Part 10

He menivät sisään. Mannheimien aitio oli vastapäätä näyttämöä ja hyvin avonainen: siellä oli mahdotonta pysyä kätkössä. On tarpeetonta sanoa, ettei heidän tulonsa jäänyt huomaamatta. Christophe osoitti nuorelle tytölle paikan ensimäisessä tuolirivissä ja jäi itse taemmaksi, ettei olisi häirinnyt häntä. Tyttö istui suorana ja jäykkänä ja uskalsi tuskin kääntää päätänsä, niin kauhean häpeissään hän oli; hän katui nyt koko sydämestään, että oli myöntynyt tulemaan. Christophe tahtoi antaa hänelle aikaa rauhoittua ja kun hän ei sitäpaitsi tiennyt, mitä hänelle puhua, oli hän katselevinaan muualle. Minnepäin hän käänsikin silmänsä, oli hänen helppo huomata, että hänen läsnäolonsa tämän tuntemattoman toverin seurassa keskellä komeaa aitioyleisöä oli tehnyt pikkukaupungin juoruilevan väen uteliaaksi. Christophe leimautti vihaisia katseita niihin, jotka häntä tähystelivät; häntä raivostutti, että muut tahtoivat välttämättä pitää huolta hänestä, vaikkei hän välittänyt heistä. Hän ei ajatellutkaan, että tämä uteliaisuus kohdistui vielä enemmän hänen aitiotoveriinsa kuin häneen itseensä, ja paljoa loukkaavammalla tavalla. Christophe tahtoi nyt näyttää, ettei hän huolinut kerrassaan mitään siitä, mitä ihmiset sanoivat tai ajattelivat, ja senvuoksi kumartui hän eteenpäin ja alkoi pakinoida tytön kanssa. Tyttö näytti kauhistuvan niin tavattomasti sitä, että Christophe puhutteli häntä, ja niin onnettomalta hän näytti, kun hänen täytyi vastata Christophelle, saaden suustaan vaivalla tuskin lyhyet: "on" tai "ei", uskaltamatta edes Christopheen katsahtaa, että Christophen tuli hänen arkuuttaan sääli ja hän vetäytyi takaisin omaan aitionurkkaansa. Onneksi alkoi samassa näytäntö.

Christophe ei ollut lukenut ohjelmaa eikä hän ollut välittänyt ottaa selvää, mitä osaa tuo suuri näyttelijätär esitti: hän oli noita viattomia ihmisiä, jotka menevät teatteriin katselemaan itse kappaletta, eivätkä näyttelijöitä. Hän ei ollut tullut aprikoineeksi, olisiko kuuluisa näyttelijätär nyt Ofelia vai Kuningatar; jos hän olisi johtunut asiaa ajattelemaan, olisi hän olettanut, että hän näyttelisi iäkkäämpää heistä, nimittäin Kuningatarta. Mutta seikka, jota hän ei olisi kuunaan voinut kuvitellakaan, oli se ihme, että tuo nainen näytteli _Hamletia_. Kun hän nyt näki Hamletin, kun hän kuuli tuon puhuvaa nukkea muistuttavan äänen, niin hän tuskin uskoi korviaan; hän luuli suorastaan näkevänsä unta...

-- Mutta kuka, mikä tuo on? kysyi hän itsekseen puoliääneen. Eihän tämä toki ole...

