Part 15

Christophe ryhtyi jälleen uljaasti työhön. Hän ei tahtonut enää olla missään tekemisissä "kirjallisten" henkilöiden kanssa, tosiaan sen arvonimen ansainneiden, sanasankarien, hedelmättömien suunpieksäjäin, sanomalehtimiesten, arvostelijain ja taiteella kaupustelijain. Mitä taas musiikkimiehiin tuli, hän ei halunnut enää hukata aikaansa koettamalla tapella heidän ennakkoluulojaan ja kateuttaan vastaan. He eivät sietäneet häntä? -- Samantekevä, hänkään ei sietänyt heitä. Hänen oli tehtävä oma työnsä: hän tekisi sen. Hovi antoi hänelle hänen vapautensa takaisin: hän kiitti kauniisti. Hän kiitti kaikkia siitä, että olivat hänen vihollisiaan: nyt saisi hän tehdä työtä rauhassa.

Louisa iloitsi tästä koko sydämestään. Hänessä ei ollut kunnianhimon rahtuakaan: hän ei ollut mikään Krafft; hän ei muistuttanut Christophen isää eikä isoisää. Hän ei tahtonut pojalleen ei kunniaa eikä mainetta. Tosin olisi hän ollut hyvillään, jos Christophe olisi ollut rikas ja kuuluisa; mutta koska kerran nuo edut piti maksaa moisten kiusain hinnalla, oli hänestä paljoa parempi, että koko pyrkimykset heitettiin sikseen. Silloin, kun Christophen ja hovin välit rikkoutuivat, oli hän ollut paljoa enemmän tuskissaan Christophen surusta kuin itse tuosta tapahtumasta; ja pohjaltaan oli hän oikein ihastunut siitä, että hän oli riitautunut sanomalehtimiesten ja lehtien kanssa. Hän tunsi painettua kohtaan talonpoikaista epäluuloa: kaikki nuo tuotteet olivat hänestä ainoastaan ajanhukkaa ja monenlaisen harmin lähde. Louisa oli kuullut joskus, mitä nuo aikakauslehden nuoret herrat puhelivat Christophen kanssa: ja hän kauhistui heidän pahuuttaan; kaikki he repivät kappaleiksi ja julistivat hirvittäviä uutuuksia; ja kuta paremmin he siinä onnistuivat, sitä tyytyväisempiä he olivat. Louisa ei pitänyt heistä ollenkaan. He olivat kai varmaan sangen viisaita ja oppineitakin. Mutta he eivät olleet hyviä ihmisiä: Louisasta oli oikein mainiota, ettei Christophe seurustellut enää heidän kanssaan. Hän oli yhtä mieltä kuin Christophe: mitäpä Christophe heitä tarvitsi?

-- Sanokoot, mitä tahansa, kirjoittakoot ja ajatelkoot, mitä tahtovat, virkkoi Christophe: he eivät voi estää minua olemasta oma itseni. Mitä minuun kuuluu heidän taiteensa, heidän ajatuksensa? Minä ne kiellän!

