Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JEAN CHRISTOPHE IV

Kapinoitsija

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

Alkulause. I. Lentohiekkaa. II. Hiekka hautaa.

ROMAIN ROLLANDIN ALKULAUSE ENSIMÄISEEN PAINOKSEEN.

Jean-Christophen tarinan uuden sarjan ovella, sarjan, jossa tavattavat tuimanlaiset arvostelut saattavat useinkin loukata kaikkiin puoluekuntiin kuuluvia lukijoita, pyydän omia ja Jean-Christophen ystäviä huomaamaan, etteivät koskaan käsitä tuomioitamme lopullisina. Yksikään ajatuksistamme ei ole muuta kuin tuokio elämäämme. Mitä varten eläisimme, ellemme korjataksemme vikojamme, voittaaksemme itsessämme ennakkoluuloja ja laajentaaksemme päivä päivältä ajatuksiamme ja sydäntämme? Malttia hieman! Odottakaa luottamuksella, jos erehdymme. Tiedämme, että olemme erehtyväisiä. Kun huomaamme vikamme, tuomitsemme ne ankarammin kuin te. Joka hetki koetamme saavuttaa yhäti hiukan lisää totuutta. Kun on päästy matkan päähän, arvostellaan, miten ponnistuksemme onnistui. Niinkuin vanha sananparsi sanoo, "loppu elämää kiittää, ilta aamua."

Marraskuulla 1906.

R. R.

I

LENTOHIEKKAA

Vapaa! Hän tunsi olevansa vapaa!... Vapaa muista ja omasta itsestään! Intohimojen verkko, joka oli häntä kytkenyt kokonaisen vuoden, oli yhtäkkiä murtunut. Millä tavoin? Hän ei sitä laisinkaan tiennyt. Silmukat olivat antaneet myöten, kun hänen olemuksensa ryntäsi. Se oli tuollaista kasvuajan murroskautta, jolloin voimakkaat luonteet repivät väkivaltaisesti rikki menneen vuoden kuolleen kotelon, entisen, nyt heitä tukehuttavan sielunsa.

Christophe hengitti täysin keuhkoin, käsittämättä, mitä oikein oli tapahtunut. Jäätävän kylmä pohjatuuli vinkui kaupungin suuren portin holvissa, kun hän palasi maalta saattamasta Gottfriediä. Ihmiset painoivat päänsä kumaraan rajuilmaa vastaan. Työhön menevät tytöt ponnistivat vimmatusti päin tuulta, joka kiskoi heidän hameitaan; he pysähtyivät hengästyksissään hetkeksi, punoittavin poskin ja nenin, kiukustunein naamoin; näytti aivan siltä kuin heitä olisi itkettänyt. Christophe nauroi riemusta. Hän ei välittänyt vähääkään myrskystä. Hän ajatteli toista sisäistä myrskyä, josta hän viimeinkin oli päässyt. Hän katseli talvista taivasta, lumen verhoamaa kaupunkia, eteenpäin vaivalla ponnistelevia ihmisiä; hän katseli ympärilleen, katseli omaan itseensä: mikään ei sitonut häntä enää mihinkään. Hän oli yksin!... Yksin! Miten onnellista olla yksin, olla omaa itseään! Miten onnellista tuntea päässeensä kahleista, muistojen kidutuksesta, rakastettujen tai vihattujen kasvojen näkemisen harha-aistimuksista! Onnellista saada viimeinkin elää, ja olla nyt, -- ei elämän raatelema uhri, vaan sen herra!...

Hän tuli kotiin aivan valkeana lumesta. Hän ravisteli itseään iloissaan kuin koira. Kun hän meni Louisan ohitse, joka oli lakaisemassa porraskäytävää, nosti hän äitinsä koholle, huudahdellen epäselviä ja helliä sanoja, aivan kuin jokelletaan pikku lapselle. Vanha Louisa riuhtoi vastaan poikansa käsissä ja tuli märäksi sulavasta lumesta; hän sanoi Christophea "suureksi hulluksi", ja nauroi iloista lapsen-naurua.