Ja kun hänen täytyi todeta, että se oli "kuitenkin" Hamlet, niin päästi hän pahan kirouksen, jota hänen nuori aitiotoverinsa ei onneksi ymmärtänyt, sillä hän oli ulkomaalainen... mutta joka sitävastoin ymmärrettiin erinomaisesti viereisessä aitiossa, koskapa hän heti paikalla sai vihaisen käskyn olla hiljaa. Hän vetäytyi taemmaksi aitionperukkaan saadakseen sadatella rauhassa. Hänen vihansa ei lauhtunut. Jos hän olisi ollut oikeudenmukainen, olisi hän jossakin määrin kunnioittanut taiteilijattaren valheasun aistikkuutta ja luonnon ja taiteen yhteistä voimanäytettä, joka salli tuon kuusikymmen-vuotiaan naisen esiintyä nuorukaisen puvussa, jopa näyttää siinä kauniiltakin, -- ainakin suopeain katselijain mielestä. Mutta Christophe vihasi akrobaattitemppuja ja kaikkea, mikä väärentää luontoa ja tekee sille väkivaltaa. Hän tahtoi, että naisen on oltava nainen ja miehen mies. (Se seikka ei nykyaikaan ole liioin tavallista.) Jo Beethovenin Leonoran lapsellinen ja hieman naurettava valhehahmo oli hänestä ilkeänlainen. Mutta Hamlet sellaisessa asussa: se meni hänestä jo yli rajojensa, se oli hänestä mielettömyys. Tehdä tuosta rotevasta Tanskan prinssistä, lihavasta ja kelmeästä, koleerisesta, ovelasta, järkevästä ja harha-aistimuksia näkevästä olennosta nainen, -- eikä nainenkaan: sillä nainen, joka näyttelee miestä, ei ole koskaan mitään muuta kuin luonnoton kummitus, -- niin, tehdä Hamletista kuohilas, kiero sekasikiö,... siihen vaadittiin koko nykyajan vetelyyttä, koko kritiikin uskomatonta typeryyttä; muussa tapauksessa ei moista mautonta joutavuutta olisi voitu kärsiä ainoatakaan päivää, se olisi vihelletty heti ulos!... Näyttelijättären ääni sai Christophen lopullisesti suunniltaan. Hänellä oli tuollainen laulava ja tasaisesti nakutteleva lausunta, tuollainen yksitoikkoinen laulukieli, joka näyttää Champmeslén ja Hôtel de Bourgognen päivistä saakka olevan maailman runottomimman kansan parhaassa suosiossa. Christophea se kiusasi niin, että hänen teki mieli piehtaroida maassa. Hän pyöräytti selkänsä näyttämöön päin, hän irvisteli ja käänsi kasvonsa aition seinään, aivan kuin lapsi, joka on pantu nurkkaan häpeämään. Onneksi ei hänen teatteritoverinsa uskaltanut häneen katsoa; sillä jos hän olisi hänet nähnyt, olisi hän luullut, että hän oli hullu.

Yhtäkkiä jätti Christophe irvistelynsä. Hän istui liikkumatta ja vaiti. Hänen korviinsa oli kuulunut kaunis ja musikaalinen ääni, nuori naisen ääni, vakava ja suloinen. Christophe teristi korviaan. Sikäli kuin näyttelijätär puhui, kääntyi Christophe uteliaana tuolillaan, nähdäkseen, mikä lintu se noin visersi. Hän näki Ofelian. Tosin sillä ei ollut mitään tekemistä Shakespearen Ofelian kanssa. Se oli kaunis tyttö, kookas, vankka ja samalla solakka, kuin jokin kreikkalainen kuvanveistos, Elektra tai Kassandra. Näyttelijätär aivan pursui elämää. Vaikka hän kuinka koetti sulkeutua osaansa, niin säteili nuoruus ja riemu koko voimallaan hänen olennostaan, hänen liikkeistään, hänen ruskeista silmistään, jotka nauroivat vastoin hänen tahtoaankin. Ja niin suuri on kauneuden voima, että Christophe, joka äsken oli ollut armottoman kylmä koko Hamletin tulkinnalle, ei nyt enää ollenkaan johtunut suremaan, ettei Ofelia millään tavoin muistuttanut sitä kuvaa, joka hänellä oli Ofeliasta; ja Christophe uhrasi arvelematta entisen mielikuvansa. Tiedottomasti itseään pettäen, niinkuin helposti kiihtyvät ihmiset aina, löysi hän nyt suorastaan elävän totuuden tuossa nuorekkaassa hehkussa, joka paloi esiintyjän neitseellisen sydämen pohjalla, puhtaan ja ajatuksiltaan epätietoisen. Mutta suurimpana hurmauksen syynä oli hänen lumoava äänensä; se oli puhdas, lämmin ja pehmeä kuin sametti: jokainen sana soi kuin kaunis akordi; tavujen ympärillä tanssi aivan kuin ajuruohon tai metsämintun tuoksu, Etelä-Ranskan naurava sävy ponnahtelevina rytmeinä. Kummallinen näky: Ofelia Arlesin mailta. Näyttelijätär toi mukanaan hieman kultaista aurinkoaan ja huimaa mistraliaan.

