Part 11

Corinne purskahti nauruun ja selitti, että hän oli alkanut näyttämöuransa laulajattarena, eräässä maaseutuoopperassa, mutta muuan turneella kiertävä impressaario oli huomannut hänen taipumuksensa puhenäytelmään ja johtanut hänet sille alalle. Christophe julisti:

-- Mikä vahinko!

-- Kuinka niin? vastasi Corinne. Onhan näyttämörunouskin musiikkia.

Corinne antoi Christophen selittää _Lied_-sävellystensä sisällön; Christophe lausui hänelle sanat saksaksi ja Corinne toisti niitä apinamaisen helposti, matkien sanoja lausuessaan yksinpä Christophen suupielten ja silmien rypistyksiäkin. Kun hänen sitten oli laulettava ne ulkoa, teki hän hassunkurisia virheitä, ja milloin hän ei enää muistanut sanoja, keksi hän toisia omasta päästään, sellaisia barbaarisia kurkkuäänteitä, että he molemmat nauroivat kilpaa. Corinne ei väsynyt soitattamaan Christophella eikä Christophe hänelle soittamaan ja kuulemaan hänen kaunista ääntänsä, jossa ei tuntunut rahtuakaan ammattitemppuja ja joka tuli hieman nielusta, aivan kuin pikku tytön ääni, mutta jossa oli kuitenkin eräänlaista nuorekkaan hentoa ja liikuttavaa. Corinne kertoi Christophelle yleensä kaikki, mitä hän ajatteli. Joskaan hän ei voinut selittää, miksi hän ei jostakin asiasta pitänyt tai mistä syystä hän siitä piti, niin hänen arvostelussaan piili kuitenkin aina selvä syy. Kummallista: kaikkein vähimmin miellyttivät häntä sellaiset teokset, joita Saksassa pidettiin klassillisina, ja parhaimpina: hän lausui kyllä niistä jonkin kohteliaisuuden, mutta saattoi huomata, etteivät ne puhuneet hänelle mitään. Kun hänellä ei ollut musikaalista sivistystä, ei hänellä ollut sitä iloa, jonka _jo ennen kuultu_ vaistomaisesti amatööreille, jopa taiteilijoillekin tuottaa, ja pakottaa heidät itsensä useinkin kopioimaan tiedottomasti tuota ennen kuultua tai pitämään jossakin uudessa teoksessa juuri sellaisista muodoista tai kaavoista, joista he ovat pitäneet jo entisissä sävellyksissä. Yhtä vähän oli hän taipuisa saksalaiseen meloodiseen sentimentalisuuteen; (tai ainakin oli hänen sentimentaalisuutensa toista laatua; eikä Christophe tuntenut vielä sen huonoja puolia); Corinne ei haltioitunut laisinkaan sellaisista hieman väljähtyneistä ja hempeistä kappaleista, joita Saksassa pidettiin hyvinä; hän ei huomannut yhtään erästä Christophen vähäpätöisintä _Liediä_, -- sävelmää, jonka hän itse oli jo aikonut polttaa, sentähden, että hänen ystävänsä puhuivat alinomaa vain siitä, hyvillään, kun voivat kehuskella hänelle jotain hänen tuotettaan. Corinnen dramaattinen vaisto sai hänet pitämään parhaina niitä melodioita, jotka kuvasivat selvästi todellista intohimoa: niille jo hänen oma luonteensa antoi suurimman arvon. Sitävastoin hän ei jättänyt ilmaisematta, etteivät eräät harmoniain särmikkyydet, jotka näyttivät olevan Christophelle ominaisia, olleet hänestä juuri mieluisia: Corinnea töykäisi, kun hän joutui sellaisiin kohtiin, hän keskeytti ja kysyi "oliko tämä tosiaan niin". Kun Christophe vastasi, että oli, niin Corinne koetti hypähtää vaikean paikan ylitse, mutta kuitenkin hänen suussaan näkyi moittiva nyrpistys, jonka Christophe kyllä huomasi. Joskus tahtoi hän hypätä ylitse kokonaisen tahdin. Silloin Christophe soitti sen uudestaan pianolla ja kysyi häneltä:

-- Ettekö pidä tästä? Corinne nyrpisti nenäänsä.

-- Se on väärä, vastasi Corinne.

-- Eipäs ole, sanoi Christophe nauraen, se on aivan oikea. Ajatelkaapas, mitä se sanoo. Eikö se ollut aivan _tämän_ mukaista?

