Part 7

-- Lyönpä vetoa, virkkoi Christophe, että te mieluummin jättäisitte päivällisen kuin valitsette ikävyyden, jota sen valmistus tuottaa, jos valinta olisi mahdollista.

-- Se on varma! huudahti Sabina.

-- Kuulkaapas! Minä tulen teitä auttamaan. Christophe harppasi aidan yli ja tuli hänen luokseen.

Sabina istui tuolilla kotinsa ovella. Christophe asettui portaille hänen jalkainsa juureen. Hän otti tuon tuostakin kourallisen vihreitä kuoria Sabinan helmasta, hameen laskoksesta, joka oli vedetty ylös vatsalle; ja pienet, pyöreät hernepallot hän vieritti vatiin, joka oli Sabinan polvien välissä. Christophe katseli maahan. Hän näki Sabinan mustat sukat, niiden kätköstä huomasi hän hänen nilkkainsa muodot ja jalat, joista toinen oli puolittain kohonnut kengästä pois. Hän ei uskaltanut nostaa katsettaan Sabinaan.

Ilma oli raskas. Taivas oli häikäisevän valkea ja niin alhaalla; tuulen henkäystä ei käynyt. Ainoakaan lehti ei liikahtanut. Puutarha-aluetta ympäröi korkea muuri: maailma loppui siihen.

Pikku tyttö oli lähtenyt kaupungille erään naapurirouvan kanssa. He olivat kahden. He eivät puhuneet mitään. Eivät voineet enää virkkaa sanaakaan. Näkemättä mitään otti Christophe yhä herneenpalkoja Sabinan helmasta. Hänen sormensa vapisivat, kun hän silloin kosketti Sabinaan: hänen kätensä osui viileiden ja liukkaiden kuorien keskellä Sabinan sormiin; ne vavahtivat silloin. Nyt eivät he voineet enää jatkaa. He istuivat liikkumatta, toisiinsa katsomatta: Sabina selkäkenossa tuolillaan, suu puoliavoinna, riippuvin käsivarsin; Christophe hänen jalkainsa juuressa, häneen nojaten; hän tunsi olkapäissään ja käsivarressaan Sabinan jalan lämmön. He hengittivät kiihkeästi. Christophe painoi kätensä portaan kiveen, joka tuntui raikkaammalta; hänen toinen kätensä sipui Sabinan kengästä noussutta jalkaa, ja jäi jalkaterän päälle, eikä hän voinut sitä siitä poistaa. Väristys kulki läpi heidän ruumiittensa. Heitä alkoi pyörryttää; Christophen sormet puristivat Sabinan pienen jalan varpaita. Sabina kumartui vaieten ja jäykistyneenä Christophen puoleen?...

He heräsivät tästä päihtymystilastaan tuttuihin ääniin, ja hätkähtivät. Christophe ponnahti ylös ja harppasi aidan toiselle puolelle. Sabina kokosi silpeet helmaansa ja meni sisään. Pihalla Christophe kääntyi katsomaan taakseen. Sabina seisoi kynnyksellä. He katsoivat toisiinsa. Pikku sadepisarat alkoivat soittaa puitten lehtiä... Sabina sulki ovensa. Rouva Vogel ja Rosa tulivat sisään... Christophe meni huoneeseensa...

Kun kellervä päivä sammui ja tukehtui rankkasateen virtoihin, nousi Christophe vastustamattoman voiman tempaisemana pöytänsä äärestä; hän riensi ikkunansa eteen, ja ojensi kätensä vastapäätä olevaa ikkunaa kohti. Samassa oli hän huomaavinaan vastapäisessä ikkunassa, kamarin puolihämärässä suljettujen ruutujen takana, Sabinan ojentavan ja avaavan hänelle käsiään.

Hän ryntäsi ulos huoneestaan. Hän riensi portaita pihalle, juoksi puutarhan väliaidan luo. Vaikka hänet olisi nähty, aikoi hän kavuta aidan ylitse. Mutta kun hän katsahti ikkunaa, johon hän oli äsken luullut Sabinan ilmestyneen, näki hän, että kaikki sisäluukut olivatkin kiinni. Talo tuntui nukkuvan. Hän pysähtyi epäröiden, Eulerin ukko oli menossa kellariin, huomasi hänet ja kutsui häntä. Christophe palasi huoneeseensa, luullen nähneensä unta.

