Part 9

Rosa kohotti päätänsä:

-- Christophe! sanoi hän.

Christophe oli hervahtanut pöytää vasten ja kätki kasvojaan: Rosa kumartui sanomaan hänelle:

-- Christophe!... Äiti tulee!... Christophe kohottausi ylös:

-- Ei, ei, sanoi hän, minä en tahdo, että hän minut näkee.

Rosa otti Christophea kädestä ja johti hänet, joka hoippui kyyneltensä sokaisemana, pieneen, pihalle päin olevaan halkovajaan. Rosa sulki vajan oven takanaan. He olivat nyt pimeässä. Christophe horjahti istumaan pölkylle, jonka päässä pilkottiin halkoja. Rosa jälleen pinolle. Äänet ulkoa kuuluivat himmenneinä ja kaukaa. Siellä saattoi Christophe itkeä tarvitsematta pelätä, että kukaan kuulisi. Hän heittäytyi raivonvoimalla nyyhkimään. Rosa ei ollut koskaan kuullut hänen edes äännähtävän tuskasta; hän ei ollut luullut Christophen voivan itkeäkään; hän ei tuntenut muuta kuin pikku tytön kyyneleet, ja moista miehen epätoivoa nähdessään valtasi hänet pelko ja sääli. Hän rakasti Christophea koko sydämensä intohimolla. Siinä tunteessa ei ollut mitään itsekästä: se oli rajatonta kaipuuta uhrata itsensä, äidillistä itsensäkieltämistä, janoista halua uhrautua hänen tähtensä, ottaa häneltä kaikki hänen kipunsa. Rosa kietoi äidillisesti kätensä hänen ympärilleen.

-- Rakas Christophe, sanoi hän, älä itke! Christophe kääntyi poispäin:

-- Minä tahdon kuolla. Rosa pani kätensä vastatusten:

-- Älä sano niin, Christophe.

-- Minä tahdon kuolla. Minä en voi enää... en voi elää enää... Mitä toimittaa elää?

-- Christophe, pikku Christophe. Sinä et ole yksin. Sinua rakastetaan...

-- Mitä se koskee minuun? Minä en rakasta enää mitään. Elivät tai kuolivat muut, samantekevä. Minä en rakasta enää mitään, minä rakastin vain häntä, vain häntä!

Christophe nyyhkytti rajummin, pusertaen päätänsä käsiinsä. Rosa ei voinut enää sanoa mitään. Christophen intohimon itsekkyys viilsi häntä kuin veitsi. Juuri hetkellä, jolloin hän luuli olevansa Christophea lähimpänä, tunsi hän itsensä yksinäisemmäksi ja surkeammaksi kuin koskaan ennen. Tuska ei ollut heitä lähentänyt, vaan erotti yhä lisää. Rosa itki hillittömästi.

Jonkun hetken päästä keskeytyi Christophen itku ja hän kysyi:

-- Mutta millä, millä tavoin?...

Rosa ymmärsi:

-- Hän sai influensan, sinun lähtöiltanasi. Aivan kohta sitten hänet vietiin...

Christophe voihki:

-- Mutta, hyvä Jumala, miksi minulle ei kirjoitettu?

Rosa vastasi.

-- Minä kirjoitin. En tiennyt sinun osoitettasi: sinä et ollut sitä ilmoittanut. Minä kävin teatterissa kysymässä. Kukaan ei tiennyt sitä.

Christophe tunsi Rosan araksi ja arvasi, että se homma oli vaatinut häneltä lujaa tahtoa. Hän kysyi nyt:

-- Pyysikö... pyysikö hän sinua sitä tekemään?

Rosa pudisti päätänsä:

-- Ei. Mutta ajattelin, että... Christophe loi häneen kiitollisen katseen. Rosan sydän aivan suli.

-- Christophe, Christophe-raukkani! virkkoi hän. Ja hän heittäytyi itkien Christophen kaulaan.