Christophe meni huoneeseensa, neljä porrasta kerrallaan harpaten. Vaivoin saattoi hän erottaa itseään pienestä kuvastimestaan, niin pilvinen oli päivä. Mutta hänen sydämensä riemuitsi. Tuo ahdas ja matala kamari, jossa hän tuskin mahtui kääntymään, tuntui hänestä nyt kokonaiselta kuningaskunnalta. Hän väänsi ovensa lukkoon ja nauroi onnesta. Viimeinkin hän siis löysi itsensä! Kuinka kauan hän olikaan ollut eksyksissä! Nyt oli hänellä kiire syöksyä ajatustensa syvyyksiin. Ne tuntuivat hänestä ikäänkuin suurelta järveltä, joka sulautui ilmanrannoilla kullanhohtavaan utuun. Näännyttävän kuumeyön jälkeen hän huomasi olevansa rannalla, jalat raikkaassa vedessä, tuntien ruumiissaan kesäaamun tuulen lempeän hyväilyn. Hän heittäytyi uimaan; hän ei tiennyt, minne hän aikoi, eikä hän siitä välittänytkään: hänen ilonsa oli uida minne vain sattui. Hän vaikeni, hän nauroi, kuunteli sielunsa tuhansia ääniä: se oikein kiehui elämää. Hän ei voinut mitään erottaa, hänen päätänsä pyörrytti; hän tunsi ainoastaan häikäisevän onnen. Hän nautti, kun tiesi itsessään nuo lukemattomat oudot voimat; ja laiskasti heitti hän tuonnemmaksi kokeilun voimansa suuruudella, hän vaipui tuon sisäisen kukoistuksensa ylpeään huumaukseen, kukoistuksen, joka puhkesi yhtäkkiä kevääksi, kärsittyään monta kuukautta armotonta pakkovaltaa.

Äiti huusi häntä aamiaiselle. Hän meni alas, pää pyörällä aivan kuin hän olisi ollut koko päivän ulkoilmassa; mutta hänestä säihkyi sellainen ilo, että Louisa kysyi häneltä, mikä hänellä oli. Christophe ei vastannut; hän tempasi äitiään vyötäröiltä ja pakotti hänet tanssimaan kanssaan ympäri pöydän, jolla jo keittovati höyrysi. Louisa voivotteli hengähdyksissään, että Christophe oli hullu; sitten löi hän kämmenensä yhteen ja sanoi levottomana:

-- Herranen aika, olet varmaan taaskin rakastunut.

Christophe purskahti nauruun. Hän heitti lautasliinaansa ilmaan ja huudahti:

-- Rakastunutko!... En, todentotta!... Ei, ei, nyt se jo riittää! Ole sinä vain rauhassa. Nyt se loppui, loppui koko iäkseni!... Uh!

Ja Christophe kulahutti sisäänsä lasillisen vettä. Louisa katseli häneen, rauhoittui, pudisti päätänsä ja hymyili:

-- Onpahan sekin vala, johon kannattanee luottaa! sanoi hän. Ehkä kestää tähän iltaan.

-- No, sekin on jo jotakin, vastasi Christophe oikein hyvällä tuulella.

-- Kyllä niinkin! virkkoi Louisa. Mutta miksi sinä olet nyt niin tyytyväinen?

-- Olen vain tyytyväinen. Siinä kaikki.

Christophe istui vastapäätä äitiään, kyynärpäät pöydällä ja koetti kertoa hänelle kaikki, mitä hän aikoi kerran tehdä. Äiti kuunteli häntä hellästi ja samalla epäilevästi hymyillen, ja muistutti hänelle lempeästi, että keitto jäähtyy. Christophe tiesi kyllä, ettei äiti ymmärtänyt, mitä hän sanoi; mutta siitä hän ei ollut millänsäkään: hän puhuikin vain itselleen.