On kyllä kaunista kieltää maailma. Mutta maailma ei anna kieltää itseään nuorukaisen suurilla sanoilla. Christophe oli kyllä rehellinen aikeessaan; mutta sen onnistuminen oli kuitenkin kuvitelmaa, hän ei tuntenut hyvin itseään. Hän ei ollut mikään munkki, hänen luonteensa ei voinut tyytyä kieltäytymään maailmasta; ja ennen kaikkea se ei soveltunut hänen ikäänsä. Ensi aikoina ei hän tästä kovin kärsinyt: hän oli syventynyt sävellystyöhönsä; ja työn kestäessä hän ei tuntenut puuttuvansa mitään. Mutta kun tuli sitten se hervahtamisaika, joka aina seuraa työn täyttymisen jälkeen ja jota jatkuu, kunnes uusi aihe valtaa sielun, niin hän alkoi katsella ympärilleen; ja kun hän ajatteli, miten hyljätty hän oli, niin häntä suorastaan hyyti. Hän kyseli itseltään, minkä tähden hän oikeastaan kirjoitti. Silloin kun kirjoittaa, ei se kysymys voi tulla päähänkään: kirjoittaa siksi, että täytyy kirjoittaa. Sitten näkee valmiina synnytetyn työnsä; mahtava vaisto, joka on purkanut sen luojansa sisuksista, vaikenee; ei ymmärrä, mitä varten työ on syntynyt; silloin tuskin tuntee siinä itseään, se on melkeinpä vieras, tahtoisi sen unohtaa. Mutta unohtaminen on mahdotonta niin kauan kuin teos ei ole julkaistu, esitetty, niin kauan kuin se ei saa elää omaa elämäänsä maailmassa. Siihen asti on äskensyntynyt ollut äitiinsä sidottu, elävä olento, joka on ollut kytketty meidän omaan lihaamme: nyt täytyy se leikata irti millä ehdolla tahansa, että voisimme elää. Kuta enemmän Christophe sävelsi, sitä raskaammaksi kasvoi niiden hänestä lähteneiden olentojen paino, jotka eivät voineet nyt elää eivätkä kuolla. Mikä hänet niistä vapauttaisi? Hämärä voima liikkui hänen aatteidensa lapsissa; ne tahtoivat epätoivoisesti irtaantua jo hänestä, päästä leviämään toisiinkin sieluihin. Aivan kuin elävät ja hedelmöittävät siemenet, joita tuuli kaikkeudessa lennättää. Täytyisikö niiden jäädä hedelmättömän pakon muurien sisälle? Sitä tuntiessaan oli Christophe haljeta raivosta.

Koska kaikki muut uomat -- teatterit, konsertit, -- olivat Christophelta tukitut, ja koska hän ei kerrassaan millään ehdolla olisi alentunut kumartamaan jälleen tirehtöörejä, jotka olivat hänet kerran ulos kuskanneet, ei hänelle jäänyt muuta keinoa kuin julkaista sävellyksensä; mutta hän ei voinut haaveksia löytävänsä kustantajaa tuotteidensa levittäjiksi sen helpommin kuin orkestereja niitä soittamaan. Hän teki pari ylen kömpelöä yritystä siihen suuntaan, mutta ne jo riittivät; hän aikoi maksaa ennen itse kaikki kustannukset kuin alistua uudestaan saamaan reppuja tai hieromaan kauppoja noiden musiikin afäärimiesten kanssa ja sietämään heidän suojelevaa alentuvaisuuttaan. Tämäkin aikomus oli hulluutta: Christophe oli saanut ennen huvipaikastaan ja muutamista konserteistaan vähän säästöön rahoja, mutta ne säästöt olivat jo hyvin pienentyneet, ja kauan menisi ennenkuin hän voisi uutta rahaa hankkia. Olisi ollut viisainta pidellä varovasti tuota pikku omaisuutta; se olisi auttanut hänet kestämään helpommin sinä vaikeana aikana, johon hän nyt joutui. Mutta sitä hän ei tehnyt. Päinvastoin: kun ne säästötkään eivät kustannuskuluihin riittäneet, niin lainasi hän pelkäämättä lisää. Louisa ei uskaltanut sanoa mitään; hänestä se kyllä oli järjetöntä, eikä hän ymmärtänyt, minkä tähden ihmisten piti hukata rahojaan, että saisivat nimensä jonkin kirjan kanteen; mutta koska Christophe oli sellaista puuhatessaan onnellisempi ja koska hän sillä tavoin sai pitää Christophen kotona, niin hän iloitsi ja tyytyi.