Rosa ei ollut kauankaan huomaamatta, mitä tapahtui. Hän ei ollut epäluuloinen, eikä tiennyt vielä, mitä mustasukkaisuuden tunne on. Hän oli valmis antamaan kaikki, eikä hän pyytänyt mitään takaisin. Mutta jos hän alistuikin surullisena siihen, ettei Christophe häntä laisinkaan rakastanut, ei hän ollut koskaan kuvitellut sellaista mahdollisuutta, että Christophe rakastaisi toista.

Eräänä iltana päivällisaterian jälkeen sai hän valmiiksi ikävän koruompeluksen, johon hän oli tehnyt työtä kuukausia. Hän oli siitä onnellinen, ja hänelle tuli halu vapautua, kerrankin, mennä juttelemaan Christophen kanssa. Hän käytti tilaisuutta, jolloin äiti käänsi häneen selkänsä, ja pujahti huoneesta pois. Hän hiipi ulos niinkuin pahoja tehnyt koulupoika. Hän nautti jo ajatellessaan, miten hän nolaisi Christophen, joka oli pilkallisesti väittänyt, ettei hän saisi työtään valmiiksi koskaan. Häntä huvitti yllättää Christophe yhtäkkiä kadulla. Vaikka tyttöparka hyvinkin tiesi Christophen tunteet itseään kohtaan, oli hän aina luonnostaan taipuisa luulemaan, että toiset iloitsisivat hänet nähdessään samalla tavalla kuin hänkin tavatessaan toisia.

Rosa tuli ulos. Talon seinämällä istuivat Christophe ja Sabina, kuten tavallisesti. Rosan sydäntä kouristi. Kuitenkaan ei hän pysähtynyt vielä tämän järjettömän vaikutelman tähden; ja iloisesti hän huudahti Christophea nimeltä. Hänen kimeän äänensä kajahdus sattui Christopheen pimeän illan hiljaisuudessa kuin väärä ääni soitossa. Christophe vavahti tuolillaan; ja hänen suunsa vääntyi vihasta irvistykseen. Rosa heilutti voitonriemuissaan ompelustansa hänen nenänsä edessä. Christophe työnsi sen kärsimättömästi pois.

-- Se on valmis, valmis! intti yhä Rosa.

-- No, jos on valmis, niin menkää ja ruvetkaa tekemään uutta! sanoi Christophe kuivasti.

Rosa säikähti. Koko hänen ilonsa luhistui. Christophe jatkoi ilkeästi:

-- Ja kun olette ommellut niitä kolmekymmentä ja olette oikein vanha, niin voitte ainakin sanoa, ettei elämänne ole mennyt hukkaan!

Rosaa itketti:

-- Hyvä Jumala, kuinka te olette paha, Christophe! sanoi hän.

Christophe häpesi ja virkkoi Rosalle jonkun ystävällisen sanan. Rosa tyytyi niin vähään, että hän tuli silloin heti jälleen luottavaksi; ja hän jatkoi kahta kiivaammin äänekästä laverrustaan: hän ei voinut puhua hiljaa, hän huusi kohti kurkkua, niinkuin koko talon tapa oli. Parhaalla tahdollaankaan ei Christophe jaksanut salata pahaa tuultaan. Hän vastasi ensin ainoastaan jonkin ärtyneen sanan; sitten ei hän virkkanut mitään, käänsi selkänsä, ja pyörähteli hermostuneesti tuolillaan ja kuunteli hampaitaan kiristellen Rosan sanarätyä. Rosa näki, että Christophe tuli kärsimättömäksi, hän tiesi, että hänen olisi nyt pitänyt lopettaa; mutta kuitenkin jatkoi hän kahta äänekkäämmin. Sabina istui varjossa muutaman askelen päässä ja kuunteli kohtausta ivallisen levollisena. Sitten hän kyllästyi, ja tuntien, että ilta oli mennyt hukkaan, nousi ylös ja poistui sisään. Christophe ei huomannut hänen menoaan, ennenkuin hän oli kadonnut. Hän nousi heti ylös, ja pyytämättä Rosalta edes anteeksi katosi sisään omasta ovestaan, virkkaen kuivasti hyvää yötä.

