Part 8

Ruokapöydässä oli Christophe sijoitettu myllärin emännän ja erään kookkaan, punaposkisen tytön väliin, jonka parina hän oli ollut messuun mentäessä, ja hän keksi nyt ryhtyä katselemaan tuota vierustoveriaan, vaikkei hän ollut viitsinyt kiinnittää häneen sitä ennen ollenkaan huomiotansa. Ja kun hän näki tytön mukiinmeneväksi, niin rupesi hän kostonhalusta kuhertelemaan hänen kanssaan, niin hälisevällä äänellä, että sen olisi pitänyt herättää Sabinan huomiota. Siinä hän onnistuikin; mutta Sabina ei ollut sellainen nainen, joka olisi voinut olla mustasukkainen mistään taikka kenestäkään: hänestä oli yhdentekevää, rakastiko toinen muita tai ei, kunhan vaan häntä itseään rakastettiin; eikä hän nyt ottanut tätä nokkaansa, vaan oli oikein iloissaan, kun näki, että Christophella oli hauskaa. Sabina hymyili toiselta puolelta pöytää Christophelle kaikkein suloisinta hymyään. Christophe joutui silloin ymmälleen; hän oli nyt varma, että Sabina oli hänestä välinpitämätön; ja siksi tuli hän niin mykäksi ja jöröksi, ettei mikään voinut häntä herättää, ei kiemailu eivätkä viinipikarit. Ja kun hän viimein alkoi lauhtua ja mietti katkerana, mitä varten hän oli tullutkaan tänne, keskelle tällaista loputonta ruuan hotkimista, ei hän kuullut edes myllärin ehdotusta, että lähdettäisiin nyt venheretkelle, saattamaan eräitä kutsuvieraita kotiin. Eikä hän nähnyt Sabinaa, joka teki hänelle merkkejä ja tahtoi häntä tulemaan kanssaan samaan venheesen. Kun Christophe sen pyynnön älysi, ei siinä venheessä ollut enää hänelle paikkaa; ja hänen täytyi mennä toiseen. Tämä uusi vastoinkäyminen ei olisi tehnyt häntä suinkaan rakastettavammaksi, ellei hän olisi pian huomannut, että hänen venhetoverinsa tippuivat kohta melkein kaikki sinne tänne rannoille. Silloin tuli hän iloisemmaksi ja oli heille ystävällisempi. Sitäpaitsi haihdutti kaunis ilta ja kulku joella ja ilo saada soutaa sekä noiden toisten kunnon ihmisten hilpeys viimein koko hänen pahantuulensa. Sabina ei ollut enää näkemässä, Christophen ei siis tarvinnut olla varuillaan, vaan hän voi huvitella vilpittömästi niinkuin muutkin.

Heitä oli kolme venhekuntaa. Venheet soutivat lähellä toisiaan, koettaen päästä kukin toisten edelle. Retkeläiset lennättelivät toisilleen venheistään ärsyttäviä ja iloisia kompia. Kun venheiden kupeet sattuivat toisiinsa, näki Christophe Sabinan hymyilevät silmät; eikä hänkään voinut silloin olla hymyilemättä Sabinalle: he tunsivat tehneensä sulan sovinnon. Se merkitsi, että he pian yhtyisivät toistensa seuraan.

Alettiin laulaa neliäänisiä lauluja. Kukin eri ryhmä lauloi vuorostaan kuplettinsa; ja refrengeihin yhdyttiin kuorossa. Toisistaan jonkun matkan päässä soutavat venheet vastasivat kaikuna toisilleen. Laulun säveleet liitivät vedenpintaa kuin linnut. Silloin tällöin kääntyi joku venheistä rantaa kohti: pari talonpoikaa nousi siitä maihin; he jäivät rannalle, ja vilkuttivat matkaansa jatkaville venheille. Pieni juhlajoukko harveni. Ääni toisensa jälkeen erosi laulusta. Viimein jäivät he kolmisin, Christophe, Sabina ja mylläri.