Unohtaen kokonaan aitiotoverinsa oli Christophe nyt siirtynyt hänen rinnalleen etumaiselle tuoliriville; hän katseli katsomistaan kaunista näyttelijätärtä, jonka nimeä hän ei tiennyt. Mutta yleisö ei suinkaan ollut tullut kuuntelemaan tuntematonta eikä välittänyt hänestä laisinkaan. Se ei taputtanut käsiään muulloin kuin nais-Hamletin puhuessa. Silloin Christophe ärjähteli ja hänen huuliltaan pääsi: "Aasit!" -- niin hiljaisella äänellä, että se kuului kymmenen metrin päähän.

Vasta kun väliverho oli laskeutunut, muisti hän teatteritoverinsakin; ja kun hän näki tytön yhä yhtä hämillään kuin ennen, niin ajatteli hän hymyillen, kuinka hänen oma eriskummainen käytöksensä oli mahtanut häntä peljästyttää. -- Eikä Christophe erehtynyt siinä: tuota nuorta tyttöä, jonka sattuma oli tuonut muutamaksi lyhyeksi tunniksi Christophen lähistölle, vaivasi näet melkein sairaalloinen arkuus: ainoastaan se seikka, että hän oli tänä iltana ollut poikkeuksellisen haltioitumisen tilassa, oli saanut hänet niin rohkeaksi, että hän myöntyi Christophen kutsuun. Tuskin oli hän siihen suostunut, niin hän toivoi jo kaikin mokomin, että pääsisi aitiosta pois, keksisi jonkin tekosyyn paetakseen. Asia muuttui kahta kamalammaksi, kun hän huomasi olevansa yleisön uteliaisuuden uhrina; ja hänen tuskansa kasvoi kasvamistaan sikäli kuin hän kuuli selkänsä takaa -- (taakseen ei hän tohtinut vilkaistakaan) seuratoverinsa julmat sadatukset ja kiukkuiset ärähtelyt. Hän odotti Christophelta mitä tahansa; ja kun Christophe tuli istumaan hänen viereensä, oli hän hyytyä kauhusta; niitähän tuon miehen päähän vielä pistäisikään? Hän olisi tahtonut vaipua kymmenen syltä maan alle. Hän vetäytyi vaistomaisesti kauemmaksi; häntä peloitti koskettaakin Christopheen.

Mutta koko hänen pelkonsa haihtui heti, kun hän väliajalla kuuli Christophen sanovan lauhkealla äänellä:

-- Minä olen hyvin epämiellyttävä naapuri, eikö niin? Antakaa minulle anteeksi.

Silloin katsoi tyttö Christopheen ja näki saman ystävällisen hymyn, joka oli saanut houkutelluksi hänet teatteriin.

Christophe jatkoi:

-- Minä en voi salata, mitä ajattelen... Mutta tämä oli liian inhoittavaa!... Tuo nainen, vanha muori!...

Ja Christophe irvisti uudestaan inhosta.

Tyttö hymyili, ja sanoi aivan hiljaa:

-- Kuitenkin se oli kaunista.

Christophe huomasi hänen puhuvan murteellisesti saksaa, ja kysyi:

-- Oletteko ulkomaalainen?

-- Kyllä, vastasi tyttö.

Christophe katsahti hänen vaatimatonta pukuaan:

-- Opettajatarko? kysyi hän. Toinen punastui ja vastasi:

-- Niin.

