Part 14

Iltapuolella tuli sosialistisen lehden toimittaja häntä näkemään. Mies oli tietysti jo perillä tapahtumasta ja tahtoi kuulla sen yksityiskohdittain. Christophe heltyi hänen tulostaan; yksinkertainen kun oli, piti hän sitä jonkinlaisena ystävyydenosoituksena ja anteeksipyyntönäkin niiden puolelta, jotka olivat saattaneet hänet tähän asemaan; hänestä oli kunnianasia olla näyttämättä minkäänlaista pahaamieltä, ja hän antautui puhumaan kaikki, mitä hänellä oli sydämellään: hänen sydäntään kevensi, että hän sai ilmaista vapaasti ajatuksiaan tuolle miehelle, joka vihasi sortoa samoin kuin hänkin. Toinen kiihoitti häntä juttelemaan: hän huomasi tapahtuman erinomaiseksi afääriksi lehdelleen; siitä hän sai jälleen tilaisuuden kirjoittaa uuden häväistysjutun, johon Christophen nyt oli annettava hänelle ainekset; jos nimittäin Christophe ei itse siitä kirjoittaisi, vaikka hän toivoikin, että hovimuusikko luovuttaisi nyt, moista kärsittyään, poleemikonlahjansa ja, mikä oli toimittajasta vielä tärkeämpää, pienet salaisuutensakin hovista "hyvän asian palvelukseen". Ja kun toimittaja ei ollut liioin hienotuntoinen, esitti hän asiansa aivan kursailematta ja mitä raaimmassa valossa. Christophea sellainen heti töykäisi: hän vastasi, ettei hän kirjoittaisi mitään; selitykseksi hän sanoi, että hänen kaikki hyökkäyksensä suurherttuaa vastaan tulkittaisiin nyt persoonalliseksi kostoksi; sitäpaitsi täytyi hänen olla aivan pidättyvä, koska hän oli nyt vapaa, joten häntä ei uhannut enää vaara sanoa, mitä ajatteli, niinkuin ennen ruhtinaasta riippuvaisena ollessaan. Sanomalehtimies ei ymmärtänyt laisinkaan tällaisia omituisia arveluita; hän piti Christophea pohjaltaan hieman ahdasälyisenä ja turhan hurskaana; ja ennen kaikkea ajatteli hän, että Christophe pelkäsi. Hän sanoi siis:

-- No niin, jättäkää asia meidän huoleksemme: minä kirjoitan siitä. Teidän ei tarvitse sitä ajatellakaan.

Christophe rukoili häntä olemaan kirjoittamatta; mutta hänellä ei ollut mitään keinoja estää toimittajaa siitä. Sitäpaitsi selitti sanomalehtimies, ettei asia koskenut pelkästään Christophea: solvaus sattui myöskin lehteen, sillä oli oikeus iskeä takaisin. Sellaista perustelua ei voitu kumota; ainoa, mitä Christophe mahtoi, oli vaatia toimittajalta hänen kunniasanansa, ettei hän käyttäisi väärin etäitä tietoja, sillä ne hän oli antanut hänelle ystävänä eikä sanomalehtimiehenä. Toimittaja lupasi sen hänelle empimättä. Kuitenkaan ei Christophe siitä rauhoittunut. Hän huomasi nyt, mutta liian myöhään, kuinka varomaton hän oli ollut. -- Yksin jäätyään muisteli hän kaikki, mitä oli vieraalleen kertonut, ja silloin hän vapisi. Hetkeäkään vitkastelematta kirjoitti hän toimittajalle ja vaati vannottaen häntä olemaan hiiskumatta mitään siitä, mitä hän oli hänelle salaisuutena uskonut: -- (ja hän, poloinen, toisti nuo samat salaisuudet nyt vielä kirjeessä).