Christophe ei tarjonnut yleisölle niitä sävellyksiään, jotka noudattivat enimmän yleistä makusuuntaa; ei suinkaan: hän valitsi käsikirjoituksistaan sarjan kaikkein omintakeisimpia töitään, niitä, joista hän piti paljon. Ne olivat pianokappaleita, joukossa joku _Lied_, eräät hyvin lyhyitä ja sävyltään kansanomaisia, toiset sangen kehitettyjä ja melkeinpä dramaattisia. Kaikkiaan muodostivat ne jakson iloisia ja suruisia vaikutelmia, jotka liittyivät toisiinsa luonnollisesti ja tulkittiin vuorotellen pianolla tai laululla, yksinään tai säestyksen avulla. "Sillä", sanoi Christophe, "uneksiessani minä en määrittele aina, mitä minä tunnen: minä kärsin, olen onnellinen niin sanoakseni ilman sanoja; mutta sitten tulee hetki, jolloin minun täytyy puhua, laulaa, sitä itsekään ajattelematta: joskus ovat ne vain epämääräisiä sanoja, irrallisia lauselmia, joskus taas kokonaisia runoelmia; ja sitten vaivun jälleen uneksimaan. Niin menee päivä: ja juuri sellaisen päivän olen tahtonut esittää. Miksi julkaistaan sellaisia kokoelmia, joissa on pelkästään lauluja tai pelkästään pianokappaleita? Se on ylen teennäistä ja epäharmoonista. Täytyy koettaa ilmaista sielun vapaata leikkiä." -- Sen vuoksi antoi hän sarjalleen nimeksi: _Muuan päivä_. Julkaisun eri osilla oli alaotsikkonsa, jotka selittivät lyhyesti kunkin eri unelman sisällön. Niihin oli Christophe kirjoittanut syrjäisille salaperäisiä omistuksia, nimien alkukirjaimia ja päivämääriä, jotka hän yksinään ymmärsi ja jotka toivat hänen mieleensä eräiden menneiden runollisten hetkien muistoja tai entisiä rakkaita olentoja: nauravan Corinnen, kaihoisan Sabinan, ja tuon tuntemattoman pienen ranskalaisen tytön.

Paitsi tätä teostaan julkaisi hän toisenkin, johon hän valitsi kolmisenkymmentä _Liediään_, -- ne, joista hän piti kaikkein enimmän ja joista siis yleisö piti kaikkein vähimmän. Hän valikoi tarkasti, ettei hän ottanut vihkoon "meloodisimpia" melodioitaan; ei, hän otti niistä kaikkein ominaisimmat. (Sehän tiedetään, että "oikeat" ihmiset pelkäävät aina kaikkea, joka on "ominaista". Heitä miellyttää enemmän sellainen, jossa ei ole mitään omaa, ei luonnetta.)

Nämä _Liedit_ olivat sävelletyt eräihin vanhoihin, 1700-luvulla eläneiden schlesialaisten runoilijain tekemiin lauluihin; Christophe oli löytänyt ne eräästä helppotajuisesta runojulkaisusta ja hän piti niistä niiden koruttomuuden ja rehellisyyden vuoksi. Varsinkin kaksi noista runoilijoista oli hänelle rakkaita kuin veljet, neroutta säkenöiviä miehiä, molemmat kuolleet kolmikymmen-vuotiaina: toinen oli ihana Paul Fleming, Kaukasian ja Ispahanin vapaa samooja, joka oli säilyttänyt puhtaan, rakastettavan ja kirkkaan sielunsa keskellä sodan raakuutta, elämänsuruja ja ajan turmelusta; ja toinen Johann Christian Günther, hillitön nero, joka raivoisassa riemussa ja synkässä epätoivossa poltti itsensä loppuun, hajoitti elämänsä kuin tuhkan tuuleen. Güntherin sanoilla oli hän tulkinnut kostavan uhman- ja pilkanhuutonsa Jumalaa vastaan, jota hän vihasi, jolla oli voima murskata, kahlitun titaanin raivoisat kiroukset ja hänen taivasta vastaan takaisin sinkoamansa salamat. Flemingiltä sai hän rakkaudenlaulut Anemonelle ja Basilenelle, lempeille ja suloisille kuin kukat, -- ja kirkkaiden ja iloisten sydänten laulun, tähtitanssin, _Tanzliedin_ (tanssilaulun), -- sekä tyynen sankarisonetin: _Itselleni_ (An Sich), jota Christophe usein aamuisin luki itsekseen kuin rukousta.