(Ja Christophe viittasi sydämeensä.)

Mutta Corinne pudisti päätänsä:

-- Ehkä; mutta se on väärä, täällä nimittäin.

(Corinne vetäisi itseään korvasta.)

Samoin oli Corinne ällistynyt saksalaisen deklamatoorisen äänen korkeista ponnahduksista:

-- Minkätähden hän nyt huutaa niin? kysyi hän. Onhan kertoja yksin. Ettekö pelkää, että naapurit kuulevat? Tuntuu kuin... (Anteeksi, ettehän te suutu?)... tuntuu kuin hän huutaisi venhettä salmen takaa.

Christophe ei suuttunut; hän nauroi sydämensä pohjasta ja ymmärsi, että huomautuksissa oli jotain totta. Ne hauskuttivat häntä; kukaan ei ollut hänelle tehnyt sellaisia ennen. He olivat yhtä mieltä siitä, että laulettu sana väärentää usein luonnollisen sanan aivan kuin suurennuslasi. Corinne pyysi Christophea kirjoittamaan musiikin erääseen kappaleeseen, jossa hän halusi puhua orkesterin säestyksellä, laulaen ainoastaan siellä täällä jonkun ajatuksen. Christophe innostui heti tähän aatteeseen, ottamatta huomioon näyttämöllisiä vaikeuksia, sillä hän luuli Corinnen musikaalisen äänen jaksavan ne voittaa; ja he rakentelivat kaikenlaisia tuulentupia.

Kello oli melkeinpä viisi, kun he viimein muistivat, että olisi ollut lähdettävä kävelemään. Siihen vuodenaikaan tuli pimeä varhain. Nyt ei kävely enää voinut tulla kysymykseenkään. Illemmalla oli Corinnella teatteriharjoitus; niihin ei ketään syrjäisiä saanut tulla. Corinne vaati Christophea lupaamaan, että hän tulisi hotelliin seuraavana päivänä iltapuolella; silloin he lähtisivät aiotulle kävelyretkelle.

Seuraavana päivänä oli uudistua sama musiikkiin unohtuminen. Christophe tapasi Corinnen kuvastimen ääressä, kiivenneenä istumaan korkealle tuolille, riiputtaen jalkojaan; hän koetteli peruukkia päähänsä. Huoneessa oli myöskin Corinnen pukijatar ja muuan kaupungin kähertäjä, jolle Corinne antoi neuvoja, miten hän tahtoi ylemmäksi erään hiuskiehkuransa. Katsellen kuvastimeen huomasi hän Christophen, joka hymyili hänen selkänsä takana: Corinne näytti hänelle kuvastimesta kieltään. Kähertäjä poistui peruukkeineen, ja Corinne kääntyi Christopheen päin:

-- Hyvää päivää, ystäväni! sanoi hän.

Ja hän ojensi Christophelle poskeaan suudeltavaksi. Christophe ei odottanut moista tuttavallisuutta, mutta käytti tietysti sitä hyväkseen. Corinne puolestaan ei pitänyt tätä suosionosoitustaan kovin merkillisenä: se oli hänestä vain tavallinen hyvänpäiväntoivotus.

-- Oi, minä olen nyt niin iloinen! sanoi Corinne; tänä iltana se käy hyvin. -- (Hän puhui peruukistaan.) -- Minä olin äsken niin onneton! Jos olisitte tullut tänä aamuna, olisitte nähnyt minut niin onnettomana kuin kukaan koskaan olla saattaa.

Christophe kysyi syytä.

Parisilainen kähertäjä oli tehnyt erehdyksen tavaroita matkalle kootessaan ja pannut mukaan vaatetukseen, peruukin, joka ei ollenkaan sopinut osaan.

-- Aivan sileän ja latuskan peruukin, sanoi Corinne, se riippui tökerösti suoraan alas, Kun minä sain sen nähdä, niin minä itkin, itkin kuin Magdalena. Eikö niin, madame Désirée?

-- Sisään tullessani, sanoi puhuteltu rouva, oikein peljästyin madamea, Madame oli kalmankalpea. Madame oli kuin ruumis.

Christophe nauroi. Corinne näki sen kuvastimesta:

-- Nauratteko, te sydämetön? kysyi hän suuttuen. Sitten purskahti hän itse nauruun.

Christophe kysyi häneltä, millaista oli ollut eilen harjoituksissa.

