Part 16

-- Olkaa hiljaa, pikku hirviöt! Eihän tässä kuule omaa ääntään. Ja yhtäkkiä hänelle tuli niin hurja naurunhalu, että hänen täytyi koettaa sitä jotenkin selittää isännilleen; hän väitti siihen syyksi muka sitä, että oli nyt muistanut äskeisen istunnon koulunrehtorin luona. Millään ehdolla hän ei olisi tahtonut isäntiään loukata. Muuten hän ei ollutkaan kovin herkkä naurettaville huomioille. Hän tottui sangen pian näiden esineiden ja ihmisten suulaaseen sydämellisyyteen. Mitäpä hän ei heille olisikaan antanut anteeksi! He olivat niin hyviä. He eivät olleet ikäviäkään; ja jos heillä ei ollut makua, olivat he silti melkoisen älykkäitä.

Reinhartien pari oli vielä hiukan ymmällään tästä seudusta, sillä he olivat muuttaneet sinne aivan äskettäin. Pikkukaupungin sietämätön arkanahkaisuus ei suvainnut, että sen piiriin tultiin kuin mihin myllyyn, nimittäin anomatta sääntöjen mukaisesti kunniaa astua sen jäseneksi. Tuota maaseutukaupunkien juhlamenojärjestystä, joka määrää tulokkaiden velvollisuudet heitä ennen kaupungissa asuneita kohtaan, eivät Reinhartin olleet ottaneet tarpeeksi huomioonsa. Tiukan tullen olisi kyllä itse Reinhart nyt alistunut mekaanisesti sellaiseen. Mutta hänen vaimoaan ikävystytti moinen vierailu-urakka hirveästi, ja kun hän oli luonteeltaan kursailematon, lykkäsi hän kyläilyt päivästä päivään. Hän valitsi sitten vierailujen luettelosta ainoastaan ne, jotka hänestä olivat vähimmin ikäviä, ja teki ne ensin; muut hän jätti epämääräiseen aikaan. Mutta tähän viimeiseen ryhmään joutuneet kaupungin arvohenkilöt suuttuivat moisesta halventavasta epäkohteliaisuudesta kovasti. Angelika Reinhart -- (hänen miehensä kutsui häntä tavallisella nimellä Lili) -- oli tavoiltaan melkoisen vapaa; hän ei voinut sulautua jäykkään, viralliseen sävyyn. Hän puhutteli hierarkisia ylempiään tuttavallisesti, ja silloin lensivät puhutellut punaisiksi närkästyksestä; niin, hän ei peljännyt tarpeen tullen oikaistakaan heidän mielipiteitään. Hänen kielensä oli löysässä kannassa, hänellä oli halu puhua aina kaikki, mitä vain hänen päähänsä pälkähti; joskus olivat hänen sanansa tavattomia tyhmyyksiä, joten hänelle naurettiin niiden tähden hänen selkänsä takana; mutta ne saattoivat olla myöskin häijyjä, vasten naamaa annettuja pistoksia, ja silloin ne hankkivat hänelle verivihollisia. Hän oikein puri kieltään, kun ne tulivat kielelle, sillä hän olisi tahtonut niitä pidättää: mutta se oli aina liian myöhäistä, hän oli ne jo lausunut. Hänen miehensä oli ihmisiä kohtaan niin lauhkea ja kunnioittava kuin suinkin olla saattaa, ja hän teki vaimolleen tässä suhteessa arkoja huomautuksia. Silloin Lili syleili miestään ja sanoi hänelle olevansa typerys ja myönsi miehen olevan oikeassa. Mutta tuokion päästä hän jo alkoi uudestaan saman, ja jopa juuri sellaisella hetkellä, jolloin olisi tullut kaikkein vähimmin puhua eräitä asioita, Lili Reinhart niistä puhui: hän olisi läkähtynyt siihen paikkaan, ellei hän olisi saanut silloin puhua. -- Hän oli kuin luotu sopimaan Christophen seuraan. Niiden monien mielettömyyksien joukossa, joista ei olisi saanut puhua ja joista Angelika Reinhart siis puhui, oli hänellä nykyään erikoisena intona vertailla toisiinsa Saksan ja Ranskan oloja. Hän oli kyllä itse saksatar -- (kukaan ei ollut sellainen enempää kuin hän), -- mutta hänet oli kasvatettu Elsassissa, ja kun hän siten oli joutunut yhteyteen ja ystävyyteenkin Elsassin ranskalaisten kanssa, oli latinalaisen kultuurin vetovoima vaikuttanut häneen suuresti, tuo voima, jota niin monet saksalaiset ranskalaisilta anastetuissa maakunnissa eivät voi vastustaa, eivätkä varsinkaan ne heistä, joiden luulisi parhaiten siihen pystyvän. Ja tätä vetovoimaa oli lisännyt pohjaltaan myöskin jonkinlainen vastaanhangoittelunhalu; ehkä se oli syntynyt silloin, kun Lili meni naimisiin nykyisen miehensä kanssa, sillä tämä oli pohjois-saksalainen, joten vaimo joutui hänen parissaan mitä täydellisimpään germaanilaiseen ympäristöön.