Christophe tunsi, miten kallis tuo tuollainen puhdas hellyys oli. Hän kaipasi lohdutusta niin! Hän syleili Roosaa:

-- Sinä olet hyvä, sanoi hän, sinä siis rakastit häntä, niinhän?

Rosa vetäysi hänestä irti, heitti häneen intohimoisen katseen, eikä vastannut mitään, vaan alkoi itkeä jälleen.

Tuo katse teki Christophelle selväksi erään asian, sillä se puhui:

-- En minä häntä rakastanut... Christophe näki viimein seikan, jota hän ei ollut vielä tiennyt, jota hän ei ollut tahtonut nähdä kuukausiin. Näki, että Rosa rakasti häntä.

-- Hyst! sanoi Rosa; minua huudetaan.

Kuului Amalian ääni.

Rosa kysyi:

-- Tahdotko mennä sisään huoneeseesi? Christophe vastasi.

-- En, minä en vielä voisi, en voisi puhua äitini kanssa... Sitten, sitten vasta...

Rosa sanoi:

-- Ole täällä. Minä tulen heti takaisin.

Christophe jäi pimeään halkovajaan, jonne vain muutama päivänsäde pääsi ahtaasta, hämähäkin verkkojen peittämästä ilmaluukusta. Kadulta kuului jonkun kaupustelijan huutoja; seinän takana, vieressä olevassa tallissa, päristeli ja kopisteli hevonen. Christophea ei äsken tehty uusi huomio suinkaan ilahuttanut; mutta se kiinnitti hänen ajatuksensa itseensä tuokioksi. Se selitti monet seikat, joita hän ei ollut ymmärtänyt. Kokonainen sarja pikku asioita, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksi, palasi hänen mieleensä ja selvisi. Hän kummastui, kun huomasi niitä ajattelevansa, hän suuttui itselleen, kun hetkenkin tässä surkeudessaan saattoi huvittaa itseään sellaisella. Mutta se surkeus oli niin julma, niin sietämätön, että itsesäilytysvaisto, joka oli voimakkaampi kuin hänen tahtonsa, voimakkaampi kuin hänen rakkautensa, vaati hänet kääntämään silmänsä onnettomuudestaan pois, heitti hänet tähän uuteen ajatukseen, aivan kuin hukkuva tahtomattaankin tarttuu epätoivoissaan ensimmäiseen esineeseen, joka auttaa häntä joskaan ei pelastumaan, niin pysymään vielä edes hetken vedenpinnalla. Sitäpaitsi tunsi hän nyt oman kärsimyksensä vuoksi myöskin, mitä toinen kärsi, -- kärsi hänen tähtensä. Hän ymmärsi kyyneleet, jotka hän oli saanut vuotamaan. Hän tunsi sääliä Rosaa kohtaan. Ajatteli, kuinka julma hän oli ollut hänelle, -- kuinka julma hän vastakin olisi. Sillä hän ei Rosaa rakastanut. Mitä auttoi, että Rosa häntä rakastit Pikku tyttö-raukka!... Kyllähän Christophe voi sanoa, että Rosa oli hyvä (sen oli Rosa jo saanut kuulla); mutta mitä se Rosan hyvyys auttoi? Mitä koko hänen elämänsä?... Christophe ajatteli:

-- Miksi ei hän ole kuollut, ja toinen ole elossa?

Ja edelleen:

-- Hän elää, rakastaa minua, hän voi sen sanoa minulle, tänään, huomenna, koko ikäni; -- se toinen, ainoa, jota rakastin, on kuollut saamatta sanoa minulle, että hän minua rakasti, minä en hänelle saanut sanoa, että rakastin häntä, koskaan en saa sitä hänen suustaan kuulla, koskaan ei hän sitä saa tietää...