He palasivat myllylle kaikki samalla venheellä, myötävirtaan, pitkin jokea. Christophe ja Berthold istuivat airot kädessä, mutta eivät soutaneet, Sabina oli perässä, Christophea vastapäätä, ja puheli veljensä kanssa, mutta katseli Christopheen. Sellainen pakina salli heidän katsella rauhassa toisiaan. Sitä eivät he olisi voineet mitenkään tehdä, jos nuo pettävät sanat olisivat vaienneet. Sanat ikäänkuin väittivät: "En minä teitä katsele." Mutta silmäykset sanoivat: "Kuka sinä olet? Kuka olet, sinä, jota minä rakastan!... Sinä, jota rakastan, sinä... olitpa ken tahansa!..."

Taivas meni pilveen, usva kohosi niityiltä, ranta huurusi, aurinko sammui utujen keskeen. Sabina kietoi väristen pienen mustan saalinsa hartioilleen ja päänsä ympärille. Hän näytti väsyneeltä. Kun venhe pujahti pitkin rantaa liukuessaan raitojen oksain alle, jotka pistivät ulos joelle, sulki hän silmänsä: hänen pikku kasvonsa olivat kalmankalpeat; hänen suupielissään oli tuskallinen piirre; hän ei liikahtanut, hän näytti kärsivän, -- kärsineeltä, -- kuolleelta. Christophen sydäntä kouristi. Hän kumartui Sabinaan päin. Sabina avasi silmänsä, näki Christophen katsovan häneen rauhattomin ja kysyvin silmin, ja hän hymyili noille silmille. Se hymy oli Christophesta kuin päivän säde. Hän kysyi matalalla äänellä:

-- Oletteko sairas?

Sabina pudisti kieltävästi päätään ja vastasi:

-- Minulla on kylmä.

Miehet levittivät viittansa hänen ympärilleen he kietoivat hänen jalkateränsä, pohkeensa ja polvensa aivan kuin lapsi peitetään vuoteeseen. Sabina antoi heidän tehdä sen, ja kiitti heitä katseellaan. Alkoi sataa, hienoina ja jääkylminä pisaroina. Miehet rupesivat soutamaan ja jouduttivat kotimatkaa. Raskaat pilvet pimensivät taivaan. Joen pyörteet olivat kuin mustetta. Tulet syttyivät talojen ikkunoihin, siellä täällä, minkä missäkin, peltojen takana. Kun he tulivat myllylle, satoi kaatamalla, ja Sabina oli kylmästä kangistunut.

Keittiöön sytytettiin suuri roihu ja odotettiin, että rankkasade loppuisi. Mutta se vaan yltyi, ja leikkiin yhtyi tuuli. Vierailla oli kolme penikulmaa ajomatkaa kaupunkiin. Mylläri sanoi, ettei hän antaisi Sabinan lähteä sinne tällaisella ilmalla, ja hän ehdotti, että he molemmat jäisivät heille yöksi. Christophe epäröi, myöntyäkö vai ei; hän etsi neuvoa Sabinan katseesta; mutta Sabinan silmät tuijottivat vaan jäykästi lieden liekkeihin; tuntui kuin hän olisi pelännyt vaikuttaa Christophen päätökseen. Mutta kun Christophe sitten sanoi jäävänsä, käänsi Sabina häneen punastuvat kasvonsa -- (vai oliko se ainoastaan tulen hohdetta?) -- ja Christophe näki, että Sabina oli tyytyväinen.

Suloinen ilta... Sade pauhasi ulkona. Liekit sinkosivat mustaan savutorveen kultaisia kipeneitä. He istuivat piirissä roihun ympärillä. Heidän kummalliset varjonsa tanssivat seinillä. Mylläri näytti Sabinan tyttärelle, kuinka käsillä tehdään varjokuvia. Tyttö nauroi, ja hiukan se peloittikin. Sabina istui kumarassa tulen ääressä ja kohenteli mietteissään sitä raskailla pihdeillä; hän oli hiukan raukea, ja uneksiva hymy huulilla, hän nyökytti silloin tällöin päätänsä kälylleen, joka laverteli talousasioitaan, kuuntelematta kuitenkaan häntä. Christophe istui varjossa myllärin vieressä, ja veteli hiljaa sormiensa välitse tyttösen hiuksia ja katseli Sabinan hymyä. Sabina tiesi Christophen katselevan häntä. Christophe tiesi, että Sabina hymyili hänelle. Heillä ei ollut koko iltana kertaakaan tilaisuutta puhua keskenään eikä katsoa toisiaan kasvoihin: he eivät tahtoneetkaan koettaa.

