Part 17

Kunnon Reinhartit keksivät muitakin ja hienompia keinoja osoittaakseen ystävyyttään. Vaimonsa kehoituksesta oli Reinhart, joka tuskin tunsi nuotteja, ostanut parikymmentä vihkoa Christophen _Liedejä_ (ensimäiset kappaleet, mitä kustantajan varastosta vielä oli lähtenyt); -- hän oli levittänyt niitä Saksaan kaikkialle, yliopistotuttaviensa joukkoon; hän oli lähetyttänyt niitä myöskin jonkun määrän niille Leipzigin ja Berlinin kirjakauppiaille, joiden kanssa hän oli koulumiehenä suhteissa. Tämä liikuttava ja kömpelö yritys, josta Christophe ei tietänyt mitään, ei muuten kantanut hedelmää, ei ainakaan vielä. Sinne tänne lähetetyt _Liedit_ näyttivät hukkuneen huomaamatta sille tielleen: kukaan ei niistä hiiskunut mitään; ja Reinhartit, joita tällainen välinpitämättömyys suretti, olivat hyvillään, kun eivät olleet puhuneet Christophelle hommastaan mitään; sillä jos hän olisi tiennyt tuloksen, olisi se enemmän häntä tuskastuttanut kuin lohduttanut. -- Mutta todellisuudessa ei mikään maailmassa katoa, se on meillä monesti tilaisuus elämässä huomata; mikään yritys ei mene hukkaan. Vuosikausiin ei usein työn tehosta tiedetä mitään: sitten yhtäkkiä, jonakin päivänä huomaa, että ajatus onkin edistynyt. Kuka tietää, eivätkö Christophen _Liedit_ olleet joutuneet joidenkin maaseutukolkissa asuvien kunnon ihmisten sydämiin, jotka olivat liian arkoja, tai liian laiskoja ilmaistakseen hänelle ihailuaan!

Yksi ainoa kirjoitti Christophelle. Kaksi kolme kuukautta siitä, kun Reinhart oli lähettänyt nuo vihkot, tuli Christophelle kirje: liikutettu, juhlallinen, haltioitunut, sanamuodoltaan yli-ikäinen; se tuli eräästä Türingenin pikkukaupungista ja allekirjoittaja oli "_Universitätsmusikdirector Professor D:r Peter Schulz_."

Tämä oli suuri ilo Christophelle, ja vielä enemmän iloitsivat Reinhartit, kun hän avasi tuon kirjeen heidän luonaan, unhoitettuaan sen ensin kahdeksi päiväksi taskuunsa. He lukivat sen yhdessä. Reinhart loi vaimoonsa salavihkaa silmäyksiä, joita Christophe ei huomannut. Christophe näytti säteilevän riemusta, kunnes Reinhart yhtäkkiä näki hänen synkkenevän ja keskeyttävän kirjeen lukemisen, aivan keskellä sitä.

-- No, miksi sinä keskeytät? kysyi Reinhart.

(He sinuttelivat jo toisiaan.)

Christophe heitti kirjeen vimmoissaan pöydälle.

-- Ei, tämä on jo liikaa! sanoi hän.

-- Mikä niin?

-- Lue!

Hän käänsi selkänsä pöytään ja meni itsekseen nurkkaan jöröttämään.

Reinhart luki vaimonsa kanssa, eikä huomannut kirjeessä muuta kuin aivan haltioituneita ihailunilmauksia.

-- En minä mitään erikoista tässä näe, sanoi Reinhart hämmästyneenä.

-- Etkö näe? Etkö sinä nyt näe?... -- huusi Christophe ottaen jälleen kirjeen ja levittäen sen Reinhartin nenän eteen. -- Etkö sinä osaa lukea? Etkö näe, että hänkin on "_Brahmini_?"

Silloin vasta Reinhart huomasi, että _Universitätsmusikdirector_ vertaili eräissä kirjeensä riveissä Christophen Liedejä Brahmsin sävellyksiin. -- Christophe voihki:

-- Ystävä, vihdoinkin olen löytänyt ystävän!... Ja tuskin hänet sain, niin siihen jo kadotin!...