Rosa jäi yksin kadulle ja katseli tyrmistyneenä ovea, josta Christophe oli mennyt sisään. Kyynelet tunkeutuivat hänen silmiinsä. Hän kiiruhti sisään, nousi aivan hiljaa kotiinsa, ettei hänen olisi tarvinnut puhua äitinsä kanssa, riisuutui nopeasti, ja päästyään vuoteeseensa alkoi hän nyyhkyttää kyyryssä peiton alla. Hän ei koettanut selvittää mielessään, mitä oli tapahtunut; hän ei ajatellut, rakastiko Christophe Sabinaa eikä sitä, etteivät Christophe ja Sabina voineet häntä kärsiä; hän tunsi vain, että kaikki oli mennyttä, ettei elämällä ollut enää mitään tarkoitusta, ettei hänellä ollut edessä muuta kuin kuolema.

Seuraavana aamuna palasi hänelle ajattelun kyky, ikuisin ja petollisin toivein. Muistellessaan eilisiltaisia tapahtumia, hän vakuutteli itselleen olleensa väärässä, kun oli pitänyt niitä merkittävinä. Varmaan oli kyllä niin, ettei Christophe häntä rakastanut; hän alistui siihen, salaten kuitenkin sydämensä pohjassa ajatuksen, jota hän ei itselleenkään tunnustanut, nimittäin sen, että hän saisi Christophen rakastamaan itseään, oman rakkautensa voimalla. Mutta mistä hän oli sen saanut päähänsä, että Sabinan ja Christophen välillä olisi jotakin? Kuinka olisi Christophe saattanut rakastaa tuollaista joutavanpäiväistä naista, jonka vähäpätöisyys ja keskinkertaisuus pisti jokaisen silmiin, Christophe, niin älykäs mies? Rosa tunsi rauhoittuvansa, -- ja alkoi kuitenkin pitää Christophea silmällä. Koko sinä päivänä ei hän nähnyt mitään, siksi, että ei ollut mitään näkemistä; mutta Christophe puolestaan huomasi hänen hiiviskelevän kaiken päivää ympärillään, sanomatta, miksi hän hiipi; ja se ärsytti häntä omituisesti. Ärtyisyys nousi kukkuroilleen, kun Rosa illalla ilmestyi katuovelle, ja asettui päättävästi Christophen ja Sabinan seuraan. Silloin uudistui eilinen kohtaus: Rosa yksinään puhui; mutta Sabina ei odottanut kauan, vaan lähti huoneistoonsa; ja Christophe noudatti hänen esimerkkiään. Rosa ei voinut enää salata itseltään, että hänen läsnäolonsa oli heille haitaksi; mutta tyttöpoloinen koetti yhä pettää itseään. Hän ei käsittänyt, ettei hän voinut tehdä mitään hullumpaa, kuin tuo tungettelu oli; ja luonteenomaisella kömpelyydellään yritti hän samaa vielä toisinakin päivinä.

Seuraavana iltana odotti Christophe turhaan Sabinan ilmestymistä portaille, sillä Rosa istui Christophen vieressä.

Ja sitä seuraavana istui Rosa portailla yksin. Christophe ja Sabina olivat jättäneet ottelun. Mutta Rosa ei voittanut sillä mitään muuta kuin sen, että Christophe kantoi hänelle nyt kaunaa, koska häneltä oli riistetty hänen ainoa onnensa, nuo rakkaat illat. Christophe ei antanut tätä Rosalle anteeksi, sen vähemmän, kun hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt aavistella Rosan tunteita, niin suuri tekeminen hänellä oli omissaan.

Sabina puolestaan oli tiennyt Rosan mielen pitkän aikaa: hän tiesi, että Rosa oli mustasukkainen, tiesi jo ennenkuin sen, oliko hän itse rakastunut; mutta hän ei hiiskunut niistä huomioistaan mitään; ja julmana kuin jokainen kaunis ja voitostaan varma nainen katseli hän nyt vain vaiti ja ilkkuen kilpasiskonsa kömpelöitä ja turhia ponnistuksia.