Christophe ja Sabina erosivat toisistaan varhain illalla. Heidän kamarinsa olivat vieretysten. Väliovi vei toisesta toiseen. Christophe huomasi ajatuksissaan, että lukko ovessa oli Sabinan puolella. Hän meni levolle ja koetti väkisinkin nukkua. Sade pieksi ikkunanruutuja, tuuli ulvahteli takan torvessa. Jokin ovi paukahteli ylemmässä kerroksessa. Rajuilman viuhtoma poppeli rapisi ikkunan edessä. Christophe ei voinut sulkea silmiään. Hän ajatteli, että hän oli saman katon alla Sabinan kanssa. Ainoastaan seinä erotti heitä toisistaan. Hän ei kuullut hiiskausta Sabinan kamarista. Mutta hän oli hänet aivan näkevinään. Hän nousi istumaan vuoteessaan, hän kutsui häntä hiljaisella äänellä, seinän takaa, hän kuiskasi hänelle helliä ja kiihkeitä sanoja. Ja hän oli kuulevinaan tuon rakkaan äänen vastaavan itselleen, toistavan hänen sanojaan, kutsuvan häntä hiljaa; hän ei tiennyt, hän itsekö se vain kysyi ja vastasi, vai puhuiko Sabina tosiaan. Ollen kuulevinaan äänekkäämmän kutsun ei hän voinut enää vastustaa: hän ponnahti pois vuoteesta; pimeässä hapuillen hän lähestyi ovea; hän ei sitä tahtonut avata, hän tunsi rauhoittuvansa, kun ovi oli lukossa. Ja kun hän kosketti uudestaan sen ripaa, näki hän, että ovi aukesikin...

Hän tyrmistyi... Hän sulki sen hiljaa jälleen, avasi sen, ja sulki taas. Eikö se äsken ollut lukossa? Oli, siitä oli Christophe varma. Kuka sen siis oli avannut? Hän oli tukehtua sydämensä jyskytykseen. Hän nojautui sänkyynsä, istahti siihen hengittääkseen. Hän oli hurjan intohimon vallassa. Se vei häneltä näön ja kuulon voiman, hän ei voinut liikkuakaan: hän vapisi kiireestä kantaan. Hän kauhistui tuota tuntematonta iloa, jota hän oli tahtonut kuukausia, ja joka nyt oli tuolla, lähellä häntä, niin ettei mikään häntä siitä erottanut. Kiivas ja rakkauden kiihdyttämä nuorukainen tunsi nyt yhtäkkiä ainoastaan kauhua ja vastenmielisyyttä toteutuvia kaipuitaan kohtaan. Hän häpesi niitä; häpesi, mitä aikoi tehdä. Hän rakasti liian suuresti tohtiakseen nauttia siitä, jota hän rakasti; hän paremminkin pelkäsi sitä: hän olisi tehnyt vaikka mitä, ettei olisi ollut onnellinen. Rakastaa, rakastaa, eikö se ole mahdollista muuten kuin alentamalla sitä, jota rakastaa?...

Hän oli kääntynyt oven luona takaisin; ja hän vapisi rakkaudesta ja pelosta, seisoi käsi ovenrivalla eikä voinut ovea aukaista.

Toisella puolella ovea seisoi Sabina, paljain jaloin permannon paasilla, väristen vilusta.

