Part 13

Ja hän neuvoi Christophea, ettei hänen pitänyt välittää niin paljoa Hellmuthin asiasta, vaan huolehtia sen sijaan omastaan. Hän kehoitteli häntä tekemään hiukan reklaamia. Christophe vihastui ja kieltäytyi jyrkästi. Eräälle reportterille, joka tuli haastattelemaan häntä ja tietämään hänen elämänvaiheitaan, vastasi hän kiukuissaan:

-- Se ei kuulu teihin!

Ja kun eräs aikakauslehti lähetti pyytämään hänen valokuvaansa, polki hän raivoissaan jalkaansa ja ärjäisi, ettei hän, Jumalan kiitos, ole mikään keisari tarvitakseen panna naamaansa näyteikkunoihin. -- Häntä oli mahdotonta saada suhteisiin vaikutusvaltaisten piirien kanssa. Hän ei vastannut vierailukutsuihin; ja milloin hänen pakosta täytyi niihin myöntyä, ei hän muistanut niihin mennä, tai hän esiintyi siellä niin pahatuulisena kuin hän olisi ottanut elämäntehtäväkseen olla epämiellyttävä koko maailmaa kohtaan.

Mutta kaikkein pahinta oli, että hän pari päivää ennen kuin kappale esitettiin rikkoi välinsä oman aikakauslehtensä kanssa.

Mitä sopi odottaa, tapahtui. Mannheim oli yhä tarkistanut Christophen artikkeleja; eikä hän nykyään häikäillyt pyyhkäistä pois kokonaisia rivejä hänen moitteitaan ja asettaa niiden tilalle pelkkiä kiittelyitä.

Kerran vieraskutsuilla tapasi Christophe sattumalta erään virtuoosin, keikailevan pianistin, jonka hän oli kelpo tavalla muokannut; mies tuli nyt häntä kiittämään ja hymyili niin, että kaikki valkeat hampaat loistivat. Christophe vastasi kursailematta, ettei sellaisesta tosiaan kannattanut kiittää. Toinen väitti kannattavan ja oikein purki harrasta kiitollisuuttaan. Christophe keskeytti lyhyeen ja sanoi hänelle, että jos herra oli tyytyväinen artikkeliin, oli se hänen oma asiansa, mutta artikkelin tarkoitus ei ollut tehdä häntä tyytyväiseksi. Ja Christophe käänsi hänelle selkänsä. Virtuoosi arveli, että hän oli tuollainen jörö hyväntekijä ja meni nauraen matkaansa. Mutta Christophe muisti jo kerran ennen saaneensa eräältä toiselta uhriltaan kiitoskortin, ja hänen päähänsä iski yhtäkkiä epäilys. Hän meni ulos, osti eräästä sanomalehtikioskista viimeisen numeron aikakauslehteään, etsi siitä artikkelinsa, luki sen... Hän luuli ensin tulleensa hulluksi. Sitten hän alkoi aavistaa; ja raivosta suunniltaan hän juoksi _Dionysoksen_ toimitukseen.

Siellä juttelivat Waldhaus ja Mannheim paraikaa erään näyttelijättären kanssa, joka oli heidän ystäväpiiriään. Heidän ei tarvinnut tiedustella Christophen asiaa. Paiskaten aikakauslehden pöytään ja tuskin ennättäen vetää henkeään haukkui Christophe heitä hirvittävällä tavalla, ärjyi, sanoi heitä raukoiksi, lurjuksiksi, väärentäjiksi, ja jyskytti tuolia permantoon. Mannheim koetti nauraa. Christophe aikoi potkaista häntä takalistoon. Mannheim meni pakoon pöydän taakse, vääntelehtien naurusta. Mutta Waldhaus otti asian juhlallisesti. Arvokkaana ja ylpeästi hän koetti keskellä meteliä saada julistetuksi, ettei hän sallisi puhutella itseään tuohon laatuun, että hän lähettäisi Christophen luo sekundantin; ja hän ojensi hänelle korttinsa. Christophe heitti sen hänelle vasten kasvoja:

-- Pöyhkäpää! Minä en tarvitse korttianne tietääkseni, mikä te olette... Te olette vintiö ja väärentäjä! Ja te luulette, että minä rupeaisin teidän kanssanne kaksintaisteluun? Kunnon selkäsauna, muuta ette ansaitse!...