He katselivat hymyillen toisiaan: Christophe jutellen, Louisa ollenkaan kuuntelematta. Vaikka äiti olikin ylpeä pojastaan, ei hän kuitenkaan pitänyt hänen taiteilija-suunnitelmiaan liioin merkittävinä; hän ajatteli vain: "Hän on onnellinen: se onkin tärkeintä". -- Juopuen omista sanoistaan katseli Christophe äitinsä rakkaita kasvoja, mustaa huivia, joka oli huolellisesti sidottu hänen päänsä ympärille, hänen valkeaa tukkaansa, hänen nuorekkaita silmiään, jotka loistivat sulaa hellyyttä, hänen ihanaa ja anteeksiantavaa tyyneyttään. Christophe näki äitinsä kaikki ajatukset. Hän sanoi hänelle leikillään:

-- Kuulepas, sinulle on aivan yhdentekevää, mitä minä sinulle puhun?

Louisa intti heikosti vastaan:

-- Ei, eihän toki! Christophe syleili häntä:

-- Ohoh, onpas! Kuule, älä puolustele itseäsi. Ja sinä olet aivan oikeassa. Rakasta sinä minua vain! Minä en tarvitse sitä, että ihmiset minua ymmärtävät, -- enempää sinä kuin muutkaan. Minä en tarvitse nyt ketään enkä mitään: minulla on kaikki itsessäni...

-- Kas niin, äännähti Louisa, nyt taas uusi hullunpuuska!... No, jos sellainen kerran on välttämätön, on tämä kuitenkin parempi kuin entinen.

Miten suloista on antaa itsensä ajelehtia ajatustensa järvellä!... Maaten venheen pohjalla, ruumis auringonpaisteen hyväilemänä, tuntien kasvoillaan veden pintaa karehtivan herkän vihurin henkäykset nukahtaa Christophe, aivan kuin leijuen sinisissä ilmoissa. Mukavasti loikovan ruumiinsa ja keinahtelevan venheen alla tuntee hän syvien aaltojen käynnin; ja hän kastaa tuohon syvyyteen veltosti kättänsä. Siinä hän nousee hiukan ylös ja katselee leuka venheen reunaa vasten aivan kuin lapsena, kuinka vesi väikkyy ohitse. Hän näkee aalloissa kummallisten olentojen kuvaisia, jotka välkähtävät esiin ja katoavat kuin salamat... Ja sitten toisia, taas toisia... Koskaan ne eivät ole samoja. Hän nauraa kuvitelmainsa ihmeelliselle leikille, joka jatkuu hänessä; nauraa omille ajatuksilleen; hänen ei tarvitse kiinnittää niitä mihinkään erikoisesti. Miksi valitakaan jotakin noista tuhansista unista? Kyllä ennättää vielä!... Myöhemmin!... Kun hän sitten tahtoo, heittää hän vain verkkonsa ja vetää ylös nuo ihmeoliot, joiden hän näkee kuultavan veden alta. Nyt antaa hän niiden mennä menojaan. Myöhemmin!...

Kevyt venhe ajelehtii lempeän tuulen ja tuskin tuntuvan virran viemänä. Kaikki on suloista, pelkkää aurinkoa, hiljaisuutta.

Vitkastellen ja mukavasti hän viimein laskee verkkonsa. Hän katselee kumarassa karehtivaan veteen ja hänen silmänsä seuraavat verkkoja, kunnes ne katoavat syvyyteen. Muutaman minutin istuu hän horteessa ja nostaa sitten pyydyksensä hätäilemättä; sikäli kuin hän vetää, tulevat ne yhä raskaammiksi; hän keskeyttää hetkeksi hengäistäkseen, juuri kun ne nousevat vedestä. Hän tietää, että hänellä on nyt saalis, mutta ei, mitä se on; hän pitkittää odotuksen iloa.