Jo ensimäisenä iltana, kun Christophe oli heillä, tarttui Lili nyt tähän tavalliseen väittelynaiheeseensa. Hän alkoi kehua ranskalaisten rakastettavaa vapautta pakinoissa. Christophe yhtyi innokkaasti hänen mielipiteeseensä. Ranska oli hänelle Corinne; se oli hänelle Corinnen kauniit, loistavat silmät, nuori ja naurava suu, hänen suora ja vapaa käytöksensä, hänen kauniisti soiva äänensä. Christophe halusi nyt suuresti tuntea sitä hyvää vielä enemmän.

Lili Reinhart taputti käsiään, kun Christophe oli samaa mieltä hänen kanssaan.

-- Mikä vahinko, sanoi hän, ettei minun pikku ranskalainen ystävättäreni ole enää täällä; mutta hän ei jaksanut tätä sietää: hän matkusti pois.

Corinnen kuva sammui heti Christophen mielestä. Aivan kuin haipuva savu antaa yhtäkkiä tummalta taivaalta näkyä tähtien suloisen ja syvän tuikkeen ilmestyi hänelle nytkin eräs toinen kuva, ilmestyivät erään toisen henkilön silmät.

Kuka? kysyi Christophe ponnahtaen tuoliltaan. Tuoko pieni kotiopettajatar?

-- Kuinka, tunnetteko tekin hänet? äännähti rouva Reinhart.

He kuvailivat nyt toisilleen tuota tyttöä: piirteet sopivat täydellisesti yhteen.

-- Te tunnette hänet? toisti Christophe. Oh, kertokaa minulle kaikki, mitä hänestä tiedätte!...