Christophen ääni kuului kadulle asti. Ihmiset pysähtyivät kuuntelemaan. Mannheim sulki ikkunat. Näyttelijätär peljästyi ja koetti päästä pakoon; mutta Christophe seisoi tukkeena ovella. Waldhaus kalmankalpeana ja kuohuksissa, Mannheim änkytellen ja virnistellen koettivat vastata. Christophe ei sallinut heidän puhua. Hän sinkosi heille päin silmiä kaiken, mitä solvaavinta voi keksiä, eikä mennyt matkaansa ennenkuin häneltä kaikki häväistyssanat ja henki keuhkoista loppui. Waldhaus ja Mannheim pääsivät ääneen vasta sitten, kun hän oli lähtenyt. Mannheim saavutti kohta tasapainonsa: hävyttömät loukkaukset luiskahtivat hänestä kuin vesi ankan selästä. Mutta Waldhaus oli syvästi loukkautunut: hänen arvokkuuttaan oli solvattu; ja se seikka, että läsnä oli todistajia, teki häväistyksen vielä murhaavammaksi: hän ei ollut antava koskaan sitä anteeksi. Muut ammattiveikot yhtyivät kuorossa häneen. Koko aikakauslehden miehistä oli Mannheim ainoa, joka ei kantanut Christophelle yhtään kaunaa: hän oli saanut mielinmäärin huvitella hänen kustannuksellaan; hänestä ei huvi käynyt kalliiksi: olihan hän muutaman tuiman sanan hinnalla hankkinut itselleen monta kannua ilonainetta. Se oli ollut hänestä hyvä kuje: jos hän itse olisi ollut sen uhrina, olisi hän nauranut ensimäisenä. Niinpä olikin hän valmis puristamaan jälleen Christophen kättä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Christophe oli leppymättömämpi, hän esti kaikki lähentelyt. Mannheim ei ollut siitä millänsäkään; Christophe oli lelu, jolla hän oli jo hauskutellut niin paljon kuin mahdollista; nyt alkoi hän innostua tahtomaan toista tanssiukkoa. Yhtäkkiä loppuivat siten heidän välinsä täydellisesti. Se ei estänyt kuitenkaan Mannheimia yhä sanomasta, kun Christophesta hänen läsnäollessaan puhuttiin, että he olivat läheisiä ystäviä. Ja ehkä Mannheim sanojansa uskoikin.

Kaksi päivää tämän riidan jälkeen oli _Ifigeneian_ premiääri. Siitä tuli täydellinen fiasko. Waldhausin aikakauslehti kiitti tekstiä, eikä puhunut mitään sävellyksestä. Toiset sanoma- ja aikakauslehdet muokkasivat musiikkia sydämen ilokseen. Sille naurettiin, sille vihellettiin. Esittäminen lopetettiin kolmannen illan jälkeen; mutta pilkka ei lakannut niin nopeasti. Oltiin liian onnellisia, että oli saatu tällainen tilaisuus käydä Christophen kimppuun; ja monta viikkoa oli _Ifigeneia_ ehtymättömänä ilveilynaiheena. Tiedettiin, ettei Christophella ollut enää asetta itseään puolustaakseen; ja hänen turvattomuuttaan käytti kukin edukseen. Ainoa, mikä ahdistajia vielä hillitsi, oli Christophen asema hovissa. Vaikka hänen välinsä suurherttuan kanssa olivat tulleet melkoisen kylmiksi, sillä tuo ruhtinas oli tehnyt hänelle monta kertaa kaikenlaisia huomautuksia, joista Christophe ei välittänyt mitään, niin kävi Christophe yhä ajoittain linnassa ja nautti sillä tavoin yleisön mielestä jonkinlaista virallista suojelusta, kylläkin paljon enemmän kuviteltua kuin todellista. -- Ja nyt Christophe itse ryhtyi hävittämään tätä viimeistäkin tukeaan.