Lopulta hän päättää nostaa: kaloja ilmestyy ylös vedestä sateenkaarena hohtavin suomuin; niitä kuhisee kuin käärmeen pesä. Christophe katselee uteliaasti niitä, kääntelee sormellaan, hän tahtoo ottaa hetkeksi kauneimmat käteensä; mutta tuskin ovat ne joutuneet vedestä pois, niin niiden värivivahdukset kelmenevät, ne katoavat hänen sormiensa välistä. Hän heittää ne takaisin veteen, ja ryhtyy pyytämään toisia. Hän tahtoo kiihkeästi nähdä kaikki itsessään liikkuvat unet, toisen toisensa jälkeen, kiihkeämmin kuin pitää niistä ainoatakaan: ne näyttävät hänestä kauniimmilta uidessaan vapaina tuossa läpikuultavassa vedessä...

Hän pyysi kaikenlaisia kaloja, toinen toistaan eriskummaisempia. Monta kuukautta olivat ne aatteet patoutuneet häneen eikä hän ollut niitä käyttänyt, nyt hän oli koottuja rikkauksia täynnä, aivan ratkeamaisillaan. Mutta kaikki ne olivat sikin sokin: hänen aivonsa olivat yhtä sekamelskaa, ne olivat oikea juutalaisten narinkka, johon oli kasattu harvinaisuusesineitä, kalliita kankaita, romurautaa ja vanhoja vaatteita samaan huoneeseen. Hän ei osannut erottaa, mikä siinä oli arvokkainta: kaikki huvitti häntä yhtä paljon. Siellä oli hiveleviä ja puoleksi tukahutettuja akordeja, värejä, jotka kumahtivat kuin kellon malmi, harmonioja, jotka sumisivat kuin mehiläiset, melodioja niin hymyileviä kuin rakastavan huulet. Siellä oli hämyisiä näkemyksiä: maisemia, ihmisolentoja, intohimoja, sielullisia katkelmia, luonnekuvia, kirjallisia ja metafysiikan aatteita. Siellä oli suuria suunnitelmia, niin valtavia, että ne kasvoivat mahdottomiksi, neliosaisia, kymmenosaisia runoelmia, joissa hän tahtoi käsitellä koko kaikkeuden ja maalata sen musiikilla. Ja enimmäkseen olivat ne epäselviä ja esiinvälkähtäviä tuntuja, jotka heräsivät yhtäkkiä aivan tyhjästä, kun vain kajahti jokin ääni, kun joku kulki kadulla, kun sade rapisi tai jokin sisäinen rytmi värähti. -- Monien näiden suunnitelmain olemassaolo supistui pelkkään nimeen; enimmät niistä rajoittuivat pariin kolmeen kynänvetoon: siihen se jäi. Kuten kaikki nuoret ihmiset luuli Christophe jo luoneensa sen, mitä hän uneksi luovansa.

Mutta hän oli liian elinvoimainen tyytyäkseen pitkäksi aikaa tällaiseen tyhjään huuruun. Hän kyllästyi omistamisen kuvitteluun, hän tahtoi saada unelmat kouraansa. -- Mihin hän kävisi ensin käsiksi? Ne näyttivät hänestä kaikki yhtä tärkeiltä. Hän käänteli ja katseli niitä; hän hylkäsi eräitä, hän otti ne taas esille... Ei, hän ei saanutkaan esille niitä: sillä ne eivät olleet enää koskaan samanlaisia, ne eivät antaneet itseään vangita kahdesti; alinomaa ne muuttuivat; ne muuttuivat hänen käsissään, hänen silmissään, kun hän niitä katseli. Hänen piti olla nopsa; mutta sellainen hän ei voinut olla: hän hämmästyi, miten hidasta hänen puuhansa oli. Hän olisi tahtonut tehdä kaiken yhdessä ainoassa päivässä, mutta hänen oli hirvittävän vaikeaa saada aikaan pienintäkään. Pahinta oli se, että hän kyllästyi heti, kun työ oli tuskin alussa. Unelmat väikkyivät ohitse, hän väikkyi niiden mukana; tehdessään juuri jotakin hän oli pahoillaan, ettei hän tehnytkin toista. Tuntui kuin hän olisi saanut valita jonkin kauniista aiheistaan ainoastaan sitä varten, ettei se valinnan jälkeen enää kiinnittäisi hänen mieltänsä. Niinpä ei hänen aarteistaan ollut hänelle mitään hyötyä. Hänen ajatuksensa elivät ainoastaan sillä ehdolla, ettei hän koskettanut niihin: kaikki, mihin hän sai pistetyksi sormensa, kuoli heti. Se oli Tantaluksen tuskaa: käden ulottumilla hedelmiä, jotka muuttuivat kiviksi heti kun hän tavoitti niitä; lähellä hänen huuliaan juoksi raikas puro, mutta se väistyi syrjään, kun hän kurottautui juomaan.