Rouva Reinhart alkoi silloin sillä vakuutuksella, että he olivat aivan läheisiä ystäviä ja että he uskoivat toisilleen kaikki asiansa. Mutta kun hänen sitten piti joutua yksityiskohtiin, supistuivatkin ne sangen niukoiksi. He olivat tavanneet toisensa ensi kerran eräillä vieraskutsuilla. Rouva Reinhart oli lähestynyt ensin tuota nuorta tyttöä; ja sydämellisenä niinkuin aina oli hän pyytänyt häntä tulemaan itseään katsomaan. Tyttö oli käynytkin hänen luonaan pari kolme kertaa, ja he olivat jutelleet keskenään. Mutta ainoastaan suurella vaivalla oli utelias Lili päässyt saamaan joitakin tietoja pikku ranskattaren elämästä: tuo tyttö oli kovin suljettu; häneltä sai nyppiä hänen elämänsä tarinan kappale kappaleelta. Rouva Reinhart tiesi parhaiksi, että hänen nimensä oli Antoinette Jeannin; hänellä ei ollut mitään varoja, ja omaisia ainoastaan nuori veli, joka oli jäänyt Parisiin ja jota Antoinette piti kovin uhrautuvasti yllä. Hän puhui veljestään lakkaamatta: se oli ainoa asia, johon koskettaessa hän tuli avomieliseksi; ja olipa Lili Reinhart saavuttanut suorastaan hänen luottamuksensa pelkästään sillä, että hän ilmaisi säälinsä ja suopeutensa tuota nuorta poikasta kohtaan, joka oli yksinään siellä Parisissa, ilman omaisia ja ystäviä, erään lukion täyshoitolaisena. Antoinette oli suureksi osaksi ainoastaan siksi, että olisi saanut lisätuloja veljensä kasvatukseen, hankkinut itselleen paikan ulkomailla. Mutta sitten eivät nuo lapsi-raukat voineetkaan elää ilman toisiaan; he kirjoittivat toisilleen joka päivä; ja jos odotettu kirje viivästyi hetkenkin, joutuivat he molemmat aivanpa sairaalloisen levottomuuden valtaan. Antoinette eli veljensä tähden alinomaisessa huolessa: pojalla näet ei ollut aina uljuutta salata häneltä surullista ja yksinäistä elämäänsä; ja veikon valitukset kaikuivat Antoinetten sydämessä vihlovina; hän tuskitteli, että veli kärsi, ja kuvitteli usein, että hän oli sairas, vaikkei tahtonut siskolleen sitä tunnustaa. Rouva Reinhartin oli täytynyt monta kertaa kaikessa ystävyydessä torua Antoinettea tällaisen aiheettoman pelon vuoksi; ja hänen onnistuikin ainakin siksi hetkeksi saada Antoinette rauhalliseksi. -- Antoinetten kaukaisemmista sukulaisista, hänen yhteiskunta-asemastaan ja syvemmistä sielullisista ominaisuuksistaan ei rouva Reinhart ollut päässyt sen tarkemmin perille. Kuullessaan häneltä ensimäisen kysymyksen siihen suuntaan vetäytyi nuori tyttö ihmisarkana kuoreensa. Siitä vähästä, mitä hän jutteli, huomasi, että hän oli saanut oppia ja oli älykäs; hänellä näytti olevan varhaisvanhan kokemuksia; hän tuntui olevan samalla kertaa naiivi ja elämän opettama, harras uskossaan ja samalla kuitenkin kaikki kuvittelunsa kadottanut. Antoinette ei ollut onnellinen täällä, tuossa perheessä, jossa ei ollut kohteliaisuutta eikä hyvyyttä. Hän ei sitä valittanut, mutta saattoi huomata, että hän kärsi siitä. -- Kuinka hän oli johtunut täältä lähtemään, sitä ei rouva Reinhart oikein tiennyt. Väittivät, että hän olisi viettänyt huonoa elämää. Angelika ei sellaista uskonut; hän olisi antanut vaikka katkaista kaulansa, että se oli inhoittavaa juorua, tämän typerän ja ilkeän kaupungin arvon mukaista. Mutta jotain pientä siinä oli ollut alla; saman tekevä, mitä, eikö niin?

-- Kyllä, vastasi Christophe painaen päänsä alas.

-- Ja sitten hän matkusti.

-- Ja mitä hän teille sanoi lähtiessään?

-- Ah, minulle sattui kova onni! vastasi Lili Reinhart. Minä olin juuri silloin matkustanut kahdeksi päiväksi Kölniin. Kun tulin takaisin... _Zu spät!_ (Liian myöhäistä!)... nuhteli rouva samassa sisäkköään, joka toi liian myöhään sitruunaa hänen teehensä.

Ja Lili Reinhart lisäsi totisen viisaasti, niinkuin ainakin saksalaiset sekoittaen juhlalliset asiat jokapäiväisiin perhetoimituksiinsa:

-- Liian myöhäistä, kuten usein elämässä!

