Part 3

Hän koetti arasti tutkistella siinä suhteessa ympäristönsä ihmisiä. Kaikki he näyttivät olevan varmoja itsestään. Christophe paloi halusta oppia tuntemaan heidän uskonsa perussyyt. Niitä ei hänen onnistunut saada tietoonsa. Melkein koskaan ei hänelle annettu tarkkaa vastausta: aina luiskahti kysymys johonkin sivuasiaan. Toiset pitivät häntä ylpeänä ja sanoivat, että sellaisista asioista ei väitellä, ja että tuhannet älykkäämmät ja paremmat kuin hän olivat uskoneet asiaa pohtimatta; hänen piti vain olla sellainen kuin hekin. Toiset jälleen näyttivät närkästyneiltä, aivan kuin heitä olisi sellaisilla kysymyksillä persoonallisesti loukattu; ja kuitenkaan eivät juuri he olleet kaikkein varmimmat siinä asiassa. Toiset jälleen kohauttivat olkapäitään ja sanoivat hymyillen: "No, ei suinkaan siinä nyt mitään pahaa ole." Mutta heidän hymynsä ilmaisi: "Ja se nyt on mukavinta sillä tavalla..." Heitä Christophe halveksi sydämensä pohjasta.

Hän oli koettanut ilmaista salaisen rauhattomuutensa eräälle papille; mutta se yritys ei rohkaissut häntä laisinkaan. Christophe ei päässyt vakavasti juttelemaan hänen kanssaan. Niin ystävällinen kuin hänen puhuttelijansa olikin, antoi hän Christophen kohta tajuta, ettei hänen ja Christophen välillä ollut mitään oikeaa yhdenvertaisuutta; näytti alun pitäen sovitulta, että papin ylemmyys oli vastaaninttämätön ja ettei puhe saanut mennä yli hänen määräämiensä rajojen, muuten olisi se ollut sopimatonta; juttu muuttui siis aivan kärjettömäksi leikiksi. Kun Christophe koetti päästä syvemmälle ja tehdä kysymyksiä, joihin tuota arvon miestä ei huvittanut vastata, vetäytyi pappi omaan rauhaansa suojelevasti hymyillen ja lausuen jonkin latinalaisen lauseen ja kehoittaen Christophea rukoilemaan, rukoilemaan, että Jumala häntä valaisisi. -- Christophe lähti papin luota nöyryytettynä ja loukkaantuneena tuosta kohteliaasta ylemmyydestä. Millään ehdolla maailmassa ei hän olisi sitten enää koskaan turvautunut pappiin, olipa hän, Christophe, sitten oikeassa tai väärässä. Hän myönsi kyllä, että nuo ihmiset saattoivat olla älyltään ja pyhän virkansa puolesta ylempiä kuin hän; mutta keskusteltaessa näistä asioista ei saanut olla enää ylempää, ei alempaa, ei virka-arvoja, ei ikää eikä nimeä; mikään muu kuin totuus ei merkitse mitään: sen edessä on koko maailma yhdenvertainen.

Siksi oli hän onnellinen, kun nyt löysi ikäisensä pojan, joka uskoi. Hän itse ei toivonut muuta kuin voida uskoa; ja hän toivoi hartaasti, että Leonhard selvittäisi hänelle syyt, miksi uskoa. Christophe ryhtyi ensin pakinoihin. Leonhard vastasi lauhkeasti kuin aina, mutta kiirehtimättä; eikä ensi pakinasta ollut mitään tulosta. Koska talossa ei voitu keskustella rauhassa pitempää aikaa, sillä Amalia tai vanhus keskeyttivät vähän väliä, niin esitti Christophe, että mentäisiin kävelemään iltapuolella, heti päivällisen jälkeen. Leonhard oli liian kohtelias kieltääkseen, vaikka hän olisikin mielellään itseään sellaisesta säästänyt; sillä hänen untelo luonteensa pelkäsi kävelemistä, keskustelua, kaikkea, mistä vain oli vaivaa.