Häntä läkähdytti tuollainen vertaus. Jos hänen olisi annettu, olisi hän heti paikalla vastannut Schulzille pelkillä typeryyksillä täytetyllä kirjeellä. Tai ehkä hän tarkemmin asiaa punniten olisi pitänyt sangen viisaana ja jalomielisenä olla vastaamatta hänelle mitään. Onneksi Reinhartit estivät häntä tekemästä jotain uutta eriskummaista, lyöden hänen pahan tuulensa leikiksi. He saivat hänet kirjoittamaan pari riviä kiitokseksi. Mutta nuo rivit, jotka Christophe väkinäisesti kirjoitti, olivat kylmät ja teeskennellyt. Siitä huolimatta ei Peter Schulzin innostus laimentunut: hän lähetti Christophelle vielä kaksi kirjettä, jotka tulvivat ihastusta. Christophe ei ollut erikoisen vahva kirjeiden kirjoittamisessa; ja vaikka hän hiukan leppyikin tuntemattomalle ystävälleen nähdessään vilpittömän ja todellisen mieltymyksen sävyn hänen riviensä välistä, jätti hän kirjevaihdon silleen. Myöskin Schulz vaikeni lopulta, eikä Christophe enää asiaa muistanutkaan.

Hän tapasi nyt Reinharteja joka päivä, ja usein montakin kertaa päivässä. He viettivät melkein kaikki iltansa yhdessä. Oltuaan koko päivän yksin ja keskittyneenä itseensä, tunsi Christophe suorastaan ruumiillista tarvetta puhua, ilmaista ajatuksiaan, vaikkei häntä ymmärrettäisikään, nauraa syystä tai aivan syyttä, tuhlata itseään, virkistäytyä.

Christophe soitti heille. Koska hänellä ei ollut muuta keinoa osoittaa kiitollisuuttaan, istahti hän pianon ääreen ja soitti tuntikausia. Rouva Reinhart ei ollut laisinkaan musikaalinen ja hänen oli vaikea olla haukottelematta; mutta hän oli suuresti mieltynyt Christopheen ja oli muka kovin tarkoin seuraavinaan, mitä Christophe soitti. Reinhart ei ollut paljoa musikaalisempi kuin hänen vaimonsakaan, mutta häntä liikuttivat eräät soitetut kappaleet, eräät sivut, tahdit, joskin aivan puisevalla tavalla; ja silloin hän järkyttyi rajusti, jopa niin, että sai vedet silmiinsä: ja se tuntui hänestä itsestään idioottimaiselta. Muulloin ei hän tuntenut mitään: kaikki oli hänelle pelkkää räminää. Yleisenä sääntönä muuten oli: häntä ei saanut liikutetuksi mikään muu kuin jokin heikoin puoli teoksessa, -- aivan merkityksettömät kohdat. -- Reinhartit koettivat vakuuttaa kumpikin itselleen, että he ymmärsivät Christophea; ja myöskin Christophe tahtoi sitä itselleen uskotella. Tosin hänelle tuli silloin tällöin halu ilveillä heidän kustannuksellaan; hän viritti heille loukun: soitti heille sellaista, jossa ei ollut mitään järkeä, typerää sekasotkua, ja väitti soittavansa omia sävellyksiään. Ja kun he sitten olivat häntä oikein ihailleet, sanoi hän heille, mitä tuo soitettu oli. Silloin tulivat he epäluuloisiksi; ja kun Christophe sitten tekeytyi hyvin salaperäiseksi ruvetessaan heille jotain soittamaan, luulivat he, että hän aikoi nytkin heitä puijata; ja he arvostelivat kappaletta ankarasti. Christophe antoi heidän puhua, yhtyi samaan virteen, myönsi, ettei tuosta musiikista ollut hiiteenkään, ja sitten hän yht'äkkiä purskahti nauruun:

-- Senkin peijakkaat! Te olette aivan oikeassa!... Sehän on minun sävellyksiäni!

Hän oli ylen iloissaan, kun sai heidät pussiin. Rouva Reinhart närkästyi hiukkasen ja tuli ja läimäytti häntä poskelle; mutta Christophe nauroi niin onnellisena, että he yhtyivät nauruun. He eivät vaatineetkaan olla erehtymättömiä. Ja kun he eivät nyt enää tienneet, mille puolelle kallistua, niin otti Lili Reinhart osakseen moittia kaikkea, ja hänen miehensä kiittää kaikkea: siten he olivat varmat, että jompikumpi heistä oli samaa mieltä kuin Christophe.

