, yksikerroksisen matalan talon päätyyn, talon, jonka ovella seisoi kaksi valtavaa alastonta jättiläisen hahmoa, -- oli arkkitehti piirtänyt:

"Taideniekka sun kaikkeutes näytä, se, jot' ei ollut ja vasta ei tullut."

"Seine Welt Zeige der Künstler, die niemals war noch jemals sein wird."

Christophe oli niin täydellisesti rajoittunut ajattelemaan vain Hassleria, että hän katseli kaikkea tätä typertynein silmin eikä koettanutkaan sitä ymmärtää. Hän löysi tuon etsimänsä talon, joka oli kaikkein yksinkertaisimpia, -- karolinkilaista tyyliä. Sisällä oli pöyhkeää ja halpahintaista loistoa; sisäportaissa liiaksi kuumennetun lämpöjohdon raskas ilma; vielä näki hän siellä ahtaan hissin, mutta sitä hän ei käyttänyt hyväkseen, koska hän tahtoi saada vielä aikaa valmistautuakseen menemään sisään. Niin kiipesi hän lyhyin askelin neljänteen kerrokseen, vapisevin jaloin ja liikutuksesta värisevin sydämin. Näinä lyhyinä hetkinä tuli hänen mieleensä, aivan kuin eilinen tapaus, hänen muinainen kohtauksensa Hasslerin kanssa, hänen oma lapsellinen innostuksensa ja isoisä.

Kello oli lähes yksitoista, kun hän soitti Hasslerin ovella. Hänet otti vastaan viekkaan veikeä kamarineiti, jonkinlainen _serva padrona_, joka katseli häntä hävyttömästi, ja alkoi selittää, että "herra ei voi ottaa vastaan, sillä herra on väsynyt". Sitten huvitti häntä kuitenkin varmaan se vaatimaton pettymys, jonka hän näki Christophen kasvoilla, sillä kun hän oli kursailematta lakannut tutkimasta kiireestä kantaan Christophea, lauhtui hän yhtäkkiä, antoi Christophen astua Hasslerin työhuoneeseen ja sanoi koettavansa saada herran ottamaan hänet vastaan. Kaupan päälle heitti hän Christophelle sukkelan silmäyksen ja sulki oven.

Seinillä oli joitakuita impressionistisia tauluja ja lemmenseikkailuja käsitteleviä kaiverruksia, ranskalaista työtä kahdeksanneltatoista vuosisadalta: sillä Hassler oli tuntevinaan hyvin kaikkia taiteita; ja hänen makunsa sulatti vaivatta yhteen Manet'n ja Watteaun, ohjeiden nojalla, jotka hän oli saanut nurkkakunnaltaan. Sama tyyli ilmeni kalustossakin; varsin kaunista Ludvig XIV:n aikuista kirjoituspöytää ympäröivät "uustyyliset" nojatuolit ja itämainen divaani, jolle oli kasattu kokonainen vuori pieluksia. Ovet olivat koristetut kuvastimilla; ja hyllyillä oli lukemattomia japanilaisia pikkukoruja, samoin kuin uunin reunallakin, jossa komeili Hasslerin rintakuva. Eräänlaisella jakkaralla maljakossa oli levällään valtava määrä laulajatarten, ihailijatarten ja ystävien valokuvia, niissä omistuksina älykkäitä sukkeluuksia ja haltioituneita huudahduksia. Kirjoituspöydällä vallitsi suunnaton epäjärjestys; piano oli auki; tupakantuhkaa näkyi hyllyillä, ja puoleksi poltettujen sikarien pätkiä kaikkialla.