-- Kaikki oli mennyt hyvin. Hän olisi vain tahtonut typisteltävän muitten osia, ei omaansa... Siinä juttelivat he niin hartaasti, että osa iltapäivää meni. Corinne pukeutui hitaasti; ja hän huvittelihe kysymällä Christophen mielipidettä pukuseikoissaan. Christophe kiitteli hänen eleganssiaan, ja sanoi hänelle naiivisti, ranskalais-saksalaisella sekasotkullaan, ettei hän ollut koskaan nähnyt ketään naista, joka oli niin "luxurieux". -- Corinne katsahti häneen ällistyneenä, ja purskahti kaikuvaan nauruun.

-- Mitä minä sitten sanoin? kysyi Christophe. Eikö sovi sanoa sillä tavoin?

-- Kyllä, erittäin hyvin! huudahti Corinne ja nauroi katketakseen. Se sattui aivan paikalleen.

Viimein he lähtivät ulos. Corinnen räikeä puku ja rehevä puhe kohdistivat häneen yleisön huomion. Hän tarkasteli kaikkea ilveilevän ranskattaren silmin, eikä salannut, millaisia vaikutuksia oli saanut. Hän nauraa helähytti muotikauppain ikkunain edessä, ja postikortti-myymäläin, joissa viimeksimainituissa oli sekaisin hempeätunteisia, kömpelön-hullunkurisia ja rivoja kuvia, samassa joukossa kaupungin katuheilakoita ja keisarillinen perhe: keisari punaisessa univormussa, keisari vihreässä univormussa, keisari merikarhuna käsi _Germania_-laivan peräsimessä ja uhmaten taivaan merkkejä. Hän purskahti vielä kaikuvampaan nauruun nähdessään erään pöytäserviisin, joka oli koristettu uneksivalla Wagnerin naamalla, tai jonkun kähertäjänliikkeen, jonka ikkunassa komeili reklaamina vahasta tehty ihmisen pää. Hän antoi ilonsa purkautua melkoisen loukkaavalla tavalla erään isänmaallisen muistopatsaan edessä, joka esitti keisarivainajaa matkatakissa ja piikkikypäri päässä, ympärillä naisellisina hahmoina Preussi, Saksan liittovaltiot ja aivan alaston Sodan hengetär. Hän sieppasi matkan varrella huomioonsa kaiken, mikä oli naurettavaa ihmisten ulkomuodossa, heidän käynti- ja puhetavassaan. Hänen uhrinsa eivät voineet erehtyä, mitä hänen ilveilevät silmäyksensä merkitsivät: ne kokoilivat heidän hupaisia puoliaan. Apinoimistaito sai hänet joskus huomaamatta matkimaan huulillaan ja sieraimillaan ohitsekulkijain joko onnesta hurmautuneita tai harmista nyrpistyneitä ilmeitä; hän pullisti poskensa pullolleen ja toisti lauseita tai sananpätkiä, jotka olivat sattuneet hänen korvaansa ohimennen ja tuntuivat hänestä hassumaisilta. Christophe nauroi hänelle sydämensä pohjasta eikä ollut yhtään häpeissään hänen nenäkkyytensä tähden; sillä hän itsekään ei liioin ketään kursaillut. Onneksi ei Christophen maine enää voinut tulla sen huonommaksi kuin se jo oli; muuten olisi kävely tällaisessa seurassa sen ilmoiseksi iäksi pilannut.

He menivät katsomaan tuomiokirkkoa. Corinne tahtoi kavuta välttämättä ylös aina torninhuipun alle, vaikka hänen kengänkantansa olivat kovin korkeat ja laahustimensa niin pitkä, että se lakaisi joka porrasta ja tarttui niillä viimein johonkin terävään kulmaan; hän ei ollut siitä millänsäkään, vaan kiskoi urheasti irti hamettaan niin että se ratisi, ja kiipesi yhä ylemmäksi kohottaen peloittavasti helmojaan. Olipa hän vähällä ruveta soittamaan kellojakin. Tornin ylimmästä luukusta hän lausui Victor Hugota, josta Christophe ei ymmärtänyt mitään, ja lauloi ranskalaisen kansanomaisen pätkän. Ja sitten näytteli hän muhamettilaista muezzinia. -- Tuli iltahämärä. He laskeusivat nyt kirkkoon; raskaat varjot hiipivät siellä ja kohosivat pitkin valtavia muureja, joiden otsassa hohtivat värillisten ikkunain taikamaiset silmät. Christophe näki eräässä sivukappelissa saman nuoren tytön, joka oli ollut Hamlet-näytännössä hänen aitiotoverinaan, polvistuneena rukoukseen. Tyttö oli niin syventynyt hartauteensa, ettei hän huomannut Christophea; hänen kasvonsa näyttivät niin tuskallisilta ja vaivautuneilta, että Christophea järkytti. Christophe olisi tahtonut sanoa hänelle jotakin, tai edes tervehtiä häntä, mutta Corinne vei hänet kiivaassa pyörteessään pois kirkosta. Pian he erosivat. Corinnen täytyi valmistautua näytäntöön, joka alkoi saksalaiseen tapaan aikaiseen illalla. Mutta tuskin oli Christophe tullut kotiin, niin hänen ovikellonsa soi, ja hänelle tuotiin seuraava kirje Corinnelta:

Onnenpotku! Jezabel kipeä! Näytäntö peruutettu! Eläköön vapaus!... Ystäväiseni, tulkaa heti, syödään pikku seksa yhdessä!

Ystävättärenne! _Corinnette_.

P.S. -- Tuokaa paljon sävellyksiä mukaan!...

Christophen oli ensin vaikea ymmärtää mitään. Kun hän sitten ymmärsi, ihastui hän yhtä paljon kuin Corinne ja riensi kohta hotelliin. Hän pelkäsi, että siellä olisi koko joukkue päivällisellä;, mutta siellä ei ollutkaan ketään. Itse Corinnekin näytti kadonneen. Viimein kuuli Christophe hänen hälisevän ja nauravan Jossakin huoneiston toisessa päässä. Christophe lähti häntä hakemaan ja löysi hänet viimein keittiöstä. Corinnen päähän oli pistänyt valmistaa erästä omaa ruokaansa, eteläranskalaista herkkua; sen ylenpalttinen tuoksu täytti pian koko kaupunginkorttelin ja olisi voinut herättää vaikka kivetkin eloon. Hän oli erinomaisissa väleissä hotellin lihavan omistajattaren kanssa, he solkkasivat keskenään jotakin hirvittävää kielisotkua, jotain saksan, ranskan ja hottentotinkielen sekoitusta, jolle ei mikään nimi sopinut. He nauroivat molemmat kilpaa ja maistattivat toisillaan kumpikin keitoksiaan. Christophen tulo lisäsi meteliä. Hänet tahdottiin työntää ulos ovesta; mutta hän piti puolensa ja sai myöskin maistaa tuota erinomaista laitosta. Christophe irvisti sille happamesti, ja Corinne sanoi silloin, että hän oli barbaari ja teutooni ja ettei maksanut vaivaa koettaa parastaan hänen tähtensä.

He menivät nyt takaisin pieneen saliin, jossa oli jo pöytä katettu, nimittäin kahdelle hengelle, Christophelle ja Corinnelle. Christophe ei saattanut olla kysäisemättä, missä Corinnen toverit olivat. Corinne vastasi huolimattomasti:

-- En tiedä.

-- Te ette syö yhdessä illallisia?

-- Emme koskaan! Siinä jo yllin kyllin, että täytyy olla teatterissa yhdessä!... Vieläkö pitäisi nähdä heitä ruokapöydässä!...

Moinen poikkesi niin suuresti saksalaisista tavoista, että se Christophea sekä hämmästytti että hurmasi:

-- Minä luulin, sanoi hän, että teikäläiset ovat seurakansaa!

-- No, enkö minä siis ole seuraolento?

-- Seurakansalla tarkoitan: elämistä yhteispiirissä, yhteiskunnassa. Katsokaapa näitä meitä vain! Miehet, naiset ja lapset, kaikki he ovat seurain osia ja jäseniä, syntymästä hautaan saakka. Kaikki tehdään Seurassa: täällä syödään, lauletaan, ajatellaan Seuroissa. Kun Seura aivastaa, niin jäsenkin aivastaa; ei juoda yhtään ainoaa pukkia kilistämättä Seuran kanssa.

-- Se mahtaa olla viehättävää, vastasi Corinne. Miksikä ei yhtä hyvin juoda samasta lasista?

-- Eikö se ole veljellistä?

-- Helkuttiin veljellisyys! Minä olen mielelläni "veli" niiden kanssa, jotka miellyttävät minua, mutta muiden kanssa en ole... ush, sellainenhan ei ole mitään seuraa, se on muurahaispesä!

-- Ajatelkaa siis, miten hauska minulla täällä on, minulla, joka ajattelen samaan tapaan kuin tekin!

-- Tulkaa sitten meille!