Christophe kärsi arvostelujen typeryydestä. Arvostelu ei hyljännyt ainoastaan hänen musiikkiaan, vaan myöskin hänen aatteensa uudesta taidemuodosta, jota ei nyt viitsitty edes koettaakaan ymmärtää: (olihan helpompaa sitä vääristellä, kun tahtoi sen tehdä oikein naurettavaksi). Christophe ei ollut vielä kyllin viisas huomaamaan, että parhain vastaus, mitä voi antaa pahansuovalle kritiikille, on olla antamatta sitä laisinkaan ja jatkaa luomistyötään. Muutamien viimeisten kuukausien kuluessa oli hän saanut sen pahan tavan, ettei hän jättänyt koskaan vastaamatta yhteenkään epäoikeutettuun hyökkäykseen. Nytkin kirjoitti hän artikkelin, jossa hän ei suinkaan säästänyt eräitä vastustajiaan. Ne kaksi oikein-ajattelevaa lehteä, joille hän sitä tarjosi, lähettivät sen hänelle takaisin, pyytäen ivallisen kohteliaasti anteeksi; etteivät ne voineet sitä julkaista. Christophe yritti itsepäisesti yhä; hän muisti nyt kaupungin sosialistisen lehden, joka oli jo ennen koettanut häntä lähennellä. Hän tunsi erään sen toimittajista; heidän oli tapana joskus pakinoida yhdessä. Christophea ilahutti tavata silloin tällöin joku, joka puhui vapaasti valtiomahdista, armeijasta, tukahuttavista ja vanhanaikaisista ennakkoluuloista. Mutta keskustelu ei voinut kehittyä kovin pitkälle; sillä sosialistin suuhun tuli lopulta aina Karl Marx, joka ei Christophea vähintäkään liikuttanut. Sitäpaitsi huomasi Christophe tuon vapaan miehen jutteluissa -- paitsi materialismia, joka ei häntä liioin viehättänyt, -- saivartelevan tuimuuden ja henkisen tyranniuden, eräänlaisen salatun voimankunnioituksen, nurinkäännetyn militarismin, joka ei eronnut hyvin paljoa siitä, mistä hän näki joka päivä Saksassa esimerkkejä.

Kuitenkin muisti Christophe nyt hänet ja hänen lehtensä, kun toiset toimitukset sulkivat häneltä ovensa. Hän tiesi kyllä, että tämä hänen menettelynsä olisi skandaali: sosialistinen lehti oli häikäilemätön, vihamielinen ja sai vähän väliä sakkoja; mutta kun Christophe ei sitä lukenut, ajatteli hän ainoastaan sen aatteellista rohkeutta, joka ei häntä peljästyttänyt, eikä sen kirjoitusten sävyn mataluutta, joka olisi kyllä ollut hänestä vastenmielistä. Sitäpaitsi hän oli niin vimmastunut, kun näki, miten salakavalasti liittoutuen muut lehdet koettivat häntä tukahuttaa, että hän olisi luultavasti menetellyt samoin kuin hän nyt menetteli, vaikka olisikin ollut sosialistilehden laadusta paremmin perillä. Hän tahtoi näyttää ihmisille, ettei hänestä niin helposti päästy. -- Senvuoksi vei hän kirjoituksensa tuon sosialistilehden toimitukseen ja siellä otettiin hänet avo-sylin vastaan. Seuraavana päivänä oli artikkeli jo lehdessä; ja lehti julisti mahtipontisin sanoin, että se oli onnistunut saamaan avustajakseen nuoren, lahjakkaan musiikkimiehen, toveri Jean-Christophe Krafftin, jonka palava suopeus työläisluokan vaatimuksia kohtaan oli yleisesti tunnettu.