-- Mistä ulkomailta? Tyttö vastasi:

-- Minä olen ranskalainen. Christophe teki hämmästyneen liikkeen:

-- Ranskalainen? En olisi sitä koskaan uskonut.

-- Miksikä ette? kysyi toinen arasti.

-- Te... te olette niin... vakava! vastasi Christophe.

(Tytöstä tämä ei ollut aivan suuri kohteliaisuus.)

-- On niitä Ranskassakin sellaisia, vastasi hän kovin hämillään.

Christophe katsahti hänen rehellisiä pikku kasvojaan, kaarevaa otsaa, pientä, suoraa nenää, hienoa leukaa, kihahtavia poskia ja kastanjanruskeaa tukkaa. Mutta hän ei häntä nähnyt: hän ajatteli tuota kaunista näyttelijätärtä. Hän toisti:

-- Kummallista, että te olette ranskalainen!... Todellakin, olette samasta maasta kuin Ofelia? Sitä ei voisi uskoa.

Hetken vaiti oltuaan Christophe lisäsi:

-- Kuinka hän on kaunis!

Hän ei yhtään huomannut, että hän ikäänkuin vertaili siten toisiinsa vierustoveriaan ja tuota näyttelijätärtä ja oli ensinmainitulle epäkohtelias. Tyttö ymmärsi sen heti; mutta hän ei ollut siitä millänsäkään: sillä hän oli aivan samaa mieltä kuin Christophe. Nyt koetteli Christophe saada häneltä joitakin tietoja näyttelijättärestä; mutta tyttö ei hänestä tiennyt mitään; näki, ettei hän ollut juuri perillä teatteriasioista.

-- Teistä on kai hauskaa kuulla vähän ranskaa? kysyi Christophe.

Christophe laski muka leikkiä, mutta se sattui oikeaan kohtaan.

-- Ah, äännähti tyttö niin vilpittömästi, että Christophea hämmästytti; se tuntuu niin hyvältä! Minua tukahuttaa täällä.

Christophe katseli häntä nyt tarkkaavammin: tyttö puristi sormiansa nyrkkiin ja näytti vaivatulta. Mutta sitten ajatteli tyttö pian, että ehkäpä hänen sanansa loukkasivat Christophea, ja silloin hän jatkoi:

-- Oh, anteeksi, en tiedä oikein, mitä puhelen. Christophe purskahti nauruun:

-- Älkää joutavaa puolustelko! Te olette aivan oikeassa. Ei tarvitse olla ranskalainen, muutenkin täällä tukehtuu. Puh!

Christophe kohautti hartioitaan ja veti henkeä sisäänsä.

Mutta tyttöä hävetti, että hän oli niin paljastanut tunteitaan, ja siitä alkaen hän oli vaiti. Lisäksi hän oli huomannut, että vierusaitioista kuunneltiin tarkkaan heidän pakinaansa; ja myöskin Christophe huomasi sen raivokseen. He keskeyttivät siis; ja odottaessaan väliajan loppumista meni Christophe ulos teatterin lämpiöön. Tuon tytön sanat soivat yhä hänen korvissaan; mutta kuitenkin hän oli hajamielinen: Ofelian kuva häilyi hänen sielussaan. Seuraavien näytösten aikana se valtasi hänet aivan täydellisesti; ja kun kaunis näyttelijätär joutui viimein mielipuoli-kohtaukseen, rakkauden ja kuoleman haikeihin lauluihin, sai hänen äänensä niin liikuttavan sävyn, että se suorastaan järkytti Christophea: Christophe tunsi, että hän purskahtaisi itkeä ulisemaan kuin koiranpenikka. Hän vimmastui, että hän oli muka niin heikko -- (sillä hän ei hyväksynyt sitä, että oikea taiteilija itkee), -- ja kun hän ei tahtonut joutua naurun esineeksi, lähti hän yhtäkkiä aitiosta tiehensä. Teatterin käytävä ja lämpiö olivat tyhjät. Huomaamatta minne oikein aikoi, laskeutui hän kiihdyksissään alas teatterin portaita ja meni ulos. Hänen piti saada hengittää yön kylmää ilmaa, harppailla pimeitä ja melkein autioita katuja. Hän huomasi viimein seisovansa erään kanavan reunalla, nojaten kaiteeseen ja katsellen hiljaiseen veteen, jossa kaasulyhtyjen valovälkkeet varjojen keskellä läpättivät. Samanlainen oli hänen sielunsakin: se oli tumma ja värisevä; hän ei voinut erottaa siinä muuta kuin suuren ilon, joka hyppelehti pinnalla. Tornikellot löivät. Hänen oli mahdotonta nyt palata teatteriin ja kuunnella kappaletta loppuun. Nähdä Fortinbrasin voittoa? Ei, se ei häntä houkutellut... Mokomakin voitto! Kukapa kadehtisi voittajaa? Kuka tahtoisi olla hän, jonka kaikki julman ja naurettavan elämän villit voimat ovat saaneet kouriinsa? Koko teos on kauhea syytös elämää vastaan. Mutta siinä kuohuu kuitenkin sellainen elämän voima, että suru muuttuu riemuksi ja katkeruus juovuttaa...

