Part 6

Euler-Vogeleille hän oli ainainen häpeän ja harmin esine. Kaikki hänessä loukkasi heitä: hänen laiskuutensa, epäjärjestys hänen kodissaan, hänen huolimaton ulkoasunsa, hänen kohtelias välinpitämättömyytensä, jos he häntä jostakin huomauttivat, hänen iänikuinen hymynsä, hänen julkea tyyneytensä, jos puhuttiin hänen miehensä kuolemasta, hänen lapsensa heikot puolet, hänen huonot raha-asiansa; se, että jokapäiväisen elämän kaikenlaiset pienet ja suuret ikävyydet eivät laisinkaan voineet muuttaa hänen rakkaita tottumuksiaan; hänen ainainen vetelehtimisensä: kaikki hänessä heitä loukkasi; ja pahinta heistä oli, että hän siitä huolimatta miellytti. Sitä ei rouva Vogel voinut antaa hänelle anteeksi. Tuntuihan kuin Sabina olisi elänyt, näin ikäänkuin pilkalla ja väittääkseen epäpäteviksi kaikki vanhat totutut tavat, oikeat periaatteet, typerät velvollisuudet, työnteon ja ilon unohtamisen, touhun, metelin, kinastukset, vaikeroimiset, koko sen pyhän pessimismin, joka oli Eulerin perheen olemisen oikeutus niinkuin kaikkien muidenkin kunnon ihmisten ja joka teki heidän elämästään ennenaikaisen kiirastulen. Että nainen, joka ei tehnyt mitään, vaan vietti aamusta iltaan hyviä päiviä, tohti ärsyttää heitä hävyttömällä rauhallaan, sillaikaa kun he uursivat ja puursivat kuin kuritushuonevangit, -- ja että maailma kaiken päällisiksi myönsi hänelle sen oikeuden, -- sehän meni jo yli rajojensa, se vei rohkeuden kunnon ihmisiltä!... Onneksi oli maailmassa vielä, Jumalan kiitos, muutamia älykkäitäkin ihmisiä; rouva Vogel haki lohdutustaan heidän parissaan. Siinä piirissä vaihtoivat jäsenet keskenään joka päivä huomioita, joita he väliajalla olivat tehneet tuosta nuoresta leskestä, vaaniskellen häntä ikkunaverhojen takaa. Nämä jaarittelut olivat perheen ilona iltaisin istuttaessa yhdessä pöydän ääressä. Christophe kuunteli hajamielisenä. Hän oli niin tottunut näkemään Vogelien asettuvan naapuriensa tapaintuomareiksi, ettei tämä enää kiinnittänyt laisinkaan hänen huomiotaan. Sitäpaitsi ei hän tuntenut Sabinarouvasta vielä muuta kuin hänen niskansa ja paljaat käsivartensa, eivätkä ne, niin miellyttävät kuin ne olivatkin, sallineet hänen vielä luoda itselleen varmaa mielipidettä hänen persoonastaan. Kuitenkin tunsi hän olevansa täynnä anteeksiantoa leskeä kohtaan; ja, niskuroimishalusta hän oli suopea Sabinalle varsinkin siksi, ettei Sabina miellyttänyt Vogelin rouvaa.