Christophea nolostutti ryhtyä perinpohjin puhumaan asiasta. Lausuttuaan pari kömpelöä ja ylimalkaista huomautusta joistakin muista pikku seikoista, syöksyi hän sitten melkein kiukkuisen jyrkästi kysymykseen, joka painoi hänen sydäntään. Hän tiedusteli Leonhardilta, aikoiko hän tosiaan papiksi, ja tekikö hän sen oikeasta halusta. Puhuteltu Leonhard loi häneen rauhattoman katseen; mutta kun hän näki, ettei Christophen tarkoitus ollut vihamielinen, niin hän rauhoittui.

-- Kyllä, vastasi hän; kuinkapa muuten sitten?

-- Ah, äännähti Christophe, te olette onnellinen mies!

Leonhard tunsi Christophen äänessä kateuden vivahduksen ja hänen itserakkauttaan hiveli. Hänen käytöksensä muuttui heti, hänelle tuli puhumisen into, hänen kasvonsa kirkastuivat:

-- Kyllä, myönsi hän, minä olen onnellinen. Hän oikein säteili ilosta.

-- Kuinka te olette siihen päässyt? kysyi Christophe.

Ennenkuin Leonhard vastasi itse kysymykseen, ehdotti hän, että asetuttaisiin tuohon penkille rauhalliseen paikkaan, Pyhän Martin luostarin pylväskäytävään. Sinne näkyi kulmaus pientä toria, jolla kasvoi istutettuja akaasioita, ja kauempaa kaupunki ja maaseutu, kylpien illan uduissa. Rhein juoksi mäen alla. Vanha, hyljätty kalmisto, jonka haudat olivat peittyneet korkeaan ruohikkoon, uinui heidän vieressään suljetun portin takana.

Leonhard alkoi puhua. Hän sanoi tyytyväisyyttä loistavin silmin, kuinka suloista oli päästä pois elämästä, löytää turvapaikka, jossa on ainaiseksi suojassa. Vielä äityväin haavain kiduttamalla Christophella oli kiihkeä halu lepoon ja unohdukseen; mutta siihen yhtyi myöskin surua. Hän kysyi huokaisten:

-- Ja kumminkin, eikö teistä ole vaikeaa luopua siten kokonaan elämästä?

-- Oh, vastasi toinen rauhallisesti, mitä siinä on vaikeaa? Eikö elämä ole surullista ja rumaa?

-- On siinä kaunistakin, virkkoi Christophe katsellen illan ihanuutta.

-- Kyllä, on kaunistakin, mutta vähän.

-- Tuo vähä, se on minulle vielä paljon.

-- Oh, mutta sehän on selvän älyn asia. Toisella puolella hyvää ja paljon pahaa, ja toisella puolella jälleen ei hyvää eikä pahaa, täällä maailmassa; ja senjälkeen loppumaton onni: voiko epäröidä valinnassa?

Christophe ei liioin rakastanut tätä laskutapaa. Niin säästeliäs elämä tuntui hänestä sangen köyhältä. Hän koetti nyt kuitenkin vakuuttaa itselleen, että se oli viisautta.

-- Te ette siis pelkää vaaraa, että antaisitte jonkin miellyttävän hetken vietellä itsenne? kysyi hän hiukan ivallisesti.

-- Mitä hullua! Kun tietää, että se ilo kestää vain hetken, ja että sitten seuraa koko iäisyys.

-- Te olette siis varma tuosta iäisyydestä?

-- Tietysti.

Christophe kyseli edelleen. Hän värisi halusta ja toivosta, että Leonhard voisi antaa hänelle kumoamattomat todistukset uskoon! Kuinka innokkaasti hän silloin olisi luopunut koko maailmasta ja seurannut Leonhardia Jumalan luokse.