Muuten ei heitä Christophessa viehättänytkään niin paljon musiikkimies kuin kunnon poika, hiukan löysäjärkinen, mutta hyväsydäminen ja vilkas. Kaikki pahat jutut, mitä heille oli hänestä kerrottu, olivat vain tehneet heidät suosiollisemmiksi häntä kohtaan: heitäkin tukahutti pikkukaupungin ilmakehä niinkuin Christophea; he olivat suoria niinkuin hänkin, ja arvostelivat asioita omalla päällään; ja Christophea he pitivät ikäänkuin suurena lapsena, joka ei liioin soveltunut elämään ja oli rehellisyytensä uhri.

Christophe ei kuvitellut liikoja uusista ystävistään; ja hänen täytyi alakuloisesti itselleen tunnustaa, etteivät he ymmärtäneet hänen syvintä olemustaan, etteivät he koskaan tulisi sitä ymmärtämään. Mutta hän oli nykyisin niin suuresti vieroitettu kaikesta ystävyydestä ja kaipasi sitä niin palavasti, että oli heille rajattoman kiitollinen, kun he häntä hiukan rakastivat. Hän oli saanut oppia viime vuoden kokemuksista: hän ei myöntänyt enää itselleen oikeutta olla kovin vaatelias. Kaksi vuotta aikaisemmin ei hän olisi ollut näin kärsivällinen. Hän muisti tunnonvaivakseen ja samalla huvitettuna, kuinka tuima hän oli ollut ikäviä, mutta kunniallisia Eulerejä kohtaan. Oi, kuinka hän oli muuttunut viisaaksi!... Se pani aivan huokaisemaan. Salainen ääni kuiskasi hänelle.

-- Kyllä, mutta kuinka pitkäksi aikaa?

Se sai hänet jälleen hymyilemään, ja hän oli tyytyväinen.

Kuinka hän olisikaan ollut valmis uhraamaan kaiken, jos hänellä olisi ollut ystävä, yksi ainoa sellainen ystävä, joka ymmärsi täydellisesti hänen sielunsa! -- Mutta vaikka hän oli vielä aivan nuori, oli hänellä kyllin kokemusta maailmasta tietääkseen, että se hänen toivomuksensa oli niitä, joita elämä kaikkein vähimmän toteuttaa, ja ettei hän saattanut vaatia, suurempaa onnellisuutta kuin useimmat häntä ennen eläneetkään oikeat taiteilijat. Hän oli saanut lukea eräiden heidän elämäntarinoitaankin. Jotkut Reinhartien kirjastosta lainatut kirjat olivat näyttäneet hänelle ne hirvittävät koettelemukset, joita Saksan musiikkimiehet seitsemännellätoista vuosisadalla olivat saaneet kestää, ja sen tyynen miehuuden, jota yksi noista suurista hengistä oli osoittanut -- suurin heistä kaikista: sankarillinen Schütz, joka kulki horjumatta tietään keskellä sotia, poltettujen kaupunkien raunioita, ruton saastuttamia maita, valloitetussa, koko Europan sotalaumain jalkoihinsa tallaamassa isänmaassaan, ja joka, -- mikä oli pahinta kaikista, -- ei lopultakaan, murrettuna, uupuneena, onnettomuuden sortamana, enää koettanut taistella, vaan oli välinpitämätön kaikesta ja kaipasi ainoastaan lepoa. Christophe ajatteli: "Kenellä olisi syytä valitella sellaista esimerkkiä muistellessaan? Heillä ei ollut yleisöä, ei tulevaisuutta; he sävelsivät pelkästään itselleen ja Jumalalle; sen, minkä, he yhtenä päivänä kirjoittivat, hävitti ehkä seuraava perinpohjin. Ja kuitenkin he kirjoittivat, eivätkä olleet suinkaan surullisia: mikään ei voinut hävittää heidän sitkeää ja leppoisaa hyväätuultaan; he tyydyttivät itsensä laulullaan, he eivät anoneet elämältä enempää kuin saada elää, kuin ansaita leivänmurunsa, purkaa sielustaan, mitä ajattelivat, ja löytää ystävikseen pari kolme kunnon ihmistä, yksinkertaista ja hyvää, jos ei taiteilijoita, niin sellaisia, jotka eivät varmaankaan ymmärtäneet heitä, mutta jotka luottivat heihin ja joihin he puolestaan luottivat. -- Kuinka hän olisi uskaltanut vaatia enempää kuin hekään? On jonkinlainen onnen minimi-määrä, jota ihmisen sopii pyytää. Mutta kenelläkään ei ole oikeutta enempään: kunkin oma asia on itse antaa itselleen lisää; se ei ole muiden tehtävä."