Christophe meni kotiinsa ajattelematta enää tuota tuntematonta nuorta tyttöä, jonka hän oli jättänyt aitioon ja jonka nimeä hän ei edes tiennyt.

Seuraavana aamuna lähti hän tapaamaan näyttelijätärtä, erääseen kolmannenluokan pikku hotelliin, johon impressaario oli määrännyt hänet ja hänen toverinsa, kun taas maailmankuulu näyttelijätär oli asettunut kaupungin komeimpaan hotelliin. Christophea pyydettiin astumaan pieneen, huonossa kunnossa olevaan saliin, jossa vetelehti vielä avatun pianon kannella aamiaisen tähteitä, hiusneulain ja repeytyneitten, epäsiistien nuottivihkojen rinnalla. Viereisessä huoneessa lauloi Ofelia täyttä suuta, aivan kuin lapsi, joka iloitsee saadessaan pitää kovaa ääntä. Kun hänelle ilmoitettiin, että oli tullut vieras, keskeytti hän hetkeksi laulunsa ja kysyi iloisella äänellä, ja niin kovalla, että voi arvata, ettei hän ollenkaan välittänyt, vaikka se kuuluikin seinän toiselle puolelle:

-- Mitä se herra tahtoo? Mikä hänen nimensä On?... Christophe... Christophe mikä?... Christophe Krafft?... Sepäs on vasta nimi!

(Näyttelijätär toisti pari kolme kertaa tuon nimen, tärisyttäen tavattomasti r-kirjainta.)

-- Sehän on kuin kirous...

(Ja sitten päästi hän erään kirouksen.)

-- Onko hän nuori vai vanha?... Miellyttävä...

-- No hyvä on, minä menen.

Ja hän lauloi jälleen:

-- Ei mikää suloisempaa kuin lempeni lie...

Ja laulaessaan hän kolusi huoneessaan ja sadatteli etsien norsunluista kampaansa, joka oli hukkunut keskelle yleistä sekamelskaa. Viimein tuli hän kärsimättömäksi ja alkoi kiukutella ja temmeltää. Vaikkei Christophe nähnyt häntä, kuvitteli hän kaikkia hänen liikkeitään ja huitomisiaan seinän takana ja nauroi itsekseen makeasti. Viimein kuuli hän lähestyvät askelet, ovi lensi voimalla auki; ja Ofelia ilmestyi hänen eteensä.