Ja yhtäkkiä tuli hänen mieleensä heidän viimeisen iltansa muisto: hän muisti, että he aikoivat juuri puhua, kun Rosan tulo esti sen. Ja silloin hän vihasi Rosaa...

Vajan ovi aukeni. Rosa mainitsi hiljaa Christophen nimeä ja etsi haparoiden hänet. Hän otti Christophea kädestä. Christophesta oli vastenmielistä tuntea häntä lähellään: turhaan moitti hän siitä itseään, se tunne oli hänen tahtoansa voimakkaampi.

Rosa vaikeni: säälin syvyys oli opettanut hänet vaikenemaan. Christophe oli hänelle kiitollinen, ettei hän häirinnyt hänen suruaan turhilla sanoilla. Kuitenkin tahtoi hän vielä tietää... Rosa oli ainoa, joka saattoi puhua hänelle hänestä. Christophe kysyi aivan hiljaa:

-- Milloinka hän...?

(Christophe ei uskaltanut sanoa: kuoli.)

Rosa vastasi;

-- Lauantaista viikko.

Eräs muisto välkähti Christophen päässä, hän kysyi:

-- Yölläkö?

Rosa katsahti häneen kummastuneena:

-- Niin, yöllä kello kahden ja kolmen välillä. Silloinen surun sävel palasi Christophen mieleen.

Hän kysyi vavisten.

-- Kärsikö hän kovia tuskia?

-- Ei, ei, Jumalan kiitos, rakas Christophe, hän ei kärsinyt melkein ollenkaan. Hän oli niin heikko. Hän ei tehnyt yhtään vastarintaa. Heti huomattiin, että hän oli mennyttä.

-- Entä hän itse, huomasiko hän sen?

-- En tiedä. Minä luulen...

-- Sanoiko hän mitään?

-- Ei, ei mitään. Hän valitteli kuin pieni lapsi.

-- Sinä olit siellä?

-- Olin, kahtena ensimmäisenä päivänä olin siellä aivan yksin, ennenkuin hänen veljensä tuli.

Christophe puristi Rosan kättä; sellainen kiitollisuuden puuska hänelle tuli:

-- Kiitos!

Rosa tunsi veren syöksyvän sydämeensä. Hetken vaiettuaan sammalsi Christophe kysymyksen, joka oli hänet tukahuttaa:

-- Hän ei puhunut mitään... mitään minulle aiottua?

Rosa pudisti surullisesti päätänsä. Hän olisi antanut vaikka mitä voidakseen vastata niinkuin Christophe toivoi; hän melkein syytti itseään, ettei valehdellut. Hän koetti lohduttaa Christophea:

-- Hän ei ollut enää tiedoissaan.

-- Ja hän puhui?

-- Ei voitu häntä enää oikein ymmärtää. Hän puhui niin hiljaa.

-- Missä on hänen pikku tyttönsä?

-- Hänen veljensä vei hänet luokseen sinne maalle.

-- Entä -- _hän_?

-- Hänkin on siellä. Viime viikon maanantaina hän lähti täältä.

He alkoivat taas itkeä.

Rouva Vogelin ääni huusi jälleen Rosaa. Christophe eli yksin jäätyään uudestaan sielussaan päivät, joina Sabina oli sairastanut ja kuollut. Siitä oli viikko, jo viikko!... Hyvä Jumala, mikä tuo rakastettu nyt oli? Kuinka sen viikon ajan oli satanut, satanut maahan!... Ja hän itse, Christophe, hän oli sen aikaa nauranut, ollut onnellinen!