Ensimäinen, minkä hän seuraavana aamuna huomasi lehdessä, kun hän kuumeisen kiihkon vallassa sen avasi, oli juuri tuo hänen selkkauksensa; ensimäisellä sivulla, seikkaperäisesti kerrottuna. Siinä juteltiin kaikki, mitä hän oli puhunut, mahdottomasti liioiteltuna, niin kummallisesti muuttuneessa asussa kuin ainakin kaikki saa kuljettuaan sanomalehtimiehen aivojen läpi. Kirjoitus karkasi törkein haukkumasanoin suurherttuan hovin kimppuun. Eräät yksityiskohdat siinä olivat niin tarkkoja, että lukija saattoi huomata ainoastaan Christophen ne tietävän, joten sopi olettaa koko kirjoitusta hänen tekemäkseen.

Tämä oli uusi murskaava isku Christophelle. Hän luki, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Lopetettuaan oli hänen päänsä mennä sekaisin. Hän tahtoi juosta lehden toimitukseen; mutta äiti, joka täydellä syyllä pelkäsi hänen kiivauttaan, esti hänet menemästä. Christophe pelkäsi sitä itsekin; hän tunsi, että jos hän sinne menisi, tekisi hän jonkin mahdottomuuden; ja hän jäi kotiin, -- ja teki uuden erehdyksen. Hän lähetti sanomalehtimiehelle loukkautuneen kirjeen ja moitti solvaavin sanoin hänen menettelyään, pani vastalauseen artikkelia vastaan ja erosi koko puolueesta. Vastalause ei ilmestynyt koskaan. Christophe kirjoitti uudestaan lehdelle ja vaati, että sen oli julkaistava hänen kirjeensä. Hänelle lähetettiin jäljennös hänen ensimäisestä kirjeestään, siitä, jonka hän oli kirjoittanut muutama tunti sen jälkeen kuin hän oli puhellut toimittajan kanssa, ja häneltä kysyttiin, pitikö sekin kirje julkaista. Christophe tunsi olevansa lehden kynsissä. Päälle päätteeksi sattui hän kerran kadulla tapaamaan tuon suupaltin haastattelijan, eikä hän silloin voinut olla purkamatta halveksumistaan häntä kohtaan. Seuraavana päivänä oli lehdessä hävytön pikku-uutinen, jossa puhuttiin hovilakeijoista: kuinka he ovat yhä pikenttejä, eivätkä pysty vapautumaan, vaikka saavat potkut. Pienet vihjaukset äskeiseen hovitapahtumaan ilmaisivat selvästi, että tarkoitettiin Christophea.

Kun nyt varmasti huomattiin, ettei Christophella ollut enää minkäänlaista tukea, niin sai hän yhtäkkiä sellaisen lauman vihollisia, ettei hän ollut ennen moista aavistanutkaan. Kaikki, joita hän oli loukannut, joko välittömästi tai huhupuheiden mukaan, persoonallisella kritiikillään tahi taistellen heidän aatteitaan tai makuaan vastaan, karkasivat heti hänen kimppuunsa ja maksoivat korkojen kanssa takaisin. Suuri yleisö, jota Christophe oli koettanut ravistaa hereille tylsyyden tilasta, oli tyytyväinen, kun näki kuritettavan tuota hävytöntä nuorta miestä, joka oli uskaltanut ryhtyä uudistamaan katsantokantoja ja häiritsemään kunniallisten ihmisten unta. Christophe oli pudonnut virtaan. Jokainen teki parhaansa pitääkseen hänen päänsä veden alla.

