Part 12

Seuraavana yönä ei heidän kummankaan unensa häiriintynyt. Päivällä ei Christophella ollut aikaa mennä Corinnea hyvästelemään, koska hänellä silloin juuri oli harjoitus. Mutta sitä seuraavana päivänä järjesti hän asiansa niin, että voi lähteä Frankfurtiin, kuten oli luvannut. Sinne oli parin kolmen tunnin rautatiematka. Corinne ei uskonut liioin Christophen lupaukseen; mutta Christophe oli käsittänyt asian aivan vakavasti; ja täsmälleen näytöksen alussa tuli hän teatteriin. Ja kun Christophe meni sitten väliajalla naputtamaan Corinnen pukuhuoneen oveen, niin huudahteli Corinne ilosta ja hämmästyksestä ja heittäytyi kesken pukeutumistaan hänen kaulaansa, ylenpalttisuuteen mennen kuten tavallisesti. Hän oli Christophelle todella kiitollinen siitä, että tämä oli tullut. Pahaksi onneksi Christophelle kuhisi tässä kaupungissa Corinnen ympärillä paljon enemmän rikkaita ja älykkäitä juutalaisia kuin äskeisessä näytäntöpaikassa; he tiesivät antaa arvon hänen nykyiselle kauneudelleen ja aavistivat hänen tulevan menestyksensä. Joka hetki naputettiin pukuhuoneen oveen; ja ovi aukesi raolleen päästääkseen sisään kömpelöitä ja liuhusilmäisiä olentoja, jotka karkealla kurkkuäänellä laususkelivat imeliä kohteliaisuuksia. Corinne tietysti kiemaili kaikkien kanssa; ja puhellessaan sitten Christophelle jäi hänelle sama teennäinen ja uskalias sanonta, ja Christophe ärtyi siitä. Muuten ei Christophea laisinkaan huvittanut se, että Corinne niin julkean tyynesti jatkoi pukeutumistaan hänen läsnäollessaan; ja maalit ja rasvat, joilla hän voiteli käsivartensa, povensa ja kasvonsa, iljettivät häntä. Hän oli vähällä matkustaa pois heti näytännön jälkeen; mutta kun hän sanoi Corinnelle jo hyvästit ja pyysi anteeksi, ettei hän voinut jäädä illallisille, jotka annettiin Corinnen kunniaksi näytännön loputtua, näytti Corinne olevan niin vilpittömän pahoillaan, että Christophen päätös alkoi horjua. Corinne lähetti noutamaan rautateitten aikataulun ja todisti hänelle, että hän voi -- että hänen täytyi vielä jäädä huomiseksi hänen seuraansa. Christophe halusikin pohjaltaan tulla houkutelluksi, ja hän jäi juhla-illallisille; hänen onnistuikin olla siellä melkeinpä näyttämättä, miten ikäviä hänestä siellä puhutut joutavuudet olivat ja miten hän oli ärtynyt siitä, että Corinne kiemaili jokaisen apinan kanssa. Corinnelle oli mahdoton olla vihainen. Hän oli kiltti tyttö, hänellä ei ollut moraalisia periaatteita, hän oli laiska, aistillinen, huvinhimoinen ja lapsellisen koketti; mutta samalla oli hän kuitenkin niin rehellinen ja hyvä, ja hänen vikansa olivat niin välittömiä ja terveitä, ettei niille voinut muuta kuin nauraa, melkeinpä täytyi niitä rakastaakin. Christophe istui pöydässä Corinnea vastapäätä ja katseli, kuinka hän puhui, hänen eloisia kasvojaan, hänen kauniita, sädehtiviä silmiään, hänen hieman liian vankkatekoisia leukapieliään, italialaista hymyään, -- tuota hymyä, jossa on niin paljon hyvyyttä ja hienoutta ja samalla ahnasta jäyhyyttä: hän näki Corinnen nyt selvemmin kuin tähän asti. Muutamat piirteet hänessä muistuttivat Aadaa: eräät kädenliikkeet, katseet, jotkut aistilliset, hieman karkeat sutkaukset: -- se, mikä oli ikuisesti naisellista. Mutta Christophe piti Corinnessa oikeastaan Etelän luonnosta. Se laupias luonto ei säästele lahjojaan, se ei viitsi valmistaa salonkikaunottaria ja kirjoista oppineita älyjä, vaan tosiaan sopusointuisia olentoja, joiden koko ruumis ja sielu on luotu puhkeamaan kukkaan auringonpaisteessa ja vapaan taivaan alla. -- Kun Christophen oli lähdettävä, nousi Corinne ja tuli hyvästelemään häntä syrjässä muista. He suutelivat vielä kerran toisiaan, lupasivat kirjoittaa toisilleen ja tavata kerran.