Päivällisen jälkeen, illalla, kun oli hyvin kuuma, ei voitu oleskella paahtavassa pihassa, jonne aurinko paistoi koko iltapuolen. Ainoa paikka koko talossa, jossa saattoi hiukan vilvoitella, oli kadun puoleinen kylki. Euler ja hänen vävynsä menivät joskus istumaan talon pääoven kynnykselle Louisan kanssa. Vogelin rouva ja Rosa eivät sinne tulleet muuta kuin tuokioksi: heitä estivät talouspuuhat; rouva Vogel oli ottanut kunnia-asiakseen näyttää selvästi, ettei hänellä ollut aikaa vetelehtiä; ja hän sanoi niin äänekkäästi, että kyllä kuultiin, että nuo tuollaiset, jotka istuivat siellä ovillaan haukottelemassa eivätkä panneet rikkaa ristiin, kävivät suorastaan hänen hermoilleen. Kun hän ei voinut pakottaa heitä työhön -- (siitä hän oli tosiaan pahoillaan), -- niin päätti hän olla heitä ollenkaan näkemättä, ja hän meni sisään ja ryhtyi raivoisaan työhön. Rosa piti velvollisuutena seurata hänen esimerkkiään. Euler ja Vogel vainusivat vetoa joka paikassa, ja pelkäsivät ulkona vilustuvansa ja nousivat pian takaisin sisään; he menivät aikaisin maata, ja olisivat luulleet tuhon perivän itsensä, jos olisivat vähänkin horjahtaneet elämäntavoistaan. Kello yhdeksästä illalla ei portailla ollut enää ketään muita kuin Louisa ja Christophe. Louisa vietti kaiket päivät kamarissaan; ja illoin vaati velvollisuus Christophea hänen mielestään olemaan äidin luona ulkona, milloin vain voi, pakottaakseen äidin saamaan hiukan raitista ilmaa. Yksin ei Louisa olisi koskaan tullut ulos: kadun meteli hirvitti häntä. Lapset juoksivat perätysten ja kirkuivat, Kaikki korttelin koirat vastasivat siihen huutoon haukunnalla. Kuului pianonsoittoa, hiukan kauempaa klarinetin ääni, ja eräältä läheiseltä kadulta kaikui läppäkornetti. Äänet hälisivät sekaisin. Ihmiset kulkivat edestakaisin ryhmissä talojensa edustalla. Louisa olisi mielestään ollut tuhon oma, jos hänet olisi jätetty yksin keskelle sellaista ruminaa ja räminää. Mutta poikansa vieressä oli se hänelle melkeinpä iloa. Meteli rauhoittui rauhoittumistaan. Lapset ja koirat menivät ensin maata. Ryhmät hajaantuivat. Ilma tuli puhtaammaksi. Hiljaisuus laskeutui kaduille. Louisa kertoi hennolla äänellään uutisia, joita oli kuullut Amalialta ja Rosalta. Ne eivät olleet hänestä kovinkaan mielenkiintoisia, mutta hän ei tiennyt, mistä muustakaan poikansa kanssa puhua, ja hänellä oli halu lähentyä häntä, puhua hänelle jotakin. Christophe tunsi sen, ja oli muka tarkasti seuraavinaan äidin juttuja; mutta oikeastaan ei hän kuunnellut. Hän herposi hämärään horteeseen ja muisteli päivän tapahtumia.

Eräänä iltana, kun he istuivat niin, -- äidin pakistessa sillä tavoin, näki Christophe vieressä olevan kaupan oven aukeavan. Naishahmo tuli hiljaa ulos ja istahti katuportailleen. Hänen ja Louisan tuolin välillä oli vain joku askel. Nainen oli asettunut tummimpaan varjoon. Christophe ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi hänet. Hänen horroksensa hälveni heti. Ilma tuntui suloisemmalta. Louisa ei ollut huomannut Sabinan läsnäoloa, ja jatkoi hiljaisella äänellä tyyniä pakinoitaan. Christophe kuunteli nyt tarkemmin, ja hänelle tuli halu pistää niihin huomautuksiaan, puhua, puhella, ehkäpä ollakseen kuunneltukin. Pieni naisen hahmo istui liikahtamatta, hieman kuin lamaan vaipuneena, jalkaterät keveästi ristissä, kädet toistensa päällä polvilla. Hän katseli eteensä, ei näyttänyt kuulevan mitään. Louisaa alkoi nukuttaa. Hän meni sisään. Christophe sanoi haluavansa jäädä ulos vielä vähäksi aikaa.