Hän tunnusteli taskussaan muuatta silkki-paperiin käärittyä esinettä: siinä olivat hopeiset kengänsoljet, jotka hän oli ostanut Sabinalle tuomisiksi. Hän muisti illan, jolloin hänen kätensä oli laskeutunut hänen pienen, kengästä nousseen jalkansa päälle. Nuo pikku jalat, missä olivat ne nyt? Miten hänellä mahtoi olla vilu!... Hän ajatteli, että tuo lämpöinen kosketus oli ainoa muisto, mitä hänellä oli Sabinan rakkaasta ruumiista. Koskaan ei hän ollut tohtinut koskettaa sitä, kietoa sitä syliinsä. Hän oli lähtenyt pois tyyten tuntemattomana. Christophe ei tiennyt mitään hänestä, ei hänen sielustaan eikä ruumiistaan. Hänellä ei ollut mitään muistoa hänen muodostaan, hänen elämästään, hänen rakkaudestaan... Mitä todistusta hänellä siitä olikaan?... Ei kirjettä, ei mitään pyhää jäännöstä, -- ei kerrassaan mitään! Mistä tavoittaa hänet, mistä etsiä häntä, kadonneesta itsestään, kaipaavan ulkopuolelta?... Oi tyhjyyttä! Hänelle ei jäänyt Sabinasta mitään muuta kuin rakkaus, jota hän tunsi häntä kohtaan, ei mitään muuta kuin hän, Christophe itse... -- Ja kuitenkin sai Christophen raivoisa halu kiskoa Sabina pois hävityksen kynsistä, hänen kiihkeä tarpeensa kieltää kuolema, hänet kiintymään juuri tähän ainoaan siruun, mielipuolen vahvalla uskolla:

"... Ne son gia morto; e ben c' albergo cangi, resto in te tivo, c' or mi vedi e piangi, se l'un nell' altro amante si trasforma"

"... En ole kuollut, asuntoa olen muuttanut, eläväksi jään sinuun, joka minut näet ja minua itket. Rakastavan sieluksi muuttuu rakastettu sielu."

Christophe ei ollut koskaan lukenut näitä ylhäisiä sanoja; mutta ne olivat hänessä. Jokainen nousee vuorostaan vuosisatojen kalmistosta. Jokainen löytää menneitten aikain tuskat, jokainen niiden epätoivoisen toivon ja mielettömyyden. Jokainen astuu jälleen niiden jälkiä, jotka taistelivat ennen häntä kuolemaa vastaan, kielsivät kuoleman, -- ja ovat kuolleet.

Hän sulkeutui kamariinsa. Hänen ikkunansa luukut olivat kiinni koko päivän, jottei hän olisi nähnyt vastapäätä olevia ikkunoita. Hän karttoi Vogelien perhettä: hän vihasi noita ihmisiä. Hänellä ei ollut heissä moittimista: he olivat liian hyviä ja liian jumalisiakin, joten he kyllä kätkivät omat tunteensa kuoleman kasvojen edessä. He tiesivät Christophen tuskan ja kunnioittivat sitä, miten he sitä arvostelivatkin; he välttivät lausua hänen kuullensa Sabinan nimeä. Mutta he olivat olleet vainajan eläessä hänen vihollisiaan: se riitti tekemään Christophesta heidän vihollisensa, nyt, kun Sabina oli kuollut.