Christophe ei lukenut tätä uutista eikä kirjoitustaankaan; sillä silloin oli sunnuntai, ja hän oli lähtenyt sinä aamuna jo päivän koittaessa samoilemaan maaseudulle. Hän oli loistavalla tuulella. Nähdessään auringon nousun hän huudahteli, nauroi, joikui, hyppi ja tanssi. Ei enää aikakauslehden puuhaa, ei tarvinnut kirjoittaa arvosteluja! Oli kevät, taivaan ja maan musiikki, kaunein kaikista, jälleen palannut. Poissa synkät konserttisalit, tukehuttavat ja löyhkävät, poissa vastenmieliset toverit, hölmöt virtuoosit! Suhisevat metsät virittivät ihmelauluansa; ja yli ketojen väikkyivät kuin aallot Elämän juovuttavat hengähdykset, jotka mursivat kirren maasta ja päästivät kaiken kuolleen haudastansa.

Kun hän palasi kävelyltään, valoa ja musiikkia humisevin aivoin, antoi hänen äitinsä hänelle kirjeen, joka oli tuotu linnasta hänen poissa ollessaan. Kirje, jossa häntä puhuteltiin kolmannessa persoonassa, ilmoitti hra Krafftille, että hänen oli tultava palatsiin sinä aamuna. -- Nyt oli aamu mennyt: kello oli lähes yksi. Christophe ei ollut millänsäkään.

-- Se on jo myöhäistä, sanoi hän. Menenpä huomenna.

Mutta äiti oli levoton;

-- Ei, ei; hänen Korkeutensa kutsua ei voinut sillä tavalla jättää noudattamatta; sinne oli mentävä heti. Ehkäpä siellä oli jokin tärkeä asia.

Christophe kohautti hartioitaan:

-- Tärkeä? Niinkuin tuollaisilla joutavilla olisi koskaan mitään tärkeää sanomista!... Hän kai koettaa tyrkytellä minulle mielipiteitään musiikkiasioista. Se olisi hauskaa ajanvietettä! Kun hän ei vain olisi saanut päähänsä ryhtyä kilpailemaan Siegfried Meyerin [pilanimi, jolla saksalaisten pilkkakirjailijain tapana oli keskenään mainita Hänen Majesteettiaan = S. M. (Seine Majestet), nimittäin keisaria] kanssa ja säveltämään hänkin _Hymniä Aegirille!_ Se on varma, että silloin en häntä säästä. Sanonpa hänelle: "Pitäkää huolta politiikasta. Sillä alalla olette itse isäntänne: olette siis aina oikeassa. Mutta varokaa puuttumasta taiteeseen. Taideasioissa teillä ei ole mitään turvaavaa töyhtöä, ei kaskia päässä, ei uniformua, ei rahaa, titteleitä, ei esi-isiä eikä santarmeja;... ja peijakas, mitä jääkään teistä silloin enää jäljelle?"

Louisa-parka, joka käsitti kaiken täydeksi todeksi, kohotti siunaillen kätensä taivasta kohti:

-- Älä toki sano hänelle niin!... Sinä olet hullu, aivan hullu!...

Christophesta oli hauska peloitella äitiä; ja hän kujeili hänen herkkäuskoisuutensa kustannuksella, kunnes liioittelu tuli niin vahvaksi, että Louisa ymmärsi poikansa laskevan leikkiä. Silloin nykähytti hän olkapäitään:

-- Voi kuinka olet tuhma, poika-rukkani.