Christophe kuuli viereisestä huoneesta ikävystyneen ja toruskelevan äänen; siihen vastasi pikku kamarineiti komentelevin ja tiukoin sanoin. Huomattavastikaan ei Hassler ollut kovin halukas näyttäytymään. Ja oli selvää, että neiti oli lujasti päättänyt saada hänet näyttäytymään; eikä hän kursaillut vastata Hasslerille niin tutunomaisesti kuin suinkin lienee mahdollista: hänen kimeä äänensä tunkeusi läpi seinienkin. Christophea oikein nolostutti kuulla eräitä huomautuksia, joita tuo nainen teki herralleen. Mutta Hassler ei niitä pannut pahakseen. Päinvastoin: tuntui kuin olisivat ne hävyttömyydet häntä huvittaneet; ja yhä edelleen motkotellen hän ärsytteli pilalla ja koiruuksissaan tyttöä. Viimein kuuli Christophe, että jokin ovi aukeni ja että Hassler lähestyi, jörön pisteliäästi yhä leikkiä laskien ja laahustellen hitaasti jalkojaan.

Hassler astui sisään. Christophen sydäntä kouristi. Hän tunsi Hasslerin. Olisipa Jumala suonut, ettei hän olisi häntä tuntenut! Se oli Hassler, eikä se ollut hän. Hänellä oli kuin ennenkin korkea otsa, jossa ei ollut ainoaakaan vakoa, ja kasvot, joissa ei näkynyt yhtään ryppyä enempää kuin lapsella; mutta hän oli kalju, hänen hipiänsä ikäänkuin näljäinen, ihonväri keltainen, koko muoto untelo, alahuuli hiukan riippuva, suu ikävystynyt ja tyly. Hän kulki selkä kumarassa, työntäen käsiään pikku takkinsa taskuihin, takin, jonka rintapielet olivat levällään, kiskoen huolimattomasti kenkiä jaloissaan; paita pullotti vatsan kohdalta koholla housuista, joiden nappeja hän ei edes ollut viitsinyt pistää kaikkia kiinni. Hän katseli Christophea unisin silmin; eivätkä ne silmät kirkastuneet sittenkään, kun nuorukainen oli sammaltanut nimensä. Hän kumarsi automaattisesti, virkkamatta sanaakaan, viittasi vain päällään Christophelle tuolia ja hervahti itse huokaisten divaanille, kasaten sen pielukset korkealle ympärilleen. Christophe toisti:

-- Minulla on jo ollut kunnia... Te olette hyvyydessänne... Minä olen Christophe Krafft...

Hassler oli vaipunut divaanin kuoppaan, istui pitkät jalat nilkoista ristissä, ja laihat kädet oikealla polvella, jonka hän oli kohottanut aivan leukaansa asti, ja vastasi:

-- En tunne.

Christophe koetti ahdistus kurkussa muistuttaa hänelle heidän muinaista kohtaustaan. Hänelle olisi ollut vaikeaa jo jossakin toisenlaisessakin tilaisuudessa puhua omista sisäisistä muistoistaan; tässä kävi se suorastaan kidutukseksi: hän sotkeutui lauseissaan, ei löytänyt sanoja ja puhui järjettömyyksiä, jotka nostivat punan hänen poskilleen. Hassler antoi hänen solkata, katsellen häntä yhä samein ja välinpitämättömin silmin. Kun Christophe oli päässyt juttunsa loppuun, heilutteli Hassler tuokion polveaan ja oli vaiti niinkuin olisi odottanut Christophen yhä jatkavan. Sitten hän sanoi:

-- Niin... Sillä tavoin sitä vanhetaan...

Sitten hän haukotteli ja jatkoi:

-- ... Pyydän anteeksi... Ei nukuttua... Illallisella teatterissa, viime yönä... Ja hän haukotteli uudestaan.

Christophe toivoi, että Hassler edes vihjailisi niihin asioihin, mitä hän nyt oli hänelle kertonut, mutta Hassleria ei koko tuo juttu viehättänyt laisinkaan, hän ei siitä puhunut; eikä hän tehnyt Christophelle mitään kysymyksiä hänen elämästään. Kun hän oli lopettanut haukottelunsa, virkkoi hän:

-- Oletteko ollut kauan Berlinissä?