He eivät karanneet kaikki yhtaikaa hänen kimppuunsa. Joku yksityinen alkoi ensin. Ikäänkuin tunnustellen, tohtisiko. Kun Christophe ei vastannut, puraisi hän uudestaan. Silloin seurasivat toiset esimerkkiä; ja viimein hyökkäsi koko lauma. Toiset lähtivät leikkiin pelkästään huvikseen, aivan kuin koiranpenikat, joista on mieluisaa tykätä säädyttömyyksiään kauniisiin paikkoihin: he olivat huonojen sanomalehtimiesten lentävä kohortti, tuollaisten, jotka eivät tiedä mitään ja koettavat salata tietämättömyytensä palvelemalla voittajia ja häpäisemällä voitettuja. Toiset taasen käyttivät periaatteidensa koko painoa, he iskivät kuin sokeat; missä he työskentelivät, ei jäänyt rahtuakaan mistään jäljelle: he edustivat vakavampaa kritiikkiä, -- sitä kritiikkiä, joka tappaa.

Onnekseen ei Christophe yleensä sanomalehtiä lukenut. Muutamat uskolliset ystävät olivat kyllä pitäneet huolen siitä, että lähettivät hänelle pari kappaletta kaikkein hävyttömimpiä; mutta hän antoi kasaantua niiden pöydälleen, välittämättä niitä edes avata. Vasta pitkän ajan perästä pisti hänen silmäänsä eräässä niistä suuri punainen pyörylä jonkin uutisen ympärillä: ja uutisesta hän luki että hänen _Liedinsä_ muistuttivat villipedon karjuntaa, että hänen sinfoniansa olivat kuin houruinhuoneesta laskettuja, että hänen taiteensa oli hysteeristä, että hänen harmooniset kouristuksensa tahtoivat vain peittää sydämen kuivuutta ja ajatuksen tyhjyyttä. Tunnettu kriitikko lopetti tähän tapaan:

"Hra Krafft on äskettäin antanut uutisreportterina sellaisen ihmeellisen näytteen tyylistään ja maustaan, että se on herättänyt musiikkipiireissä tavatonta iloisuutta. Silloin neuvottiin häntä ystävällisesti antautumaan uutistenhankkijan toimesta pelkästään sävellyshommaan. Hänen viimeiset tuotteensa ovat kuitenkin osoittaneet, että tämä tosin hyvässä tarkoituksessa annettu neuvo oli kuitenkin huono. Hra Krafftin pitäisi tosiaan ruveta reportteriksi."

Kun Christophe luki tämän palasen, ei hän voinut työskennellä koko aamuna, ja nyt ryhtyi hän tietysti etsimään muitakin vihollislehtiä. Ne olisivat vieneet häneltä viimeisenkin moraalisen rohkeuden, mutta onneksi oli Louisalla yleensä vimma raivata pois kaikki joutavat paperit, joten hän oli nuo lehdet muka "siis tiessään" polttanut. Ensin Christophe siitä suuttui, mutta sitten oli se hänelle helpotus; ja hän ojensi nyt Louisalle sen viimeisenkin lehden ja sanoi, että olisi pitänyt polttaa sekin.