Christophe nauroi ja suuteli äitiään. Hän oli mainiolla tuulella: hän oli saanut kävelymatkalla ihanan musikaalisen motiivin; ja hän tunsi sen ponnistelevan itsessään niinkuin kala vedessä. Hän ei tahtonut lähteä linnaan ennenkuin oli saanut ruokaa, sillä hän oli nälkäinen kuin susi. Sitten Louisa siisti hänen vaatteensa; sillä Christophe alkoi jälleen ärsytellä häntä, sanoen, että hän kelpasi sellaisenakin linnaan, kuluneessa puvussaan ja pölyisin kengin. Siitä huolimatta kiilloitti hän kuitenkin itse huolellisesti kenkänsä, viheltäen kuin kottarainen ja matkien kaikkia orkesterin soittimia. Kun Christophe lopetti sen työnsä, tarkasti äiti hänet vielä kerran ja solmi uudestaan huolellisesti hänen kaulusliinansa. Christophe oli tavattoman kärsivällinen, sillä hän oli nyt tyytyväinen itseensä, -- eikä sekään ollut kovin tavallista. Sitten hän lähti ja sanoi menevänsä ryöstämään prinsessa Adelaiden, -- suurherttuan tyttären, joka oli melkoisen sievä nainen, erään saksalaisen pikku ruhtinaan puoliso; hän oli nyt tullut muutamaksi viikoksi tänne vanhempainsa luokse. Prinsessa oli ollut hieman ystävällinen Christophelle pikku Poikana; hän oli jollakin tavoin Christophen "heikko paikka". Louisa väitti, että Christophe oli häneen rakastunut; ja poika oli äidin huviksi sellainen olevinaankin.

Christophe ei pitänyt kiirettä linnaan kulkiessaan, vaan maleksi kaupungilla, katsellen kauppojen ikkunoita, seisattuen silittelemään koiraa, joka oli hänen vanha ystävänsä ja vietti joutoaikaa niinkuin hänkin, loikoen syrjällään ja paistatellen päivää. Linnan luokse saavuttuaan hän hyppäsi yli rauta-aitauksen, joka ympäröi sen pihaa, -- suurta, neliskulmaista aukiota, jonka joka puolella oli taloja ja rakennuksia, keskellä kaksi äänetöntä suihkulähdettä, ja kaksi samanlaista ruohokenttää, puuttomia, varjottomia; niiden välissä hiekkakäytävä, niinkuin jakaus otsassa, siististi haravoituna, reunamillaan oranssipuita, jotka kasvoivat laatikoissa. Ja kaikkein keskimmäisenä seisoi jonkun tuntemattoman suurherttuan muistopatsas, Louis-Filippin aikaisessa puvussa, jalustan kupeilla neljä enkeliä, jotka kuvasivat Hyveitä. Eräällä penkillä nukkui muuan yksinäinen kävelijä sanomalehti kasvoillaan. Palatsin portilla taasen nukkuivat tarpeettomat sotamiehet vartiopaikallaan. Linnan pengermän hyödyttömän vallikaivannon takana haukotteli kaksi unista kanuunaa nukkuvaa kaupunkia kohti. Christophe naurahti itsekseen kaikkea tätä katsellessaan.

Hän meni linnaan huolimatta tekeytyä yhtään viralliseksi: tuskin hän viitsi jättää edes hyräilemisensä; ja hänen sisällään jatkoivat ajatukset vain iloista tanssiaan. Hän nakkasi huolettomasti hattunsa etuhuoneen! pöydälle, ja lausui jonkin tuttavallisen sanan vanhalle lakeijalle, jonka hän oli tuntenut jo poikavuosinaan: -- (tuo ukko oli linnassa jo silloin, kun Christophe oli tullut sinne ensi kertaa vieraaksi isoisänsä kanssa, sinä iltana, jolloin hän oli nähnyt säveltäjä Hasslerin): mutta vaikka vanhus tavallisesti vastasi leppoisasti kaikkiin Christophen hiukan epäkunnioittaviin sanansutkauksiin, tekeytyi hän tällä kertaa pöyhkeän näköiseksi. Christophe ei tullut sitä huomanneeksi. Sitten kohtasi hän etuhuoneessa erään kansliavirkailijan, joka yleensä oli hänelle hyvin puhelias ja suulas ja tuhlasi hänelle ystävyydenosoituksiaan; nyt Christophe hiukan kummastui, että tuo virkailija koetti päästä kiireesti hänen ohitseen ja välttää puhelua hänen kanssaan. Kuitenkaan ei Christophe näistä vaikutelmista sen enempää välittänyt, vaan jatkoi menoaan sisemmälle ja pyysi, että hänen tulonsa ilmoitettaisiin ruhtinaalle.