Hän oli puolipukimissaan, yllänsä kampausviitta, jota hän puristi kiinni vyötäröiltä, paljaat käsivarret näkyivät laajoista hihansuista, tukka oli huonosti koottu, kiharoita heilui silmillä ja poskilla. Hänen kauniit, ruskeat silmänsä nauroivat, suu nauroi, posket nauroivat, pieni kuoppa leuassakin näytti nauravan. Kauniilla ja syvänsoivalla äänellä hän pyysi anteeksi, mutta ei kovinkaan paljoa, että hän näyttäytyi tällaisena. Hän tiesi, ettei siinä ollut mitään anteeksi pyytämistä, vaan että vieras olisi siitä hänelle ainoastaan kiitollinen. Hän luuli Christophea joksikin sanomalehtimieheksi, joka oli tullut häntä haastattelemaan. Mutta hän ei suinkaan ollut pettynyt, kun Christophe sanoi tulleensa vain omaksi ilokseen ja sentähden, että hän ihaili häntä; näyttelijätär päinvastoin siitä ihastui. Hän oli hyvä tyttö, helläsydäminen ja miellytyshaluinen; eikä hän koettanutkaan salata: Christophen vierailu ja ihailu tekivät hänet ylen onnelliseksi: -- (hän ei ollut, vielä liioin turmeltu imarruksilla). -- Hän oli kaikissa liikkeissään, koko käytöksessään ja yksinpä pikku turhamaisuudessaan ja lapsellisessa viehätyshalussaankin niin luonnollinen, ettei hän joutunut yhtään hämilleen. He olivat kohta aivan kuin vanhoja ystäviä. Christophe solkkasi hiukan ranskaa, näyttelijätär jonkun sanan siansaksaa: tunnin kuluessa kertoivat he toisilleen jo kaikki salaisuutensa. Näyttelijätär ei ajatellutkaan, että Christophe oli ollut hänen luonaan jo niinkin kauan. Tuo terve ja iloinen, älykäs ja hyväsydäminen Etelän nainen, joka oli kuolla ikävään keskellä ahdasjärkisiä tovereitaan ja täällä vieraassa maassa, jonka kieltä hän ei osannut ja jossa ei ollut hänelle ominaista iloa, oli nyt onnellinen, kun löysi puhetoverin. Mitä Christopheen tulee, hänestä tuntui kuvaamattoman hyvältä tavata tämä Ranskan vapaa tyttö, joka uhkui kansanomaista raikkautta, keskellä kaupunkinsa ahdasmielisiä ja kieroja pikkuporvareita. Hän ei tuntenut vielä tällaisten luonteiden pintapuolisuutta, ei tiennyt, ettei heillä, päinvastoin kuin saksalaisilla, ole päässä eikä sydämessä koskaan juuri enempää kuin mitä he näyttävät, -- usein ei senkään vertaa. Mutta joka tapauksessa oli näyttelijätär nuori ja elävä olento, hän sanoi suoraan ja peittelemättä, mitä ajatteli; hän arvosteli kaikkea vapaasti, raikkain ja selkein silmin; hänen läheisyydessään tunsi hieman hänen kotimaansa mistralia, joka lakaisee pois kaikki usvat. Hän oli lahjakaskin. Vaikkei hänellä ollutkaan sivistystä eikä ajattelukykyä, niin aavisti hän heti paikalla ja koko sydämellään kaiken, mikä oli kaunista ja hyvää, tunsi sen niin, että tuli vilpittömästi liikutetuksi; ja tuokion päästä hän nauroi taas kohti kurkkua. Tosin hän oli koketti, hän veikeili silmillään, hänestä ei ollut suinkaan vastahakoista näyttää hiukan paljaita käsivarsiaan ja poveaan kampausröijyn raosta: hän olisi mielellään vääntänyt Christophen pään sekaisin; mutta sen teki hän pelkästään vaistosta. Siinä ei ollut mitään laskelmaa; vielä mieluisempaa oli hänestä nauraa, jutella iloisesti, olla hyvä toveri, "hyvä poika, ilman mutkia ja koukkuja". Hän kuvaili Christophelle teatterielämän pikku varjopuolia, toveriensa typerää kateellisuutta, Jezabelin, -- (sillä nimellä kutsui hän suurta näyttelijätärtä). -- rettelöimisiä, -- kuinka tuo suuruus ei tahtonut antaa hänen päästä loistamaan. Christophe puolestaan uskoi hänelle harminsa saksalaisiin nähden: näyttelijätär taputti silloin käsiään ja yhtyi riemuiten samaan virteen. Hän oli kyllä hyvä eikä tahtonut puhua pahaa kenestäkään; mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä sitä tekemästä; ja vaikka hän syyttikin itseään häijyydestä, jos hän ilkkui jollekulle, purki hän eräitä henkilöitä kohtaan hulluttelevana virtana kaiken Etelä-Ranskan ihmisille ominaisen veitikkamaisen huumorinsa ja realistisen huomiokykynsä: sitä hän ei voinut vastustaa, ja niin piirsi hän nopeasti ja sattuvin sanoin monia muotokuvia. Sitten nauroi hän iloisesti, vaalein huulin, jotka silloin näyttivät hänen pikku pedon hampaansa; ja tummain piirien ympäröimät silmät säkenöivät hänen ihomaalin kelmentämissä kasvoissaan.