Leonhard oli ylpeä apostolintehtävästään ja vakuutettu muuten, että Christophen epäilykset olivat ainoastaan pintaa, ja että ne kohteliaasti ja hienosti alistuisivat ensimmäiset todistuskappaleet kuullessaan; ja Leonhard turvautui ensiksi pyhiin kirjoihin, evankeliumin auktoriteettiin, ihmeihin, traditsioniin. Mutta hän tuli alakuloiseksi, kun Christophe keskeytti hänet muutaman minuutin kuultuaan sanoen, että tämä oli kysymyksen vastaamista kysymyksellä ja ettei hän pyytänyt Leonhardia esittämään itselleen juuri sitä, johon hänen epäilyksensä kohdistui, vaan tahtoi apua sitä ratkaistakseen. Leonhardin täytyi silloin todeta, että Christophe oli paljon sairaampi kuin näyttikään ja että hän vaati itselleen vakuutusta ainoastaan järjen keinoilla. Kumminkin ajatteli hän vielä, että Christophe vain teeskenteli vapaa-ajattelijaa -- (Leonhard ei voinut kuvitella, että ihminen voisi olla sitä tosissaan). -- Leonhard ei siis menettänyt rohkeuttaan, vaan vetosi itsetietoisena nykyisestä opistaan koulussa saamiinsa tietoihin; hän lateli sikin sokin, enemmän auktoriteetilla kuin järjestyksessä, metafyysiset todistuksensa Jumalan olemassaolosta ja sielun kuolemattomuudesta. Christophe kuunteli vaieten, jännittäen älyään, ja otsa rypyssä ajatuksen ponnistuksesta; hän pani Leonhardin esittämään todistelut uudestaan, yritti hartaasti tunkeutua niiden sisältöön, syventyä itseensä, seurata todistelua. Sitten purkausi hän yhtäkkiä julistamaan, että nyt hänen kustannuksellaan ilveiltiin; että tuohan oli ainoastaan kujeilua, kaunosanaisten puhujain leikinlaskua, sellaisten, jotka rustaavat sanoja ja huvittelevat luulottelemalla, että ne sanat ovat myöskin asioita. Leonhard esitti närkästyneenä takeeksi luettelemainsa kirjailijain vakaumuksen. Christophe kohautti olkapäitään ja vannoi, että elleivät he olleet ilveilijöitä, olivat he pelkästään vietävän kirjailijoita; ja hän vaati toisia todistuksia.

Kun Leonhard kauhukseen huomasi, että Christophe oli saanut auttamattoman vian, ei hän enää välittänyt hänestä. Hän muisti, kuinka häntä oli koulussa neuvottu: olemaan hukkaamatta aikaansa väittelyyn uskottomien kanssa, -- varsinkin, jos he eivät tahallaan tahtoisi uskoa; siinä saattoi joutua vaaraan: sekoittaa oman uskonsa, voimatta kuitenkaan hyödyttää toista. Parempi oli jättää onneton Jumalan tahdon haltuun, sillä Jumala osaa kyllä hänet valaista, jos se on hänen aikomuksensa; ja jos se jälleen ei sitä ole, kuka uskaltaisi nousta Jumalan tahtoa vastaani Leonhard ei siis yrittänyt enää pitkittää keskustelua. Hän tyytyi pelkästään sanomaan lauhkeasti, että tällä kertaa hän ei voinut enää mitään tehdä, etteivät mitkään perustelut pystyneet näyttämään tietä sellaiselle, joka oli päättänyt olla sitä näkemättä, että täytyy rukoilla, turvautua armoon: mikään ei ole ilman sitä mahdollista; täytyy haluta, tahtoa voidakseen uskoa.

Tahtoa? ajatteli Christophe katkerasti. Jumala on siis olemassa sentähden, että minä tahtoisin hänen olevan olemassa? Kuolemaa ei siis olisi olemassa, jos minua huvittaisi se kieltää!... Niin niin, kuinka elämä on helppo niille, joilla ei ole tarvetta nähdä totuutta, joilla on taito nähdä se sellaisena, kuin sitä haluavat, ja sommitella itselleen mieluisia unia ja nukkua pehmeillä patjoilla! Christophe oli varma, ettei hänestä olisi koskaan sellaisessa vuoteessa nukkumaan...