Janoa sammuttaakseen koetti hän saada virkistystä siitä lähteestä, joka jo oli hänen, nimittäin entisistä teoksistaan... Miten innoittavaa juomaa! Jo ensimäisen siemauksen sylki hän kiroten pois suustaan. Tuoko haalea vesi, tuo surkea ja typerä musiikki oli hänen sävellystään? -- Hän luki kaikki entiset työnsä. Tulos kauhisti häntä: hän ei ymmärtänyt enää mitään, hän ei ymmärtänyt, kuinka hän oli voinut kirjoittaa sellaista. Hän punastui häpeästä. Kerran, kun hän oli lukenut erään muita tyhmemmän sivun, kääntyi hän ja katsoi ympärilleen, oliko kamarissa muita, ja meni ja painoi sitten kasvonsa vuoteensa pieluksiin aivan kuin lapsi, jota hävettää. Toisen kerran tuntuivat hänen omat teoksensa hänestä niin naurettavilta, että hän suorastaan unohti niiden olevan juuri hänen tekemiään...

-- Oh, minkälainen idiootti! nauroi hän kirjoittajalle niin että oli haljeta.

Mutta mitkään Christophen omista sävellyksistä eivät kiusanneet häntä enemmän kuin ne, joissa hän oli muka koettanut kuvailla intohimoja: rakkauden surua ja iloa. Niitä lukiessaan hän ponnahti ylös tuoliltaan aivan kuin paarma olisi häntä pistänyt; hän nuiji pöytäänsä nyrkeillään ja iski niillä päätänsä ja ärjähteli raivosta; hän antoi itselleen törkeitä nimiä, sanoi olevansa sika, päähölmö, kirottu nauta ja klovni. Sellaista nimien latelua saattoi kestää tuntikausia. Viimein meni hän tulipunaisena ärjymisestä kuvastimensa ääreen; hän repi itseään leuasta ja sanoi:

-- Katso, katso, lurjus, minkälainen aasin naama sinulla on! Kyllä minä sinut opetan valehtelemaan, roisto! Järveen sinut pitäisi heittää, hukuttaa!

Hän painoi päänsä pesuvatiin ja piti sitä veden alla, kunnes oli tukehtua. Kun hän nousi suoraksi, oli hän tulipunainen, hänen silmänsä pullottivat päästä Ja hän puuskutteli niinkuin hylje ja ryntäsi pöytänsä ääreen ennättämättä edes pyyhkiä pois vettä, joka virtasi hänen olkapäilleen; hän tempasi käsiinsä nuo kirotut sävellyksensä, repi ne raivoten kappaleiksi ja ärähteli:

-- Kas niin, roisto!... Kas tällä tavalla!...

Se helpotti.