-- Minä tulin tänä aamuna, vastasi Christophe.

-- Ahaa, äännähti Hassler, enempää kummastelematta. Mikä hotelli?

Ja näyttämättä odottavankaan vastausta hän nousi laiskasti koholleen, sai käsiinsä sähkönapin ja soitti.

-- Suokaa anteeksi, sanoi hän.

Tuo hävyttömän näköinen pikku kamarineitsyt ilmestyi ovelle.

-- Kitty, sanoi Hassler, eikö sinulla ole pienintäkään aikomusta tuoda minulle aamiaista tänään?

-- Ette suinkaan tahtone, vastasi tyttö, että minä tuon teille ruuan tänne silloin, kun teillä on täällä vieras?

-- Miksikä ei? -- virkkoi Hassler, iskien kujeilevasti Christophelle silmää. -- Hän ruokkii sieluani; minä ravitsen ruumistani.

-- Häpeäisitte näytellä hänelle syömistänne kuin mikäkin menaserian elukka!

Hassler ei suinkaan suuttunut, vaan nauroi ja korjasi:

-- Kuin menaashin elukka...

-- Tuohan vain, jatkoi hän sitten; nielen häpeän muun joukossa.

Tyttö poistui, kohauttaen olkapäitään.

Kun Christophe näki, ettei Hassler edelleenkään koettanut tiedustella, mitä hän täällä teki, yritti hän johtaa juttua jälleen tarvittavalle uralle. Hän puhui, kuinka vaikeaa maaseutuoloissa oli elää, ihmisten matalasta tasosta, heidän henkisestä ahtaudestaan, omasta yksinäisyydestään. Hän koetti herättää Hasslerissa mielenkiintoa apeaan moraaliseen tilaansa. Mutta Hassler loikoi vain divaaninsa pohjassa, pää pieluksella takakenossa, silmät puoli ummessa, ja antoi hänen puhua, ikäänkuin ei olisi häntä kuunnellutkaan; tai sitten hän kohotti hieman luomiaan ja sinkautti maaseutukaupunkilaisista jonkin kylmän ja iroonisen sanan, huvittavan hävyttömyyden, niin välinpitämättömällä tavalla, että Christophen yritys päästä läheisemmin juttelemaan, auttamattomasti meni myttyyn. Kitty oli tullut takaisin tuoden aamutarjottimen: kahvia, voita, liikkiötä y.m. Hän sijoitti sen ärtyisesti kirjoituspöydälle, keskelle paperien sekamelskaa. Christophe odotti, kunnes neiti oli mennyt ulos, ja jatkoi sitten tuota tuskallista tarinaansa, jota hänen oli niin vaikea saada sujumaan.

Hassler oli vetänyt tarjottimen eteensä; kaatoi itselleen kahvia ja työnsi siihen huuliaan; sitten keskeytti hän tuttavallisesti ja suopeasti ja samalla hiukan yli olkainsa Christophen tarinan tarjoamalla:

-- Kuppi lämmintä?

Christophe ei huolinut. Hän koetti taas löytää äskeisen puheensa langan; mutta hän joutui yhä enemmän ymmälle eikä tiennyt, mitä enää sanoi. Hän tuli aivan hajamieliseksi, kun näki Hasslerin tuossa, liina kaulassa kuin lapsi, ahmivan sisäänsä rasvaisia torttuja ja sianlihaviipaleita, käyden niihin kiinni sormillaan. Christophen onnistui kuitenkin kertoa, että hän sävelsi, että hän oli saanut esitetyksi uvertyyrin Hebbelin _Judithiin_. Hassler kuunteli hajamielisesti.

-- Was? (Minkä?) kysyi hän.

Christophe toisti kappaleensa nimen.

-- Ach! so, so! (Aha, hyvä, hyvä!), virkkoi Hassler, työntäen sormensa ja korppunsa kahvikuppiin.