Leonhard jatkoi pakinaansa. Hän oli nyt palannut mieli-asiaansa: mietiskelevän elämän suloihin; ja tällä vaarattomalla alueella ei hänen sana virtansa enää ehtynyt. Yksitoikkoisella, onnesta värisevällä äänellä hän kuvaili iloja, joita elämä Jumalassa tuottaa, elämä maailman ulkopuolella, yläpuolella, kaukana siitä touhusta, josta hän nyt puhui odottamatta vihan vivahduksella (hän inhosi sitä melkeinpä yhtä paljon kuin Christophe), kaukana raakuudesta, herjauksista, kaukana kaikenlaisista pienistä surkeuksista, joita saa alinomaa kärsiä, uskon varmassa ja lämpöisessä pesässä, josta voi katsella rauhassa vieraan ja etäisen maailman onnettomuuksia. Christophe näki hänen puhettaan kuunnellessaan selvästi moisen uskon itsekkyyden. Leonhard alkoikin sitä aavistaa; hän kiiruhti siis puolustautumaan. Mietiskelevä elämä ei suinkaan ollut joutilaan elämää. Päinvastoin: rukouksella tekee paljoa enemmän hyvää kuin työllä; mitä olisi maailma ilman rukousta? Rukoilija sovittaa syyt toisten puolesta, sälyttää kannettavakseen heidän vikansa, tarjoaa heille ansionsa, välittää maailman asioita Jumalan tykönä.

Christophe kuunteli häntä vaieten, mutta hänen vihamielisyytensä yhä kasvoi. Hän ymmärsi tämän Leonhardin järkeilyn ulkokultaisuuden. Hän ei ollut niin väärämielinen, että olisi luullut kaikkia uskovia samanlaisiksi. Hän tiesi hyvin, että tämä elämästä luopuminen johtui eräässä vähäisessä joukossa mahdottomuudesta elää, jäytävästä epätoivosta, hätäisen turvautumisesta kuolemaan, -- että se aiheutui eräissä vieläkin harvemmissa intohimoisesta haltioitumisesta... (Mutta kuinka kauan sellaista tilaa heissä yleensä kestää?)... Mutta enimmissä ihmisissä: eikö se liene kuitenkin sangen usein ainoastaan sellaisten olentojen kylmää järkeilyä, jotka huolehtivat hartaammin omasta rauhastaan kuin toisten onnesta tai totuudesta? Ja jos rehelliset sen näkevät, niin kuinka he kärsivätkään huomatessaan ihannettaan näin häpäistävän!...

Leonhard kuvaili nyt hyvin onnellisena maailman kauneuden sopusointua, nimittäin jumalaisen ortensa korkeudesta katsottuna: tuolla alhaalla kaikki oli synkkää, väärää, tuskaa; ylhäällä jälleen kaikki muuttui kirkkaaksi, valoisaksi, järjestetyksi; maailmaa voi verrata mallikelpoisesti rakennettuun kellokaappiin...

Christophe kuunteli jo sangen hajamielisesti. Hän mietti mielessään: "Uskooko hän, vai luuleeko hän uskovansa?" Kuitenkaan ei hänen oma uskonsa, hänen intohimoinen kaipuunsa uskoa ollut siitä horjunut. Pelkästään sellaisen typeryksen kuin Leonhardin sielun keskinkertaisuus ja vaivaiset järkeilyt eivät voineet saada sitä kukistetuksi...

Yö laskeutui kaupungin ylitse. Penkki, jolla he istuivat, jäi varjoon; tähdet syttyivät, valkea usva nousi virrasta, sirkat sirisivät kalmiston puitten alla. Kirkonkellot alkoivat soittaa; korkeaäänisin ensin, yksinään, aivan kuin valittava lintu, pyytäen taivaalta vastausta; sitten yhtyi toinen, terssin alempaa, sen valitukseen; viimein äänsi matalaäänisin, kvintissä, ikäänkuin vastaten toisille. Kaikki kolme kelloa yhtyivät soitossa. Siinä heidän istuessaan tornin juuressa hurisi torni kuin jättiläiskokoinen mehiläispesä. Ilma vapisi, ja samoin Christophen sydän. Hän pidätti hengitystään ja ajatteli, kuinka köyhää säveltäjien musiikki on tämän musiikin valtameren rinnalla, jossa tuhannet olennot ääntelevät: se on vapaitten eläinten ääniä, sointujen kahleeton maailma; ulkopuolella sen kotiaskareisen, talouskirjoja pitävän, hengettömillä sovinnaisleimoilla varustetun maailman, jonka ihmisten äly on luonut. Hän tunsi haipuvansa tuohon soivaan äärettömyyteen, jolla ei ollut rajaa, ei rantaa...