Samoin hurmasi Christophea hurskaan Paul Gerhardtin optimismi. Se oli hänelle lepoa kärsittyjen surujen jälkeen. Hän rakasti tätä Jumalana olevan luonnon viatonta visioonia, kasteisia ketoja, niittyjä, joilla haikarat juhlallisesti astelevat tulpaanien ja valkeain narsissien keskellä, pitkin purojen reunaa, joiden vesi soittaa hiekassa, läpikuultavaa ilmaa, missä pääskyset lentävät siroin siivin ja kyyhkyset lehahtelevat; iloista auringonpaistetta läpi sateen, ja loistavaa taivasta, joka hymyilee pilvien raosta, illan majesteettista tyyneyttä, metsien, karjain, kaupunkien ja majain lepoa. Hän oli kyllin julkea säveltääkseen uudestaan useita vanhoja Gerhardtin virsiä, joita laulettiin vielä protestanttisissa kirkoissa. Eikä hän suinkaan säilyttänyt niiden virrenluonnetta. Kaukana siitä: sellainen olisi ollut hänelle kauhistus; hän antoi niille vapaan ja elävän muodon. Muinaista Gerhardtia olisi varmaan pöyristänyt, jos hän olisi kuullut, mitä saatanallista ylpeyttä eräät hänen _Kristityn matkamiehen laulunsa_ säkeet nyt paisuivat, tai millainen pakanuus kuohui yli reunojensa hänen vienossa _Kesälaulussaan_.

Julkaisu saatiin aikaan, ja tietysti toimitettiin se vasten kaikkea järkeä. Kustantaja, jolle Christophe maksoi _Liediensä_ painattamisen ja jakelun, ei ollut joutunut tähän kustannusyritykseen sen paremmalla syyllä kuin että hän oli Christophen naapuri. Hän ei pystynyt näin tärkeään hommaan: painatus myöhästyi kuukausia; tuli painovirheitä ja kalliita korjauksia. Christophe ei tuntenut ollenkaan kirjapainoasioita ja antoi maksattaa itsellään kolmanneksen liikaa; kustannukset nousivat niin suuriksi, ettei hän ollut moista aavistanutkaan. Ja kun viimein kaikki oli valmista, ei Christophe lopuksi tiennyt, mitä hän nyt tekisi tuolla valtavan suurella painoksella. Kustantajalla ei ollut ostajapiiriä; hän ei tehnyt mitään levittääkseen julkaisua. Hänen velttoutensa sopi muuten erinomaisesti Christophenkin mielialaan. Kun kustantaja tuntoaan rauhoittaakseen pyysi Christophea kirjoittamaan jonkun rivin teoksesta reklaamiksi, vastasi Christophe "ettei hän tahdo reklaamia: jos hänen musiikkinsa on hyvä, niin se puhukoon itse puolestaan". Toinen kunnioitti pyhästi Christophien tahtoa: hän nimittäin sulloi painoksen kauppansa takimmaiseen perukkaan. Siellä säilyikin se hyvin; sillä kuuteen kuukauteen ei sitä myyty yhtään ainoata kappaletta.