Nämä ajatukset tekivät hänen mielensä jälleen kirkkaaksi; ja hän rakasti yhä enemmän kunnon ystäviään Reinharteja. Hän ei aavistanut, että häneltä tahdottiin riistää tämä viimeinenkin osanotto ja hellyys.

Hän ei ottanut huomioon pikkukaupungin ilkeämielisyyttä. Siellä on kauna pitkävihaista, -- sitä pitempää, kuta tarkoituksettomampaa se on. Oikea viha, joka tietää, mitä se tahtoo, lauhtuu, kun se on tahtomansa saanut. Mutta ihmiset, jotka tekevät pahaa ikävystymisensä tähden, eivät heitä aseitaan pois koskaan; sillä heillä on aina ikävä. Christophe oli heidän joutilaisuudelleen sopiva uhri. Hän oli kyllä lyöty mies; mutta sellainen, joka uskalsi olla millään tavoin näyttämättä lannistumistaan. Hänestä ei ollut enää kenellekään huolta; mutta hän ei itsekään ollut muista huolissaan. Hän ei anellut ihmisiltä mitään; häntä vastaan ei voitu mitään. Hän oli onnellinen uusien ystäviensä parissa ja aivan välinpitämätön siitä, mitä hänestä sanottiinkin. Moista ei kaupunki voinut sietää. Ja rouva Reinhart ärsytti kaupunkia vieläkin enemmän kuin Christophe. Ystävällinen suhde, jossa hän oli vastoin koko kaupungin tahtoa julkisesti Christophien kanssa, tuntui rouvan puolelta suorastaan yleisen mielipiteen uhmaamiselta. Kunnon Lili Reinhart ei epäillyt ketään eikä mitään: hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt ihmisiä uhmata; hän teki niinkuin hänestä oli hyvä, välittämättä kysellä muiden mieltä. Mutta se olikin pahinta ärsytystä.

Heidän kahden käytöstä vaaniskeltiin. He eivät olleet tarpeeksi epäluuloisia. Toinen heistä oli kummallisuuksiin menevä, toinen huimapää, eivätkä he siis noudattaneet viisauden sääntöjä, kun lähtivät yhdessä ulos tai juttelivat ja nauroivat illoin kotona nojaten ulkoparvekkeen kaiteeseen. He sutkauttelivat kaikessa viattomuudessa ja tuttavuudessa sellaisia sanoja ja käyttäytyivät niin vapaasti, että hävytön juoru sai helposti vettä myllyynsä.

Eräänä aamuna tuli Christophelle nimetön kirje. Häntä syytettiin julkein ja halpamielisin sanoin rouva Reinhartin rakastajaksi. Hänen kätensä hervahtivat alas. Koskaan ei hänen mieleensä ollut tullut ajatusta rakkaudesta tai edes leikittelevästä veikeilystä Lili Reinhartin kanssa: Christophe oli siihen liian kunniallinen, hänellä oli aviorikosta kohtaan puritaaninen kauhu: tuollaisen epäpuhtaan jakamisen ajatuskin tuotti hänelle ruumiillista ja sielullista vastenmielisyyttä. Ottaa vaimo ystävältä olisi hänestä ollut rikos; ja Lili Reinhart olisi ollut viimeinen olento maailmassa, jonka kanssa hän olisi yrittänytkään sitä tehdä. Tuo naisparka ei ollut tosiaan kaunis; Christophen intohimo ei siis olisi löytänyt edes puolustusta.