Christophe astui sisään. Päivällinen oli juuri päättynyt. Hänen Korkeutensa istui eräässä salissa; nojaillen kamiinin kulmaan hän tupakoi ja keskusteli vieraittensa kanssa; niiden joukossa näki Christophe myöskin tuon oman prinsessansa, joka niinikään poltti paperossia, istuen huolettomassa asennossa nojatuolissa ja jutellen kovalla äänellä eräiden upseerien kanssa, jotka seisoivat piirissä hänen edessään. Seurustelu oli vilkasta, ja kaikki näyttivät sangen iloisilta; ja juuri kun Christophe tuli sisään, kuuli hän suurherttuan nauraa röhöttävän. Mutta se nauru lakkasi heti, kun hän huomasi tulijan. Hän aivan ärjähti ja ryntäsi suoraan Christophen luokse:

-- Ahaa, siinäkö te nyt olette! huudahti suurherttua. Suvaitsette viimeinkin siis tulla? Luuletteko te saavanne pitää minua aina pilkkananne? Te olette lurjus, hyvä herra!

Christophe ällistyi tästä kanuunanlaukauksesta, joka pamahti hänelle vasten rintaa, niin ettei hän tuokioon saanut suustaan sanaakaan. Hän ajatteli vain myöhästymistään ja ettei se voinut oikeuttaa moista vihan puuskaa. Hän änkytteli:

-- Teidän Korkeutenne, mitä olen tehnyt?

Hänen Korkeutensa ei kuunnellut, vaan jatkoi yhä kiihtyen:

-- Hiljaa! Minä en anna lurjusten solvata itseäni.

Christophe kalpeni, hän koetti saada sanat ulos kurkustaan, jota kuristi. Ja viimein hän huudahti:

-- Teidän Korkeutenne, teillä ei ole oikeutta... Teillä ei ole oikeutta loukata minua, sanomatta, mitä minä olen tehnyt.

Suurherttua kääntyi sihteerinsä puoleen, joka veti nyt taskustaan erään sanomalehden ja antoi sen ruhtinaalle. Ruhtinas oli niin kiihtynyt, ettei moinen voinut johtua pelkästään hänen pikavihaisesta luonteestaan: siinä oli osansa myöskin liian voimakkailla viinien höyryillä. Hän asettui nyt jalat levällään Christophen eteen ja huitoi avattua ja rutistettua sanomalehteä hänen nenänsä alla niinkuin espanjalainen toréador kaapuaan härälle ja ärjyi:

-- Teidän moskaanne, hyvä herra!... Sietäisi tunkea se teidän sieraimiinne!

Christophe tunsi sosialistisen lehtensä:

-- Minä en ymmärrä, mitä pahaa minä olisin tehnyt, sanoi hän.

-- Mitä, mitä, nalkutti suurherttua. Teidän hävyttömyytenne menee yli kaikkien rajain!... Tämä roistojen lehti, joka sättii minua joka päivä, sylkee minua vastaan saastaisia herjauksia!...

-- Teidän Korkeutenne, vastasi Christophe, minä en ole sitä lukenut.

-- Te valehtelette! huudahti suurherttua.

-- Ette saa sanoa, että minä valehtelen, vastasi Christophe. Minä en ole sitä lukenut, minä harrastan ainoastaan musiikkia. Ja muuten minulla on oikeus kirjoittaa, mihin lehteen tahdon.