Varsinkin raivostutti Christophea hänen entisissä teoksissaan niiden valheellisuus. Mikään niissä ei ollut todella tunnettua. Kaikki oli ulkoa opittua, fraaseja, koulupojan retoriikkaa: hän oli puhunut rakkaudesta kuin sokea väreistä; hän oli lorunnut siitä kuulopuheitten mukaan, matkien tavallisia kuluneita lauselmia. Eikä ainoastaan rakkaus, vaan kaikki muutkin intohimot olivat olleet hänelle tyhjän deklamatsioonin aiheita. -- Ja kuitenkin hän oli aina koettanut olla rehellinen. -- Mutta eipä riitä, että tahtoo olla rehellinen: täytyy myöskin osata sellainen olla; ja kuinkapa voisi olla sellainen, kun ei vielä tiedä elämästä mitään? Mutta juuri noiden viimeisten kuuden kuukauden koettelemukset olivat vihdoinkin paljastaneet hänelle valheellisuuden hänen töissänsä, kaivaneet yhtäkkiä kuilun hänen ja hänen entisyytensä välille. Hän oli päässyt haavenäyistä; hänellä oli nyt oma todellisuuden mittansa, jolla hän voi arvioida kaikki ajatuksensa ja tuomita, missä määrin niissä oli totta tai valhetta.

Hänen entiset, ilman intohimoa syntyneet sävellyksensä inhoittivat häntä niin, että hän päätti olla koskaan vasta kirjoittamatta mitään muulloin kuin tuntiessaan rajun vakaumuksen pakottavan itseään siihen; olihan sellainen yhdestä äärimmäisyydestä toiseen meneminen hänessä niin tavallista. Nyt jätti hän kokonaan aiheiden haeskelun ja vannoi, että hän luopuisi ainaiseksi musiikista, jos ei luomisinto vaatisi häntä ukkosen voimalla siihen.

Hän puhui näin, koska hän tiesi, että myrsky oli tulossa.

Ukkonen iskee, milloin se tahtoo ja mihin tahtoo. Mutta on vuorenhuippuja, jotka vetävät sitä itseensä. Eräät paikat, -- eräät sielut, -- ovat oikeita ukkosen pesiä: ne synnyttävät ukkosta tai vetävät sitä puoleensa kaikilta ilmanrannoilta; ja niinkuin eräinä vuoden kuukausina, on eräinä aikoina ihmiselämässäkin ilma niin täynnä sähköä, että salamat syntyvät -- elleivät juuri pelkästään toivomalla, -- niin ainakin odotetulla hetkellä.

Koko ihmisen olemus on vireessä. Usein valmisteleikse rajuilma monta pitkää päivää. Valkeaa taivasta verhoavat hehkuvat, pumpulimaiset pilvet. Ei tuulen henkäystä. Liikkumaton ilma tuntuu käyvän, kiehuvan. Maa on äänetön, raskaan horteen vallassa. Aivot kihisevät kuin kuumeessa: koko luonto odottaa keväistä voimanräjähdystä, raskaasti kohoavan moukarin iskua, joka on lyövä pilvien yhtenäiseen möykkyyn. Laajat, synkät varjot väistyvät ohitse; tulinen tuuli herää; hermot vapisevat kaikkialla ruumiissa kuin kuivat lehdet... Sitten tulee jälleen hiljaisuus. Pilvet hautovat yhä salamaa sisässään.

Siinä odotuksessa on kumma hekkumallinen ahdistus. Vaikka tuntee olennossaan ilkeän ahdistuksen, tuntee suonissaan myöskin koko kaikkeutta polttavan tulen. Täpö-täysi sielu kiehuu sulattimessaan aivan kuin rypälten mehu käy sammiossa. Tuhannet elämän ja kuoleman idut taistelevat keskenään. Mitä siitä kehittyy? Sitä ei olentomme tiedä. Niinkuin raskas nainen, se on vaiti, katse kiintyneenä omaan olemukseensa, kuunnellen hätääntyneenä sisuksiensa vavahduksia ja ajatellen: "Mitä syntyy minusta?"...