Kun mahtava kumina vaikeni, kun viimeiset värähdykset haipuivat ilmaan, heräsi Christophe. Hän katsahti peljästyen ympärilleen... Hän ei tuntenut enää mitään entistä. Kaikki oli muuttunut hänen ympärillään ja hänessä itsessään. Jumalaa ei enää ollut...

Aivan kuin uskokin on uskon kadottaminen usein onnen tapaus, äkillinen valon syttyminen. Järki ei sellaisessa merkitse mitään; siihen tarvitaan vaan jokin vähäpätöisyys: sana, hiljaisuus, kellon ääni. Ihminen vaeltaa, uneksii, ei voi odottaa mitään, yhtäkkiä kaikki luhistuu kokoon. Näkee ympärillään rauniot. On yksin, ei usko enää.

Christophe oli kauhistunut, eikä voinut ymmärtää, kuinka se oli tapahtunut. Se kävi niinkuin keväinen jäidenlähtö joesta...

Leonhardin ääni kuului yhä, järkeilevänä, yksitoikkoisena kuin heinäsirkan siritys. Christophe ei kuunnellut sitä enää. Oli tullut pilkkopimeä, Leonhard lopetti. Hän oli hämmästynyt Christophen jäykkyyttä ja tullut levottomaksi, että oli jo myöhä, ja hän ehdotti nyt, että palattaisiin jo kotiin. Christophe ei vastannut. Leonhard tarttui häntä käsivarteen. Christophe hätkähti, ja katsoi Leonhardiin hämmentynein silmin.

-- Christophe, nyt täytyy mennä kotiin, virkkoi Leonhard.

-- Mene hiiteen! huudahti Christophe hänelle raivoissaan.

-- Hyvä Jumala! Christophe, mitä olen teille tehnyt? kysyi Leonhard peloissaan ja kauhistuen.

Christophe masensi mielensä.

-- Niin, sinä olet oikeassa, ystäväiseni, sanoi hän lempeämmällä äänellä, en tiedä, mitä puhun. Mene! Mene Jumalan luo!

Hän jäi yksin. Hänen sydämensä oli niin lohduton.

-- Oi, taivaan Jumala! huudahti hän väännellen käsiään ja kohottaen kasvonsa kiihkeästi mustaa taivasta kohti. Minkätähden en minä enää usko? Minkätähden minä en voi uskoa enää? Mitä minussa on tapahtunut?...

Oli liian suuri epäsuhde hänen uskonsa perikadon ja äskeisen Leonhardin kanssa tapahtuneen keskustelun välillä: oli selvää, ettei tuo pakina voinut olla syynä tähän muutokseen, enempää kuin Amalian kirkumiset ja talon isäntäväen naurettavuudet voivat olla syynä siihen mullistukseen, joka oli viime aikoina hänen siveellisissä ajatuksissaan tapahtunut. Ne olivat ainoastaan tekosyitä. Epäilys ei tullut häneen ulkoa päin. Epäilys oli hänessä itsessään. Hän tunsi sielussaan liikkuvan outoja hirviöitä, eikä hän uskaltanut kumartua tähystelemään ajatuksiinsa, nähdäkseen tuota pahaansa kasvoista kasvoihin... Pahaansako? Oliko tämä pahaa? Hänen lävitseen tunkeutui kaipuun tuntu, juopumus, hekumallinen tuska. Hän ei ollut enää omassa vallassaan. Turhaan hän koetti kylmetä jälleen entiseen stoalaisuuteensa. Kaikki luhistui yhdellä iskulla. Hän tunsi yhtäkkiä uuden, avaran maailman: polttavan, hurjan, järjellä käsittämättömän maailman... joka on Jumalasta kaukana...

Se tapahtui tuokiossa. Mutta koko hänen entisen elämänsä tasapaino oli siitä alkaen hävitetty.