Christophella ei ollut parempaa toivomusta. Hän kyseli Corinnelta kaikenlaista Parisista ja ranskalaisista. Corinne vastasi hänelle selityksillä, jotka eivät olleet täysin paikkaansa pitäviä. Hänen etelämaiseen kerskuntaansa yhtyi nyt vaistomainen halu häikäistä kuulijaansa. Hänen sanojensa mukaan olivat Parisissa kaikki ihmiset vapaita; ja koska kaikki ihmiset Parisissa olivat älykkäitä, niin jokainen käyttikin vapauttaan, kukaan ei käyttänyt sitä väärin; jokainen teki, mitä halutti, ajatteli, uskoi, rakasti tai ei rakastanut muuta kuin halunsa mukaan: siinä ei ollut kenelläkään mitään sanomista. Siellä eivät ihmiset suinkaan tunkeutuneet kääntämään toistensa vakaumuksia, urkkimaan omantunnon asioita, komentelemaan aatteita. Siellä eivät myöskään poliittiset henkilöt sekaantuneet taidetta ja kirjallisuutta koskeviin asioihin, eivätkä jakaneet kunnianmerkkejä, paikkoja ja rahaa ystävilleen ja liiketutuilleen. Parisissa eivät nurkkakunnat määräilleet taiteilijain menestystä ja mainetta, sanomalehtimiehiä ei ostettu, kirjailijat eivät särkeneet suitsutusastiaa toistensa päähän silloin, kun eivät voineet halkaista sillä kilpailijansa kalloa. Parisissa ei arvostelu tukeauttanut tuntemattomia kykyjä eikä polvistunut imartelemaan hyväksyttyjä suuruuksia. Siellä ei pelkkä menestys, menestys millä hinnalla tahansa, pyhittänyt kaikkia keinoja eikä hankkinut yksinään yleisön sokeaa jumaloimista. Tavat olivat lempeät, ystävälliset, kohteliaat. Ihmisten välillä ei katkeruutta. Koskaan ei ketään paneteltu. Kukin auttoi toistaan. Jokainen uusi tulokas, jolla oli arvoa, sai olla varma siitä, että hänet otettiin vastaan syli avoinna ja hänen tielleen kylvettiin kukkia. Puhdas, kaunoinen rakkaus täytti ritarillisten ja epäitsekkäiden ranskalaisten sielut; ja ainoa naurettava heissä oli heidän idealisminsa, josta johtui, että he tunnetusta älystään huolimatta antoivat muiden kansain pettää itseään.

Christophe kuunteli suu auki; ja kannattipa moista tosiaan kummastellakin. Corinne ihmetteli jo itsekin, kuullessaan omia sanojaan. Hän oli unohtanut, mitä hän eilen oli kertonut Christophelle menneen elämänsä vaikeuksista; eikä Christophe tullut ajatelleeksi nyt niitä enempää kuin hänkään.

Kuitenkaan ei Corinnelle riittänyt pelkästään se, että hän tahtoi saada saksalaiset rakastamaan hänen isänmaataan: hän tahtoi yhtä paljon rakkautta itsekin. Kokonainen ilta pienettä kuhertelutta olisi hänestä tuntunut kuivahkolta ja hiukan naurettavaltakin. Hän kiemaili Christophelle parhaansa mukaan; mutta se oli hukattua vaivaa: Christophe ei sitä huomannutkaan. Christophe ei ymmärtänyt, mitä pintapuolinen kuhertelu olikaan, hän rakasti kokonaan tai ei rakastanut ollenkaan. Silloin, kun hän ei rakastanut, oli hän kaukana rakkauden ajattelemisestakin. Hän oli suuresti kiintynyt Corinneen ystävänä. Tuo etelämainen luonne, joka oli hänelle aivan uutta, veti häntä kovasti puoleensa; Corinnen sydämellisyys, iloisuus ja vilkas ja vapaa äly olivat epäilemättäkin syitä, jotka olisivat riittäneet saamaan miehen rakastumaan; mutta "tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo", eikä se nyt puhaltanut sinnepäin. Ja leikitellä rakkautta olematta rakastunut, se ei olisi koskaan pälkähtänyt Christophen päähän.