Odottaessaan, että yleisö lopultakin taipuisi häntä lähestymään, oli Christophen pakko keksiä jokin keino, että se tyhjä paikka olisi täyttynyt, joka oli syntynyt hänen säästöihinsä; siinä suhteessa ei auttanut mikään kursailu, sillä olihan elettävä ja maksettava velkansa. Viimeksimainitut olivat kuitenkin paljoa suuremmat kuin hän oli aavistanutkaan, ja kun hän katseli kassaansa, huomasi hän sen pienemmäksi kuin oli laskenut. Oliko hän hukannut rahaa huomaamattaan, vai oliko hän laskenut väärin, -- mikä oli paljoa uskottavampaa? (Sillä koskaan ei hän ollut osannut oikein yhteenlaskua.) Olipa miten tahansa, rahaa vain ei ollut, se oli varma asia. Louisan täytyi ponnistaa kaikki voimansa auttaakseen poikaansa. Christophea poltti tunnontuska, ja hän koetti selvitä asioistaan niin pian kuin mahdollista, maksoi mitä maksoi. Hän ryhtyi siis etsimään pianonopetus-tunteja, vaikka hänestä olikin hirveän kiusallista mennä niitä anelemaan ja saada usein jyrkkä kielto vastaukseksi. Hänen suosionsa yleisön keskuudessa oli laskeutunut; suurella vaivalla sai hän muutamia oppilaita.

Niin ollen hän oli hyvin iloissaan, kun puhuttiin, että eräässä koulussa oli musiikinopettajan paikka avoinna.

Koulu oli puolittain uskonnollinen laitos. Rehtori, ovela mies, huomasi heti, vaikkei hänellä ollutkaan taipumuksia musiikkiin, mitä etua hänen asioilleen voisi olla Christophesta, jopa sangen halvalla hinnalla; hän oli siis taipuisa ottamaan Christophen virkaan, ja tarjosi huonon palkan. Kun Christophe rohkeni huomauttaa hänelle hiukan tuosta palkasta, niin ilmaisi rehtori hänelle suopeasti hymyillen, että kun viranhakijalla ei nykyään ollut tunnettua arvonimeään, ei hän voinut vaatiakaan enempää.

Mikä surullinen ammatti! Ei ollut kysymyksessä opettaa oppilaille musiikkia, vaan uskotella heidän vanhemmilleen, että lapset sitä osasivat. Tärkeintä oli saada heidät harjoitetuiksi jonkin verran laulamaan koulujuhlissa, joihin yleisöllä oli pääsy. Samantekevä, millä keinoilla. Christophea inhoitti sellainen; hän ei voinut lohduttaa itseään edes sillä, että hän oli tehnyt velvollisuutensa täyttäessään hyödyllistä työtä: hänen tuntonsa sanoi hänelle, että se oli petosta. Hän koetti opettaa lapsia perusteellisemmin, innostaa heitä tuntemaan ja rakastamaan musiikkia; mutta oppilaat eivät liioin siitä välittäneet. Christophe ei saanut heitä kuuntelemaan opetusta; hänellä ei ollut auktoriteettia; ja totta puhuen: hän ei ollut luotu lasten opettajaksi. Christophen mieltä eivät heidän jokelluksensa musiikkiasioissa kiinnittäneet; hän tahtoi selvittää heille heti koko musiikin teorian. Kun hänen oli annettava pianotunti, pani hän oppilaan istumaan jonkin Beethovenin sinfonian eteen ja soitti sitä hänen kanssaan nelikätisesti. Tietystikään siitä ei tullut mitään; Christophe vihastui, ajoi oppilaan pianotuolilta pois ja soitti yksinään kauan hänen paikallaan. -- Samoin kohteli hän yksityisoppilaitaanko perheissä. Hänellä ei ollut pisaraakaan kärsivällisyyttä: hän sanoi esimerkiksi jollekin pienelle, kiltille tytölle, joka tahtoi näytellä ylimysnaista, että hän soitti kuin kyökkipiika; taikka hän kirjoitti hänen äidilleen, että hän jättää nämä tunnit, että hän kuolee, jos hänen täytyy yhä jatkaa moisen ihmisen kanssa, jolla ei ole taipumuksia laisinkaan. -- Tällainen ei tietysti parantanut hänen raha-asioitaan. Hänen vähät oppilaansa jättivät hänet: ainoaakaan heistä ei hän jaksanut pitää kahta kuukautta kauempaa. Äiti koetti saada häntä järkiinsä, samoin hän itsekin. Louisa vaati häneltä lupauksen, ettei hän rupeaisi rettelöimään ainakaan koulussa, jossa hän oli saanut paikan, sillä, jos hän menettäisi sen, niin millä ihmeellä hän sitten eläisi? Christophe alistuikin koulutoimeensa, inhostaan välittämättä: hän oli mallikelpoisen täsmällinen. Mutta kuinka hän olisi voinut salata ajatuksiaan, kun jokin oppilas-aasi katkaisi kymmenennen kerran saman kohdan tai kun hänen täytyi seuraavaan koulukonserttiin, opettaa luokkansa laulamaan jokin järjetön köörilaulu. (Sillä hän ei itse saanut edes valita ohjelmaansa: hänen makuaan pidettiin huonona.) Ymmärtää helposti, ettei hän voinut sellaiseen innostua. Mutta hän jatkoi kuitenkin, äänettömänä, jörönä, ilmaisematta sisäistä raivoaan muulla tavoin kuin iskien joskus nyrkkinsä pöytään, niin että oppilaat koholla hyppivät. Mutta joskus oli pilleri liian katkera: hän ei jaksanut enää sitä niellä. Keskellä kappaletta hän käski laulajainsa vaieta:

-- Oh, antakaa nyt olla! Minä soitan teille vaikka -- Wagneria!

Se oli oppilaista erinomaista. He pelasivat korttia hänen selkänsä takana. Joku oli aina niin viisas, että kanteli rehtorille; ja Christophelle huomautettiin silloin, ettei häntä oltu pantu innostamaan oppilaita rakastamaan musiikkia, vaan opettamaan heidät laulamaan. Hän vapisi kuullessaan näitä toria; mutta hän otti ne äänettömänä vastaan: hän ei tahtonut rikkoa välejään koulussa. -- Kuka olisi arvannut muutamia vuosia sitten, jolloin hänen uransa näytti niin loistavalta ja varmalta (vaikkei hän vielä ollutkaan mitään tehnyt), että hänen täytyisi maistaa tällaisia nöyryytyksiä, juuri silloin, kun hän alkoi jo olla jotakin?

Jos Christophen itserakkaus kärsi hänen asemastaan koulussa, niin yhtä kiusallista oli hänestä sekin, että hänen täytyi käydä tavanomaisilla vierailuilla virkatoveriensa luona. Hän lähti pari kertaa heidän luokseen, valikoimatta vierasisäntiään; mutta se oli hänestä niin sietämättömän ikävää, ettei hän jaksanut mennä enää uudestaan sinne. Nuo kaksi etuoikeuden saanutta eivät olleet hänelle siitä millään tavoin kiitollisia; mutta toiset loukkautuivat pahoin, kun hän ei käynyt heidänkin luonansa. Kaikki pitivät Christophea sekä älyn että aseman puolesta itseään alempana; ja he kohtelivat häntä suojelevasti kuin järkevämmät ainakin. Se kiusasi Christophea joskus niin, että hän tuskin jaksoi sitä kestää: sillä he olivat niin varmoja itsestään ja omista mielipiteistään häneen nähden, että hänen täytyi olla melkein samaa mieltä kuin hekin; hän tuli aivan älyttömäksi heidän seurassaan; mitä hänellä olisi ollut heille sanomista? He olivat pelkkää omaa uraansa eivätkä nähneet yhtään sen ulkopuolelle. He eivät olleet eläviä ihmisiä. Kunpa he olisivat olleet edes kirjoja! Mutta he olivat pelkkiä kirjain nootteja, filoloogisia selityksiä.