Mutta tuli vielä tuntuvampiakin vastoinkäymisiä. Hän oli lähettänyt eräälle arvokkaalle frankfurtilaiselle musiikkiseuralle erään kvartettinsa käsikirjoituksen, mutta nyt hyljättiin se yksimielisesti, aivan selittelemättä. Muuan kölniläinen orkesteri oli jo näyttänyt halukkaalta esittämään erään hänen uvertyyrinsä, mutta nyt, kuukausia kestäneen odotuksen jälkeen, palautettiin sekin hänelle, sellaisin vastauksin, että se oli mahdoton soittaa. Pahimman koettelemuksen valmisti Christophelle eräs kotikaupungin orkesteriseura. Sen _Kapellmeister_, nimeltä H. Euphrat, seuran orkesterin johtaja, oli melkoisen hyvä musiikkimies, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista henkistä uteliaisuutta, kuten ei yleensä monilla muillakaan _Kapellmeistereillä_; häntä vaivasi -- (vaikka hän siitä voikin erinomaisen hyvin) -- hänen ammattikunnassaan laajalle levinnyt tauti, nimittäin halu jauhaa alinomaa ja lakkaamatta pelkästään tunnettuja kappaleita ja karttaa kuin myrkkyä kaikkia todella uusia taideluomia. Hän ei väsynyt järjestämästä Beethovenin, Mozartin ja Schumannin juhlia: sillä heidän teoksiaan esittäessään tarvitsi hänen ainoastaan antaa noiden valmiiden ja tuttujen ryhmien hyminän lullata itsensä uneen. Sitävastoin oli hänen oman aikansa musiikki hänestä sietämätöntä. Hän ei uskaltanut kuitenkaan sitä tunnustaa, ja hän väitti olevansa sangen suopeamielinen kaikille nuorille kyvyille; ja se olikin totta silloin, kun hänelle tuotiin jokin vanhan kaavan mukaan valettu teos, -- jonkinlainen kalkkeeraus sellaisista sävellyksistä, jotka olivat olleet uusia viisikymmentä vuotta sitten; silloin otti hän sen hyvin kauniisti vastaan, jopa hän ryhtyi voimallisesti ajamaan sitä läpi yleisönkin keskuudessa. Sehän ei näet häirinnyt hänen tunnemaailmaansa eikä myöskään sitä järjestystä, jonka mukaan yleisöllä oli tapana tulla taiteesta liikutetuksi. Mutta kaikkea, joka uhkasi häiritä tuota erinomaista järjestystä ja pakottaa hänet uuteen voimanponnistukseen, hän halveksi ja vihasikin. Halveksinta oli ehdottomasti voimakkaampi vihaa, ellei uudistajalla näyttänyt olevan mahdollisuutta kohota kerran huomatuksi. Mutta jos tuntui siltä, että hän joskus onnistuisi, oli tunne vihaa, -- luonnollisesti ainoastaan siihen hetkeen saakka, kunnes nuori oli täydellisesti läpäissyt.

Christophe ei ollut vielä onnistunut: kaukana siitä. Siksi hän nyt hämmästyikin suuresti, kun hän sai kautta rantain tietää, että Herr H. Euphrat halusi mielellään soittaa eräitä hänen sävellyksiään. Christophella oli vielä vähemmän syytä toivoa sitä, koska hän tiesi, että tuo _Kapellmeister_ oli kiivas Brahmsin ja eräiden toisten sellaisten säveltäjäin ihailija, joita Christophe oli peitonnut pahoin kirjoituksissaan. Mutta koska hän oli herkkäuskoinen ihminen, niin hän luuli, että hänen vastustajansa olivat yhtä jalomielisiä kuin hän itse olisi ollut, jos olisi voittanut heidät: Christophe oletti, että kun he nyt näkivät hänet aivan murskatuksi, niin he tahtoivat osoittaa hänelle olevansa pikkumaisen vihan yläpuolella. Hän tuli aivan liikutetuksi ja kirjoitti ylen kiitollisen kirjeen H. Euphratille ja lähetti hänelle erään sinfoonisen runoelmansa. Euphrat teetti kirjurillaan hänelle vastauksen: kylmän, mutta kohteliaan, jossa ilmoitettiin, että hänen käsikirjoituksensa oli saatu, ja lisättiin, että sinfonia jaettaisiin seuran sääntöjen mukaan piakkoin orkesterille ja että sitä koetettaisiin yhden kerran kokonaisrepetitsioonissa ennenkuin se hyväksyttiin yleisölle esitettäväksi. Sääntö on sääntö: Christophen täytyi siihen taipua. Oikeastaan se olikin pelkkä muodollisuus, jonka avulla karkoitettiin pois hiellä ja vaivalla tuhrailevia amatöörejä, jotka joskus kävivät sangen tunkeliaiksi.