Jäätyään yksin taistelutanterelle katseli Rosa voittonsa viheliäisiä tuloksia. Parasta olisi hänen ollut jättää nyt yrityksensä silleen ja antaa Christophen olla rauhassa, ainakin toistaiseksi: juuri sitä hän ei siis tehnytkään; ja koska pahin, mitä hän saattoi tehdä, oli ryhtyä puhumaan Sabinasta, niin teki hän juuri sen.

Sykkivin sydämin ja arasti sanoi Rosa Christophelle, tutkiakseen Christophen ajatuksia, että Sabina oli kaunis. Christophe vastasi kuivasti, että Sabina oli hyvin kaunis. Ja vaikka Rosa oli jo aavistanut, minkä vastauksen saisi, iski se julmasti hänen sydämeensä, kun hän sen nyt kuuli. Hän tiesi kyllä, että Sabina oli kaunis; mutta koskaan ei hän ollut tullut ottaneeksi sitä huomioonsa; hän näki hänet nyt ensi kertaa, Christophen silmin arvosteltuna; hän näki Sabinan hienot piirteet, hänen sievän nenänsä, hänen pikku suunsa, soman ja siron ruumiinsa, hänen suloiset liikkeensä... Ah, sellaista tuskaa!... Mitä Rosa olisi uhrannutkaan, jos olisi saanut olla Sabinan ruumiissa! Hän ymmärsi liiankin hyvin, miksi sitä pidettiin parempana kuin hänen omaansa!... Hänen muotonsa!... Mitä hän oli tehnyt, että hänelle oli luotu sellainen?... Kuinka hänen ruumiinsa painoi häntä! Miten se näytti hänestä rumalta. Se oli hänestä vihattava! Ja siitä ei häntä voisi koskaan vapauttaa mikään muu kuin kuolema!... Hän oli liian ylpeä ja samalla liian vaatimaton välittääkseen, ettei häntä rakastettu: eihän hänellä ollut siihen mitään oikeuttakaan; ja hän koetti olla vain yhä nöyrempi. Mutta hänen sisin vaistonsa nousi moista vastaan... Ei, sellainen oli vääryyttä!... Miksi tämä ruumis hänellä, miksi juuri hänellä, eikä Sabinalla?... Ja miksikä Sabinaa rakastettiin? Mitä hän oli tehnyt rakkautta ansaitakseen...? Rosa näki hänet: Sabina oli kylmä, laiska, huolimaton, itsekäs, välinpitämätön kaikesta, ei hoitanut kotiaan, vaalinut lastaan enempää kuin ketään muitakaan, rakasti ainoastaan itseään, eli pelkästään nukkuakseen, vetelehtiäkseen, tekemättä kerrassaan mitään... Ja sellainen miellytti... miellytti Christophea!... Christophea, joka oli niin ankara, Christophea, joka osasi arvostella, Christophea, jota hän kunnioitti ja ihaili enemmän kuin ketään muita! Ah, tämä oli jo liian väärää! Ja se oli typerää!... Eikö Christophe sitä nähnyt? -- Rosa ei voinut olla hiiskumatta silloin tällöin hänelle jotain loukkaavaa huomautusta Sabinasta. Rosa ei sitä tahtonut, mutta se tuli voimakkaampana häntä itseään. Aina hän katui sitä, sillä hän oli hyvä eikä tahtonut puhua pahaa kenestäkään ihmisestä. Mutta sitä katkerammin katui hän tätä menettelyään sen vuoksi, että hän sai sillä vain julmia vastauksia, joista näki, miten rakastunut Christophe oli. Christophe ei säälinyt silloin rahtuakaan. Hänen tunteitaan oli loukattu, hän koetti nyt vain haavoittaa: ja siinä hän onnistuikin. Rosa ei vastannut, vaan lähti pois pää kumarassa, purren huulensa yhteen, ettei olisi itkenyt. Hän ajatteli, että se oli hänen oma vikansa, että se oli hänelle parhaiksi, koska hän oli tehnyt pahaa Christophelle karaten hänen rakastamansa ihmisen kimppuun.