Heidän meluava elämänsä ei muuten ollut laisinkaan muuttunut; ja vaikka heissä olikin herännyt vilpitön, joskin hetkellinen sääli, oli kuitenkin selvää, että tämä onnettomuus oli heille pohjaltaan yhdentekevä asia, -- (ja sehän oli aivan luonnollista) --: ehkäpä se oli heille suorastaan helpotuskin. Ainakin Christophe kuvitteli niin. Nyt, kun Vogelien aikeet hänen suhteensa olivat hänelle selvinneet, oli hän taipuisa niitä liioittelemaan. Itse asiassa toivoivat he sangen vähän hänestä; ja hän piti itseään aivan liian tärkeänä. Mutta hän ei aavistanut, ettei Sabinan kuolema, vaikka se poistikin hänen isäntäväkensä suunnitelmille tärkeimmän esteen, suinkaan näyttänyt heistä avaavan Rosalle sen enempää tietä. Ja hän inhosikin tosiaan Rosaa. Yksinomaan se, että muut -- (Vogelit, Louisa, Rosa itsekin) -- olivat ruvenneet määräilemään omin päin hänen tulevaa elämäänsä, kysymättä edes hänen mieltään, olisi jo riittänyt hävittämään hänestä kaiken tunteen sitä henkilöä kohtaan, jota hänen tahdottiin rakastavan, olisivatpa asiat sitten muuten olleet miten tahansa. Christophe nousi aina vastarintaan, jos näyttiin koetettavan käydä kiinni hänen arkaan vapauteensa. Mutta nyt se ei ollut ainoa syy. Oikeus, jonka toiset ottivat itselleen määräilläkseen hänen asioitaan, ei loukannut ainoastaan hänen oikeuksiaan, vaan myöskin sen olennon oikeuksia, jolle hän oli antanut sydämensä. Ja niinpä puolsi hän niitä tuimasti, vaikkei kukaan niitä tahtonut häneltä riistaakaan. Hän epäili Rosan hyvyyttä, tuon tytön, joka kärsi nähdessään hänen kärsivän ja tuli usein kolkuttamaan hänen oveensa, lohduttaakseen häntä ja puhuakseen hänelle tuosta toisesta. Christophe ei ajanut häntä pois: hänen täytyi saada puhua Sabinasta jonkun kanssa, joka oli vainajan tuntenut, hän tahtoi kuulla pienimmätkin sairauden aikana tapahtuneet seikat. Mutta hän ei ollut siitä Rosalle kiitollinen, hän luuli, että Rosaa vetivät siihen hänen omat vaikuttimensa. Sillä eikö hän nähnyt, että Rosan perhe, että yksin Amaliakin salli nämä Rosan käynnit hänen luonaan ja nämä pitkät puhelut, joita Amalia ei olisi koskaan hyväksynyt, ellei hänellä olisi ollut mielessä omat etunsa? Eikö Rosa ollut yhdessä juonessa omaistensa kanssa? Christophe ei voinut uskoa Rosan sääliä aivan vilpittömäksi ja vapaaksi henkilökohtaisista aikeista.

Eikä se sitä ollutkaan. Rosa sääli Christophea koko sydämestään. Hän koetti kaikin voimin nähdä Sabinan Christophen silmillä, rakastaa häntä Christophen kautta; hän syytti itseään ankarasti niistä pahoista tunteista, mitä hänellä ehkä oli ollut Sabinaa vastaan, ja pyysi niitä vainajalta joka ilta rukouksissaan anteeksi. Mutta jaksoiko hän unohtaa, että hän itse, hän, eli, että hän näki Christophen joka hetki päivästä, että hän rakasti häntä, ettei hänen enää tarvinnut toista pelätä, että toinen oli kadonnut ja että hänen muistonsakin vähitellen katoaisi; siitä, että hän, Rosa, jäisi yksin, joten kerran ehkä...? Voiko hän tukehuttaa keskellä tuskaansakaan, -- ja keskellä ystävänsä tuskaa, joka oli hänelle kalliimpi kuin hänen omansa -- voiko hän tukehuttaa aina yhtäkkiä purkautuvaa ilontunnettaan, perusteetonta toivoaan? Aina sellaisen jälkeen hän kuitenkin soimasi itseään. Se toivo välkähti vain salamana. Ei kauempaa. Christophe huomasi sen, ja loi Rosaan katseen, joka suorastaan hyyti tytön sydäntä: Rosa näki Christophen silmissä vihan; Christophe vihasi häntä siksi, että hän eli, kun taas tuo toinen oli kuollut.