Ei muuta.

Christophelta meni jo rohkeus, hän oli jo nousta ylös ja lähteä pois; mutta hän ajatteli pitkää ja turhaan tehtyä matkaansa; ja kooten kaiken rohkeutensa hän ehdotti nyt Hasslerille änkytellen, että hän saisi soittaa hänelle joitakuita kappaleitaan. Ensimäiset sanat kuullessaan Hassler keskeytti.

-- Ei ei, enhän minä ymmärrä sellaista hölynpölyä, -- sanoi hän ilkkuvan ivallisesti ja hieman häikäilemättä. -- Ja sitäpaitsi ei minulla ole aikaa.

Christophelle tulivat vedet silmiin. Mutta hän oli nyt päättänyt kerrankin, ettei hän lähtisi täältä ennenkuin olisi saanut kuulla Hasslerin mielipiteen töistään. Hän sanoi siis puoleksi nolona ja puoleksi vihoissaan:

-- Pyydän teiltä anteeksi; te olette kerran luvannut minua kuulla; minä olen tullut tänne Saksan sydämestä pelkästään sitä varten: teidän on kuultava.

Hassler, joka ei ollut tottunut moiseen ryhtiin, katseli tuota kömpelöä nuorukaista, joka seisoi siinä vihoissaan ja punastuneena ja melkeinpä itku suulla: se oli hänestä huvittavaa; hän kohautti kyllästyneesti olkapäitään, osoitti hänelle sormellaan pianoa, ja virkkoi hullunkurisen alistuvaisena:

-- No... antaa siis tulla!...

Sitten hän vääntäytyi divaanille aivan kuin aikoen torkahtaa, pöyhötteli pieluksia nyrkin iskuilla, asetti ne itseään venytellen käsivarsiensa alle, sulki puolittain silmänsä, aukaisi ne tuokioksi nähdäkseen, minkälaisen määrän nuottikääröjä Christophe oli vetänyt taskustaan, päästi pienen huokauksen ja varustausi ikävissään kuuntelemaan.

Christophe alkoi nöyryytettynä ja muserretuin mielin soittaa. Hassler avasi piankin sekä silmänsä että korvansa; sen sai aikaan ammatti-mielenkiinto, tuollainen harrastus, joka kyvykkäässä taiteilijassa aina herää, kun hänet vasten tahtoaankin tempaa jokin kaunis mukaansa. Ensin hän ei virkkanut mitään, loikoi vain liikkumatta; mutta sameus hänen silmistään väheni, ja hänen jöröt huulensa liikahtelivat. Sitten hän virkosi täydellisesti ja murahteli hämmästyksestä ja hyväksyvästi. Ne olivat pelkkiä sanattomia huudahduksia; mutta sävystä saattoi hänen ajatuksensa ehdottomasti arvata; ja se tuntui Christophesta kuvaamattoman hyvältä. Hassler ei enää muistanut soittamattomien tai jo soitettujen kappaleiden määrää. Kun Christophe oli lopettanut kappaleen, sanoi Hassler:

-- Entä sitten, sitten!...

Hän alkoi jo puhua kuin ihminen.

-- Hyvä, tuo on hyvä!... (huudahti hän.) Famoosia!... Hirveän famoosia! (_Schrecklich famos!_)... Mutta, mitä hiittä! (murisi hän ällistyneenä), mitä tuo on?

Hän oli noussut istumaan divaanille, kurotti päätään eteenpäin, asetti kouransa kuulotorveksi korvalleen, puhui itsekseen, nauroi ihastuksesta, ja muutamissa omituisen harvinaisissa harmoniakohdissa pisti hiukan kieltään ulos suustaan, aivan kuin nuolaisten huuliaan. Jollakin odottamattomalla modulatsioonilla oli häneen sellainen vaikutus, että hän kavahti yhtäkkiä ylös, huudahti ja tuli istumaan pianon ääreen, Christophien viereen. Hän ei näyttänyt huomaavankaan, että Christophe oli siinä. Hän välitti ainoastaan musiikista. Ja kun kappale loppui, otti hän vihkon, luki avoinna olevat sivut, luki sitten seuraavatkin, äännähdellen yhä itsekseen ihastuksesta ja hämmästyksestä, aivan kuin olisi ollut yksinään huoneessa:

-- Mitä hemmettiä!... intousi hän. Mistä tuo kollo on tämän keksinyt?...