(Ei käynyt selville, koskiko tämä huomautus sitruunaa vai äsken keskeytynyttä tarinaa). Rouva Reinhart jatkoi:

-- Palatessani sain häneltä pari sanaa, hän kiitti minua kaikesta ja sanoi matkustavansa täältä pois: menevänsä takaisin Parisiin. Hän ei ilmoittanut mitään osoitetta.

-- Eikä ole sitten enää kirjoittanut?

-- Ei mitään.

Christophe näki noiden alakuloisten kasvojen ja silmien katoavan jälleen yöhön, silmien, jotka olivat äsken yhtäkkiä johtuneet hänen mieleensä sellaisina kuin hän oli nähnyt ne viimeisen kerran läpi junan ikkunoiden.

Kysymys Ranskan oloista tuli sitten esille entistä hartaammin. Christophe ei väsynyt tiedustelemasta rouva Reinhartilta kaikenlaista tuosta maasta, jonka rouva väitti tuntevansa. Eikä Lili, vaikkei hän ollut koskaan käynyt Ranskassa, jättänyt jakamatta Christophelle näitä tietojaan. Reinhart itse oli mallikelpoinen saksalainen patriootti ja täynnä ennakkoluuloja Ranskaa vastaan, jota hän ei tuntenut sen paremmin kuin hänen vaimonsakaan; ja niinpä uskalsi hän joskus tinkiä vaimonsa sanoja, milloin Lilin ihastus nousi aivan ylenpalttiseksi; mutta silloin jatkoi rouva väitteitään kahta suuremmalla tarmolla, ja Christophe yhtyi ehdottomasti häneen, pelkästä luottamuksesta ja asiaa laisinkaan tuntematta.

Mutta vielä arvokkaampia kuin Lili Reinhartin tiedot Ranskasta olivat Christophelle hänen ranskalaiset kirjansa. Rouva oli hankkinut itselleen pienen ranskalaisen kirjaston: kouluissa käytettyjä valikoimia, muutamia romaaneja ja umpimähkään ostettuja teoksia. Christophesta, joka oli ylen halukas oppimaan jotain Ranskasta eikä tiennyt siitä vielä mitään, olivat nuo kirjat, kun Reinhart meni niitä etsimään ja antoi ne sitten ystävällisesti ja kohteliaasti hänen käytettäväkseen, oikea suuri aarre.

Aluksi kävi Christophe käsiksi niihin niistä, jotka sisälsivät valittuja kappaleita Ranskan kirjallisuudesta; ne olivat koulukirjoja, joita sekä Lili Reinhart että hänen miehensä olivat ennen koulussa ollessaan lukeneet. Reinhart vakuutti hänelle, että hänen täytyi alkaa niillä, jos halusi olla eksymättä keskellä hänelle outoa ranskalaista kirjallisuutta. Christophe kunnioitti syvästi yleensä kaikkia henkilöitä, jotka tiesivät enemmän kuin hän itse, ja hän totteli siis hartaasti; ja jo samana iltana hän ryhtyi lukemaan. Hän koetti ensin saada ylimalkaisen käsityksen siitä, mitä kaikkia rikkauksia hänellä oli nautittavinaan.