Christophe lähti kotikaupunkiinsa viimeisellä junalla. Eräällä väliasemalla seisoi muuan vastakkaiselta taholta tullut juna odottamassa. Juuri siinä vaunussa, -- jonka viereen hänen vaununsa pysähtyi, -- kolmannessa luokassa, -- näki Christophe saman nuoren ranskattaren, joka oli ollut hänen kanssaan katsomassa Hamletia. Tyttö näki myöskin Christophen, ja tunsi hänet. He tulivat liikutetuiksi molemmat. He tervehtivät toisiaan äänettöminä, ja istuivat paikoillaan, uskaltamatta katsoa toisiinsa. Vilaukselta oli Christophe kuitenkin nähnyt, että tytöllä oli päässä pieni matkamyssy ja vieressä penkillä kulunut matkalaukku. Hän ei tullut kuitenkaan ajatelleeksi, että tyttö matkustaisi pois Saksasta; hän arveli vain hänen lähtevän jonnekin muutamaksi päiväksi. Hän ei tiennyt oikein, olisiko hänen pitänyt mennä häntä puhuttelemaan: hän epäröi ja vitkasteli, hänen päässään pyöri, mitä hän hänelle sanoisi; sitten nousi hän vetämään alas vaunun ikkunaa, virkkaakseen hänelle jotain, mutta silloin juuri soi lähtösignaali: ja Christophe jätti puhumatta. Meni joku sekunti ennenkuin juna pääsi liikkeelle. He katsoivat nyt toisiinsa. Kumpikin yksin vaunuosastosaaan, kasvot ikkunaruutua vasten he tähystelivät läpi yön toisiaan, ja heidän katseensa yhtyivät. Kaksi ikkunaa erotti heidät. Jos he olisivat työntäneet kätensä ulos, olisivat heidän sormensa voineet koskea toisiinsa. Niin lähellä. Niin kaukana. Vaunut alkoivat rysähdellä raskaasti. Tyttö katsoi Christopheen yhäti, aivan rohkeasti, nyt, kun he erosivat. He olivat niin unohtuneet toisiaan katselemaan, etteivät edes muistaneet tervehtiä toisiaan viimeistä kertaa. Nainen liukui hitaasti ohitse; Christophe näki hänen katoavan; ja pimeys nieli junan, joka vei hänet. Niinkuin kaksi harhailevaa taivaankappaletta olivat he osuneet tuokioksi lähetysten, äärettömässä avaruudessa, ja loittonivat nyt kumpikin taholleen, ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Kun toinen oli kadonnut, tunsi Christophe tyhjyyden, jonka tuo tuntematon oli jättänyt häneen; hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui: mutta tyhjyys hänen sisässään oli. Hän nojaili luomet puoliummessa osaston nurkkaan, mutta hän tunsi silmissään yhä noiden tuntemattomien silmien kosketuksen; ja kaikki hänen muut ajatuksensa vaikenivat, että hän paremmin olisi voinut tuntea ainoastaan tämän. Corinnen kuva liehui kuin perhonen hänen sydämensä ulkopuolella, kuin hyönteinen, joka räpyttää siipiään toisella puolella ruutua; mutta sitä ei Christophe päästänyt sisään.