Niin he pelkäsivät... kuinka kauan? Minutteja vai tunteja?... He eivät tienneet edes olevansa siinä; ja kuitenkin tiesivät he sen. He avasivat toisilleen syliään, -- Christophe niin kiivaan rakkauden lamaamana, ettei hänellä ollut rohkeutta astua sisään, -- Sabina kutsuen häntä, odottaen, ja vavisten, ettei hän tullut... Ja kun Christophe viimein aikoi mennä sisään, oli Sabina jo tehnyt päätöksen ja työntänyt salvan eteen.

Silloin tuli Christophe kuin hulluksi. Hän painoi ovea kaikin voimin. Hän rukoili huulet avaimen reiässä:

-- Avatkaa!

Hän mainitsi Sabinaa nimeltä, aivan hiljaa; Sabina kuuli hänen läähättävän hengityksensä. Sabina seisoi lähellä ovea, liikkumatta, jäykistyneenä, kalisevin hampain, hänellä ei ollut voimaa avata eikä mennä vuoteeseensa...

Hirmumyrsky ratisutti yhä puita ja paukutti talon ovia... He palasivat jälleen sänkyihinsä, ruumis lamassa, sydän surun sortamana. Kukot kiekuivat jo kähein äänin. Sarastuksen ensi hohde alkoi kuultaa ikkunain takaa, joiden ruudut saviräiske oli tahrinut. Surkea, kalpea sarastus, joka uupui itsepintaiseen sateeseen...

Christophe nousi ylös, kun jaksoi; hän meni alas keittiöön, puheli ihmisten kanssa. Hän tahtoi lähteä kiireesti talosta, ja pelkäsi joutua kahden Sabinan kanssa. Hänen mieltään melkein helpoitti, kun talon omistaja tuli sanomaan, että Sabina oli hiukan sairas, että hän oli vilustunut eilen huviretkellä ja ettei hän lähtisi sieltä vielä sinä aamuna.

Christophen paluumatka oli kolkko. Hän ei ollut huolinut hevosta, vaan palasi kaupunkiin jalkaisin, pitkin likaisia teitä, kellertävässä sumussa, joka kietoi käärinliinaansa maat, puut, kylät. Niinkuin valo näytti elämäkin sammuneelta. Kaikki ympärillä oli kuin aavetta. Hän itsekin oli kuin mikä aave.

Kotona otettiin hänet vihaisin kasvoin vastaan. Kaikki olivat kauhuissaan, että hän oli viettänyt yön, Jumala tiesi missä, Sabinan kanssa. Christophe sulkeutui kamariinsa ja ryhtyi tekemään työtä. Sabina palasi matkalta seuraavana päivänä ja sulkeutui samoin huoneistoonsa. He varoivat tarkoin kohtaamasta toisiaan. Sitäpaitsi oli ilma sateinen ja kylmä: kumpikin heistä ei poistunut sisältä. He näkivät toisensa suljettujen ikkunainsa takaa. Sabina istui vaippoihin kääriytyneenä takan ääressä ja uneksi. Christophe penkoi uutterasti papereitaan. He tervehtivät toisiaan ikkunasta toiseen, hiukan kylmästi ja tahdikkaasti, ja olivat sitten kumpikin painuvinaan omiin asioihinsa. He eivät ottaneet liioin selvää, mitä he tunsivat: he olivat siitä vihaisia toisilleen, vihaisia itselleen, vihaisia sattumalle. Myllyllä vietettyä yötä eivät he tahtoneet ajatella: he punastuivat sitä muistaessaan, eivätkä tienneet, punastuivatko yhä hulluuttaan vai siksi, etteivät olleet antaneet sille valtaa. Heidän oli tuskallista nähdä toisiaan: sillä se toi heidän mieleensä muiston, jota he koettivat paeta; ja yhteisestä sopimuksesta vetäytyivät he kumpikin omaan huoneensa perukkaan, unohtaakseen koko asian. Mutta se ei ollut mahdollista, ja he kärsivät molemmat salaisesta vihollisuudesta, jonka he tunsivat olevan välillään. Christophea ahdisti se mykkä ja kaunaa kantava ilme, jonka hän näki kerran Sabinan jäykillä kasvoilla. Yhtä paljon kärsi Sabinakin näistä ajatuksista; vaikka hän koetti ne masentaa ja kieltää, ei hän voinut niistä vapautua. Siihen tuli lisäksi häpeä, että Christophe oli aavistanut, mitä hänen sielussaan silloin oli liikkunut; -- ja häpeä, että hän oli tarjoutunut... tarjoutunut antautumatta kuitenkaan.