Hän tutustui seuraaviin ranskalaisiin kirjailijoihin: Théodore-Henri Barrau, François Péris de la Croix, Frédéric Baudry, Emile Delérot, Charles-Auguste-Désiré Filon, Samuel Descombaz ja Prosper Baur. Hän luki runoja, joiden tekijöitä olivat abbé Joseph Reyre, Pierre Lachambaudie, herttua de Nivernois, André van Hasselt, d'Andrieux, M:me Calet, Salm-Dyckin, ruhtinatar Constance-Marie, Henriette Hollard, Gabriel-Jean-Baptiste-Ernest-Wilfrid Legouvé, Hippolyte Violeau, Jean Reboul, Jean Racine, Jean de Béranger, Frédéric Béchard, Gustave Nadaud, Edouard Plouvier, Eugène Mannel, Hugo, Millevoye, Chênedollé, James Lacour Delâtre, Félix Chavannes, François-Edouard-Joachim s.o. François Coppée ja Louis Belmontet. Tähän runouden vedenpaisumukseen oli Christophe hukkua aivan umpikorviin, ja siirtyi sitten proosaan. Hänen kirjoistaan löytyi Gustave de Molinari, Fléchier, Ferdinand-Edouard Buisson, Mérimée, Malte-Brun, Voltaire, Lamé-Fleury, Dumas vanhempi, J.-J. Rousseau, Mézières, Mirabeau, de Mazade, Claretie, Cortambert, Fredrik II ja monsieur de Vogue. Ranskalaisista historioitsijoista lainailtiin useimmin Maximilien-Samson-Frédéric Schoellin sanoja. Christophe löysi tässä ranskalaisessa antologiassa uuden Saksan valtakunnan perustamisjulistuksen; ja hän sai lukea Frédéric-Constant de Rougemontin saksalaisista tekemän kuvauksen, jossa opetettiin, että "_saksalainen syntyy elääkseen hengen maailmassa. Hän ei ole metelöivän ja keveän iloinen niinkuin ranskalainen. Hän on hyvin sielukas; hän on tunteiltaan hellä, hyvä. Hän on väsymätön työssä ja sitkeä yrityksessä. Ei löydy siveellisempää kansaa, eikä ihmisten ikä ole missään, niin pitkä kuin Saksassa. Saksalla on joukko erinomaisia kaunokirjailijoita. Sillä on nerokas taipumus taiteisiin. Kun muut kansat pitävät suurimpana kunnianaan olla pelkästään ranskalaisia, englantilaisia, espanjalaisia, niin saksalaisen rakkauteen sulkeutuu koko ihmiskunta. Lisäksi: koska Saksan maantieteellinen asema on Europan keskeisin, niin näyttää Saksan kansakunta olevan yhtaikaa ihmiskunnan sekä sydän että ylempi järki_."

Christophe kummastui ja väsyi, painoi kirjan kiinni ja ajatteli:

-- Ranskalaiset ovat kilttejä poikia; mutta aivan selväpäisiä he eivät ole.

Hän tarttui toiseen kirjaan. Se oli tarkoitettu korkeampaa tasoa, isompia kouluja varten. Musset oli saanut siinä kolme sivua, ja Victor Duruy kolmekymmentä. Lamartine seitsemän sivua, mutta Thiers lähes neljäkymmentä. Le Cid annettiin kokonaisuudessaan, -- melkein kokonaisuudessaan: (-- oli poistettu ainoastaan don Diegon ja Rodrigon monoloogit, pitkäveteisyyden vuoksi). -- Lanfrey ylisteli Preussia Napoleon I:stä vastaan: hänelle ei oltukaan annettu tilaa mittaamalla; hän oli saanut yksinään enemmän kuin kaikki 1700-luvun suuret klassikot. Lukuisia kuvauksia ranskalaisten tappioista vuonna 1870 oli ammennettu Zolan _la Débâclesta_. Kokoelmassa ei näkynyt yhtään sennimisiä miehiä kuin Montaigne, Rochefoucauld, Bruyère, Diderot, Stendhal, Balzac, Flaubert. Sensijaan ilmestyi Pascal, joka oli edellisestä kirjasta poissa, ihmeeksi ja kummaksi tässä; ja Christophe oppi ohimennen, että tuo vetotautinen "oli Port-Royalin luostarin, lähellä Parisia olevan nuorten tyttöjen kasvatusopiston munkkeja..."

[Ne valikoimat ranskalaista kirjallisuutta, jotka Christophe sai lainaksi ystäviltään Reinharteilta ovat:

I. _Valikoima ranskalaista kirjallisuutta ylempien koulujen tarpeeksi_, tehnyt Hubert H. Wingerath, filosofian tohtori, Strassburgin Pyhän Johanneksen koulun johtaja. -- Toinen osa, keskiluokkia varten. -- 7:s painos, 1902, Dumont-Shaubergin kustannuksella.