Kello oli lähes kymmenen. Katu oli tyhjä. Viimeiset naapurit menivät yksi toisensa jälkeen sisään. Kuului kauppain ovien kolinaa, kun niitä suljettiin. Ruskossa kiiltävät ikkunat iskivät silmää ja sammuivat, pari niistä hohteli vielä: nyt kuoli niidenkin valo. Vallitsi hiljaisuus... Nuo kaksi ulosjäänyttä eivät katselleet toisiinsa, he pidättivät hengitystään, oli kuin he eivät olisi tienneet olevansa toistensa lähettyvillä. Kaukaa maalta tuli niitetyn heinän hajua ja eräältä läheiseltä parvekkeelta leukoijan tuoksua. Ilma oli liikkumaton. Linnunrata kaartui heidän päänsä päällä. Oikealla verenhohtava Jupiter. Erään savutorven kohdalla oli Otava alenemassa; kalpean-vihertävällä taivaalla loistivat tähdet niinkuin päivänkukat. Seurakunnan kirkossa löi kello yksitoista, sen soittoon vastasivat ympäriltä toisten kirkkojen äänet, kirkkaat tai sameat, ja kodeista seinäkellojen himmeät helähdykset tai käkikellojen käheä kukunta.

Istujat heräsivät yhtäkkiä unelmistaan, he nousivat yhtaikaa ylös. Ja aikoessaan mennä sisään tervehtivät he toisiaan päännyökkäyksellä, kumpikin oveltaan, puhumatta. Christophe nousi portaita ylös kamariinsa. Hän sytytti kynttilänsä, istahti pöytänsä ääreen, ja istui siinä kauan pää käsissä, ajattelematta mitään. Sitten hän huokaisi ja meni maata.

Seuraavana aamuna lähestyi hän ajatuksettomasti ja vaistomaisesti ikkunaa ja katsoi siitä Sabinan huoneeseen päin. Mutta siellä olivat uutimet nyt suljetut. Ne pysyivät kiinni koko aamupäivän; pysyivät kiinni siitä lähtien aina.

Christophe esitti seuraavana iltana äidilleen, että he menisivät jälleen istumaan ulos talon ovelle. Se tuli Christophelle tavaksi. Louisa iloitsi siitä: hän oli levoton, kun näki poikansa vetäytyvän kamariinsa heti päivällisen jälkeen, sulkevan ikkunansa ja sen ulkoluukutkin. -- Pikku nainen ei myöskään jäänyt ilmestymättä totutulle paikalleen, ja istui siinä sitten kuin mykkä varjo. Hän ja Christophe tervehtivät toisiaan nopealla päännyökkäyksellä, eikä Louisa sitä huomannut. Christophe pakinoi äitinsä kanssa. Sabina hymyili pikku tytölleen, joka leikki kadulla; puoli yhdeksän tienoissa meni hän viemään tyttönsä maata ja tuli sitten hiljaa takaisin. Kun hän viipyi hiukan, peloitti Christophea jo, ettei hän enää palaisikaan. Hän kuunteli korva tarkkana ääniä sisältä, kuuli lapsen nauravan ja inttävän, ettei hän tahdo ruveta nukkumaan; sitten erotti hän Sabinan hameen kahinan, ennenkuin Sabina ilmestyi kauppansa kynnykselle. Silloin käänsi Christophe katseensa sieltäpäin pois, ja puheli vilkkaammalla äänellä äidilleen. Hänelle tuli joskus tuntu, että Sabina katseli häntä. Ja hänkin puolestaan heitti Sabinaan salavihkaisia katseita. Mutta koskaan eivät heidän silmänsä osuneet toisiinsa.