Pari kolme viikkoa myöhemmin sai Christophe ilmoituksen, että nyt joutuu hänen teoksensa repetitsiooniin. Sääntöjen mukaan pidettiin se aina suljettujen ovien takana, eikä edes taiteilija itse saanut olla siinä läsnä; mutta tavaksi tullut suvaitsevaisuus salli taiteilijan kuitenkin päästä sinne, vaikkei hänen siellä sopinut näyttäytyä kenellekään. Kaikki tiesivät sen, eikä kukaan ollut sitä tietävinään. Mainittuna päivänä tuli muuan ystävä Christophea noutamaan ja vei hänet saliin ja sijoitti sinne erään aition sopukkaan. Christophea kummastutti muuan seikka, nimittäin se, että vaikka repetitsioonin piti tapahtua suljettujen ovien takana, niin oli sali -- ainakin permantopaikat -- melkeinpä täynnä väkeä: siellä kuhisi ja kaakatti dilettantteja, vetelehtijöitä ja arvostelijoita. Mutta orkesteri ei ollut heidän läsnäolostaan tietävinään.

Ensin esitettiin Brahmsin _Rapsodia_ altolle, mieskuorolle ja orkesterille, sävelletty erääseen katkelmaan Goethen runosta _Harzreise im Winter_. Christophe, joka inhosi tämän kappaleen mahtipontista hempeätunteisuutta, arveli, että Brahminit kai nyt kostivat kohteliaasti hänelle tällä tavoin: pakottivat hänet kuuntelemaan sävellystä, jota hän oli arvosteluissaan sangen vähän kunnioittanut. Se keksintö nauratti häntä, ja hänen hyvä tuulensa vain lisääntyi, kun _Rapsodian_ jälkeen tuli kaksi muuta juuri sellaisten tunnettujen säveltäjien tuotetta, joita hän oli haukkunut: tarkoitus oli hänestä aivan selvä. Hän oli kyllä happamissaan, mutta ajatteli, että tämä oli toki edes rehellistä sotaa; ja ellei hän antanutkaan arvoa tälle musiikille, niin antoi hän sen kyllä moiselle kujeelle. Häntä huvitti niin, että hänkin yhtyi pilkallaan yleisön kättentaputuksiin, palkittaessa Brahmsia ja hänen virkaveikkojaan myrskyävillä suosionosoituksilla.

Viimein tuli Christophen sinfonian vuoro. Katseista, joita luotiin orkesterista ja permannolta hänen aitiotaan kohti, saattoi huomata, että tiedettiin hänen olevan läsnä. Christophe vetäytyi kätköön. Ja hän odotti esitystä ahdistus sydämessä, niinkuin jokainen säveltäjä sillä hetkellä, jolloin kapellimestarin tahtipuikko kohoaa ja musiikin tulva hiljaa kokoutuu ja valmistuu murtamaan patonsa. Koskaan hän ei ollut kuullut vielä sävellystään orkesterissa. Miltähän näyttäisivät nämä hänen unelmansa olennot elävinä? Kuinka kaikuisivat niiden äänet? Hän tunsi niiden humisevan sielussaan; ja kallistuen tuijottamaan äänten syvyyteen, odotti hän nyt jännityksessä, mitä siitä nousisi.