Yhtäkkiä huomasivat he, että he olivat puhelleet jo toista tuntia. Christophe ehdotti Corinnelle -- (se oli näyttelijättären teatterinimi) -- että hän saisi tulla noutamaan Corinnea iltapuolella ja lähteä näyttelemään hänelle kaupunkia. Corinnesta oli ajatus ihastuttava; ja he sopivat, että he tapaisivat toisensa heti päivällisen jälkeen.

Määrätyllä hetkellä Christophe tuli sitten hotelliin. Corinne istui pienessä salissa, lukien ääneen jotakin vihkoa, joka oli hänellä kädessä. Hän otti Christophen vastaan iloista naurua loistavin silmin, mutta ei kuitenkaan keskeyttänyt lukuaan ennenkuin oli lopettanut lauseen. Sitten hän viittasi Christophea istumaan viereensä sohvaan:

-- Asettukaa tuohon, älkääkä jutelko mitään, sanoi Corinne; minä silmäilen vielä rooliani. Siihen menee noin neljännestunti.

Corinne veti vihkoon sanain alle kynnellään viivoja ja luki hyvin nopeasti ja hutiloiden, aivan kuin pikku tyttö, jolla on kiire. Christophe tarjoutui kuulustelemaan hänen läksyään. Corinne antoi hänelle vihkonsa, ja nousi aina ylös vastaamaan. Hän änkytteli, tai aloitti kolme neljä kertaa uudestaan melkein jokaisen lauseen lopun, ennenkuin pääsi seuraavaan. Hän pudisti päätään osaansa lausuillessaan, ja hänen tukkaneulansa lensivät sinne tänne permannolle. Kun jokin sana ei mitenkään tahtonut tarttua hänen muistiinsa, kiukustui hän kuin huonosti kasvatettu lapsi; joskus pääsi hänen suustaan soma kirous, tai karkeanlainenkin sana, -- eräs hyvinkin karkea ja aivan lyhyt, jolla hän haukkui itseään. -- Christophe hämmästyi, kuinka lahjakas ja lapsellinen hän oli yhtaikaa. Corinne saattoi löytää aivan moitteettoman ja liikuttavan sanonnan; mutta keskellä ajatusta, jossa hän näytti jo purkavan koko sielunsa, saattoi hän ladella joukon sanoja aivan ilmeettömästi. Hän lasketteli läksyään aivan kuin pikku papukaija, välittämättä, mitä se sisälsi: silloin tuli siitä hassunkurista puuta heinää. Hän ei ollut siitä milläänkään; kun hän sen huomasi, nauroi hän katketakseen. Viimein hän sanoi: "Piisaa!", tempasi vihkon Christophen käsistä, lennätti sen salin toiseen nurkkaan, ja julisti:

-- Väliaika! kello soi!... Mennään nyt kävelemään!