II. L. Henrig ja G. F. Burguy: _Ranskan kirjallisuutta_; parannellut F. Tendering, Hampurin Johanneum-reaalilukion rehtori, -- 1904. Braunschweig.]

Christophe oli vähällä heittää koko kirjat nurkkaan: hänen päässään vilisi; hän ei käsittänyt enää mitään. Hän sanoi itsekseen: "Näistä en tule hullua hurskaammaksi." Hänen oli mahdoton muodostaa itselleen arvostelua. Hän selaili tuntikausia kirjojaan, käsittämättä, minne hän joutui. Hänen oli verrattain vaikea lukea ranskaa; ja kun hän oli suurella vaivalla saanut selvän jostakin lauseesta, oli se melkeinpä aina jotain merkityksetöntä ja mahtipontisen pöyhkeilevää.

Tässä kaaoksessa välkähti kuitenkin jo valonsäkeniä, aivan kuin miekaniskut; ruoskivia ja vinhaisevia sanoja, sankarien naurunpuuskia. Vähitellen erkani jokin määritelty vaikutelma tästä ensimäisestä lukemisesta, luultavasti juuri luetun tendensimäisen perusrakennelman vuoksi. Saksalaiset kustantajat olivat joko ehdoin tahdoin tahi huomaamattaan valinneet ranskalaisesta kirjallisuudesta kaiken sen, joka saattoi näyttää ranskalaisten viat ja saksalaisten paremmuuden, ranskalaisten omain todistusten nojalla. Mutta sitä eivät kustantajat epäilleetkään, että he vetivät ennakkoluulottoman sielun silmissä, jollainen Christophe oli, sillä tavoin ainoastaan päivänvaloon ranskalaisten hämmästyttävän henkisen vapauden, koskapa he arvostelivat itseäänkin ja kiittelivät vastustajiaan. Michelet ylisti Fredrik II:sta, Lanfrey englantilaisia Trafalgarin taistelun sankareita, Charras vuoden 1813 Preussia. Kukaan Napoleonin vihollisista ei ollut uskaltanut puhua hänestä niin tuimasti kuin tämä mies. Kaikkein kunnioitetuimmatkaan asiat eivät olleet turvassa ranskalaisten moitiskelunhalulta. Suuren Kuninkaan ajoista saakka olivat peruukkipäiset runoilijat suorasuita. Molière ei säästänyt mitään. La Fontaine irvisteli kaikkea. Yksinpä sellainen kuin Boileau muokkasi ylimystöä. Voltaire herjasi sotaa, ruoski uskontoa, pilkkasi isänmaata. Moralistit, satiirikot, häväistyskirjain tekijät kilpailivat keskenään iloisessa tai synkässä rohkeudessa. Siinä kirjallisuudessa vallitsi yleinen epäkunnioitus. Kunnon saksalaiset kustantajat suorastaan kauhistuivat sellaista; heille oli tullut halu rauhoittaa omaatuntoaan, ja he koettivat puolustella Pascalia, kun tämä pisti samaan pussiin kokit, murtovarkaat, sotamiehet ja kollot; he väittivät näet alamuistutuksessa, ettei Pascal olisi puhunut näin, jos hän olisi tuntenut nykyaikaiset jalot armeijat. He eivät jättäneet myöskään huomauttamatta, miten onnistuneesti Lessing oli korjannut La Fontainen Satuja, muuttaen, geneveläisen Rousseaun neuvon mukaan, mestari Korpin juuston myrkytetyksi lihankappaleeksi, johon katala kettu kuolee:

"_Olkoon myrkky osanne aina, kirotut imartelijat_."