Rosan äiti ei ollut näin kärsivällinen. Rouva Vogel näki yleensä kaikki, eikä ollut kauan huomaamatta Christophen seurustelua nuoren naapurittarensa kanssa; ja yhtä hyvin näki sen myöskin Eulerin ukko: seikkailun sisältöä ei ollut vaikea aavistaa. Se ei sopinut suunnitelmiin, joita he kaksi olivat salaa laatineet, nimittäin naittaa Rosa kerran Christophelle; ja se tuntui heistä Christophen puolelta persoonalliselta solvaukselta, vaikkeivät he ajatelleet, että hänen kohtaloaan oli menty suunnittelemaan neuvottelematta hänen itsensä kanssa. Mutta Amalian itsevaltaisuus ei suvainnut muiden ajattelevan toisella tavoin kuin hän itse, ja hänestä tuntui nyt siis hävyttömältä, että Christophe oli tohtinut jäädä vieraaksi sille halveksivalle käsitykselle, jonka hän oli monta kertaa ilmaissut Sabinasta.

Amalia ei häikäillyt, vaan ilmaisi sen käsityksensä Christophelle uudestaan. Aina, kun Christophe oli lähettyvillä, löysi Amalia tekosyyn puhua vuokralaisrouvasta; hän etsi kaikkein loukkaavimmat sanottavat hänestä, sellaiset, jotka kipeimmin saattoivat koskea Christopheen eikä hänen selvänäköisyytensä ja suoran kielensä ollutkaan vaikea löytää syitä. Hänen julma naisellinen vaistonsa, -- ja nainenhan on paljoa etevämpi kuin mies, milloin vaaditaan taitoa tehdä pahaa samoin kuin hyvääkin, -- neuvoi häntä vetämästä esille vähemmän Sabinan laiskuutta ja hänen siveellisiä heikkouksiaan kuin hänen epäsiisteyttään. Amalian tungetteleva ja joka paikan urkkiva katse oli etsinyt todistukset siitä epäsiisteydestä läpi ikkunaruutujenkin, aina lesken asunnon perukoista saakka, nimittäin Sabinan toilettisalaisuuksien keskeltä; ja hän levitti nyt nuo todistuksensa karkean tyytyväisenä nähtäville. Kun hän ei säädyllisyyden vuoksi voinut sanoa kaikkea, niin hän vihjaili niihin kautta rantain.

Christophe kalpeni häpeästä ja vihasta; hän lensi valkeaksi kuin palttina, ja hänen huulensa vapisivat. Rosa pelkäsi jotain pahaa ja rukoili äitiään lopettamaan; koettipa hän puolustaakin Sabinaa. Mutta silloin sai hän Amalian ainoastaan hyökkäämään kahta kiivaammin.

Ja yhtäkkiä Christophe ryntäsi ylös tuoliltaan. Hän löi kämmentään pöytään ja alkoi äyskiä, että oli hävytöntä puhua tuolla tavoin naisesta, urkkia häntä, levitellä hänen heikkouksiaan; vain ilkeä luonne saattoi näin vainota hyvää, herttaista, rauhallista olentoa, joka eli syrjässä muista, joka ei tehnyt kenellekään pahaa, joka ei puhunut pahaa kenestäkään. Mutta oli suuri erehdys, jos luultiin voitavan siten häntä vahingoittaa: Sabina tehtiin siten vain yhä enemmän suopeutta ansaitsevaksi ja näytettiin sitä paremmin hänen hyvyytensä.

Amalia tunsi menneensä liian pitkälle; mutta Christophen läksytys loukkasi häntä; ja hän sanoi, siirtääkseen väittelyn toisille aloille, että oli kaunista puhua hyvyydestä: sillä sanalla voi antaa kaikki anteeksi. Taivahinen, olipa sangen helppo olla hyvä, tekemättä koskaan mitään, välittämättä kenestäkään, täyttämättä maailmassa velvollisuuttaan!