Koko talon väessä oli ainoastaan yksi henkilö, joka herätti Christophessa jonkinlaista mielenkiintoa: se oli pikku Rosa. Tyttö ei ollut laisinkaan kaunis; ja Christophe, joka itse oli kaukana kauniista, oli sangen vaativainen mitä toisten kauneuteen tulee. Hän oli tyynen julma kuin ainakin nuoret pojat rumia naisia kohtaan: jos nainen on ruma, ei hän heille ole olemassa, ei ainakaan, ellei hän ole jo yli helliä tunteita herättävän iän, jolloin naisella ei ole oikeutta muuhun kuin vakaviin, rauhallisiin, melkeinpä uskonnollisiin tunteisiin. Rosalla ei muuten ollut mitään erikoisia ja ansiokkaita lahjoja, vaikka hän kylläkin oli älykäs, ja häntä vaivasi alinomainen lörpöttelynhalu, joka sai Christophen pakenemaan häntä. Niinpä ei Christophe ollut huolinut nähdä vaivaa edes häneen tutustua, sillä hän luuli, ettei Rosassa olisi mitään tunteitakaan; enintään hän oli joskus Rosaan katsahtanut.

Rosa oli kuitenkin parempi kuin monet muut nuoret tytöt; joka tapauksessa hän oli parempi kuin Minna, tuo Christophen niin kiihkeästi rakastama Minna. Hän oli kiltti pikku nainen, jossa ei ollut kiemailua, ei turhamaisuutta. Christophen saapumiseen asti ei hän ollut huomannut olevansa ruma, taikka ei ollut siitä välittänyt, sillä omaistensa joukossa ei ihminen sellaisesta huolestu. Jos isoisä taikka äiti sattuivat äkäillessään sanomaan hänelle, että hän oli ruma, niin hän vain nauroi: hän ei sitä uskonut taikka ei sitä sen enempää tullut ajatelleeksi; eivätkä nuo läheisetkään tarkoittaneet sillä sen enempää. Niin monet muutkin tytöt, yhtä rumat ja rumemmatkin, olivat löytäneet rakastavan sydämen! Saksalaiset ovat varustetut onnekkaalla anteeksiantamiskyvyllä ruumiillisia epätäydellisyyksiä kohtaan: he voivat olla niitä näkemättä, jopa saattavat he ne kaunistaakin taipuisan mielikuvituksensa voimalla, sellaisella mielikuvituksella, joka löytää odottamattomia yhtäläisyyksiä heidän rakastamansa naisen ja ihmiskunnan kaikkein kauniimpien yksilöiden välillä. Eulerin vanhusta ei olisi tarvinnut kauan puijata, jos olisi tahtonut saada hänet uskomaan, että hänen tyttösellään oli esimerkiksi Ludovisin Junon nenä. Onneksi hän oli liian ärtyisä ladellakseen kohteliaisuuksia, ja Rosa oli täysin välinpitämätön nenänsä muodosta; eikä hänen itsetuntonsa vaatinut muuta kuin, että hän täytti kotivelvollisuutensa tarkasti noiden jo tunnettujen ja kuuluisain sääntöjen mukaan. Hän oli hyväksynyt kaikki saamansa opetukset kuin raamatun sanat. Kun hän ei laisinkaan käynyt kaupungilla, oli hänellä vähän vertailutilaisuuksia, ja hän ihaili siis omaisiaan naivisti ja uskoi aina, mitä he sanoivat. Ollen avomielinen, luottava, helposti tyytyvä luonne, koetti hän sulautua kodin alakuloiseen henkeen ja matki lauhkeasti kuulemiaan pessimistisiä mietelmiä. Hänellä oli hellin sydän koko perheessä, -- hän ajatteli aina toisia, koetti olla heille iloksi, tahtoi päästä osalliseksi muitten huolista, tietää, mitä he kaipasivat; Rosalla oli kaipuu rakastaa, ilman mitään palkan pyydettä. Luonnollisesti käyttivät toiset hänen näitä ominaisuuksiaan väärin, vaikka he olivatkin hyviä ja rakastivat häntä: ihmisellä on aina viettelys käyttää väärin niiden rakkautta, jotka ovat hänelle täysin alttiita. Hänen kiintymyksestään oltiin niin varmoja, ettei hänelle oltu edes kiitollisia: mitä Rosa tekikin, niin yhä enemmän häneltä odotettiin. Sitäpaitsi oli Rosa hiukan avuton; hän oli kömpelö, hätiköivä, hänen liikkeensä olivat äkillisiä ja poikamaisia, hänen hellyytensä purkausi usein puuskina, jotka saivat aikaan vahingoita. Hän särki laseja, kaatoi karahveja, sulki paukauttaen ovia; kaikki tällaiset seikat ärsyttivät koko perheen äkäilemään hänelle. Pikku Rosa sai alinomaa nuhteita, ja meni johonkin nurkkaan itkemään. Ne kyyneleet eivät kauan vuotaneet. Hänen kasvoilleen palasi pian ilo ja suuhun juttu, eikä hänessä säilynyt hetkeäkään kaunaa ketään muita kohtaan.