Christophe koetti kaikin voimin välttää, ettei olisi joutunut heidän joukkoonsa; mutta joskus pakotettiin hänet siihen. Rehtori piti vieraskutsut kerta kuukaudessa, iltapuolella päivää; ja hän vaati, että hänen kaikkien opettajiensa oli saavuttava tilaisuuteen. Christophe oli luiskahtanut pois ensimäisistä kutsuista, lähettämättä rehtorille edes peruutusta, ikäänkuin heittäytyen kuolleeksi, sillä hänellä oli petollinen toivo, ettei hänen poissaoloaan huomattaisi. Mutta seuraavana päivänä hän sai siitä menettelystään kaikessa ystävyydessä kirpeän huomautuksen. Tulevalla kerralla läksytteli äiti häntä, joten hän päätti mennä; mutta hän oli yhtä innostunut siitä kuin hautajaiskutsusta.

Hän joutui keskelle oman opistonsa ja eräiden muiden koulujen opettajia ja heidän rouviaan ja tyttäriään. Kaikki he istuivat ylen ahtaaseen saliin suljettuina, mutta siitä huolimatta oli heidät pantu säntilliseen arvo-järjestykseen. Christophea ei kukaan huomannut. Lähin ryhmä puhui pedagogiikasta ja keittiöasioista. Kaikilla opettajain rouvilla oli omat keittoreseptinsä, joista he luennoivat ylikuohuvan innostuneesti ja yksityiskohtaisen tarkasti. Miehet olivat yhtä innostuneet näihin asioihin, ja luultavasti yhtä pystyviäkin. He olivat yhtä ylpeitä rouvainsa taloudellisista lahjoista kuin rouvat miestensä oppineisuudesta. Christophe seisoi seinää vasten, ikkunan vieressä, eikä tiennyt, miten oikein olla: milloin hän hymyili hölmösti, milloin tuli tuiman synkäksi ja tuijotti jäykistynein kasvoin eteensä; hän oli läkähtyä ikävästä. Jonkun askelen päässä hänestä istui ikkunan syvennyksessä muuan nuori nainen, jolle kukaan ei puhunut mitään ja jolla oli yhtä ikävä kuin hänelläkin. Molemmat katsoivat he saliin päin, eivät toisiinsa. Meni melkoinen aika ennenkuin he huomasivat toisensa, juuri, kun kumpikin heistä kääntyi syrjään haukotellakseen. Silloin heidän katseensa yhtyivät Heidän silmistään puhui täydellinen kanssarikollisuus. Christophe meni tuon naisen luokse. Nainen sanoi hänelle hiljaa:

-- Täällä huvitellaan?

Christophe käänsi selkänsä saliin, katsoi ikkunaan päin ja pisti kielensä ulos suusta. Nainen purskahti nauruun, malttoi sitten mielensä ja viittasi Christophea istumaan viereensä. Siinä tutustuivat he toisiinsa. Nainen oli professori Reinhartin rouva; hänen miehensä opetti koulussa luonnonhistoriaa; he olivat äskettäin tulleet tähän kaupunkiin, eivätkä tunteneet siellä vielä ketään. Rouva ei ollut laisinkaan kaunis, hänen nenänsä oli kömpelö, hampaat rumat, iho ei raikas; mutta hänen silmänsä olivat vilkkaat ja melkoisen älykkäät, ja hän hymyili ystävällisesti kuin lapsi. Hän puhua säkätti kuin harakka: Christophe nakkeli hänelle nopeita vastauksia; rouva oli niin suora, että teki oikein hyvää, täynnä hauskoja sutkauksia. He puhuivat toisilleen vaikutelmiaan, aivan ääneen, välittämättä muista läsnäolijoista. Toiset, jotka eivät olleet suvainneet heihin vakaistakaan, vaikka pelkkä ihmisrakkauskin olisi jo vaatinut heitä auttamaan noita yksinään ja ikävissään kituvia, loivat heihin nyt tyytymättömiä ja uteliaita silmäyksiä: oli sopimatonta tuolla tavoin iloitella... Mutta näistä kahdesta suunsoittajasta oli yhdentekevää, mitä heistä ajateltiin: he kostivat puheissa keskenään.