Pikku tyttö oli yhdyssiteenä heidän välillään. Hän juoksi kadulla toisten lasten kanssa, jotka kaikki keksivät ärsyttää huvikseen sävyisää koiraparkaa, joka torkkui kuono pitkin etukäpäliä; koira raotti punertavaa silmäänsä ja päästi viimein tuskastuneen urahduksen: silloin lapset hajaantuivat ja vinkaisivat pelosta ja ilosta. Pikku tyttö kirkui kimeästi, ja vilkui taakseen, aivan kuin häntä olisi ajettu takaa: hän juoksi ja heittäytyi Louisan helmoihin, ja Louisa nauroi hellästi. Hän piti lasta luonaan, kyseli häneltä sitä ja tätä; ja niin syntyi seurustelu Sabinan kanssa. Christophe ei ottanut siihen laisinkaan osaa, hän ei puhunut Sabinalle. Eikä Sabina myöskään hänelle. Aivan kuin hiljaisesta sopimuksesta eivät olleet muka toisistaan tietävinään. Mutta Christophe ei menettänyt ainoaakaan hänen päänsä ylitse vaihdetuista sanoista. Hänen vaikenemisensa tuntui Louisasta vihamielisyyden ilmaukselta. Mutta Sabina ei arvostellut sitä niin, vaikka se tekikin hänet hiukan araksi, joten hän sekaantui hieman vastauksissaan. Silloin keksi hän tekosyyn mennä sisään.

Louisa vilustui ja pysyi kokonaisen viikon sisällä. Christophe ja Sabina jäivät ulos kahden. Ensi kerralla he sitä pelästyivät. Sabina tahtoi näyttää luontevammalta ja otti syliinsä pikku tyttönsä ja ahmi häntä suudelmilla. Christophe oli kiusautunut, eikä hän tiennyt, pitäisikö hänen olla yhä tiedoton siitä, mitä hänessä tapahtui. Se kävi vaikeaksi: vaikka he eivät vielä olleet vaihtaneet sanaakaan, oli tuttavuus jo tehty, Louisan avulla. Christophe koetti saada pari sanaa ulos kurkustaan, mutta ne äänet pysähtyivät keskelle tietä. Pikku tyttö auttoi heidät jälleen pulasta. Piilosille ruvetessaan pyöri hän Christophen tuolin ympärillä, ja Christophe otti hänet siinä kiinni ja syleili häntä. Christophe ei liioin rakastanut lapsia; mutta hän tunsi omituista suloa syleillessään juuri tätä. Tyttönen koetti riuhtautua irti, sillä hän oli innostunut leikkimään. Christophe ärsytteli häntä, hän puri Christophea käteen; Christophe päästi hänet luisumaan maahan. Sabina nauroi. He puhuivat tyttöön katsellen keskenään pari vähäpätöistä sanaa. Sitten koetti Christophe -- (hän luuli sen nyt jo velvollisuudekseen) -- alkaa pakinaa; mutta hänen sanavarastonsa ei ollut kovin runsas; eikä Sabina helpoittanut hänen tehtäväänsä: hän ainoastaan toisti, mitä Christophe oli sanonut:

-- Tänä iltana oli niin kaunista.

-- Aivan niin, tänä iltana oli ihmeen kaunista.

-- Pihalla ei ollut raitista ilmaa.

-- Niin, siellä oli tukahuttavaa.

Keskustelu tuli kiusalliseksi. Sabina käytti hyväkseen sitä seikkaa, että oli aika viedä tyttö sisään, ja poistui; eikä hän sitten enää näyttäytynyt.

Christophe pelkäsi, että hän tekisi ehkä samoin seuraavanakin iltana ja karttaisi joutumasta hänen pariinsa muulloin kuin Louisan ollessa läsnä. Mutta asia oli päinvastoin; ja huomenna koetti Sabina ryhtyä jälleen seurusteluun. Hän teki sen paremminkin pakosta kuin ilosta; tunsi, että hänelle tuotti suurta vaivaa löytää keskustelun aiheita ja että hänen pakinansa ikävystyttivät häntä itseäänkin: kysymykset ja vastaukset tulivat katkonaisina, keskellä ilkeää vaikenemista. Christophe muisti ensimmäiset hetket kahden kesken Oton kanssa; mutta Sabinan parissa kävivät puheenaiheet vieläkin niukemmiksi, eikä Sabina ollut yhtä malttavainen kuin Otto: kun hän näki yritystensä huonon menestyksen, ei hän enää koettanutkaan. Siitä olisi ollut liikaa vaivaa, hän ei siitä enää välittänyt. Sabina vaikeni, ja Christophe noudatti hänen esimerkkiään.