Siihen Christophe vastasi, että ihmisen ensimmäinen velvollisuus oli tehdä elämä toisille miellyttäväksi; mutta että oli henkilöitä, joille velvollisuutta on pelkästään kaikki ruma, ikävä, inhoittava, kaikki, mikä häiritsee toisten vapautta, loukkaa, kiusaa, naapureita, palvelijoita ja perhettä, jopa asianomaista henkilöä itseäänkin. Jumala varjelkoon meitä moisista ihmisistä ja velvollisuuksista niinkuin rutolta!...

Riita kiihtyi yhä. Amalia tuli myrkylliseksi. Christophe ei antanut missään kohdin myötä. -- Ja selvin seuraus siitä oli, että Christophe näyttäytyi tästä lähtien oikein tahallaan alinomaa Sabinan seurassa. Hän meni kolkuttamaan lesken oveen; hän jutteli ja nauroi iloisesti hänen kanssaan, ja hän teki sen aina juuri silloin, kun Amalia ja Rosa voivat sen nähdä. Amalia kosti raivoisin sanoin. Mutta viattoman Rosan sydäntä tämä perinpohjaisesti harkittu julmuus raateli; hän tunsi, että Christophe inhosi häntä, että hän tahtoi kostaa; ja Rosa itkeskeli katkerasti.

Sillä tavoin oppi Christophe, joka oli jo saanut niin monta kertaa kärsiä vääryyttä, itse tekemään vääryyttä muille ja viattomille.

Joku aika sen jälkeen piti Sabinan veli, joka oli mylläri ja asui muutaman penikulman päässä kaupungista, Landeggissä, poikansa ristiäisiä. Sabina oli kutsuttu kummitädiksi. Hän hommasi myöskin Christophen juhliin. Christophe ei pitänyt yleensä vieraskekkereistä; mutta hän suostui nyt mielellään kutsuun, koska saattoi siten tehdä kiusaa Vogeleille ja sai olla yhdessä Sabinan kanssa.

Sabina kutsui ilkeäksi ilokseen tilaisuuteen myöskin Amaliaa ja Rosaa, varmana siitä, että he kieltäytyisivät. Ja he tekivätkin sen. Rosa oli kuolla halusta lähteä sinne. Hän ei vihannut Sabinaa, hän päinvastoin tunsi joskus sydämensä aivan sulavan hellyydestä Sabinaa kohtaan, sen tähden, että Christophe häntä rakasti; hänen teki mielensä sanoa se Sabinalle, heittäytyä hänen kaulaansa. Mutta äiti oli nyt läsnä, ja äidin esimerkki esti. Rosa kangistui ylpeydessään uhmaan ja kieltäytyi menemästä ristiäisiin. Mutta sitten, kun Christophe ja Sabina olivat lähteneet, ajatteli Rosa, että nyt he olivat yhdessä, että he olivat onnellisia, että he ajoivat paraikaa pitkin maantietä, tällaisena kauniina heinäkuun päivänä, kun hänen taas piti jäädä sisälle kamariin, pinkka paikattavia liinavaatteita edessä, alinomaa toruvan äidin luo; ja silloin tuntui hänestä kuin häntä olisi tukahuttanut; ja hän vihasi ylpeyttään. Ah, jos vielä olisi ennättänyt?... Jos vielä olisi ollut aikaa, oi, hän olisi kuitenkin sinne lähtenyt...