Christophe meni ystäviensä luokse seuraavalla kerralla häpeissään ja häiriytyneenä. Sielläkin hän huomasi samanlaista häiriytymistä. Kumpikin Reinharteista oli puolestaan saanut samansuuntaisen kirjeen; mutta he eivät uskaltaneet sitä toisilleen sanoa; ja kaikki kolme tekivät he nyt huomioita toisistaan, ja tarkastivat itseään, eivätkä uskaltaneet enää liikahtaakaan, eivätkä puhua, vaan tekivät alinomaa pelkkiä tyhmyyksiä. Jos Lili Reinhartin huoleton luonne silloin tällöin pääsikin voitolle ja jos hän alkoi jälleen nauraa ja lasketella päättömyyksiä, niin yhtäkkiä hän nolostui miehensä tai Christophen katsetta. Tuo saatu kirje johtui taas hänen mieleensä; hän keskeytti yhtäkkiä lauseensa ja sekaantui; samoin joutuivat Christophe ja Reinhart ymmälle. Jokainen heistä ajatteli:

-- Eivätköhän toiset mitään tiedä?

Kuitenkaan eivät he virkkaneet toisilleen mitään, vaan koettivat elää kuten ennenkin.

Mutta nimettömiä kirjeitä tuli yhä lisää, yhä hävyttömämpiä ja likaisempia; ne syöksivät heidät sietämättömään hermostumisen tilaan ja häpeäntunteeseen. He pistivät ne piiloon, kun saivat ne, eikä heillä ollut voimaa niitä polttaa lukematta niitä: he avasivat kukin yksinään kirjeitään, vapisevin käsin; ja rohkeus tahtoi pettää, kun he käänsivät sivua; ja sitten, lukiessaan viimein sellaista, mitä jo pelkäsivät, -- mikä tavaton määrä toisintoja samasta asiasta olikaan noissa kirjeissä: pahaantekoon taipuisan luonteen kaikki ovelat ja epäjalot keksinnöt, -- niin he itkivät itsekseen. He koettivat kukin kaikin mokomin päästä perille, kuka se kurja oli, joka oli ottanut tehtäväkseen vainota heitä.

Eräänä päivänä ei rouva Reinhart tätä enää jaksanut, vaan tunnusti miehelleen, minkälaisen vimman uhriksi hän oli joutunut; ja mieskin tunnusti silloin kyyneleet silmissä hänelle, että samoin oli hänenkin laitansa. Puhuisivatko he asiansa Christophelle? He eivät uskaltaneet sitä tehdä. Kuitenkin täytyisi Christophea varoittaa, että hän osaisi olla tarpeeksi älykäs. -- Heti, kun rouva Reinhart punastuen alkoi Christophelle tästä puhua, näki hän ällistyneenä, että myöskin Christophe oli saanut noita kirjeitä. Moinen perinpohjainen ilkeys saattoi heidät suunniltaan. Rouva Reinhart oli aivan vakuutettu, että koko kaupunki nyt uskoi tällaisia salaisuuksia. Sen sijaan, että he olisivat tukeneet keskenään toisiaan, he menettivät lopulta täydellisesti rohkeutensa. He eivät tienneet, mitä enää tehdä. Christophe sanoi menevänsä ja halkaisevansa kallon joltakulta! -- Mutta keneltä? Ja sittenpä vasta juorut pääsisivät voimaan!... Ilmoittaako kirjeistä poliisille? -- Se olisi ollut samaa kuin tehdä niiden salavihjaukset julkisiksi. Ei olisi muka muuta keinoa kuin olla niistä välittämättä. Mutta sekään ei ollut enää mahdollista. Heidän ystävyyssuhteensa oli jo turmeltu. Reinhart saattoi luottaa ehdottomasti vaimonsa ja Christophen kunniallisuuteen: hän epäili vastoin tahtoaankin heitä. Hän tunsi itse, miten järjettömiä ja häpeällisiä tuollaiset epäilykset olivat; hän tahtoi olla niistä välittämättä ja jättää Christophen ja vaimonsa kahden kesken toistensa seuraan. Mutta hän kärsi; ja hänen vaimonsa näki sen hyvin.