Hän näki Corinnen mielessään jälleen, kun hän astui kotikaupungissaan ulos junasta ja kun raikas yöilma ja kävely pitkin nukkuvia katuja virkisti hänet horteestaan. Hän hymyili, muistellen viehkeää näyttelijätärtä, puoleksi mielihyvästä ja harmista, aina riippuen siitä, milloin hän ajatteli hänen ystävällisyyttään, milloin hänen matalaa kiemailuaan.

-- Hiiden ranskalaiset! mutisi hän itsekseen ja naurahti riisuutuessaan, aivan hiljaa, ettei olisi herättänyt äitiään, joka nukkui viereisessä huoneessa.

Muuan sana, jonka hän oli kuullut silloin sinä iltana siellä teatteriaitiossa, pälkähti hänen päähänsä:

-- On niitä Ranskassakin sellaisia.

Joutuessaan täten ensi kertaa kosketuksiin Ranskanmaan kanssa, johtui hän ajattelemaan sen kaksinaisen luonteen arvoitusta. Mutta kuten kaikki saksalaiset ei hänkään ryhtynyt liioin sitä ratkaisemaan; niin ollen toisti hän rauhallisesti, ajatellen tuota nuorta tyttöä siellä rautatievaunussa:

-- Hän ei muuten näyttänytkään ranskalaiselta.

Aivan kuin saksalainen voisi sanoa, mikä on ranskalaista ja mikä ei.

Olipa tyttö ranskalainen tai ei, hän oli kuitenkin Christophen ajatuksissa; sillä keskellä yötä hän heräsi tuntien sydämessään omituisen ahdistuksen: hän oli muistanut matkalaukun, joka oli ollut penkillä tytön vieressä; ja yhtäkkiä vilahti hänen päässään, että tuo nainen oli matkustanut pois ainaiseksi. Oikeastaan lienee se tuntu ollut hänessä jo alusta alkaen; mutta hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitä. Nyt toi se hänelle kummallisen surun. Hän nytkäytti olkapäitään vuoteessaan ja sanoi itsekseen:

-- Mutta mitäpä se sitten? Mitä se minuun kuuluu.

Ja hän nukahti uudestaan.

Mutta kun hän seuraavana päivänä meni ulos, niin ensimäinen henkilö, jonka hän kadulla kohtasi, oli Mannheim, joka kutsui häntä nyt arvonimellä "Blücher" ja kysyi häneltä, aikoiko hän valloittaa koko Ranskan. Ja tuo elävä sanomalehti kertoi Christophelle, että sillä aitioseikkailulla oli ollut suurempi menestys kuin Mannheim kuunaan oli uskaltanut toivoa:

-- Kiitos ja kunnia sinun! huusi Mannheim. Sinä olet suuri mies. Minä en ole kelvollinen sitomaan kengännauhojasi.

-- Mitä minä nyt olen tehnyt? kysyi Christophe. -- Sinäpä olet erinomainen! jatkoi Mannheim. Minä olen sinulle kateellinen. Siepatapa aitio Grünebaumien nenän alta ja kutsua heidän ranskalainen kotiopettajattarensa heidän paikoilleen, -- ah, se on sellainen kukkaiskimppu, jota minä en olisi koskaan keksinyt!

-- Oliko hän Grünebaumien kotiopettajatar? kysyi Christophe ällistyneenä.

-- Ahaa, et muka tiedä, olet olevinasi viaton; se on hyvä!... Grünebaumien pappa ei kadota enää punaa naamaltaan. Muut Grünebaumit ovat raivoissaan!... Siitä tuli lyhyt leikki: he potkivat tytön luotaan pois.

-- Kuinka! huudahti Christophe; he erottivat hänet?... Erottivat minun tähteni.