Mylläri oli toimittanut hevosen noutamaan Christophea ja Sabinaa kaupungista. He ottivat mukaansa matkan varrelta muutamia toisia kutsuvieraita. Ilma oli raikas ja kuiva. Aurinko kirkasti pihlajien punaiset tertut tienvarrella ja kirsikkapuiden marjat vainioilla kiiltämään. Sabina hymyili. Viileä ilma sai hänen kalpeahkot kasvonsa punertaviksi. Christophe piteli polvillaan pikku tyttöä. He eivät koettaneetkaan puhella toisilleen, he juttelivat muille matkatovereille, yhdentekevää kenelle ja mistä: he olivat tyytyväisiä, kun vain kuulivat toistensa äänen, he olivat tyytyväisiä, kun saivat ajaa samoilla rattailla. He katsahtivat toisiinsa lapselliseniloisin silmin, osoittaen toisilleen milloin jotakin taloa, puuta tai ohikulkijaa. Sabina piti maaseudusta; mutta hän ei lähtenyt sinne juuri milloinkaan: hänen auttamaton laiskuutensa esti häntä kävelemästä; melkein kokonaiseen vuoteen ei hän ollut käynyt kaupungin ulkopuolella: niinpä nautti hän nyt pienimmistäkin seikoista, mitä hän matkalla näki. Ne seikat eivät olleet Christophelle suinkaan mitään uutta; mutta hän rakasti Sabinaa, ja niinkuin rakastuneet aina, näki hänkin nyt kaikki Sabinan kautta; hän tunsi itsessään jokaisen Sabinan mielihyvän-värähdyksen, ja hän kiihdytti itsessään Sabinan tunnelmat vieläkin suuremmiksi: sillä sulautuessaan rakastamaansa naiseen antoi hän hänelle koko ajatuksensakin.

Myllylle päästyään tapasivat he siellä pihalla koko myllytilan alusväen ja muut kutsuvieraat, jotka ottivat heidät vastaan korvia huumaavalla metelillä. Kanat, ankat ja koirat yhtyivät samaan kuoroon. Mylläri Berthold, pitkä, vankka, vaaleahapsinen mies, jonka pää ja hartiat olivat neliskulmaiset ja joka oli samaan kuosiin kookas kuin Sabina oli hento, otti rattailta vastaan pikku sisarensa ja asetti hänet maahan niin hellävaroen kuin olisi hän pelännyt Sabinan murskaavansa. Christophe huomasi pian, että tuo pikku sisar teki valtavan kookkaalle veljelleen aivan mitä vaan tahtoi niinkuin kaikille muillekin, ja että veli oli hänen astuinlautansa, vaikka hän kömpelösti pilkkasikin siskon oikkuja, laiskuutta ja tuhatta muuta vikaa. Sisar oli siihen tottunut ja piti sitä luonnollisena asiana. Hän piti luonnollisena asiana kaikkea, eikä yleensä hämmästynyt mistään. Hän ei tehnyt mitään ollakseen rakastettu: hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että häntä rakastettiin; ja ellei häntä rakastettu, niin ei hän ollut siitä millänsäkään: siksi jokainen rakastikin häntä.

Christophe teki pian erään toisen huomion, joka ei ilahuttanut häntä niinkuin tämä, nimittäin sen, että ristiäisissä tarvitaan paitsi kummitätiä myöskin miehistä kummia, ja että viimeksimainitulla on tätiin oikeuksia, joista hän ei laisinkaan luovu, jos täti on nuori ja kaunis. Christophe huomasi sen yhtäkkiä, kun hän näki erään tilallisen, jolla oli vaalea, kiharainen tukka ja renkaat korvissa, lähestyvän nauraen Sabinaa ja suutelevan häntä kummallekin poskelle. Sen sijaan, että Christophe olisi nyt ajatellut, että hän oli tuhma, kun oli sen asian unohtanut, ja vieläkin tuhmempi, kun pahastui siitä, oli hän tapahtumasta äkäinen Sabinalle, aivan kuin Sabina olisi hänet tahallaan houkutellut tällaiseen kiusaan. Christophen pahatuulisuus lisääntyi vielä, kun hän joutui juhlatapain vuoksi erilleen Sabinasta. Sabina kääntyi vähänväliä poikki ketojen kiemurtelevassa juhlasaatossa vilkaisemaan taakseen ja loi Christopheen ystävällisen katseen. Mutta Christophe ei ollut näkevinäänkään häntä. Sabina tunsi, että Christophe oli vihoissaan, ja hän aavisti syyn; mutta siitä ei hän ollut yhtään huolissaan: se huvitti häntä. Jos hän joskus olisi joutunut todellakin riitaan jonkun kanssa, jota hän rakasti, ei hän koskaan olisi yrittänyt vähääkään poistaa väärinkäsitystä, vaikka olisikin saanut siitä kärsiä: moinen olisi ollut liian vaivaloista, kaikki meni parhaiten itsestään.