Vielä pahempi oli rouvan laita. Koskaan ei hän ollut ajatellutkaan kiemailla Christophelle, enempää kuin nuorukainenkaan hänelle. Mutta nuo juorut saivat hiipimään hänen mieleensä sellaisen naurettavan ajatuksen, että ehkäpä Christophe sittenkin tunsi häntä kohtaan jotakin hellempää; ja vaikkei hän millään ehdolla ilmaissut sitä luuloaan Christophelle, piti hän tarpeellisena kuitenkin puoltaa itseään sellaiselta, ei varmoilla vihjauksilla, vaan kaikenlaisilla kömpelöillä tempuilla, joita Christophe ei ensin ymmärtänyt ja joista hän joutui, kun hän ne viimein ymmärsi, aivan suunniltaan. Ei tiennyt, nauraako vai itkeä, niin typerää tällainen oli! Hänkö rakastunut tuohon pikku porvarittareen, kilttiin, mutta rumaan ja keskolaiseen!... Ja että Lili Reinhart luuli sellaista!... Ja vielä sekin ilkeä, ettei hän voinut puolustaa itseään, sanoa hänelle, hänen miehelleen:

-- Mitä joutavia! Olkaa rauhassa! Täältä ei tule vaaraa!...

Mutta ei, hän ei voinut solvata sillä tavoin noita hyviä ihmisiä. Ja sitäpaitsi Christophe harkitsi mielessään, että jos Lili Reinhart varjeli itseään muka hänen rakkaudeltaan, johtui se varmaan siitä, että hän alkoi itse häntä salaisesti rakastaa: nuo nimettömät kirjeet olivat saaneet aikaan sen kauniin tuloksen, että olivat työntäneet hänen päähänsä moisia romanttisia typeryyksiä.

Asema oli tullut samalla niin kiusalliseksi ja järjettömäksi, että sitä oli mahdoton enää jatkaa. Lili Reinhart, jolla ei sanakerskailusta huolimatta ollut luonteen voimaa, menettikin lopulta pikkukaupungin kytevän vihamielisyyden ympäröimänä kaiken malttinsa. Reinhartit keksivät noloja tekosyitä, ettei heidän olisi enää tarvinnut Christophea tavata:

"Rouva Reinhart oli hiukan sairas... Reinhartilla oli työtä... He olivat lähteneet muutamaksi päiväksi matkoille..."

Kömpelöitä valheita, jotka sattuma pian iloksensa paljasti.

Christophe oli vilpittömämpi, hän sanoi:

-- Erotkaamme, ystävä-raukat. Meillä ei ole tähän voimaa.

Reinhartit itkivät. -- Mutta heistä tuntui helpoitukselta, kun se seurustelu loppui.

Kaupunki saattoi nyt tosiaan riemuita. Christophe oli viimeinkin aivan yksin. Häneltä oli ryöstetty kaikki, viimeinenkin ilma, jota hän voi hengittää: -- lähimmäisten rakkaus, jota vailla, olipa se vaikka pienikin, yksikään ihminen ei jaksa elää.

III

VAPAUTUS

Hänellä ei ollut enää ketään. Kaikki hänen ystävänsä olivat kadonneet. Ja rakas Gottfried, joka oli auttanut häntä vaikeina hetkinä ja jota hän olisi nyt niin kipeästi tarvinnut, oli poistunut kuukausia sitten, tällä kertaa ainaiseksi. Eräänä iltana edellisenä kesänä oli suurella käsialalla kirjoitettu kirje, jossa oli erään kaukaisen kylän postileima, ilmoittanut Louisalle, että hänen veljensä oli kuollut, tuollaisella tavallisella kuljeskelumatkallaan, joita pikku kaupustelija yhä edelleen teki, heikosta terveydestään välittämättä. Hänet oli haudattu sinne kylän kirkkotarhaan. Viimeinen miehekäs ja kirkas ystävyys, joka olisi saattanut Christophea tukea, oli vaipunut pohjattomaan syvyyteen. Christophe jäi yksin jo vanhenevan äitinsä kanssa, joka oli välinpitämätön hänen aatteilleen, -- joka saattoi häntä ainoastaan rakastaa, eikä häntä ymmärtänyt. Hänen ympärillään oli ääretön saksalainen alanko, tuima valtameri. Koettaessaan päästä siitä ylös, upposi hän joka ponnistuksella uudestaan. Vihamielinen kaupunki katseli hänen hukkumistaan...