-- Teillä ei ole muuta oikeutta kuin olla vaiti. Minä olen ollut teitä kohtaan liian hyvä. Minä olen tehnyt teille ylenpalttisesti hyvää, teille ja teidän läheisillenne, vaikka teidän isänne ja oma sopimaton käytöksenne olisi antanut minulle syyn erottaa teidät luotani. Minä kiellän teitä kirjoittamasta lehteen, joka on minulle vihamielinen. Ja sitäpaitsi kiellän minä teitä yleensä kirjoittamasta mitään, oli se mitä tahansa, ilman minun lupaani. Minä olen saanut tarpeeksi teidän musiikkipolemiikeistanne. Minä en suvaitse sitä, että henkilö, joka nauttii suojelustani, kuluttaa aikaansa hyökkäillen kaiken kimppuun, mikä on rakasta kaikille, joilla on sydäntä ja makua, kaikille todellisille saksalaisille. Olisi parasta, että kirjoittaisitte sensijaan parempia sävellyksiä, ja jos ette siihen pysty, soittaisitte skaaloja ja harjoituksia. Minä en tarvitse mitään musiikin Bebeliä, joka huvittelee heittämällä lokaan kaikki kansalliset, kunniakkaat arvot, ja kylvää hämmennystä mieliin. Me tiedämme kyllä, mikä on kaunista, Jumalan kiitos! Me emme ole odottaneet ennenkään siinä suhteessa teidän neuvojanne. Mars, pianon ääreen, herra, ja antakaa meidän olla rauhassa!

Tuo paksu mies seisoi aivan vastatusten Christophen kanssa ja mulkoili häneen raivostunein silmin. Christophe oli kalpea kuin ruumis, ja koetti puhua, hänen huulensa vapisivat, hän sai sammalletuksi:

-- Minä en ole teidän orjanne, minä puhun, mitä tahdon, kirjoitan, mitä tahdon...

Hän oli tukehtua, häntä itketti häpeästä ja raivosta; hänen polvensa vapisivat. Hän heilautti kyynärpäätään niin rajusti, että töykkäsi kumoon jonkin esineen vieressään olevalta pöydältä. Hän ymmärsi olevansa naurettava; ja tosiaan kuuli hän naurun tirskahduksia: kun hän katsoi salin perälle, näki hän aivan kuin sumun lävitse prinsessan, joka seurasi kohtausta ja vaihtoi toisten ylhäisten henkilöiden kanssa joitakin hienonivallisia ja sääliviä sanoja. Samassa katosi Christophelta tietoisuus, mitä sitten tapahtui. Suurherttua ärjyi, Christophe ärjyi vielä kovemmin, tietämättä, mitä hän sanoikaan. Ruhtinaan sihteeri ja eräs toinen virkailija tulivat hänen luokseen ja koettivat saada hänet olemaan vaiti: Christophe sysäsi heidät tieltään pois; puhuessaan jyskytti hän pöytään tuhkakuppia, jonka hän oli ajatuksissaan ottanut käteensä samalta pöydältä, jota vastaan hän nojaili. Hän kuuli sihteerin sanovan:

-- Pankaa pois, pankaa pois tuo!...

Hän kuuli, että hän itse huusi jotakin, mitä suuhun tuli, ja jyskytti tuhkakuppia pöydän reunaan.

-- Ulos, ulos! huusi suurherttua vihan vimmassa. Menkää ulos! Minä ajan teidät ulos!

Upseerit olivat tulleet ruhtinaan luo ja koettivat häntä rauhoittaa. Ruhtinas oli saada halvauksen, hänen silmänsä pullistuivat päästä, hän huusi, että tuo kanalja on paiskattava ovesta ulos. Christophen silmissä maailma vilisi punaisena: hän oli vähällä lyödä nyrkkinsä keskelle herttuan kuonoa; mutta häntä raatelivat sekavat ja ristiriitaiset tunteet: häpeä, raivo, jokin rahtu arastelua, germaanilaista lojaalisuutta, tavanomainen kunnioitus, ruhtinaan läheisyydessä totuttu nöyrä käytös. Hän tahtoi puhua, hän ei voinut puhua, hän tahtoi tehdä jotain, ei voinut; hän ei nähnyt enää mitään, ei kuullut enää: hän antoi työntää itsensä ovesta ulos ja poistui.