-- Sinä et sitä tiennyt? kysyi Mannheim. Eikö hän kertonut sinulle sitä?

Christophe joutui aivan epätoivoon.

-- Älä pane pahaksesi turhista, ystäväni, sanoi Mannheim; tämähän ei sinuun kuulu. Ja sehän oli jo odotettu asia, heti, kun Grünebaumit saisivat tietää, että...

-- Että mitä? huudahti Christophe?

-- Että hän oli sinun rakastajattaresi, hitto soi!

-- Minä en häntä tunne, minä en edes tiedä, kuka hän on.

Mannheim hymyili aivan kuin sanoakseen:

-- Uskottele sinä mokomaa minulle! Christophe suuttui ja vaati Mannheimia olemaan hyvän ja uskomaan, mitä hän vakuutti. Mannheim sanoi:

-- Silloin se on vieläkin lystikkäämpää.

Christophe kiihtyi, hän uhkasi mennä Grünebaumien luokse, selittää heille asian, puolustaa neiti-parkaa. Mannheim neuvoi häntä jättämään sen tekemättä:

-- Kuule, hyvä mies, sanoi hän, vakuutitpa heille mitä tahansa, uskovat he sitä vahvemmin, että asia on aivan päinvastoin. Ja sitäpaitsi se on jo myöhäistä. Tyttö on täältä jo kaukana.

Christophen sydän aivan rusentui; hän koetti saada selville, minne opettajatar oli lähtenyt. Hän tahtoi kirjoittaa hänelle, pyytää anteeksi. Mutta kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Kun hän kääntyi Grünebaumien puoleen, ajoivat he hänet ulos; he eivät tienneet itsekään, minne neiti oli lähtenyt, eivätkä siitä välittäneetkään. Tunne, että hän oli tehnyt pahaa aikoessaan tehdä hyvää, kidutti Christophea: siitä tuli hänelle pitkä omantunnon vaiva. Mutta siihen liittyi samalla kummallinen vetovoima, joka säteili kadonneen olennon silmistä yhä hänen sieluunsa. Sitten tuntuivat vetovoima ja omantunnon äänet hälvenevän, peittyvän uusien päivien ja ajatusten virtaan; mutta pohjalla piilivät ne kuitenkin salassa. Christophe ei unohtanut sitä olentoa, jota hän sanoi uhrikseen. Hän oli vannomalla päättänyt kerran hänet tavata. Hän tiesi kyllä, kuinka vähän mahdollista hänen oli häntä enää nähdä; ja kuitenkin hän oli varma, että hän hänet näkisi.

Mitä Corinneen tulee, hän ei vastannut ainoaankaan hänen kirjeeseensä. Vasta kolme kuukautta myöhemmin, kun Christophe jo oli heittänyt odottamisen, sai hän Corinnelta neljäkymmentä sanaa sisältävän sähkösanoman, jossa Corinne lasketteli lorua sydämensä halusta, antoi hänelle pieniä hyväilynimiä, ja kysyi "rakastettiinko toisiaan yhä vielä". Sitten seurasi melkein kokonainen vuosi hiljaisuutta ja sen jälkeen tuli lyhyt kirjelappu, raapusteltu Corinnen valtavan suurella, lapsellisella ja ristiin rastiin keikkuvalla käsialalla, joka koetti matkia maailmannaista; -- muutamia ystävällisiä ja hassuttelevia sanoja. -- Ja siihen se sitten taas jäi. Corinne ei unohtanut Christophea; mutta hänellä ei ollut aikaa häntä ajatella.