Ja kun hän siinä ponnisteli, välkähti hänelle yhtäkkiä keskellä tätä yötä mieleen Hasslerin muisto, tuon suuren säveltäjän, jota hän oli lapsena niin rakastanut ja jonka kunnia nyt säteili yli koko Saksanmaan. Hän muisti Hasslerin antaneen hänelle erään lupauksen ennen muinoin. Ja Christophe takertui nyt heti epätoivonsa koko voimalla tähän oljenkorteen. Hassler voi hänet pelastaa! Hasslerin täytyi hänet pelastaa! Mitä Christophe häneltä pyysi? Ei apua, ei rahaa, ei minkäänlaista aineellista tukea. Ei mitään muuta kuin että Hassler häntä ymmärtäisi. Hassler oli ollut vainottu niinkuin hänkin. Hassler oli vapaa mies. Hän ymmärtäisi vapaata miestä, jota saksalainen keskimittaisuus katkeraa kaunaa kantaen ahdisteli, koettaen hänet murskata. Hasslerilla ja hänellä oli yhteinen taistelu.

Heti, kun hänelle tuli tämä aatos mieleen, pani hän sen toimeen. Hän ilmoitti äidilleen lähtevänsä matkoille viikon ajaksi: ja jo samana iltana hän lähti junalla siihen suureen Pohjois-Saksan kaupunkiin, jossa Hassler oli _Kapellmeisterin_ toimessa. Hän ei jaksanut odottaa enää. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa saadakseen ilmaa keuhkoihinsa.

Hassler oli kuuluisa. Hänen vihollisensa eivät tosin olleet lauhtuneet; mutta hänen ystävänsä huusivat, että hän oli nykyajan, menneisyyden ja tulevaisuuden suurin säveltäjä. Häntä ympäröivät yhtä suuresti järjettömiin menevät puoluelaiset kuin häpäisevät kieltäjät. Kun hän ei ollut kovin karaistu luonne, olivat ensinmainitut hänet katkeroittaneet ja toiset tehneet veltoksi. Hän ponnisti tarmonsa tehdäkseen kaikkea sellaista, joka ei ollut mieleistä hänen moittijoilleen, sellaista, joka sai heidät kirkumaan kiukusta; hän oli kuin kolttosiin villiytynyt poika. Nuo kolttoset olivat usein mitä vastenmielisintä laatua: hän ei ainoastaan käyttänyt suuria lahjojaan eriskummaisiin musikaalisiin päähänpistoihin, jotka nostivat hiukset pystyyn säveltaiteen ylimmäisten pappien päässä, vaan hän ilmaisi erikoista uppiniskaista mieltymystä narrimaisiin sävellettäviin teksteihin, omituisiin aiheisiin, usein myöskin kaksimielisiin ja rivonsekaisiin kohtauksiin, sanalla sanoen: kaikkeen sellaiseen, joka vain suinkin voi loukata tavanomaista tervettä järkeä ja säädyllisyyttä. Hän oli tyytyväinen, kun porvaristo ulvoi vimmasta; eikä porvaristo unohtanutkaan sitä tehdä. Yksinpä keisarikin, joka, niinkuin jokainen tietää, sekautui taideasioihin häikäilemättömän omahyväisesti, kuten nousukkaiden ja ruhtinaiden tapa on, piti Hasslerin mainetta julkisena skandaalina, eikä jättänyt mitään tilaisuutta ilmaisematta halveksivaa välinpitämättömyyttä hänen julkeita töitään kohtaan. Hassler raivostui ja hurmaantui näin ylhäisestä vastarinnasta, josta Saksan taiteen edistyneimmille puolueille oli muuten tullut melkeinpä pyhä esimerkki; ja hän jatkoi kahta uhemmin temmellystään. Ja aina, kun hän oli tehnyt uuden tyhmyyden, huusivat hänen ystävänsä haltioissaan, että hän oli nero.