Christophe oli siis valmis lähtemään antamaan muutamia konsertteja Kölnissä ja Düsseldorfissa, kun juuri nyt sattui tulemaan sellainen tilaisuus. Hänestä oli hyvä nyt saada viettää pari kolme viikkoa poissa kotoaan. Konserttien valmistaminen ja erään uuden teoksen säveltäminen, jonka hän aikoi siellä esittää, veivät kokonaan hänen päivänsä, ja lopulta hän unohtikin kiusaavat muistonsa. Ne haihtuivat Sabinankin sielusta, ja hän vaipui tavalliseen unteloon tilaansa. He ajattelivat toisiaan oikeinpa välinpitämättömästi. Olivatko he tosiaankin rakastaneet toisiaan? Sitä he epäilivät. Christophe oli vähällä lähteä Kölniin sanomatta Sabinalle hyvästiäkään.

Christophen lähdön edellisenä iltana lähensi heitä toisiinsa jokin omituinen tunne. Oli jälleen tuollainen sunnuntain iltapäivä, jolloin kaikki muut olivat kirkossa. Myöskin Christophe oli kaupungilla, viimeistelemässä matkavalmistuksiaan. Sabina istui pikku puutarhassaan, paistattaen päivää auringon viimeisten säteitten lämmössä. Christophe tuli kaupungilta kotiin, hänellä oli kiire, ja hän aikoi ensin Sabinan nähdessään tervehtiä häntä ja mennä sitten ohitse. Mutta jokin pidätti häntä juuri, kun hän aikoi mennä sivuitse: lieneekö se ollut Sabinan kalpeus, tai jokin määrittelemätön tunne: tunnonvaiva, pelko, hellyys?... Christophe pysähtyi, kääntyi Sabinaan päin, ja toivotti hänelle hyvää iltaa ja nojausi siinä puutarhan väliaitaan. Sabina ojensi hänelle sanaakaan virkkamatta kätensä. Hänen hymynsä oli pelkkää hyvyyttä, -- hyvyyttä sellaista, jota ei Christophe ollut hänessä koskaan ennen nähnyt. Sabinan käden liike ikäänkuin sanoi: "Olkoon rauha välillämme..." Christophe tarttui yli aidan Sabinan käteen, hän kumartui sen puoleen ja suuteli sitä. Sabina ei koettanutkaan vetää kättänsä pois. Christophe olisi tahtonut heittäytyä hänen jalkainsa juureen, sanoa hänelle: "Minä rakastan teitä"... He katsoivat vaieten toisiaan. Mutta he eivät puhuneet tunteitaan. Hetken päästä veti Sabina kätensä pois, hän käänsi päänsä syrjään. Myöskin Christophe kääntyi poispäin, salaten järkytystään. Sitten katselivat he toisiinsa uudestaan, kirkastunein silmin. Aurinko laski. Nopeita, sinipunaisia, oransin- ja malvankeltaisia värivivahduksia välähteli kylmällä ja kuulaalla taivaalla. Sabina veti vilusta väristen tiukemmin saalia olkapäilleen, liikkeellä, joka oli Christophelle jo ennestään tuttu. Christophe kysyi:

-- Kuinka te voitte?

Sabina nyrpisti suutaan, ikäänkuin siihen ei olisi maksanut vaivaa vastata. He katsoivat toisiinsa yhä, onnellisina. Heistä tuntui kuin olisivat he olleet toisiltaan kadoksissa ja löytäneet nyt toisensa jälleen.

Christophe lopetti viimein hiljaisuuden ja sanoi:

-- Minä lähden huomenna.