Mutta se, mitä siitä nousi, oli jotain niin muodotonta sekamelskaa, ettei sille voinut nimeä keksiä. Vankkain pylväitten tehtävästä, joiden piti kannattaa rakennuksen päätyä, syöksyivät soinnut sekaisin ja sortuivat kuin raunioiksi luhistuva rakennus; ei voinut erottaa muuta kuin rappauksesta tupruavaa pölyä. Meni aikaa ennenkuin Christophe saattoi uskoa, että soitettiin hänen kappalettaan. Turhaan etsi hän esityksestä ajatuksensa viivoja ja rytmiä; ajatus kulki änkytellen ja hoippuen, aivan kuin juopunut seiniä pitkin; ja hän oli vaipua häpeästä maahan, niinkuin hänet itsensä olisi nähty tässä tilassa. Hän tiesi kyllä, että sillä tavoin hän ei ollut kirjoittanut; mutta kun älytön tulkitsija vääristelee taiteilijan sanat, niin saattaa taiteilija jollakin epäilyksensä hetkellä tosiaan kysyä itseltään, onko hän tästä typeryydestä vastuunalainen. Yleisö puolestaan ei koskaan sellaista kysele: se uskoo esittäjiin, laulajiin, orkesteriin, jota se on tottunut kuulemaan aivan yhtä hartaasti kuin se uskoo jokapäiväistä sanomalehteänsä: ne eivät tietysti voi erehtyä; jos ne puhuvat mahdottomia, johtuu se siitä, että tekijä on mahdoton. Nyt uskoi yleisö sitä kahta halukkaammin, koska se tässä tilaisuudessa nimenomaan tahtoi sitä uskoa. -- Christophe koetteli vakuuttaa itselleen, että _Kapellmeister_ huomaisi sekasotkun, että hän keskeyttäisi ja alkaisi alusta. Eri soittimet eivät kulkeneet enää edes samaa tahtia. Valt-torven soittaja viivytteli ja yhtyi yhden tahdin liian myöhään; hän jatkoi muutaman minutin, ja vaikeni sitten aivan rauhassa ja alkoi tyhjentää instrumenttiaan. Eräät oboe-kohdat olivat hävinneet kokonaan. Koulituimmankin korvan oli mahdotonta löytää kappaleesta musikaalisen ajatuksen johtolankaa, eikä edes aavistaa, että siinä sitä olikaan. Muutamat fantastiset ja humoristiset instrumentatsioonit tulivat naurettaviksi suorituksen kömpelyyden vuoksi. Kaikki oli hirveän tyhmää, idiootin, mielipuolen työtä, sellaisen, joka ei ymmärtänyt rahtuakaan musiikkia. Christophe repi tukkaansa. Hän tahtoi keskeyttää soiton; mutta ystävä, joka oli hänen kanssaan aitiossa, esti häntä ja vakuutti, että _Herr Kapellmeister_ huomaisi kyllä itse suorituksen viat, -- sekä ettei Christophen pitänyt näyttäytyä ja että huomautus hänen puoleltaan tekisi huonon vaikutuksen. Hän pakotti Christophen vetäytymään aivan aition perukkaan. Christophe totteli, mutta pui päätään nyrkeillään; ja jokaista uutta hirvittävyyttä kuullessaan hän korahteli vihaa ja tuskaa.

-- Ne kurjat, raukat!... vaikeroi hän; ja hän puri käsiään, ettei olisi huutanut.

Nyt kohosi hänen korviinsa paitsi vääriä ääniä myöskin yleisön levoton sorina: salissa alettiin liikkua ja metelöidä. Se kuului ensin ainoastaan suhinana. Mutta pian ei Christophelle jäänyt epäilystäkään: ne nauroivat siellä. Orkesterin jäsenet olivat antaneet alkumerkin; eräät heistä eivät salanneet laisinkaan iloisuuttaan. Silloin tuli yleisö vakuutetuksi, että teosta oli naurettava, ja se heittelehti naurusta. Nousi yleinen riemu; se kasvoi huippuunsa erään sangen rytmillisen aiheen toistuessa, jonka kontrabassot korostivat hassunkurisella tavalla. Ainoastaan _Kapellmeister_ seisoi järkkymättä ja löi keskellä yleistä sekavaa melua tahtia.

Viimein tuli loppu: (paraskin loppuu aikanaan). -- Nyt oli yleisön sananvuoro. Ja se päästi ilonsa irti valtavana räjähdyksenä, jota kesti monta minuttia. Toiset vihelsivät, toiset taputtivat pilkalla käsiään; älyltään sukkelimmat huusivat: _Bis!_ Muuan bassoääni alkoi eräässä etuaitiossa matkia äsken kuultua hassunkurista motiivia. Toiset ilveniekat tahtoivat päästä mukaan leikkiin ja matkivat hekin vuorostaan samaa. Joku huusi: "_Tekijä esille_!" Pitkään aikaan eivät nuo nerot olleet saaneet näin hauskaa huvia.