Mylläri tuli rattailla noutamaan Sabinan vähiä huonekaluja. Palatessaan kaupungilta antamasta tunteja näki Christophe kerran hajallaan oven edessä kadulla Sabinan sängyn, kaapin, vuodepatjat, liinavaatteet, kaikki, mikä oli ollut Sabinan, kaikki, mitä hänestä oli jäljellä. Se oli Christophesta vihattava näky. Hän riensi kiireesti ohitse. Porttiholvissa hän töytäsi Bertholdia vastaan, joka pysäytti hänet.

-- Ah, tekö rakas herraseni, sanoi Berthold puristaen hartaasti hänen kättänsä, -- oh, kuka olisi arvannut tällaista silloin, kun viimeksi olimme yhdessä? Kuinka me kaikki olimme silloin tyytyväisiä! Ja kuitenkin alkoi juuri sinä päivänä, siitä kirotusta venheretkestä saakka hänen vointinsa pahentua. No niin, sellaisessa ei valitus auta! Hän on kuollut. Tänään hänen vuoronsa, sitten tulee meidän. Sellaista on elämä... Entäpä te, kuinka te voitte? Minä voin, Jumalan kiitos, oikein hyvin!

Mies oli punainen, löyhki hieltä ja viiniltä. Ajatus, että tuo oli Sabinan veli ja että hänellä oli oikeus hänen muistoihinsa, loukkasi Christophea. Hän kärsi kuulla moisen miehen puhuvan olennosta, jota hän rakasti. Mylläri jälleen oli päinvastoin onnellinen tavatessaan jonkun ystävän, jonka kanssa hän saattoi puhella Sabinasta; hän ei ymmärtänyt Christophen jäykkyyttä. Se johtui siitä, ettei hän laisinkaan aavistanut, millaisen tuskan Christophen sielussa nostattivat hänen läsnäolonsa ja maatilalla vietetyn päivän yhtäkkiä herätetty muisto, muisto onnesta, joka nyt tuli raskaasti Christophen mieleen, ynnä nuo Sabinan vähäiset, hajalleen maahan heitetyt esineet, jotka olivat Christophelle pyhiä ja joita veli potki jutellessaan syrjään jalallaan. Yksin Sabinan nimikin raateli nyt Christophen sielua, kaikuessaan tuon miehen suusta. Christophe mietti verukkeita saadakseen Bertholdin vaikenemaan. Hän nousi portailleen; mutta Berthold tarttui häneen, esti hänet menemästä ja jatkoi tarinaansa. Viimein, kun mylläri kuvaili hänelle Sabinan tautia, kuvaili omituisen tarkoin ja hartaasti kuin eräät henkilöt ja varsinkin rahvas taudeista puhuessaan, vetäen julki kaikki kiusalliset yksityiskohdat, ei Christophe enää sitä sietänyt: hänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa, ettei olisi huutanut tuskasta. Ja hän keskeytti nyt jyrkästi, sanoen jäätävän kuivasti:

-- Anteeksi, minun täytyy nyt mennä.

Ja hän jätti myllärin hyvästelemättä. Moinen kylmä tunteettomuus kuohutti myllärin mieltä. Hän oli erittäin hyvin aavistanut sisarensa ja Christophen salaisuuden. Ja hänestä oli nyt suorastaan kauheaa, että tuo nuori mies oli noin välinpitämätön: hän ajatteli, ettei Christophella ollut sydäntä.

Christophe oli paennut huoneesensa: hän oli aivan nääntyä. Koko Sabinan tavarain muuton aikana ei hän lähtenyt kamaristaan. Hän oli vannonut itselleen, ettei hän katsoisi ulos ikkunasta, mutta hän ei jaksanut olla sitä tekemättä ja seisten kätkössä uutimien takana seurasi hän nyt noiden rakkaiden esineiden lähtöä tuskallisen tarkkaavasti. Kun hän näki niiden ainaiseksi katoavan, oli hän juosta alas kadulle ja huutaa: "Ei ei! Jättäkää ne minulle! Älkää viekö niitä minulta." Hän tahtoi rukoilla, että hänelle annettaisiin edes yksi, yksi ainoa esine, ettei häneltä otettaisi aivan kaikkea. Mutta kuinka olisi hän uskaltanut pyytää sitä mylläriltä? Berthold oli hänelle aivan vieras. Hänen rakkauttaan ei itse Sabinakaan ollut tiennyt: kuinka hän olisi voinut paljastaa sen muille? Ja jos hän olisi koettanut sanankin virkkaa, olisi hän purskahtanut itkuun. Ei, ei, täytyi olla vaiti, täytyi kestää tämä kaiken katoaminen, voimatta, tohtimatta yrittää pelastaa sirpalettakaan haaksirikosta...