Hän sysäsi Christophen olkapäästä syrjään ja soitti itse muutamia kohtia. Hänellä oli ihanat pianonsoittajan sormet, sangen pehmeät, hyväilevät ja keveät. Christophe huomasi hänen kapeat, hyvin hoidetut, melkein sairaalloisen aristokraatiset kätensä, jotka sopivat niin huonosti hänen muuhun olemukseensa. Hassler pysähtyi eräihin akordeihin, soitti ne uudestaan, räpytellen silmiään ja laksauttaen kieltään; hän hyräili niitä huultensa päillä, matkien eri soittimien ääntä, ja hän sekoitteli yhä soittoon omia huudahduksiaan, joissa ilmeni samalla sekä mielihyvää että harmia: hän ei voinut vastustaa itsessään jonkinlaista ärtymistä, ikäänkuin kateutta; ja kuitenkin hän nautti ahnaasti.

Vaikka Hassler puhuikin itsepintaisesti edelleen ainoastaan itselleen, ikäänkuin Christophea ei olisi ollut olemassakaan, ei Christophe, joka oli tullut mielihyvästä punaiseksi, voinut olla ottamatta omaan tiliinsä noita Hasslerin huudahduksia; ja nyt hän siis selitti, mitä hän oli tarkoittanut siinä tai siinä kappaleessa. Hassler ei näyttänyt ensin huomaavankaan, mitä nuorukainen sanoi, vaan puhui yhä edelleen ääneen ainoastaan omia mietteitään; sitten iskivät eräät Christophen sanat häneen niin, että hän vaikeni, ja istui yhä nuottivihkoa katsellen ja kuunteli Christophea vihkoa selaillen, vaikkei ollut muka häntä kuuntelevinaan. Christophe vilkastui puolestaan yhä enemmän. Ja viimein avasi hän kokonaan sydämensä: hän puhui naiivin kiihtyneenä kaikista suunnitelmistaan ja koko elämästään.

Hassler oli vaiti, hän oli joutunut jälleen tavalliseen irooniseen mielialaansa. Hän oli antanut Christophen ottaa vihkon pois käsistään; nojaten kyynärpäätään pianonreunaan ja otsaansa käteensä katseli hän nyt Christophea, joka selitteli nuorekkaan innostuneena ja liikutettuna teostaan. Ja hän hymyili katkerasti, kun muisti omia esikoisiaan, senaikaisia unelmiaan, ja ajatteli Christophea ja hänen toiveitaan ja niitä pettymyksiä, jotka varmasti odottivat häntä.

Christophe puhui maahan katsellen ja peljäten, ettei enää tietäisi, mitä puhuikaan. Hasslerin äänettömyys lamasi hänen mieltään. Hän tunsi, että Hassler tarkasteli häntä, että hän seurasi hänen jokaista sanaansa; hänestä näytti siltä kuin hän, olisi jo saanut murretuksi jään, joka heitä erotti, ja hänen sydämensä säteili iloa. Kun hän sitten lopetti, nosti hän arasti ja luottavasti päätänsä ja katsoi Hassleriin. Silloin koko hänen äskeinen ilonsa hyytyi yhtäkkiä, aivan kuin liian varhain puhjenneet silmut; niin vaikuttivat häneen Hasslerin tylyt ja ilveilevät silmät, jotka tarkastelivat häntä, ilman mitään hyvyyttä. Christophe vaikeni.