Yhtäkkiä tuli kaikki silloin taas niin suloiseksi. Pimeys muuttui jälleen rauhalliseksi, ja heidän sydämensä saivat takaisin ajatuksensa. Sabina kiikkui hiljaa tuolillaan ja uneksi. Christophe uneksi myöskin omalla tahollaan. He eivät puhuneet toisilleen mitään. Puolen tunnin päästä kiihtyi Christophe ihastelemaan, aivan kuin itsekseen puhuen, hiljaisella äänellä päihdyttävää tuoksua, jota tuuli toi mukanaan, lentäessään jostakin mansikkamaan ylitse. Sabina vastasi pari kolme sanaa. He vaikenivat molemmat jälleen. He nauttivat tällaisen epämääräisen hiljaisuuden sulosta, näistä merkityksettömistä sanoista. He vaipuivat samaan unelmaan, heidät täytti yhteinen ajatus; he eivät tienneet, mikä se oli, he eivät tunnustaneet sitä itsellensäkään. Kun kello löi yksitoista, erosivat he hymyillen.

Seuraavana päivänä eivät he enää koettaneetkaan solmia pakinaa: he tyytyivät eiliseen rakkaaseen hiljaisuuteen. Silloin tällöin riittivät jotkut harvat, lyhyet sanat vakuuttamaan heille, että he ajattelivat samoja asioita.

Sabina naurahti ja sanoi:

-- Kuinka paljon parempi on, ettei pakota itseään puhumaan. Sellainen puhuminen tuntuu velvollisuudelta, ja se on niin ikävää.

-- Ah! äännähti Christophe merkitsevästi, jos kaikki olisivat samaa mieltä kuin te.

He nauroivat kumpikin. He ajattelivat rouva Vogelia.

-- Naisraukka! sanoi Sabina; kuinka hän on väsyttävä.

-- Hän itse ei väsy koskaan, jatkoi Christophe harmistuneen näköisenä.

Sabina ilostui hänen kasvojensa ilmeestä ja sanoistaan.

-- Teistä on se hauskaa? kysyi Christophe. Teille se kyllä onkin mukavaa. Te kun olette turvassa.

-- Totta kyllä, virkkoi Sabina. Minä vetäydyn lukon taakse.

Sabina naurahti suloisesti, melkein hiljaa. Christophe kuunteli häntä hurmaantuneena, keskellä hiljaista yötä. Hän hengitti nauttien raitista ilmaa.

-- Ah, miten ihanaa on vaieta! huudahti Christophe venytellen ruumistaan.

-- Ja miten tarpeetonta puhua! vastasi Sabina.

-- Niin, virkkoi Christophe, siten ymmärtää toista niin hyvin.

He vaipuivat jälleen vaikenemiseensa. Pimeys esti heitä näkemästä toisiaan. He hymyilivät kumpikin.

Kuitenkaan eivät he yhdessä ollessaan tienneet toisistaan mitään, vaikka tunsivat, -- tai kuvittelivat tuntevansa, -- asiat samalla tavalla. Sabina ei siitä ollut millänsäkään. Christophe oli uteliaampi. Eräänä iltana kysyi hän leskeltä:

-- Pidättekö te musiikista?

-- En, vastasi Sabina suoraan. Se on minusta ikävää, minä en siitä ymmärrä yhtään mitään.

Moinen rehellisyys hurmasi Christophea. Hän oli lopen kyllästynyt ihmisiin, jotka väittivät olevansa hullaantuneet musiikkiin ja olivat kuolla ikävästä, kun heidän piti sitä kuunnella: Christophesta tuntui nyt melkein hyvältä, ettei joku rakastanut musiikkia ja että hän tunnusti sen suoraan. Hän tiedusteli, lukiko Sabina.

-- En. -- Hänellä ei ensistäänkin ollut kirjoja.

Christophe tarjosi hänelle omiaan.

-- Vakaviako kirjoja? kysyi Sabina rauhattomana.