Sabinan kasvoille tuli pelästynyt ilme:

-- Te lähdette? toisti hän.

Christophe kiiruhti lisäämään:

-- Oh, ainoastaan pariksi, kolmeksi viikoksi.

-- Pariksi, kolmeksi viikoksi! sanoi Sabina tyrmistyneen näköisenä.

Christophe selitti, että hän oli sitoutunut konserttimatkalle; mutta sitten, kotiin palattuaan, ei hän lähtisi mihinkään koko talvena.

-- Talvi, virkkoi Sabina, se on kaukana...

-- Eihän, väitti Christophe, se tulee pian. Sabina pudisti päätänsä katsomatta Christopheen.

-- Milloin me näemme toisemme? kysyi hän hetken päästä.

Christophe ei oikein ymmärtänyt tätä kysymystä: hän oli äsken siihen jo vastannut.

-- Heti, kun tulen takaisin: neljäntoista, enintään kahdenkymmenen päivän päästä.

Sabina oli yhä yhtä järkkyneen näköinen. Christophe koetti lyödä asian leikiksi:

-- Aika ei teistä ole pitkä, virkkoi hän; tehän nukutte.

-- Nukun, vastasi Sabina.

Hän katseli maahan, hän koetti hymyillä; mutta hänen suunsa vapisi.

-- Christophe!... sanoi hän yhtäkkiä suoristuen ja kallistuen hänen puoleensa.

Hänen äänessään soi ahdistus. Tuntui kuin hän olisi aikonut sanoa:

-- Jääkää! Älkää lähtekö!...

Christophe otti häntä kädestä, katseli häntä, hän ei voinut ymmärtää, miksi Sabina piti tuota kahden viikon matkaa niin tärkeänä; mutta hän odotti ainoastaan sanaa luvatakseen hänelle:

-- Minä jään...

Juuri, kun Sabina aikoi puhua, aukesi kadulle vievä ovi ja Rosa ilmestyi kynnykselle. Sabina veti kätensä pois Christophen kädestä ja meni nopeasti sisään. Ovellansa katsoi hän vielä kerran Christopheen, -- ja katosi.

Christophe luuli tapaavansa Sabinan vielä samana iltana. Mutta Vogelit pitivät häntä silmällä, ja äiti seurasi häntä kaikkialle, hän oli vitkastellut matkavalmistuksissaan niinkuin tavallisesti, eikä hän saanut hetkeäkään aikaa pujahtaakseen pois kotoaan.

Seuraavana aamuna hän matkusti sangen varhain. Mennessään Sabinan oven ohitse, teki hänen mielensä astua sisään tai naputtaa ikkunaan: hänestä oli tuskallista jättää Sabina sanomatta hänelle hyvästi tai näkemiin; -- sillä Rosa oli eilen keskeyttänyt heidän pakinansa ennenkuin Christophe ehti sen tehdä. Mutta nyt ajatteli hän, että Sabina nukkui ja olisi hänelle närkästynyt, jos hän hänet herättäisi. Ja mitä Christophe sitten hänelle sanoisit Nyt oli liian myöhäistä peruuttaa matkaa; ja miten kävisi, jos Sabina sitä häneltä pyytäisit... Sitäpaitsi ei Christophesta ollut vastenmielistä tuntea mahtiaan Sabinaan, vaikkei hän sitä itselleen tunnustanutkaan, -- jopa tuottaa hänelle hiukan tuskaakin... Christophe ei käsittänyt vakavasti, miten Sabina suri hänen lähtiessään; ja hän ajatteli pienen poissaolonsa vaan kiihdyttävän hellyyttä, jota Sabina ehkä tunsi häntä kohtaan.

Hän juoksi asemalle. Kuitenkin oli hänellä jonkinlaisia tunnonvaivoja. Mutta heti, kun juna lähti liikkeelle, unohti hän kaikki. Hänen sydämensä paisui nuoruutta. Hän katseli iloisesti hyvästellen vanhaa kaupunkia, jonka kattoja ja torneja aurinko punasi; ja huolettomana kuin lähtevä ainakin hän virkkoi hyvästinsä jääville, eikä heitä enää ajatellut.