Ollessaan vielä Corinnen lumoissa ja täynnä niitä taidetta koskevia aatteita, joita he olivat keskenään puhuneet, Christophe haaveksi nyt kirjoittaa musiikin johonkin näytelmään, jonka pääosan Corinne näyttelisi ja laulaisi siinä muutamia aarioita -- jonkinlaisen runollisen melodraaman. Tämä taidelaji oli Saksassa muinoin suuressa suosiossa ja sitä ihaili intohimoisesti Mozart, harrastivat kynällään Beethoven, Weber, Mendelssohn, Schumann, kaikki klassilliset mestarit; mutta kun wagnerismi oli saavuttanut loistavan voittonsa ja väitti toteuttaneensa teatterin ja musiikin lopullisen yhteismuodon, niin menetti tuo vanha taidelaji kannatuksensa. Mainiot Wagner-pedantit eivät tyytyneet tuomitsemaan epäkelvoiksi ainoastaan kaikkia uusia melodraamoja, vaan koettivat kaikin mokomin siistiä uuteen asuun vanhoja melodraamoja ja oopperoita, he pyyhkivät tarkoin pois puhutun vuoropuhelun viimeisetkin jäljet, ja kirjoittivat omia resitatiivejään Mozartin, Beethovenin ja Weberin sävelille; he olivat vakuutettuja, että he tekivät siten suuren palveluksen noille mestareille ja lisäsivät heidän kunniaansa, täydentämällä tällä tavoin heidän ajatustaan; niinpä he hurskaassa uskossa koristelivat mestariteoksia omalla joutavalla roskallaan.

Corinnen arvostelu oli saanut Christophen tuntemaan entistä selvemmin wagnerilaisen deklamatsioonin raskauden, ja useissa paikoin rumuudenkin. Ja nyt hän mietti pitkät ajat mielessään, eikö ollut järjetöntä ja luonnotonta kytkeä näyttämöllä toisiinsa puhetta ja laulua: se tuntui samanlaiselta kuin olisi vaunujen eteen valjastettu hevonen ja lintu. Lausutulla sanalla ja laululla oli kummallakin oma rytminsä. Saattoi ehkä vielä ymmärtää, että tekijä uhrasi toisen näistä taidelajeista, sen hyväksi niistä, johon hän oli mieltyneempi. Mutta sovitella niitä keskenään merkitsi samaa kuin turmella he molemmat: silloinhan tahdottiin, ettei sana olisi ollut enää sanaa eikä laulu oikeaa laulua, silloin yritettiin vapaata virtaa sulloa kahden yksitoikkoisen kanavan reunojen väliin, kuormittaa kauniin olennon alastomat jäsenet kalleilla ja raskailla puvuilla, jotka estivät ja jäykensivät sen liikkeitä ja askeleita. Miksi ei antaa kummankin elää omaa spontaania elämäänsä ja liikkua luontonsa mukaan? Sellaisena kuin kaunis tyttönen, joka kävelee onnellisena ja notkein askelin pitkin puron rantaa ja unelmoi astellessaan: veden iloinen solina vaivuttaa hänet haaveihin, ja tietämättään hän siinä sovittaa vähitellen ajatuksensa ja askeleensa puron laulun tahtiin. Niin olisi musiikin ja runouden kuljettava kummankin vapaina vieretysten, uneksien kumpikin omaa unelmaansa ja yhdistäen unelmat toisiinsa. -- Totta kyllä ei kaikki musiikki soveltunut tällaiseen yhtymiseen, eikä kaikki runouskaan. Melodraaman vastustajilla oli hyvät esimerkkinsä, sillä oli nähty eräitä kömpelöitä yrityksiä siihen suuntaan ja yhtä huonoja yrityksen tulkitsijoita kuin nuo tekeleetkin. Christophe oli ollut kauan yhtä jäykkä melodraamaa kohtaan kuin hekin: musikaalisella korvalla oli täysi oikeus kärsiä kuunnellessaan typeriä näyttelijöitä, jotka ryhtyivät suorittamaan tuollaisia resitatiiveja soiton säestyksellä, koettamatta sulattaa omaa ääntään soittoon ja yrittäen päinvastoin saada ainoastaan oman äänensä kuuluville. Mutta siitä alkaen, kun Christophe oli kuullut Corinnen sulosointuisen äänen, -- tuon kuulaan ja puhtaan äänen, joka liikkui musiikin sisällä aivan kuin auringonsäde vedessä, äänen, joka taipui jokaiseen meloodisen lauselman käänteeseen ja oli kuin kaikkein herkistynein ja vapain laulu, -- siitä saakka oli Christophe huomannut tämän taidelajin mahdollisen kauneuden.