-- Ei vakavia, -- ellei rouva tahtonut. Runoutta.

-- Mutta nehän ovat vakavia kirjoja.

-- Romaaneja sitten. Sabina nyrpisti suutaan.

-- Eikö sellainen rouvaa viehättänyt?

-- Kyllä, viehättihän; mutta ne olivat aina liian pitkiä; hän ei koskaan jaksanut lukea loppuun. Hän unohti alkupuolen; hän hyppäsi lukujen ylitse, eikä hän viimein ymmärtänyt mitään. Silloin heitti hän kirjan nurkkaan.

-- Mainio todistus, miten sellainen teitä viehättää.

-- Pyh, se on parhaiksi tarinoille, jotka eivät ole totta. -- Hän säilytti harrastelunsa muuta varten kuin kirjoja.

-- Teatteriako vartena

-- Oh, eipä liioin.

-- Eikö rouva siis käynyt teatterissa?

-- Ei. Siellä oli liian kuuma. Ja siellä oli liian paljon väkeä. Kotona on mukavampaa. Valot koskevat silmiin ja näyttelijät ovat niin rumia.

Siitä oli Christophe yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta oli siellä teatterissa vielä muutakin: itse näytelmät.

-- Kyllä, äännähti Sabina hajamielisesti. Mutta minulla ei ole siihen aikaa.

-- Mitä te sitten teette aamusta iltaan? Sabina hymyili:

-- Onhan sitä tekemistä!

-- Aivan niin, virkkoi Christophe, teillähän on kauppanne.

-- Oh, hymähti Sabina rauhallisesti, se ei tuota minulle suurta huolta.

-- Tyttärenne vie siis teiltä kaiken aikanne?

-- Oh, ei, tuoko piskuiseni! Hän on niin kiltti, hän huvittelee aivan yksin.

-- Mutta mikä sitten?

Christophe pyysi anteeksi utelemistaan. Mutta se vain huvitti Sabinaa.

-- On niin paljon, paljon, kaikenlaista!

-- Mitä?

Rouva ei voinut sanoa. Oli, jos jotakin. Vaikka ei olisikaan ollut muuta kuin nousta vuoteelta, pukeutua, ajatella päivällistä, keittää se, syödä se, ajatella illallista, järjestää hiukan huonettaan... Siihen päivä jo loppui... Ja täytyihän olla vähän aikaa myöskin ollakseen tekemättä mitään...

-- Eikö teille tule ikävä?

-- Ei koskaan.

-- Vaikka ette teekään mitään?

-- Juuri silloin, kun en tee mitään. Minusta on päinvastoin ikävää tehdä jotain.

He katsoivat toisiinsa nauraen.

-- Kuinka onnellinen olette! sanoi Christophe. Minä, minä en osaa olla tekemättä jotain.

-- Näyttääpä, kuin osaisitte erinomaisesti.

-- Olen viime päivinä oppinut.

-- Opitte kyllä, kun aika tulee.

Christophen sydän oli rauhallinen ja levännyt, kun hän palasi kamariinsa Sabinan puheilta. Hänelle riitti ainoastaan nähdä Sabina. Hän sai levähtää nyt tuosta levottomasta, ärtyneestä, hermostuneen tuskallisesta mielentilasta, joka oli kiduttanut hänen sydäntään. Ei mitään kiusaavaa puhellessa Sabinan kanssa. Ei mitään häiritsevää hänestä uneksiessa. Hän ei uskaltanut sitä tunnustaa itselleen; mutta heti, kun hän joutui Sabinan läheisyyteen, tunsi hän itsensä valtaavan niin suloisen tylsyyden, että hän melkein nukahti. Öisin nukkui hän paremmin kuin oli koskaan ennen nukkunut.

Työstä palatessaan vilkaisi Christophe usein Sabinan kauppaan. Tapahtui harvoin, ettei hän Sabinaa silloin nähnyt. He tervehtivät hymyillen toisiaan. Joskus oli Sabina ovella ja he juttelivat muutaman sanan; tai raoitti Christophe ovea, huusi pikku tyttöä ja pisti hänen käteensä tötterön namusia.