Hän kulki palvelijakujan välitse, joka seisoi välinpitämättömänä ovella, sillä se oli kuullut koko hälinän ja riidan ja oli tullut oven taakse. Nuo kolmisenkymmentä askelta, jotka hänen piti kulkea etuhuoneen läpi, tuntuivat hänestä kokonaiselta ikuisuudelta. Galleria piteni vain mikäli hän kulki, aivan kuin siitä ei olisi koskaan tullut loppua!... Lasioven läpi ulkoa hohtava valo oli hänelle pelastuksen majakka. Hän kompuroi alas ulkoportaita; hän unohti olevansa vielä paljain päin: vanha lakeija huusi häntä takaisin ottamaan hattuaan. Hänen täytyi koota kaikki voimansa jaksaakseen mennä ulos linnasta, käydä yli pihan, päästäkseen kotiinsa. Hänen hampaansa kalisivat. Kun hän avasi kodin oven, niin kauhistui hänen äitinsä, niin kummallisen näköinen hän oli. Hän vapisi, hän työnsi Louisan syrjään, ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Nousi huoneeseensa, sulkeusi lukon taakse ja heittäytyi vuoteeseen. Häntä täristi sellainen kylmä puistatus, ettei hän voinut riisuutua; hänen hengityksensä katkeili ja hänen jäsenensä olivat kuin murtuneet... Ah, kun ei enää tarvitsisi nähdä, tuntea, jaksaa kestää tätä kurjaa ruumista, taistella tätä matalaa elämää vastaan; kun saisi vaipua, vaipua henkäystä vetämättä, ajattelematta, jonnekin, olla olematta enää, missään!... -- Äärettömällä vaivalla sai hän raastetuksi vaatteet yltään, heitti ne ympärilleen lattialle, painautui sänkyynsä, silmiin saakka peitteiden kätköön. Huone tuli hiiskumattoman hiljaiseksi: kuului vain, kuinka kapea rautasänky vapisi.

Louisa kuunteli oven takana; hän naputti turhaan oveen, pyysi hellästi Christophea avaamaan: ei tullut vastausta; hän odotti, seurasi tuskissaan, kuuluisiko hiljaisuuden keskeltä mitään; sitten hän hiipi pois. Monta kertaa iltapuolella tuli hän takaisin kuuntelemaan, ja vielä illallakin ennenkuin meni maata. Kului se päivä, kului yö: koti oli mykkä. Christophe värisi kuumeessa; tuontuostakin hän puhkesi itkuun: ja yön pimeydessä kavahti hän ylös ja heristi nyrkkiään. Kello kahden tienoissa aamulla ponnahti hän vimman puuskassa sängystään, hien vallassa ja puolialastomana: hän tahtoi mennä tappamaan suurherttuan. Häntä raateli viha ja häpeä; hänen ruumiinsa ja sielunsa nääntyivät kuin tulessa. -- Mutta tätä myrskyä ei näkynyt kamarin ulkopuolelle: ei sanaa, ei hiiskahdusta sieltä. Hän kiristi hampaansa yhteen ja sulki kaikki sisäänsä.

Seuraavana aamuna hän tuli alas huoneestaan tavalliseen aikaan. Hänen kasvoissaan näkyivät myrskyn jäljet. Hän ei puhunut mitään, eikä hänen äitinsä uskaltanut häneltä mitään kysyä: naapurit olivatkin tienneet juoruta jo hänelle kaikki. Koko päivän istui, Christophe sitten takan ääressä tuolillaan, vaiti, aivan kuin kuumeessa, selkä kyyryssä, niinkuin vanhus; ja kun hän jäi yksin, itki hän hiljaa.