He räpyttivät silmiään alastoman totuuden edessä; mutta Christophe nautti siitä: hän rakasti valoa. Silloin tällöin se kolahti kyllä häntäkin vastaan; hän ei ollut tottunut tähän hillittömään riippumattomuuteen, joka vaikuttaa vapaimmankin saksalaisen silmissä anarkialta, koska hän on sittenkin piintynyt järjestykseen ja yhteiskunnalliseen kuriin. Sitäpaitsi saattoi ranskalainen ironia Christophen usein ymmälle: hän käsitti muutamat paikat liian vakavasti; toiset taasen, jotka olivat leppymätöntä kieltämistä, tuntuivat hänestä päinvastoin leikitteleviltä paradokseilta. Mutta se ei paljoa haitannut. Olipa hän hämmästynyt tai sai töytäyksiä vastaansa, niin nuo ajatukset vetivät häntä kuitenkin vähitellen yhä enemmän puoleensa. Hän oli jättänyt vaikutelmien luokittelemisen; hän siirtyi jo tunnelmasta toiseen: hän eli. Ranskalaisen kerronnan hauskuus -- Chamfort, Dumas vanhempi, Mérimée, sekaisinkin hotkittuina, -- vapautti hänen sieluaan; ja silloin tällöin leyhähti joltakin sivulta Vallankumousten huumaava ja hurja tuoksu.

Aamu alkoi jo lähestyä, kun Louisa, joka nukkui viereisessä huoneessa, heräsi ja näki valon kiiltävän Christophen oven raosta. Äiti koputti seinään ja kysyi oliko Christophe sairas. Tuoli narisi lattiaa vasten, ovi Louisan huoneeseen aukesi; ja Christophe ilmestyi ovelle, kalpeahkona, paitasillaan, kirja ja kynttilä kädessä, kummallisin elein, juhlallisen kömpelöin ja hassunkurisin. Louisa peljästyi ja nousi vuoteessaan istualleen, ajatellen, että hulluko Christophe oli. Christophe alkoi nauraa, ja heilutellen kynttiläänsä hän luki ääneen erästä Molièren näytelmän kohtausta. Keskellä lausetta hän purskahti taas nauruun; hän istahti äidin vuoteen jalkopuoleen, selvitäkseen naurusta, johon oli tikahtua; kynttilä vapisi hänen kädessään. Louisa rauhoittui ja parpatti hellästi:

-- Mikä nyt? Mikä nyt on? Menetkö siitä makaamaan!... Poika-parka, ihanko sinä joudut päästä sekaisin?...

Mutta Christophe jatkoi kahta uhemmin:

-- Sinun täytyy kuunnella tätä!

Ja hän asettui istumaan sängyn viereen ja ryhtyi lukemaan äidille näytelmää, alusta alkaen jälleen. Hän oli aivan näkevinään Corinnen; hän kuuli hänen lörpöttelevän äänensä, kivakan ja kirkkaan. Louisa tiuski vastaan:

-- Mene, mene matkaasi! Sinä vilustut siinä. Sinä kiusaat minua. Anna minun maata!

Christophe jatkoi heltymättä. Hän paisutti ääntään, hän heilutti käsiään, oli katketa naurusta. Ja hän kysyi äidiltään, eikö se ollut erinomaista. Louisa oli kääntynyt häneen selin, kiskonut peiton ympärilleen ja tukki korviaan ja sanoi:

-- Anna minun maata!...

Mutta itsekseen hän kuitenkin nauraa tyrski kuunnellessaan Christophen naurua. Viimein hän lakkasi inttämästä vastaan. Ja kun Christophe lopetti ensimäisen näytöksen ja vaati Louisaa turhaan näyttämään mielenkiintoaan luettua kohtaan ja kumartui häntä katsomaan, näki hän, että äiti nukkui. Silloin hän hymyili, suuteli hellästi äidin tukkaa ja meni hiljaa omaan kamariinsa.