Jäätävän hiljaisuuden jälkeen Hassler puhui, kuivalla äänellä. Hän oli nyt jälleen muuttunut: hän näytteli muka tarpeellista ankaruutta nuorta miestä kohtaan; hän muokkasi julmasti hänen aikeitaan, hänen menestyksentoiveitaan, aivan kuin sisäisimmillä hetkillään tahtoessaan suomia itseään. Hän hävitti itsepintaisen kylmästi Christophen uskoa elämään, hänen uskoaan taiteeseen, hänen uskoaan omaan voimaansa. Hän esitti esimerkkinä oman itsensä, katkerasti, puhuen pilkallisesti nykyisistä teoksistaan.

-- Sellaista tunkkaa! sanoi hän. Sellainen se niihin sikoihin menee! Luuletteko, että maailmassa on kymmentä ihmistä, jotka rakastavat musiikkia, tai onko siinä niitä yhtä ainoaa?

-- Olen minä! sanoi Christophe välittömästi. Hassler katsahti häneen, kohautti olkapäitään ja vastasi kyllästyneellä äänellä:

-- Olette kuin muutkin. Sellainen kuin toisetkin. Koetatte onnistua, saada huvinne, niinkuin muutkin... Ja te olette oikeassa...

Christophe yritti inttää vastaan; mutta Hassler vei häneltä sanat suusta, otti taas hänen vihkonsa ja alkoi tiukasti tuomita samoja töitä, joita hän oli äsken kiittänyt. Hän ei ainoastaan haavoittavan tylysti korostanut todellisia laiminlyöntejä, kirjoitusvirheitä, pikku vikoja maku- ja ilmaisuseikoissa, joita nuorelta mieheltä oli sattunut tulemaan; vaan hän arvosteli häntä niin kohtuuttomasti kuin kaikkein ahtain ja takapajulle jäänein niistä musiikkimiehistä, joiden tähden hän itse, Hassler, oli saanut koko ikänsä kärsiä. Hän kysyi, mitähän järkeä nyt tuossakin oli. Hän ei enää arvostellutkaan, hän suorastaan kielsi: tuntui kuin hän olisi koettanut vihamielisesti hävittää koko sen vaikutuksen, minkä Christophen työt olivat äsken tehneet häneen vasten hänen tahtoaankin.

Christophe oli aivan lamaantunut eikä koettanut vastata. Mitä virkkaa tuollaisiin mahdottomuuksiin? Ne olivat sellaisia, että hän häpesi niitä kuulla tuon kunnioittamansa ja rakastamansa miehen suusta. Eikä Hassler kuunnellutkaan häntä. Hän istui vain siinä nojallansa, suljettu nuottivihko kädessä, ilmeettömin silmin, katkerin huulin. Lopuksi hän sanoi, niinkuin olisi taas unohtanut Christophen läsnäolon:

-- Ah, pahin surkeus on se, ettei ole ainoaakaan, joka kykenisi meitä ymmärtämään.

Christophe tunsi heltyvänsä sydänjuuriin saakka; hän kääntyi yhtäkkiä, laski kätensä Hasslerin kädelle ja toisti rakkautta uhkuvin sydämin:

-- Olen minä!

Mutta Hasslerin käsi ei liikahtanut; ja jos jotain hänen sydämessään vavahtikin, lyhyen tuokion vain, kun hän kuuli tuon nuorekkaan äänen, niin pienintäkään valoa ei syttynyt hänen sammuneihin silmiinsä, jotka nyt katselivat Christopheen. Elämänviha ja itsekkyys pääsivät taas voitolle. Hän liikautti yläruumistaan, kumarsi juhlallisesti ja samalla koomillisesti.

-- Kiitän nöyrimmästi, sanoi hän.

Hän ajatteli:

-- Sellaisten ymmärtämisille minä annan palttua! Luuletko sinä, että minä sinun tähtesi olen hukannut elämäni?