Joskus on odotus turhaa. Myrsky haihtuukin ukkoseksi purkautumatta; ja ihminen herää raskain päin, pettyneenä, väsyneenä, innoittavin tunnuin. Mutta tapahtuma on vain lykkäytynyt tuonnemmaksi: kerran se purkautuu kuitenkin: ellei vielä tänään, niin huomenna; ja kuta enemmän se myöhästyy, sitä rajumpi se on...

Nyt se hetki tuli!... Pilvet ovat nousseet kaikista olemuksen salaisimmista kätköistä, sinisen mustina möhkäleinä, joiden välissä salamat hurjina ja äkillisinä sinkoilevat, ne lähenevät vimmattua ja raskasta vauhtia, pimentävät sielun näköpiirin, ja peittävät yhtäkkiä siivillään läkähdyttävän taivaan, sammuttavat sen valon. Hulluuden hetki!... Raivostuneet Elementit ovat päässeet vankilasta, jossa sielun tasapainoa ja kaiken olemassaoloa säilyttävät Lait ovat niitä pitäneet, ne vallitsevat muodottomina ja kummallisina tietoisuuden yössä. Silloin tuntee kuolemanahdistuksen. Ei hengitä enää elääkseen; hengittää ainoastaan päästäkseen loppuun, kuolemaan, joka vapauttaa.

Ja yhtäkkiä leimahtaa salama!

Christophe huusi väkivaltaisesta riemusta.

Riemusta, raivoisasta riemusta, auringolle, joka valaisee kaiken, mikä on ja mikä on oleva, luomisen jumalaisesta riemusta! Ei ole muuta iloa kuin luomisen. Ei muita eläviä olentoja kuin ne, jotka jotain luovat. Kaikki muut ovat varjoja, maan kamaralla hiipiviä, elämälle muukalaisia. Kaikki elämän ilot ovat luomisiloja: rakkaus, nerous, toiminta, -- voiman roihuja, yhdestä ja ainoasta ahjosta singonneita. Nekin, jotka eivät voi saada paikkaa tuon suuren lieden ympärillä, -- maineen tavoittelijat, itsekkäät ja hedelmättömät nautiskelijat, -- koettavat lämmitellä loitompana sen himmeässä hohteessa.

Luoda ruumiin tai sielun määräämällä tavalla on päästä ruumiinsa vankilasta, rynnätä mukana elämän myrskyssä, olla Se joka On. Luoda on surmata kuolema.

Onneton se hedelmätön sielu, joka jää yksinään ja unohdettuna maan päälle, katselemaan kuivunutta ruumistansa ja sielunsa yötä, jossa ei mikään elämän lieska koskaan leimahda! Onneton se sielu, joka ei tunne olevansa hedelmällinen, raskaana elämää ja rakkautta, kuin kukkiva puu keväällä! Maailma saa kukkuroida hänet kunnialla ja menestyksellä: se panee kruunun kuolleen ruumiin päähän.

Kun valonläimäys kävi Christopheen, kulki sähkövirta läpi koko hänen ruumiinsa; hänet valtasi vavistava tunne. Oli kuin hän olisi keskellä merta ja keskellä yötä nähnyt yhtäkkiä nousevan eteensä maan. Tai niinkuin hän kansantungoksessa olisi yhtäkkiä kohdannut outojen, syväin silmien katseen. Usein yllätti hänet sellainen tila monituntisen herpoutumisen jälkeen, lamaannuksen perästä, jolloin hänen sielunsa oli harhaellut epätoivoisena tyhjyydessä. Mutta vieläkin useammin illoin, kun hän ajatteli aivan muita asioita, puheli äitinsä kanssa tai asteli pitkin katua. Jos se sattui, kadulla, esti jonkinlainen sopivaisuuden tunne ihmisiä kohtaan häntä ilmaisemasta iloaan liian rajusti. Mutta kotona ei häntä siitä pidättänyt mikään. Hän hyppi ja polki jalkaansa; hän toitotti voiton-fanfaareja. Äiti tunsi kyllä nuo säveleet ja tottui lopulta aina tietämään, mitä ne merkitsivät. Hän sanoi, että Christophe oli kuin munimasta päässyt kana.