Ja kun se kaikki loppui, kun Sabinan asunto oli tyhjä, kun pihan ajoportti sulkeutui myllärin lähdettyä, kun hänen rattaidensa jyrinä loittoni ikkunoita täristäen, kun niiden ääni haipui, heittäysi Christophe permannolle; hänellä ei ollut enää kyyneltäkään, ei ainoaa ajatusta kärsiäkseen tai taistellakseen; hän oli hyytynyt, hän oli kuin itse kuolema.

Oveen kolkutettiin. Hän pysyi liikkumatta. Siihen kolkutettiin uudestaan. Hän oli unohtanut vääntää sen lukkoon. Rosa tuli sisään, hän huudahti nähdessään Christophen maassa, ja pysähtyi pelästyneenä. Christophe kohotti vihastuen päätänsä:

-- Mitä sinä tahdot? Anna minun olla!

Rosa ei mennyt pois, hän jäi epäröiden seisomaan ovenpieleen, hän sammalsi:

-- Christophe...

Christophe nousi vaieten ylös; hän häpesi, että Rosa oli nähnyt hänet siinä niin. Ja pyyhkien pölyä vaatteistaan hän kysyi:

-- No niin, mitä sinä tahdot?

Rosa vastasi nöyrästi:

-- Anteeksi... Christophe... Tulin tänne... minä toin sinulle...

Christophe näki jotain Rosan kädessä.

-- Katso, sanoi Rosa ojentaen tuon esineen Christophelle. Minä pyysin Bertholdilta itselleni jotakin muistoksi hänestä. Ajattelin, että se olisi sinulle ehkä mieleen...

Se oli pieni, hopeoitu lasinpala, taskukuvastin, josta Sabina oli katsellut itseään usein tuntikausia, ei niin paljon kiemaillakseen kuin ajanvietoksi. Christophe tempasi kuvastimen itselleen, tarttui käteen, joka hänelle sitä ojensi:

-- Oh, Resi!... äännähti hän.

Häntä järkytti Rosan hyvyys ja hänen oman vääryytensä tunne. Kiihkeästi ja nopeasti hän laskeusi polvilleen Rosan eteen ja suuteli hänen kättään:

-- Anteeksi... anteeksi... sanoi hän.

Rosa ei ensin ymmärtänyt; mutta sitten hän käsitti liiankin hyvin; hän punastui, hän vapisi, hän puhkesi itkuun. Hän ymmärsi Christophen tahtovan sanoa:

"Anteeksi, että teen väärin... anteeksi, etten sinua rakasta... anteeksi, etten voi... en voi sinua rakastaa, etten koskaan sinua tule rakastamaan!..."

Rosa ei vetänyt kättänsä pois: hän tiesi, että sitä ei Christophe suudellessaan ajatellut. Ja poski Rosan kättä vasten itki Christophe kuumia kyyneleitä, tietäen tytön näkevän hänen ajatuksensa: hän oli katkeran surullinen, ettei soinut häntä rakastaa, vaan tuotti hänelle kärsimystä.

Niin he seisoivat hämärässä huoneessa, itkien kumpikin.

Viimein veti Rosa kätensä pois. Christophe mutisi yhä:

-- Anteeksi!...