Eräänä päivänä päätti Christophe mennä sisään. Hän väitti tarvitsevansa liivinnappeja. Sabina ryhtyi niitä etsimään; mutta hän ei löytänyt. Kaikki napit olivat sekaisin: mahdotonta löytää niistä sopivia. Sabina oli hiukan harmissaan, että Christophe näki tämän epäjärjestyksen. Christophea se huvitti, ja hän kumartui uteliaana katsomaan nappivarastoja.

-- Älkää! äännähti Sabina koettaen peittää laatikoita käsillään; älkää katsoko, kaikki on nurin narin...

Sabina ryhtyi etsimään. Mutta Christophen läsnäolo kiusasi häntä. Hän tuskastui, ja sanoi lykäten laatikon kiinni:

-- En minä nyt löydä. Menkää tuonne Liisin luo, toiselle kadulle, tässä lähellä. Hänellä niitä on varmasti, hänellä on kaikkea, mitä tarvitaan. Christophe nauroi moiselle liikeharrastukselle.

-- Lähetättekö te hänelle tällä tavoin kaikki ostajanne?

-- No, en tosiaan tee sitä ensi kertaa, vastasi Sabina iloisesti. Häntä hävetti kuitenkin hiukan.

-- On niin ikävä järjestellä kaikkea, jatkoi Sabina. Minä lykkään sen päivästä päivään... Mutta huomenna minä sen varmasti teen.

-- Tahdotteko, niin autan teitä? kysyi Christophe.

Sabina kielsi. Hän olisi kyllä halunnut siihen myöntyä, mutta hän ei uskaltanut juorujen vuoksi, ja sitäpaitsi se oli hänestä nöyryyttävää.

He pakisivat sitten edelleen.

-- Entä ne napit? sanoi leski hetken päästä Christophelle. Ettekö menekään Liisin luo?

-- En kuuna päivänä, vastasi Christophe. Odotan, kunnes ne teillä ovat järjestyksessä.

-- Oh! äännähti Sabina, joka oli jo unohtanut viimeiset sanansa; älkää odottako niin kauan!

Tämä Sabinan sydämen ääni riemastutti Christophea. Christophe lähestyi laatikkoa, jonka Sabina oli sysännyt kiinni:

-- Antakaa minun hakea, eikö niin?

Sabina juoksi hänen luokseen estämään:

-- Ei, ei, älkää nyt, minä olen aivan varma, että minulla ei niitä ole...

-- Lyönpä vetoa, että teillä on.

Ensimmäisellä yrityksellä veti Christophe riemuiten laatikosta yhden sellaisen napin, jota puuttui. Hän tarvitsi vielä toisia, ja aikoi kaivella nappikasaa; mutta Sabina tempaisi häneltä laatikon käsistä ja ryhtyi valitsemaan itse, sillä hänen itserakkautensa oli loukkautunut.

Päivä aleni. Sabina meni ikkunan ääreen. Christophe istahti jonkun askeleen päähän hänestä; pikku tyttö kiipesi hänen syliinsä. Christophe oli kuuntelevinaan tytön lavertelua, ja vastasi hajamielisesti hänelle. Hän katseli Sabinaa, joka tiesi hänen katselevan itseään ja kumartui valitsemaan nappeja laatikosta. Christophe huomasi hänen niskansa ja yläosan poskea. -- Ja häneen katsellessaan näki hän, että Sabina punastui. Ja myöskin Christophe punastui.

Lapsi pakisi yhä. Kumpikaan heistä ei vastannut hänelle. Sabina ei hievahtanutkaan. Christophe ei nähnyt, mitä hän teki: hän oli varma, ettei Sabina tehnyt mitään, hän ei edes katsonut laatikkoon, jota hän piteli sylissään. Hiljaisuutta jatkui. Tyttönen luisui levottomana alas Christophen polvilta:

-- Minkä tähden te ette sano mitään?