Christophen kylmyys huvitti Corinnea. Hän istui Christophen vieressä pianon edessä, ja kun Christophe soitti kappaleita, jotka hän oli tuonut tullessaan, pisti Corinne kätensä hänen kaulaansa ja kumartui, voidakseen paremmin seurata nuotteja, pianoa kohti ja painoi silloin poskensa melkein ystävänsä poskeen kiinni. Christophe tunsi hänen silmäripsiensä sipuvan hipiäänsä, ja näki aivan läheltä hänen veitikkamaiset silmäteränsä, hänen viehkeän ja nokkelan pikku suunsa ja hienot ihohaituvat hänen ylähuulessaan, joka meni suppuun aivan kuin odottaen. -- Corinne odotti. Christophe ei ymmärtänyt kehoitusta; Corinne oli tiellä hänen soittaessaan: muuta ei Christophe ajatellut. Vaistomaisesti hän väistyi sivummalle, siirtäen tuolinsa erilleen Corinnesta. Kun hän hetken päästä kääntyi Corinneen päin puhuakseen hänelle jotain, näki hän, että Corinne oli purskahtaa nauruun; kuopat hänen poskissaan värisivät ja nauroivat, ja hän puri huulensa yhteen ja näytti tuskin jaksavan pidättää itseään.

-- Mikä nyt? kysyi Christophe kummastuneena.

Corinne katsoi häneen ja purskahti taas nauruun.

Christophe ei käsittänyt mitään:

-- Mitä te nauratte? kysyi hän; sanoinko minä jotain typerää?

Kuta enemmän Christophe vaati selitystä, sitä hullummin Corinne nauroi. Kun hän lopetti, ei hänen tarvinnut muuta kuin katsahtaa Christopheen ja nähdä, kuinka ällistynyt toinen oli, ja hän alkoi yhä hurjemmin nauraa. Corinne nousi ylös, ryntäsi huoneen toiselle puolelle sohvalle, painoi kasvonsa pieluksiin ja nauroi tikahtuakseen; koko hänen ruumiinsa hytkyi naurusta. Hänen naurunsa tarttui Christopheenkin, Christophe tuli luokse ja taputti häntä selkään. Kun Corinne oli nauranut pohjaan asti, nosti hän päätään, pyyhki silmänsä, sillä hän oli nauranut niin, että sai vedet silmiinsä, ja ojensi hänelle molemmat kätensä:

-- Miten hyvä poika te olette! sanoi hän.

-- Kyllä kai, ilkeämpi monia.

Corinne sai taas naurunpuuskan, pitäen yhä Christophen käsiä käsissään.

-- Ei vakava tämä ranskalainen, la Françoise? kysyi Corinne.

(Hän lausui: _"Françouése"_.)

-- Te pilkkaatte minua, vastasi Christophe leppoisesti.

Corinne katsoi häneen lauhkeasti, pudisti voimakkaasti hänen käsiään ja sanoi:

-- Ystäviä, eikö niin?

-- Kyllä, vastasi Christophe ja puristi puolestaan hänen kättään.

-- Sanokaa, ajattelettehan Corinnettea, kun hän ei ole enää täällä? Ettehän ole vihainen _Françoiselle_, siitä, että hän ei ole vakava?

-- Ja _Françoise_ ei kai ole vihainen barbaarille ja teutoonille siitä, että hän on niin tuhma?

-- Juuri sentähden hänestä pidetäänkin... Hän tulee kai näkemään minua Parisiin?

-- Sen lupaan... Ja te, te kirjoitatte minulle?

-- Sen minä vannon... Sanokaa nyt tekin: Minä vannon.

-- Kyllä, sen vannon.

-- Ei, ei tuolla tavalla. Täytyy nostaa kätensä ylös.

Ja Corinne matki Horatiusten valaa. Corinne vaati Christophelta lupauksen, että Christophen oli kirjoitettava häntä varten kappale, melodraama, joka käännettäisiin ranskankielelle ja jonka Corinne näyttelisi Pariisissa. Seuraavana päivänä oli Corinnen matkustettava joukkueensa mukana kaupungista pois. Christophe lupasi mennä tapaamaan häntä ylihuomenna Frankfurtiin, jossa seurue esiintyi vielä yhtenä iltana. He juttelivat keskenään sievoisen ajan. Corinne lahjoitti Christophelle valokuvansa, jossa hän esiintyi melkein alastomana, ainoastaan harso rinnoillaan ja uumillaan. He erosivat iloisesti ja suutelivat toisiaan kuin veli ja sisar. Siitä asti, kun Corinne oli huomannut, että Christophe piti hänestä, mutta ei laisinkaan ollut häneen rakastunut, oli hänkin tyytynyt pitämään hänestä ilman rakkautta, aivan kuin hyvästä toverista.