Christophe meni ottamaan uutta ranskalaista lukemista Reinhartien kirjastosta. Kaikki sen kirjat joutuivat sikin sokin hänen käsiinsä. Christophe ahmi ne kaikki. Hänellä oli niin suuri halu rakastaa Corinnen ja tuntemattoman tytön maata ja innostua kaikkeen sitä koskevaan, että hän sen tekikin. Toisenkin luokan teoksissa saattoi jokin sivu, jokin herkkä sana antaa hänelle oikean vapaan ilman tuulahduksen. Hän liioitteli sen vapauden suuruutta, varsinkin puhuessaan siitä rouva Reinhartille, joka puolestaan vielä lisäili sitä monin verroin. Vaikka hän olikin Ranskasta tietämätön kuin turska, asetti hän usein mitä suurimmaksi ilokseen ranskalaisen kultuurin saksalaisen rinnalle ja haukkui viimeksimainittua tuon toisen kunniaksi, tahtoen siten enimmäkseen ainoastaan ärsyttää miestään ja kostaa ikävyyksiä, joita hän oli saanut sietää tämän saksalaisen pikkukaupungin puolelta.

Herra Reinhart vihastui hyvin usein moisesta. Paitsi oman alansa tietoja oli hän, mitä Ranskaan tuli, pysähtynyt kouluopetuksen alkeisiin. Hänestä olivat ranskalaiset suoria, älykkäitä käytännöllisissä asioissa ja miellyttäviä, erinomaisia pakinoissa, mutta keveitä, herkkiä, kerskuvia, pystymättömiä mihinkään vakavaan, mihinkään tunteeseen, minkäänlaiseen totiseen, -- kansa, jolla ei ollut musiikkia, ei filosofiaa, ei runoutta (lukuunottamatta Bouleaun "Runousoppia", Beranger'ta ja François Coppéeta), -- paatoksen, komeain eleiden, liioiteltujen sanain ja pornografian kansa. Hän ei löytänyt tarpeeksi vahvoja sanoja ruoskiakseen latinalaista siveettömyyttä; ja paremman puutteessa käytti hän aliomaa uudestaan sanaa _frivooli_, joka hänen suussaan, samoin kuin useimpain muidenkin hänen kansalaistensa, sai eräällä tavalla erityisesti halventavan merkityksen. Ja kaikki päättyi lopultakin jalon Saksan kansan ylistysvirteen, -- moraalisen kansan ("_Siinä suhteessa_, sanoo Herder, _eroaa se kaikista muista kansoista_"), uskollisen kansan (_treues Volk... Treu_, joka merkitsee: rehellinen, uskollinen, vilpitön ja suora), -- _kansana_ valion, kuten Fichte sanoo; -- niin, saksalaisen Voiman, kaiken oikeuden ja totuuden vertauskuvan, ylistykseen, -- saksalaisen Ajatuksen, -- saksalaisen _Gemütin_, -- saksankielen, ainoan alkuperäisen ja puhtaana säilyneen niinkuin rotu itsekin, -- Saksan naisten, Saksan viinin, Saksan laulun riemuhuutoon... "_Saksa, Saksa kaikkialle_!"

Christophe intti Reinhartia vastaan, rouva nauraa räkätti. He huusivat kaikki kolme kilpaa. He sopivat mainiosti yhteen: he tiesivät kaikki kolme olevansa kunnon saksalaisia.

Christophe tuli usein juttelemaan ja päivällisellekin näiden uusien ystäviensä luokse, ja kävi teidän kanssaan kävelemässä. Lili Reinhart hemmoitteli häntä, varusti hänelle hyviä illallisia: hän oli mielissään, kun sai näin tekosyyn tyydyttää omaa herkutteluhaluaan. Hän keksi kaikenlaisia tunteellisia ruoka-asioihin liittyviä kohteliaisuuksia. Christophen syntymäpäiväksi leipoi hän kakun, johon oli pistetty kaksikymmentä kynttilää ja jonka keskellä seisoi pieni sokeriolento, kreikkalaisessa puvussa, esittäen muka Ifigeneiaa kukkakimppu kädessä. Christophe, joka oli omaksi harmikseenkin syvästi saksalainen, heltyi tällaisista todellisista ystävyydenilmauksista, joskin ne olivat hiukan meluavia ja mauttomiakin.