Kun meteli oli viimein hiukan tyyntynyt, kääntyi _Kapellmeister_ järkkymättömänä puolittain yleisöön päin, jota hän ei kyllä ollut muka näkevinään -- (sillä eihän yleisöä tietysti vieläkään ollut läsnä); -- hän antoi merkin orkesterille, että hän tahtoi puhua. Huudettiin: "Hyst, hyst"; ja kaikki vaikenivat. Kapellmeister odotti vielä hetkisen; sitten sanoi hän äänellä, joka oli selvä, kylmä ja murhaava:

-- Hyvät herrat, minä en olisi missään tapauksessa soitattanut loppuun asti _tällaista_, ellen olisi tahtonut kerrankin merkitä herraa, joka on uskaltanut kirjoitella julkeuksia suuresta mestaristamme Brahmsista.

Sen hän sanoi, ja hyppäsi sitten alas korokkeeltaan ja poistui, koko salin myrskyisten suosionosoitusten saattamana. Häntä tahdottiin takaisin; käsiä taputettiin vielä pari minuttia. Mutta hän ei tullut. Orkesteri meni matkaansa, ja yleisönkin täytyi tyytyä lähtemään. Konsertti oli loppunut.

Mutta hauska tilaisuus se oli ollut.

Christophe oli silloin jo mennyt pois. Tuskin näki hän tuon viheliäisen orkesterinjohtajan laskeutuvan korokkeeltaan, niin hän ryntäsi aitiostaan; hän hoippuroi alas portaita ensimäiseen kerrokseen, saadakseen hänet kiinni ja lyödäkseen häntä korvalle. Se ystävä, joka oli tuonut hänet tilaisuuteen, juoksi hänen perästään ja koetti pidättää häntä: mutta Christophe tyrkkäsi hänet tieltään ja oli paiskata hänet portailta alas: (Christophellahan oli täysi syy uskoa, että tuokin oli osallinen juonessa). H. Euphratin ja Christophen itsensä onneksi oli näyttämön ovi jo lukossa, eikä se auennut, vaikka Christophe kuinka raivoissaan takoi sitä nyrkeillään. Sillävälin alkoi yleisö lähteä teatterista. Christophe ei voinut jäädä sinne. Hän syöksyi pakoon.

Hänen tilaansa on mahdoton kuvata. Hän kulki minne sattui, heilutteli käsiään, hänen silmänsä pyörivät ja hän puhui itsekseen kuin hullu; hän koetti tukahuttaa suuttumustaan ja raivonhuutojaan. Katu oli melkein tyhjä. Konserttipalatsi oli rakennettu edellisenä vuonna uuteen kortteliin, vähän matkaa kaupungin ulkopuolelle; ja vaistomaisesti samosi Christophe nyt maaseudulle päin, tyhjien tonttien välitse, joilla oli ainoastaan yksinäisiä kojuja ja muutamia rakennustelineitä, lauta-aitain keskellä. Hänelle oli tullut kuin murhanhimo, hän olisi tahtonut tappaa tuon miehen, joka oli häntä niin julmasti loukannut... Ohoi, vaikka hän olisi hänet tappanut, ei hän olisi silti muuttanut koko sen suuren lauman vihamielisyyttä, jonka hävytön nauru kaikui vielä hänen korvissaan. Niitä oli liian monta, hän ei voinut mitään heitä vastaan; he olivat kaikki yhtä mieltä -- silloin, kun tahtoivat solvata häntä ja musertaa hänet -- nuo, joilla oli keskenään kyllä kinastusta. Tämä ei ollut enää väärinymmärtämistä: se oli selvää vihaa. Mitä hän oli noille kaikille oikeastaan tehnyt? Hänellä oli sisällään suuri kauneuden maailma, sellainen, joka voi laajentaa sielua ja virvoittaa sydäntä; hän olisi tahtonut ilmaista sen muille, antaa muiden siitä nauttia; hän luuli, että he olisivat siitä onnellisia niinkuin hänkin. Ellei se maailma heitä miellyttänyt, olisi heidän kuitenkin pitänyt olla hänelle kiitollisia edes siitä, että hän tarkoitti hyvää; heillä oli enintään oikeus ystävällisesti näyttää hänelle, missä suhteessa hän oli erehtynyt; mutta kuinka oli mahdollinen tuollainen ilkeä ilo, halu häväistä hänen ajatuksiaan, väärentämällä ne inhoittavasti, halu tallata ne jalkoihinsa, tappaa ne naurettaviksi tekemällä? Kiihtyneessä tilassaan luuli Christophe heidän vihaansakin liian suureksi; hän kuvitteli noita keskinkertaisia olentoja niin vakaviksi, että he todellisuudessa eivät pystyneet mitenkään moiseen. Hän nyyhkytteli: "Mitä minä olen heille tehnyt?" Häntä tukehutti, hän tunsi olevansa tuhon oma, niinkuin ennen lapsena, silloin, kun hän ensi kertaa oli huomannut ihmisten ilkeyden.