Christophen tulo taloon oli huomattava merkkitapaus Rosan elämässä. Hän oli kuullut usein hänestä puhuttavan. Christophella oli oma paikkansa kaupungin juorupajoissa: hän oli jonkinlainen pikkukaupungin kuuluisuus; hänen nimeään mainittiin siis usein perheen keskinäisissä pakinoissa, varsinkin siihen aikaan, jolloin vanha Jean-Michel vielä eli ja kuljetti poikansa pojasta ylpeänä Christophen kunniaa kaikkien tuttaviensa koteihin. Rosa oli pari kertaa konsertissa huomannut nuoren muusikon. Kun hän kuuli, että Christophe tulisi asumaan heidän taloonsa, taputti hän käsiään. Hän sai ankarat torat, hän käyttäytyi muka hyvin sopimattomasti; ja hän joutui aivan ymmälle. Hän ei huomannut siinä mitään pahaa. Niin yksitoikkoisessa elämässä kuin hänen, oli uusi tuttava hartaasti toivottu ajanratto. Häneltä menivät viimeiset päivät ennen Christophen saapumista odotuksen kuumeessa. Hän oli huolissaan, ettei heidän kotinsa miellyttäisi Christophea, ja ryhtyi järjestämään huoneita niin viehättäviksi kuin mahdollista. Veipä hän uusien vuokralaisten muuttoaamuna heidän uuninsa reunalle kimpun kukkiakin, ikäänkuin tuliaistervehdykseksi. Mitä häneen itseensä tuli, ei hän millään tavoin ollut ajatellutkaan näyttäytyä edukseen; ja Christophelle riitti jo ensi silmäys osoittamaan, että Rosa oli ruma ja epäaistikkaasti puettu. Rosa ei uneksinutkaan arvostella Christophea samaan tapaan, vaikka hänellä olisivat olleet siihen hyvätkin syynsä, sillä Christophe, jolla silloin oli kiire ja jonka asu oli sitä mukaa huono, oli vieläkin rumempi kuin tavallista. Mutta Rosan oli mahdotonta ajatella kenestäkään mitään pahaa; ja koska Rosa piti vaariaan, isäänsä ja äitiään täydellisen kauniina olentoina, ei hän jättänyt myöskään pitämättä Christophea sellaisena, jona oli odottanut hänet näkevänsä; ja hän ihaili Christophea koko sydämestään. Rosa oli arka, kun Christophe istui hänen pöytätoverinaan; ja pahaksi onneksi hänen arkuutensa ilmeni ankarana sanatulvana, joka riisti ensi hetkestä häneltä Christophen sympatiat. Rosa ei sitä huomannut, ja tämä ensimäinen ilta jäi hänen muistoonsa onnellisena ja kirkkaana kuvana. Vasta omassa huoneessaan sitten, kun vieraat olivat lähteneet omalle puolelleen, hän kuunteli, kuinka vastasaapuneet liikuskelivat yläkerrassa hänen päänsä päällä; ja se ääni kajahti iloisesti hänessä: talo tuntui hänestä nyt heränneen eloon.