Rosa asetti lempeästi kätensä Christophen pään päälle. Christophe nousi ylös. He suutelivat toisiaan vaieten, he tunsivat huulillaan kyyneleittensä kirpeän maun.

-- Me olemme ystäviä aina, virkkoi Christophe aivan hiljaa.

Rosa nyökkäsi päätänsä ja lähti pois, liian suruisena voidakseen puhua.

He ajattelivat, miten tukala on maailma: sitä, joka rakastaa, ei toinen rakasta. Jota rakastetaan, ei itse rakasta. Jota rakastaa ja on rakastettu, erotetaan kerran rakkaastansa... Jokainen kärsii. Ja tuottaa kärsimyksiä toiselle. Ja onnettomin ei ole aina se, joka kärsii.

Christophe alkoi kammota kotiaan. Hän ei voinut enää siellä elää. Hän ei voinut nähdä vastapäätä olevia ikkunoita ilman uutimia, huoneistoa tyhjänä.

Hänelle tuli katkerampikin tuska. Eulerin ukko vuokrasi kiireen kaupalla pohjakerroksen uudelle asukkaalle. Eräänä päivänä näki Christophe Sabinan kamarissa vieraita henkilöitä. Uusi elämä pyyhki sieltä kadoksiin hävinneen elämän jäljet.

Christophen oli mahdotonta jäädä enää asuntoonsa. Hän vietti kaiket päivät ulkosalla; hän ei palannut sinne ennenkuin yöllä, jolloin hän ei voinut enää mitään nähdä. Nyt alkoi hän samoilla uudestaan maaseudulla. Hänen askeleensa veivät hänet aivan väkisin Bertholdin talolle. Mutta hän ei mennyt siellä sisään, hän ei uskaltanut sitä lähestyä, hän kiersi sitä kauempaa. Hän oli löytänyt erään kukkulan laella paikan, josta saattoi nähdä tuon talon, koko tasangon ja virran: se oli hänen kävelyittensä tavallinen päämäärä. Sieltä katseli hän joen mutkia, ja silloin pysähtyvät hänen silmänsä aina noihin raitoihin, joiden alla hän oli nähnyt kuoleman varjon väikkyvän Sabinan kasvoilla. Sieltä erotti hän ne kaksi ikkunaa, joiden takana he olivat valvoneet yön, kumpikin kamarissaan, aivan vieretysten, niin lähellä toisiaan, ja kuitenkin niin kaukana, ainoastaan ovi välillä, -- ikuisuuden ovi. Sieltä hän silmäili myöskin kirkkomaata. Hän ei mitenkään voinut mennä sinne: lapsesta asti oli hän inhonnut noita mätämäkiä ja kieltäytynyt liittämästä niihin rakastamiensa olentojen kuvia. Mutta täältä korkealta ja kaukaa katsottuna ei tuossa pienessä kuolleitten kedossa ollut mitään synkkää? se oli rauhallinen, se nukkui auringonpaisteessa... Nukkua!... Sabina rakasti unta! Tuolla ei mikään häntä häirinnyt. Kukot vastasivat kiekuen toisilleen yli peltojen. Bertholdin talosta kuului myllyn jyrinää, kaakatusta takapihalta, leikkiväin lasten huutoja. Hän näki Sabinan pikku tyttären, näki hänen juoksevan, erotti hänen naurunsakin toisten lasten äänistä. Kerran väijyskeli hän tyttöä talon portilla, mäen vieruun leikatun aidan vartta kiertävän tien mutkassa; Christophe tempaisi tytön kiinni, kun tyttö juoksi ohitse, ja syleili häntä vimmatusti. Lapsi pelästyi ja alkoi itkeä. Hän oli Christophen jo melkein unohtanut. Christophe kysyi:

-- Onko täällä hyvä olla?

-- On, täällä on hauskaa...

-- Et tahdo takaisin kaupunkiin?

-- En.