Ja kun hän katseli ympärilleen ja eteensä, näki hän tulleensa myllyjoen rannalle samaan paikkaan, johon hänen isänsä vuosia sitten oli hukuttanut itsensä. Ja hänen sisässään välkähti ajatus heittäytyä jokeen ja hukkua. Heti hän oli valmis hyppäämään.

Mutta kun hän kumartui, joen tyynen ja kirkkaan syvyyden lumoamana, tuijottamaan veteen, alkoi läheisessä puussa laulaa pikkulintu, -- laulaa kuin vimmattu. Christophe nosti päänsä ja kuunteli. Vesi solisi. Kuului kukkivien kurjenmiekkain värinä, pehmeässä kesätuulessa keinahtelevien; poppelit värähtelivät. Eräässä puutarhassa tien toisella puolella täyttivät mehiläispesän asukkaat ilman tuoksuvalla musiikillaan. Joen takana lepäsi lehmä ja uneksi kaunein, kiiltäväreunaisin silmin. Vaaleahapsinen pikku tyttö istui eräällä aitamuurilla, harvareunainen vasu olkapäällä, istui aivan kuin pieni siivekäs enkeli, uneksi hänkin, heilutellen paljaita jalkojaan ja hyräillen pientä, sanatonta lapsenlaulua. Kauempana niityllä hyppeli valkea koira, pitkiä kierroksia juosten. Christophe nojailihe puuta vasten, kuunteli, katseli keväistä luontoa; ja hänelle tuli noiden toisten olentojen rauha ja ilo: hän unohti, unohti. Yhtäkkiä pusersi hän syliinsä upeaa puuta, jota vastaan hän oli poskensa painanut. Hän heittäytyi maahan; hän kätki kasvonsa ruohistoon; hän nauroi, nauroi riemusta. Kauneus, luonnon sulous, elämän lumous valtasi hänet, syöpyi häneen, tunkeutui häneen aivan kuin vesi merisieneen. Hän ajatteli.

-- Miksi sinä, elämä, olet niin kaunis, ja he -- ihmiset -- niin rumia?

Ei väliä! Hän rakasti elämää, hän rakasti sitä, hän tunsi, että hän aina rakastaisi sitä, ettei mikään voisi saada häntä kyllästymään siilien. Hän syleili haltioissaan maata. Hän syleili elämää:

-- Sinä olet minulla! Sinä olet minun. He eivät voi ryöstää minulta sinua. Turha yritys! Tehkööt vain minulle kärsimyksiä!... Kärsiä, sehän on elämää!