Sävelaiheet tunkeutuivat Christopheen joka taholta. Joskus olivat ne täydellisiä, muodoltaan erillisiä musiikkilauselmia; useammin sensijaan pelkkää suurta nebuloosaa, joka ympäröi koko luomusta: kappaleen struktuuri, yleiset viivat saattoi aavistaa ainoastaan udun läpi, jota paikka paikoin häikäisevät yksityisosat puhkaisivat, erottuen muun varjosta kuvanveistoksellisen tarkasti. Sellainen tuli kuin salama, ja katosi; joskus seurasi ensimäistä vielä toisia, välittömästi: ja jokainen leimaus valaisi yön eri kulmia. Mutta tavallisesti tuo oikullinen voima, joka oli kerran, ilmaissut itsensä aivan odottamatta, katosi moniksi päiviksi takaisin salaperäisiin olinpaikkoihinsa, jättäen jälkeensä valoviirun.

Se inspiratsioonin nautinto oli niin voimakas, että kaikki muu tuli Christophelle vastenmieliseksi. Kokenut taiteilija tietää hyvin, että inspiratsiooni on harvinaista ja että älyllisen toiminnan täytyy muovata intuitsioonin työtä; se vasta sijoittaa ajatukset viinipuristimeen ja pusertaa niistä viimeiseen pisaraan saakka mehun, jota ne ovat täynnä; -- (eikä hän pelkää tarpeen tullen miedonnella nestettä vedelläkään.) -- Christophe oli liian nuori ja liian varma itsestään, joten hän halveksi moisia vaivaisia keinoja. Hän uneksi sellaista mahdottomuutta, ettei hän loisi koskaan mitään taideteosta, joka ei olisi hetkessä syntynyt, aivan kokonaan. Ellei hän olisi tahallaan sokaissut itseään, olisi hän kyllä huomannut suunnitelmansa mielettömyyden; mutta Christophe elikin nyt sellaista sisäisen yltäkylläisyyden aikaa, ettei siinä ollut ainoatakaan rakoa eikä tyhjää paikkaa, josta tyhjyys olisi voinut pujahtaa sisään. Kaikesta hän sai sopivan syyn tähän ehtymättömään hedelmällisyyteen: kaikesta, mitä hänen silmänsä näkivät, kaikesta, mitä hänen korvansa kuulivat, kaikesta, mikä arkisessa, elämässä koski hänen olemukseensa; jokainen katse, jokainen sana kiihdytti hänen sielussaan versomaan kokonaiset unelmien laihot. Aatteittensa rajattomalla taivaalla näki hän miljoonien vaaleasti kuultavien tähtien eläväin valovirtain vierivän. -- Ja kuitenkin tuli jo siihenkin aikaan niitäkin tuokioita, jolloin kaikki yhtäkkiä sammui. Ja joskaan pimeyttä ei kestänyt kauan, joskaan hänellä ei ollut vielä aikaa edes kärsiä sielun pitkällisestä äänettömyydestä, niin tunsi hän kuitenkin salaista kauhua tuota outoa voimaa kohtaan, joka lensi silloin hänen luokseen ja jätti hänet, tuli takaisin, katosi jälleen... Kuinka pitkäksi aikaa tälläkin kertaa? Tulisiko se koskaan enää takaisin? -- Ylpeys masensi kaikki moiset arvelut ja sanoi: "Tuo sisässäni oleva voima, se olen minä. Sinä päivänä, jolloin sitä ei ole, ei ole enää minuakaan: silloin minä itseni tapan." -- Ja kumminkin hän vapisi pelosta; mutta se vain lisäsi nautintoa.