Sabina käännähti yhtäkkiä, ja kietaisi tytön syliinsä. Laatikko putosi permannolle, ja napit kierivät sinne tänne; tyttö päästi ilohuudon, hän tavoitteli nelinkontin nappeja, jotka juoksivat huonekalujen alle. Sabina meni takaisin ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vasten. Hän näytti kiintyneen katsomaan tarkoin jotakin kadulle.

-- Hyvästi, sanoi Christophe järkkyneenä. Sabina ei liikauttanut päätänsäkään ja vastasi aivan hiljaa:

-- Hyvästi.

Sunnuntaina, iltapäivällä jäi koko talo tyhjäksi. Kaikki menivät kirkkoon kuulemaan iltamessua. Sabina ei sinne koskaan mennyt. Christophe toruskeli kujeillaan häntä siitä, kerran, kun hän näki hänet istumassa pihaovensa edessä, pienessä puutarhassaan, kirkonkellojen huutaessa kohti kurkkua häntä tulemaan. Sabina vastasi samaan leikilliseen tapaan kuin oli kysyttykin ja sanoi, että ainoastaan päivämessu oli pakollinen; iltamessu ei sitä ollut, joten oli tarpeetonta, hiukan tunkeilevaakin mennä liiallisuuksiin hartaudessaan; ja Sabina ajatteli usein, että Jumala ei suinkaan ollut siitä hänelle vihoissaan, vaan että se paremminkin oli hänestä hyvä.

-- Te luotte Jumalan oman muotonne mukaan, virkkoi Christophe.

-- Sellainen olisi näet minusta hänen asemassaan ikävää, jatkoi Sabina vakuutetulla äänellä.

-- Te ette tosiaan välittäisi paljoa maailmasta, jos olisitte hänen asemassaan.

-- Ainoa, mitä siltä pyytäisin, olisi se, ettei se välittäisi minusta.

-- Eikä maailma kulkisi ehkä silti sen pahemmin, virkkoi Christophe.

-- Hyst! huudahti Sabina; tämähän on jumalatonta.

-- Minusta ei ole jumalatonta, jos sanon, että Jumala kyllä siinä asiassa muistuttaa teitä. Olenpa varma, että hän on niistä sanoista imarreltu.

-- Oletteko hiljaa! sanoi Sabina puolittain nauraen, puolittain suuttuen. Häntä alkoi peloittaa, että Jumala loukkaantuisi. Hän käänsi nopeasti puheen muualle.

-- Ja sitäpaitsi, jatkoi hän, tämä on ainoa aika viikosta, jolloin saa rauhassa nauttia puutarhassa.

-- Niin, virkkoi Christophe. He eivät ole nyt täällä. He katsahtivat toisiinsa.

-- Kuinka hiljaista! äännähti Sabina. Ei ole tällaiseen tottunut... ei tiedä enää, missä onkaan...

-- Oh! huudahti Christophe yhtäkkiä rajusti ja vihoissaan; joskus minun tekisi mieleni hänet kuristaa!

Ei tarvinnut selittää, ketä hän tarkoitti.

-- Entäpä toiset? kysyi Sabina iloisesti.

-- Kyllä, virkkoi Christophe aremmin. Onhan Rosa.

-- Tyttöraukka! virkkoi Sabina.

He vaikenivat.

127

-- Jos olisi aina sellaista kuin nyt!... huokaisi Christophe.

Sabina loi häneen nauravat silmänsä, ja laski jälleen katseensa alas, Christophe huomasi, että Sabina teki jotain.

-- Mitä te siellä teette? kysyi hän.

(Heitä erotti toisistaan sakea murattiköynnös, joka oli verhona puutarhojen välillä.)

-- Katsokaa, vastasi Sabina kohottaen ylös vatia, jota hän piti polvillaan; minä silvon sokeriherneitä.

Ja Sabina huokaisi raskaasti.

-- Ei taida olla työ hauskaa? virkkoi Christophe nauraen.

-- Oh! vastasi Sabina; on niin ikävää aina ajatella ruokiaan.