Koko aikana Düsseldorfissa ja Kölnissä ei Sabina tullut kertaakaan hänen mieleensä. Aamusta iltaan veivät hänen ajatuksensa harjoitukset ja konsertit, päivälliset ja seurustelut; hänellä oli niin paljon uutta nähtävää ja matkan ylpeä menestys täytti hänet sellaisella tyydytyksellä, ettei hän ehtinyt muistella mitään. Yhden ainoan kerran, viidentenä yönä lähtönsä jälkeen, heräsi hän yhtäkkiä, unesta, joka ahdisti kuin painajainen; ja hän huomasi, että hän oli ajatellut Sabinaa nukkuessaan ja että juuri se ajatus oli hänet herättänyt; mutta hänen oli mahdotonta muistaa, millä tavoin hän oli häntä ajatellut. Hän oli tuskallisessa ja kiihtyneessä tilassa. Se ei ollut mikään ihme: hän oli soittanut edellisenä iltana, ja salista lähtiessään oli hän antanut viedä itsensä vielä illallisille ja niillä hän oli juonut muutaman lasin sampanjaa. Hän ei voinut nukkua, vaan nousi ylös. Muuan musikaalinen ajatus kiihdytti häntä. Hän luuli, että se juuri oli häntä kiusannut unessa, ja kirjoitti sen muistiin. Kun hän sen luki, hämmästyi hän, että se oli niin surullinen. Hän ei ollut suinkaan surullinen sitä kirjoittaessaan, niin hänestä ainakin tuntui. Mutta hän muisti, ettei hän joskus muulloin voinut surullisella tuulella ollessaan kirjoittaa muuta kuin iloista musiikkia, ja että se iloisuus loukkasi sitten häntä. Eikä hän tullut nyt tätä sen enempää ajatelleeksi. Hän oli tottunut sisäisen ihmisensä kummallisiin yllätyksiin, ymmärtämättä niitä. Hän nukahti kohta uudestaan, eikä muistanut seuraavana aamuna enää koko asiaa.

Hän pitensi matkaansa vielä kolme, neljä päivää. Hänestä oli hauskaa pidentää sitä, koska hän tiesi, että hänen ei tarvitsisi muuta kuin tahtoa, niin hän voisi palata kotiin heti paikalla: hänellä ei siis ollut mitään kiirettä sinne. Vasta paluumatkalla rautatievaunussa tuli Sabina jälleen hänen ajatuksiinsa. Hän ei ollut Sabinalle kirjoittanut. Olipa hän ollut niinkin välinpitämätön, ettei ollut viitsinyt käydä edes postissa kysymässä kirjeitä, joita mahdollisesti oli saattanut sinne hänelle tulla. Hän nautti salaisesti tällaisesta kotoisten tietojen puutteesta, hän oli varma, että siellä kotikaupungissa odotettiin häntä, että häntä siellä rakastettiin... Rakastettiinko? Koskaan ei Sabina ollut vielä hänelle sitä sanonut, eikä hänkään Sabinalle. Epäilemättäkin tiesivät he molemmat sen, tarvitsematta sitä toisilleen sanoa. Kuitenkaan: mikään ei ollut ihanampaa kuin tuollainen tunnustus. Miksi olivat he niin kauan viivytelleet tekemästä sitä? Aina, kun he olivat valmiit puhumaan, oli heitä jokin estänyt, jokin sattuma, häiriö. Minkä tähden? Minkä tähden? Kuinka paljon aikaa he olivat siten hukanneet!... Hän paloi halusta kuulla nuo rakkaat sanat rakastetun suusta. Hän paloi halusta sanoa ne Sabinalle, ja lausuikin ne ääneensä vaunuosastossa, jossa ei ollut ketään muita. Sikäli kuin hän tuli lähemmäksi kaupunkia, kiihdytti kärsimättömyys häntä, jonkinlainen hätä ja ahdistus... Nopeammin! Miksi ei nopeammin! Oh, sitä ajatusta, että hän näkisi hänet tunnin päästä!...