Ehkä Christophe oli oikeassa; mutta hän oli vielä liian vähän kokeillut voidakseen vaarattomasti lähteä tälle alalle, joka on (jos mieli luoda tosiaan jotain kaunista ja todella taiteellista) kaikista vaikein. Tämä taidelaji vaatii varsinkin erästä seikkaa: täydellisen sopusoinnun runoilijan, säveltäjän ja tulkitsijain yhteistyössä. -- Christophe ei ottanut sitä huomioon: hän heittäytyi suinpäin luomaan tätä uutta taidelajia, jonka lait hän vasta tunsi aavistukselta.

Hänen ensimäinen suunnitelmansa oli pukea musiikkiasuun jokin Shakespearen satunäytelmä tai jokin näytös Faustin toisesta osasta. Mutta teatterit olivat hyvin vähän halukkaita ryhtymään tähän kokeiluun; se olisi käynyt kalliiksi ja tuntui eriskummaiselta. Tosin myönnettiin, että Christophe oli kompetentti musiikkialalla; mutta se, että hän suvaitsi julistella omia ajatuksiaan runoudesta ja teatterista, sai ihmiset vain hymyilemään: hänen yrityksiään ei otettu todeksi. Musiikin ja runouden maailmat näyttivät olevan toisilleen vieraita, vieläpä salaisissa vihoissakin keskenään. Päästäkseen tunkeutumaan runouden valtakuntaan, olisi Christophen täytynyt hyväksyä jokin runoniekka avustajakseen työssä; ja sitä runoilijaa ei hän sitäpaitsi saanut itse valita. Eikä hän olisi uskaltanutkaan sitä valita: hän epäili runollista makuaan; hänelle oli vakuutettu, ettei hän ymmärtänyt ollenkaan runoutta; ja onkin varma, ettei hän ymmärtänyt sellaista runoutta, jota hänen ympärillään ihailtiin. Rehellisesti ja perinpohjaisesti, jollainen hän aina oli, oli hän oikeinpa voimiaan ponnistaen koettanut käsittää sen tai sen runollisen tuotteen kauneutta; mutta aina hän oli saanut siinä pitkän nenän, ja lopuksi hän häpesi itseään: ei, hän ei ollut todellakaan runoilija. Oikeutta tehdäksemme sanomme, että hän rakasti intohimoisesti menneen ajan runoilijoita; ja se oli toki hänelle lohdutus. Mutta varmaankin hän rakasti niitä sillä tavoin kuin niitä ei pitänyt rakastaa. Sillä eikö hän ollut kerran julistanut sitä hassunkurista ajatusta, että ainoastaan ne runoilijat ovat suuria, jotka pysyvät suurina, vaikka ne kääntäisi proosaksikin, tai vielä vieraalle kielelle proosaksi, ja ettei sanoilla ole muuta arvoa kuin sen sielun arvo, jota ne tulkitsevat? Ystävät pitivät häntä silloin pilkkanaan. Mannheim sanoi häntä kamasaksaksi. Christophe ei koettanut itseään puolustella, ja kun hän joka päivä näki ympärillään kirjailijoita, jotka puhuivat musiikista niin naurettavasti kuin aina taiteilijat, jotka luulevat voivansa arvostella muuta taidelajia kuin omaansa, niin tyytyi hän uskomaan (joskin hieman epätietoisena sittenkin), ettei hän ollut kykenevä arvostelemaan runoutta. Ja siksi suostui hän silmät ummessa sellaisten tuomioihin, joiden hän arveli olevan paremmin asioista perillä.