Christophe oli hiukan rauhaton hänen näyttämötyöstään ja kysyi tunnollisena kuin ainakin: -- Luuletteko, että tosiaan nyt osaatte? Corinne vastasi varmasti:

-- Kyllä. Mutta kuiskaaja, mitä varten hän sitten on olemassa?

Sitten hän meni huoneeseensa pistämään hattua päähänsä. Odottaessaan istui Christophe pianon ääreen ja heläytti muutamia akordeja. Corinne huusi viereisestä huoneesta:

-- Oh, mitä tuo on? Soittakaa vielä! Sehän on kaunista!

Ja hän tuli takaisin, sovitellen neulalla kiinni hattua tukkaansa. Christophe jatkoi. Kun hän lopetti, pyysi Corinne häntä soittamaan vielä. Corinne haltioitui, hän jakeli silloin runsaasti sellaisia pieniä, veikeitä ihastuksen huudahduksia, jotka ranskattarilta lähtevät niin helposti, olipa sitten kysymyksessä _Tristan_ tai kuppi suklaata. Christophe nauroi: tällainen ihastuksen ilmaisu oli hauskaa saksalaisten valtavien, pilviäpiirtävien ja jyhkeäin huudahdusten rinnalla. Molemmat ylistykset olivat liioittelua: toinen koetti tehdä lelusta vuoren, toinen vuoresta lelun; kumpikin olivat ne yhtä naurettavia; mutta tällä kertaa tuntui Christophista hauskemmalta se niistä, joka tuli hänelle miellyttävästä suusta. -- Corinne tahtoi tietää, mitä hän soitti; ja kun hän sai kuulla, että hän soitti omia kappaleitaan, niin hän oikein kirkaisi. Christophe oli kyllä sanonut jo hänelle tänä aamuna olevansa säveltäjä, mutta Corinne ei ollut tullut sitä ollenkaan huomanneeksi. Nyt istahti Corinne hänen viereensä ja pyysi häntä soittamaan kaikki, mitä hän oli säveltänyt. Kävelyretki unohtui kokonaan. Se ei ollut suinkaan mitään pelkkää kohteliaisuutta Corinnen puolelta: hän suorastaan jumaloi musiikkia, ja jos hänen oppinsa sillä alalla olikin vähäinen, korvasi sen ihmeellisen hyvä vaisto. Ensin ei Christophe käsittänyt häntä vakavasti, vaan soitti hänelle muutamia kaikkein yksinkertaisimpiaan. Mutta kun hän sattumalta osui soittamaan katkelman, josta hän itse erikoisesti piti, niin huomasi hän, että Corinnekin piti juuri siitä, vaikkei Christophe ollut siitä mitään hänelle puhunut; hän hämmästyi ja tuli iloiseksi. Ja silloin sanoi Christophe, naiivin kummastuneena kuin yleensä saksalaiset, kun kohtaavat musiikkia hyvin ymmärtävän ranskalaisen:

-- Sepä omituista. Teillähän on hyvä maku. Koskaan en olisi sitä uskonut...

Corinne nauroi hänelle vasten kasvoja.

Nyt huvittelihe Christophe valitsemalla yhä vaikeatajuisempia kappaleita, nähdäkseen, miten pitkälle Corinne jaksaisi häntä seurata. Mutta näyttelijätär ei tuntunut säikkyvän uskalletuintakaan omintakeista; ja kun Christophe soitti erään erikoisen omituisen melodiansa, jonka taiteellisuutta hän muuten oli jo alkanut epäillä, koska hän ei ollut saanut Saksassa ketään sitä hyväksymään, niin kuinka hän hämmästyikään, kun Corinne pyysi häntä soittamaan sen vielä uudestaan, ja nousi sitten ylös ja lauloi koko sävellyksen ulkomuistista, erehtymättä juuri ainoassakaan kohdassa Christophe käännähti hänen puoleensa ja tarttui kiihkeästi hänen käsiinsä:

-- Mutta tehän olette musiikki-ihminen! huudahti hän.