Kello oli puoli seitsemän aamulla, kun hän tuli asuintaloonsa. Kukaan siellä ei ollut vielä noussut ylös. Sabinan ikkunat olivat suljetut. Christophe meni varpaisillaan pihaan, ettei Sabina kuulisi hänen tuloaan. Häntä huvitti yllättää hänet. Hän meni ylös kotiinsa. Äiti nukkui. Christophe muutti pukua, aivan hiljaa. Hänellä oli nälkä; mutta hän pelkäsi herättävänsä Louisan, jos olisi mennyt ottamaan kaapista ruokaa. Pihalta kuuli hän askeleita; hän avasi hiljaa ikkunansa, ja näki Rosan, joka oli, kuten tavallisesti ensimmäisenä ylhäällä talossa ja alkoi lakaista. Christophe huudahti hänelle matalalla äänellä. Rosa käännähti, hämmästyi ja oli iloinen, kun näki Christophen; sitten hän tuli totisen näköiseksi. Christophe ajatteli, että Rosa oli hänelle yhä pahastunut; mutta hän itse oli nyt erinomaisella tuulella. Hän laskeusi pihaan Rosan luo. -- Rosa, Rosa, sanoi hän iloisesti, anna minulle ruokaa, tai syön sinut. Minä olen nälkäinen kuin susi!

Rosa hymyili ja vei hänet pohjakerroksessa olevaan keittiöön. Kaataessaan hänelle kulhollisen maitoa, ei Rosa voinut hillitä itseään, vaan lateli hänelle tavattoman joukon hänen matkaansa ja konserttejaan koskevia kysymyksiä. Mutta vaikka Christophe oli nyt taipuisa vastaamaankin, -- Christophe oli niin onnellinen kotiin palaamisesta, että hän melkein iloitsi kuulla Rosan lavertelua, -- niin vaikeni Rosa kuitenkin yhtäkkiä, kesken kysymyksiään, ja hänen kasvonsa venähtivät pitkiksi ja hän käänsi katseensa pois ja näytti olevan huolissaan. Sitten alkoi hän jälleen lavertaa, mutta tuntui moittivan itseään siitä, ja yhtäkkiä keskeytti hän taas jyrkästi. Viimein Christophe huomasi sen ja kysyi:

-- Mutta mikäs sinulla on, Rosa? Oletko sinä minulle äkäinen?

Rosa pudisti ehdottoman kieltävästi päätänsä; ja kääntyen Christophen puoleen äkkiarvaamatta kuten tavallisesti, tarttui hän kaksin käsin Christophen käsivarsiin:

-- Oh, Christophe...

Christophe tyrmistyi. Häneltä putosi leipäpala kädestä.

-- Mitä! Mikä nyt on? kysyi hän. Rosa toisti:

-- Oh, Christophe!... Tapahtunut sellainen onnettomuus...

Christophe työnsi pöydän edestään ja änkytti:

-- Täällä?

Rosa osoitti pihan toisella puolella olevaa taloa.

Christophe huudahti:

-- Sabina! Rosa itki:

-- On kuollut.

Christophe ei nähnyt enää mitään. Hän nousi ylös, hän tunsi kaatuvansa, hän takertui pöytään, hän kaatoi siinä olevat esineet, hän tahtoi huutaa. Hän kärsi hirveää tuskaa. Häntä annatti ylön.

Rosa juoksi kauhistuneena hänen luokseen; hän piteli Christophen päätä ja itki.

Heti, kun Christophe saattoi puhua, sanoi hän:

-- Se ei ole totta!

Hän tiesi, että se oli totta. Mutta hän tahtoi sen kieltää, hän tahtoi väkisinkin, ettei se olisi niin. Kun hän näki Rosan kyyneleitä virtaavat kasvot, ei hän enää epäillyt, ja hän alkoi nyyhkiä.