Niinpä antoikin hän nyt aikakauslehti-ystäviensä tunkea itselleen toveriksi yhteistyöhön erään piirinsä jäsenen, dekadentti-nurkkakunnan suuruuden, nimeltä Stephan von Hellmuth; ja hän toi sitten Christophelle _Ifigeneian_, joka oli sepitetty hänen omaan tapaansa. Silloin oli aika, jolloin saksalaiset runoilijat -- (aivan niinkuin heidän ranskalaiset ammattiveljensäkin) -- koettivat kilpaa muokata uudestaan kaikkia kreikkalaisia murhenäytelmiä. Stephan von Hellmuthin teos oli noita kummallisia kreikkalaissaksalaisia runoelmia, joissa yhtyvät sekaisin Ibsen, Homeros ja Oscar Wilde, -- tietysti lisänä apu arkeoloogisista käsikirjoista. Agamemnon oli neurasteenikko, Akilles heikkohenkinen: he vaikeroivat lavealti kurjaa tilaansa, eikä tietystikään heidän vaikerruksensa sitä muuttanut. Koko draaman energia oli keskitetty Ifigeneian osaan, -- hermosairaan, hysteerisen ja pedanttisen Ifigeneian, joka läksytteli sankareita, laususkeli vimmatusti pitkiä latereita ja levitteli nähtäville nietzscheläistä pessimismiään, ja pisti viimein, kuolemanhalusta juovuksissa, naurunkirkunalla veitsen kurkkuunsa.

Mikään ei saattanut olla Christophesta vastenmielisempää kuin tuollainen itsestään suuria uskova kirjallisuus, kuin moinen veltostunut barbaari pukeutuneena kreikkalaiseksi. Mutta hänen ympärillään huudettiin, että se oli mestariteos. Hän oli arka ja taipui sitä uskomaan. Totta puhuen: hänen sielunsa aivan kuohui musiikkia, joten hän ajatteli paljoa enemmän sävellystä kuin tekstiä. Teksti oli ainoastaan virran uoma, jota myöten hän saattoi päästää kiihkeäin tunteittensa tulvat valloilleen. Hän oli vielä kaukana siitä itsekieltävästä ja persoonattomasta älystä, jollaista siltä mieheltä vaaditaan, joka tulkitsee runollista luomaa musiikilla. Hän ajatteli ainoastaan itseään, eikä laisinkaan näytelmää. Mutta sitä heikkouttaan hän ei aavistanut. Sitäpaitsi oli hänellä sekin kuvitelma, että hän näki tässä runoelmassa kaikkea muuta kuin mitä siinä oli. Jo lapsena oli hän usein sommitellut päässään aivan erilaisen kappaleen kuin hänen edessään teatterissa näyteltiin.

Vasta harjoituksissa hän huomasi selvästi itse näytelmän. Kun hän kerran kuunteli erästä sen kohtausta, näytti se hänestä niin typerältä, että hän luuli näyttelijöiden sitä vääristelevän; ja hän uskalsi silloin ilmaista näyttelijöille mielipiteensä, runoniekan läsnäollessa, ja itselleen runoilijallekin, joka ryhtyi nyt puolustamaan ajatuksensa tulkitsijoita. Runoelman tekijä otti nokkaansa ja sanoi pisteliäästi, että kai hän itse tiesi parhaiten, mitä oli tahtonut kirjoittaa. Christophe ei myöskään hellittänyt, ja hän väitti, ettei Hellmuth ymmärtänyt runosta mitään. Yleinen iloisuus sai hänet viimein huomaamaan, että hän oli tehnyt itsensä naurettavaksi. Hän vaikeni ja myönsi mielessään, että eihän runon tekijä lopultakaan ollut hän. Silloin näki hän näytelmän murskaavan tyhjyyden, ja hän aivan tyrmistyi; hän ihmetteli itsekseen, kuinka hän oli voinut kuvitella siitä jos mitä. Hän sanoi itseään hölmöksi, ja repi tukkaansa. Hän koetti kyllä rauhoittaa itseään, mutisten: "Sinä et sellaista ymmärrä, sehän ei ole sinun alasi. Pidä huolta vain musiikista". -- Hän häpesi niin eräitä runoelman hölmöyksiä, sen pöyhkeää paatosta, sanojen, eleiden, asentojen kirkuvaa valheellisuutta, ettei hän orkesteria johtaessaan eräissä kohdin jaksanut nostaa tahtipuikkoaan: hänen teki mielensä mennä piiloon kuiskaajan komeroon. Hän oli liian suora ja liian vähän valtioviisas salatakseen, mitä ajatteli. Kaikki huomasivat sen, ystävät, näyttelijät, tekijä. Hellmuth kysyi häneltä, pisteliäästi hymyillen:

-- Eikö tällä liene vieläkään kunnia miellyttää teitä?

Christophe vastasi rohkeasti:

-- Totta puhuen: ei. Minä en tätä ymmärrä.

-- Ettekö sitten lukenut kappaletta ennenkuin sen sävelsitte?

-- Kyllä, vastasi Christophe naiivisti; mutta minä erehdyin siitä, minä ymmärsin sen toisella tavoin.

-- Vahinko, ettette siinä tapauksessa kirjoittanut itse, minkä ymmärsitte.

-- Ah, jos olisin vain osannut! huokasi Christophe. Runoilija ärtyi vielä enemmän ja ryhtyi kostoksi arvostelemaan sävellystä. Hän valitti, että se oli liian äänekästä ja esti sanat kuulumasta.

Jos runoilija ei ymmärtänyt säveltäjää eikä säveltäjä runoilijaa, niin näyttelijät puolestaan eivät ymmärtäneet heitä kumpaakaan; mutta siitä he eivät välittäneet. He haeskelivat osistaan ainoastaan irrallisia lauselmia, joilla saattoivat näyttää tavallisia ulkonaisia efektejään. Ei saatu mitenkään heidän lausuntaansa sopusointuun runon ja musikaalisen rytmin kanssa: näyttelijät kääntyivät toisaalle, musiikki toisaalle, saattaisi sanoa, että heidän laulunsa koko ajan poikkesi nuoteista. Christophe kiristeli hampaitaan ja koetti väsyksiin saakka kirkua heille nuottia: he antoivat hänen ärjyä, ja jatkoivat järkähtämättä omaa tolaansa, ymmärtämättä edes, mitä hän heiltä tahtoi.

Christophe olisi heittänyt kaikki hiiteen, ellei harjoituksia olisi ollut jo monta ja ellei oikeusjutun uhka olisi häntä sitonut. Mannheim, jolle hän uskoi huolensa, löi asian leikiksi:

-- Mitä sinä joutavia? kysyi hän. Sehän menee erinomaisesti. Te ette ymmärrä toisianne, sanot? Oh, mitäpä se tekee? Kuka on koskaan ymmärtänyt jotakin teosta, paitsi tekijä itse? Onni, että hän itse edes sen ymmärtää!

Christophea kiusasi runon joutavuus, joka hänen mielestään pilasi koko hänen sävellyksensä. Mannheim ei laisinkaan kursaillut tunnustaa, ettei runossa ollut rahtuakaan tervettä järkeä, ja että Hellmuth oli hölmö; mutta hänen tähtensä ei pitänyt olla huolissaan: Hellmuth antoi hyviä päivällisiä, ja hänellä oli sievä vaimo: mitäpä kritiikki enempää vaatii? -- Christophe kohautti hartioitaan ja sanoi, ettei hänellä ollut aikaa kuunnella loruja.

-- Vai loruja! sanoi Mannheim nauraen. Tuollaisia ne vakavat ihmiset ovat! He eivät aavista, mikä elämässä jotain merkitsee.