Viimein esitteli rouva Reinhart Christophen miehelleen. Professori oli tavattoman ruma: kelmeä, rokonarpinen naama, jossa ei kasvanut parranhaiventakaan; mutta ilme oli kuitenkin kovin ystävällinen. Hän puhui kurkustaan ja lausui sanat tarkoitusperäisen opettavasti, jankkaamalla, pysähtyen joka tavun välillä.

Reinhartit olivat olleet naimisissa muutamia kuukausia, ja nuo kuvatukset olivat kovin rakastuneet toisiinsa: keskellä muuta ihmisjoukkoa katselivat he toisiaan hellästi, pakinoivat keskenään, ottivat toisiaan kädestä; -- se oli koomillista ja liikuttavaa. Mitä toinen tahtoi, aina tahtoi sitä toinenkin. He pyysivät nyt heti Christophea tulemaan luokseen illalliselle, tämän vastaanoton jälkeen. Christophe kielteli ensin tulemasta, laski leikkiä, että parasta olisi tänä iltana jo mennä nukkumaan: ihminen oli niin väsynyt ikävästä kuin olisi taivaltanut viisi peninkulmaa. Mutta rouva Reinhart vastasi, että juuri nyt oli vaarallista heittäytyä viettämään yötänsä hautaustunnelmassa. Christophe antoi ottaa itseltään lupauksen mennä Reinharteille. Yksinäisyydessään tuntui hänestä hyvältä, että hän oli kohdannut nämä kiltit ihmiset, jotka eivät olleet tosin hienostuneita, mutta koruttomia ja _gemyytlisiä_.

Reinhartien pieni koti oli "gemyytlinen" niinkuin he itsekin. Se oli hiukan suulasta _Gemütiä_, päällekirjoituksilla varustettua _Gemütiä_. Huonekalut, talousastiat, kaikki siellä puhuivat, hokivat alinomaa iloaan saada nähdä "rakkaan vieraansa", ne kyselivät hänen terveyttään, antoivat hänelle ystävällisiä neuvoja ja hyveellisiä ohjeita. Sohvalla -- joka oli muuten varsin kova -- komeili pieni korvapielus, joka supisi ystävällisesti:

-- Ainoastaan neljännestunnin torkahdus! (_Nur ein Viertelstündchen_!)

Kahvikuppi, joka Christophelle tarjottiin, vaati välttämättä häntä ottamaan uutta lisää:

-- Vielä pikku tilkka! (_Noch ein Schlückchen_!)

Lautaset höystivät moraalilla ruokaa, joka muuten oli aina erinomaista. Yksi niistä sanoi:

-- Ajattele kaikkea: muuten ei sinulle hyvin käy. Toinen virkkoi:

-- Hyvyys ja kiitollisuus ovat kaikille ihmisille mieluisia. Riittämättömyys ei kenellekään.

Vaikkei Christophe polttanut tupakkaa, ei uunin reunalla oleva tuhkakuppi malttanut olla hänelle ehdottamatta:

-- Pikku levähdyspaikka palaville sikareille. (_Ruheplätzchen für brennende Cigarren_).

Hän aikoi pestä käsiään. Saippua pesupöydällä sanoi:

-- Rakkaalle vieraallemme. (_Für unseren lieben Gast_.)

Ja opetushaluinen pyyheliina, aivan kuin kohtelias ihminen, jolla ei ole mitään sanomista, mutta jonka mielestä on kuitenkin velvollisuus jotain virkkaa, lausui hänelle sen järkevän, mutta varsin vähän paikalleen sopivan mietelmän, että "täytyy nousta varhain ylös ja nauttia aamusta".

-- _Morgenstund hat Gold im Mund_.

Christophe ei lopulta uskaltanut tuolillaan käännähtää, niin hän pelkäsi kaikenlaisten muiden äänten sekautuvan huoneen joka nurkasta juttuun. Hänen teki mielensä sanoa niille: