Part 2

Justus Euler oli pieni, kumarainen vanhus; hänen silmänsä olivat levottomat ja yrmeät, kasvot punaiset, ryppyiset ja karvaiset, ikenet hampaattomat, ja parta, jota hän ei väsynyt alinomaa riuhtomasta, huonossa kunnossa. Hän oli kelpo mies, hiukan ahdasmielinen, syvästi siveellinen luonne; ja niinpä hän oli viihtynyt erinomaisesti isoisän seurassa. Väitettiin, että hän muistuttikin isoisää. Ja todellakin hän oli kyllä samaa sukupolvea ja kasvatettu samoihin periaatteihin; mutta Jean-Michelin vankkaa fyysillistä elämää ei hänellä ollut; toisin sanoen: vaikka hän ajattelikin lukuisissa seikoissa samoin kuin isoisä, ei hän pohjaltaan muistuttanut häntä yhtään; sillä ihmisethän tekee paljoa enemmän temperamentti kuin ajatukset; ja kuinka erilaisiksi älypuoli luoneekin heidät joko teennäisesti tai todellisesti, johtuu suurin erotus ihmisten kesken kuitenkin siitä, ovatko he hyvinvoipia vai eivät. Eulerin ukko ei ollut ensinmainittua lajia ihmisiä. Hän puhui moraaliasioista samalla tavalla kuin isoisä. Mutta hänen moraalinsa ei ollut samanlaista kuin ukin: sillä ei ollut ukin vankkaa vatsaa, hänen keuhkojaan eikä hänen joviaalia voimaansa. Kaikki hänessä ja hänen läheisissään oli rakennettu itarammalle ja suppeammalle pohjalle. Oltuaan neljäkymmentä vuotta virkamiehenä ja vetäydyttyään yksityiselämään, kärsi hän nykyään tuota toimettomuuden tuskaa, joka on niin raskas sellaisille vanhuksille, jotka eivät ole säästäneet viimeisiksi ikävuosikseen sisällisen elämän varastoja. Kaikki hänen luontaiset tai omistetut samoin kuin hänen ammattinsa antamatkin tottumukset olivat painaneet häneen jotakin pelonomaista ja nureksivaa, joka ilmeni jossakin määrin myöskin kaikissa hänen lapsissaan.

Justus Eulerin vävy, Vogel, linnankanslian virkamies, oli noin viisikymmenvuotias. Hän oli kookas, vankka ja aivan kaljupäinen, ohimot kultaisten silmälasien aisoissa. Ja vaikka hän olikin aika hyvinvoivan näköinen, luuli hän olevansa sairas, ja olikin sitä varmaan, vaikkeivät häntä tiettävästi vaivanneetkaan kaikki taudit, joita hän uskoi itsellään olevan, vaan pelkästään saivartelevan ammatin luoma henkinen ärtyisyys ja istuvasta elämästä seurannut vähäinen ruumiillinen rappioituminen. Tuo muuten sangen uuttera ja lahjakaskin mies, joka oli jossakin määrin sivistynytkin, oli nykyaikaisen luonnottoman elämän uhri ja oli joutunut, niinkuin monet pulpettinsa ääreen kytketyt virkailijat, hypokondrian pahanhengen valtaan. Hän oli noita onnettomia, joita Goethe aikoinaan mainitsi sanoilla: "Ein trauriger ungriechischer Hypochondrist" -- "synkkä epäkreikkalainen hypokondristi"; -- sellaisia Goethe sääli, mutta karttoi kuitenkin tarkoin heitä.

Amalia ei ollut perinyt kummankaan miehisen omaisensa tapoja. Hän oli vankkatekoinen, hälisevä -- ja toimintahaluinen, eikä heltynyt puolisonsa valitusvirsistä; hän ravisteli päin vastoin miestään rajusti liikkeelle. Mutta ainaisessa yhdessäolossa ei mikään yksilöllinen voima jaksa pitää puoliaan; ja jos avioliitossa toinen on neurasteenikko, on hyvin mahdollista, että molemmat ovat sitä muutaman vuoden kuluttua. Vaikka Amalia taisteli Vogelia vastaan tottumuksesta ja luonteensa vaatimuksesta, niin joku hetki myöhemmin vaikeroi hän vielä ankarammin kuin hänen miehensä kohtaloaan; ja koska hän siirtyi äskeisistä kiukun puuskista ilman väliasteita ruikutuksiin, ei hän suinkaan ollut hyväksi miehelleen; hän päinvastoin lisäsi kaksinverroin hänen vaivaansa tullen hänen typeryyksiensä korviahuumaavaksi kaiuksi. Amalia ei lopulta kuormannut kaikenlaisilla vaivoilla ainoastaan Vogel-poloista, miestään, joka joutui suorastaan kauhun omaksi kuullessaan valituksensa tämän kaiun suunnattoman suuriksi vahvistamina, vaan hän kuormasi niillä koko maailman ja itsensäkin. Samoin otti Amalia lopulta tavakseen ruikutella hänkin terveyttään, aivan aiheettomasti, sillä se oli vankka; ja samoin isänsä, tyttärensä ja poikansa terveyttä. Se tapa muuttui sitten hänessä maniaksi: kun hän aina sitä puhui, tuli hän siitä vakuutetuksikin. Pieninkin vilustuminen otettiin traagillisesti vastaan; kaikesta kasvoi huolten syy. Vieläpä enemmänkin: kun perheessä voitiin hyvin, kiusasi Amalia kuitenkin itseään ajattelemalla vastaisuudessa tulevia tauteja. Siten elettiin alinomaisessa ahdistuksessa. Siitä huolimatta ei kuitenkaan voitu sen huonommin; ja näyttipä siltä, kuin tämä ainaisten valitusten tila olisi vaan pitänyt yllä perheen yleistä terveyttä. Kaikki sen jäsenet söivät, nukkuivat, tekivät työtä kuin tavallisesti; eikä taloudellinen elämä siitä suinkaan heikontunut. Amalian toiminnanhalu ei tyytynyt pelkästään panemaan häntä itseään aamusta iltaan juoksemaan edestakaisin talon yläkerroksesta pihaan saakka: kaikkien muidenkin piti häärätä hänen ympärillään; ja päivät olivat alinomaista huonekalujen jyryyttämistä, ikkunain pesua, permantojen luuttuamista, huutoja, hälinää, askelten kolinaa, täristystä, iänikuista touhua.

Perheen kaksi lasta näyttivät nähneen luonnolliseksi asiaksi alistua tähän hälisevään itsevaltiuteen, joka ei sallinut kenenkään olla rauhassa. Poika, Leonhard, oli kasvoiltaan sievän näköinen, mutta vähäpätöinen ja käytöstavoiltaan jäykän säännöllinen. Tytöllä, tuolla Rosalla, joka oli vaaleanverikkö, olivat melkoisen kauniit, siniset, lempeät ja tunteelliset silmät; hän olisi ollut miellyttävä, varsinkin siksi, että hänen ihonvärinsä oli raikas ja hieno ja että hän oli kiltin näköinen, ellei hänen nenänsä olisi ollut hiukan liian iso ja suhteettomasti asettunut; se seikka teki hänen kasvonsa jäykkämuotoisiksi ja hänet itsensä saamattoman näköiseksi. Hän muistutti erästä Holbeinin nuorta tyttöä, joka on Baselin museossa, -- pormestari Meierin tytär, -- tuo, joka istuu alasluoduin silmin, kädet polvilla, vaaleat hiukset hajalla olkapäillä, aivan kuin nolona ja häpeissään epäsiron nenänsä tähden. Mutta Rosa puolestaan ei ollut siitä seikasta laisinkaan levoton, eikä se yhtään estänyt hänen väsymätöntä palpatustaan. Yhtä mittaa kuului hänen kimeä äänensä, kun hän kertoi kaupungin juttuja, kuului suorastaan tikahtumaisillaan, niinkuin hän ei olisi mitenkään ehtinyt kertoa kaikkea, aina kiihtyneenä ja kiivaana, jopa nuhteidenkin uhalla, joita hän sai äidiltä, isältä ja isoisältä, nämä kun vimmastuivat häneen, joskaan ei siksi, että hän puhui alinomaa, vaan enemmänkin sen vuoksi, että hän esti heitä itseään puhumasta. Sillä noilla erinomaisilla ihmisillä, sangen hyvillä, rehellisillä ja uskollisilla, -- he olivat oikein kunnollisten ihmisten valioita, -- olivat melkein kaikki muut hyveet, mutta yhtä olivat he vailla, sitä, joka on elämän suurin sulous: vaikenemisen hyve.

Christophe oli nykyään kärsivällinen. Hänen surunsa olivat lauhduttaneet hänen suvaitsematonta ja pikavihaista luonnettaan. Hienonmaailman ihmisten julmasta sielun kylmyydestä saatu kokemus oli opettanut hänet tuntemaan tuollaisten kunnon ihmisten arvon, kuin nämä naapurit, ihmisten, jotka olivat tosin kömpelöitä ja hiiden ikäviä, mutta joilla oli ankara käsitys elämästä ja jotka näyttivät hänestä olevan heikkoutta vailla, siksi että he elivät ilman iloa. Kun hän oli itsekseen päättänyt, että he olivat oivallisia ihmisiä ja että hänen tietystikin täytyi pitää heistä, koetti hän, koska hän oli Saksan lapsia, vakuuttaa itselleen, että he häntä tosiaan miellyttivätkin. Mutta siinä hän ei onnistunut: hänellä ei ollut tuota mukavaa germaanilaista ihanteellisuutta, joka ei tahdo nähdä eikä näe sellaista, mikä olisi epämiellyttävää, ei tahdo nähdä siitä syystä, että pelkää sellaisella häiritsevänsä arvostelunsa mukavaa rauhaa ja elämänsä viehätystä. Christophe sen sijaan ei tuntenut koskaan paremmin ihmisten puutteita kuin silloin, kun hän heitä rakasti, silloin, kun hän olisi tahtonut rakastaa heitä kokonaisuudessaan, ilman pienintäkään rajoitusta; jonkinlainen epätietoinen suoruus, vastustamaton totuuden tarve teki hänet silloin selvänäköisemmäksi, vaativammaksi juuri sitä kohtaan, joka oli hänelle kaikkein rakkainta. Niinpä alkoi hän nytkin tuntea eräänlaista hämärää ärtyisyyttä uusien tuttaviensa vikojen tähden. Nämä eivät suinkaan koettaneet niitä salata, niinkuin ihmiset tavallisesti tekevät. Ei, he levittivät näkyville kaiken, mitä heissä oli sietämätöntä; mutta parhain ja hyvä jäi heissä piiloon. Sitä seikkaa syytti myöskin Christophe, kun hän ryhtyi itseään vääryydestä moittien etenemään ensimmäisiä vaikutuksia syvemmälle ja etsimään noita oivallisia ominaisuuksia, jotka nämä tuttavat niin tarkalla huolella piilottivat itseensä.

Hän koetti päästä läheisiin pakinoihin vanhan Justus Eulerin kanssa, joka juuri sitä toivoikin. Christophea veti hänen puoleensa jokin salainen mieltymys, isoisän muisto, Jean-Michelin, joka oli Euleriä rakastanut ja kehuskellut. Mutta kunnon Jean-Michelillä oli ollut paljoa suurempi kyky kuin Christophella luoda itselleen harhakuvia ystävistään; ja sen seikan Christophe pian huomasi. Turhaan koetti hän nähdä Eulerin muistot isoisästä. Hän ei saanut esille Eulerista muuta kuin haalistuneen kuvan Jean-Michelistä, senkin sievoisesti pilakuvaksi vääristettynä, sekä muutamia merkityksettömiä keskinäisten pakinain rippeitä. Aina ja alinomaa alkoivat Eulerin muistelmat näin:

-- Aivan kuin minä sanoin sinun isoisä-raukallesi...

Hän ei muistanut mitään muuta, ei ollut kuullut mitään muuta, kuin minkä hän itse oli sanonut.

Ehkäpä ei myöskään Jean-Michel ollut kuunnellut toista sen paremmin. Enimmät ystävyyssuhteet eivät ole muuta kuin keskinäisiä mukavuusseuroja, joissa saa puhua itsestään toisen kanssa. Mutta ainakin oli Jean-Michel, niin naivisti kuin hän antautuikin pakinoitsemisiloonsa, aina valmiina innostukseen, jota hän tuhlasi sinne tänne. Kaikki oli kiinnittänyt hänen mieltään; hän oli valittanut aina, ettei hän ollut viisitoista-vuotias, jotta olisi saanut nähdä nousevien sukupolvien ihmeelliset keksinnöt ja sulautua heidän ajatuksiinsa. Hänellä oli elämän kallein ominaisuus: uteliaisuuden tuoreus, jota vuodet eivät vanhentaneet ja joka syntyi joka aamu uudestaan. Hänellä ei ollut tarpeeksi kykyä kehittää tätä lahjaansa joksikin hyväksi; mutta kuinka moni kyvykäs ihminen olisikaan voinut hänen innostustaan kadehtia! Enimmät ihmiset kuolevat kahden- ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä: sillä päästyään siitä iästä ovat he enää ainoastaan omia varjojaan; loppuosa heidän elämäänsä kuluu itse-apinoimisessa, toistaessa päivä päivältä yhä konemaisemmalla ja vääristyneemmällä tavalla samaa, jota he tekivät, ajattelivat tai rakastivat silloin, kun he tosiaan _olivat_.

Siitä kun Eulerin ukko oli _ollut_, oli niin kauan ja hän oli ollut niin vähäinen, että se, mitä hänessä oli enää jäljellä, oli kovin köyhää ja hiukan naurettavaakin. Entisen ammattialansa ja perhe-elämänsä ulkopuolelta ei hän tiennyt mitään, eikä tahtonut mitään tietää. Hänellä oli kaikista asioista valmiit ajatukset; ja ne olivat alkuisin hänen poikavuosiltaan. Hän luuli tuntevansa taiteita, mutta hän pysähtyi eräihin vanhastaan pyhitettyihin nimiin, joita lausuessaan hän ei jättänyt uudestaan toitottamatta entisiä mahtipontisia määritelmiä; kaikki muu oli hänelle tyhjää ja olematonta. Kun hänelle puhuttiin nykyaikaisista taiteilijoista, ei hän kuunnellut, vaan alkoi jutella jostakin muusta. Hän väitti intohimoisesti rakastavansa musiikkia ja pyysi Christophea soittamaan. Mutta kun Christophe pari kertaa antoi innostaa itsensä siihen ja alkoi soittaa, niin rupesi ukko puhelemaan ääneensä miniänsä kanssa, ikäänkuin musiikki olisi vaan kiihoittanut hänen mielenkiintoaan kaikkeen sellaiseen, joka ei ollut musiikkia. Christophe nousi ylös ja lopetti katkerin mielin kesken kappaletta: kukaan ei häntä huomannut. Oli ainoastaan muutamia vanhoja kappaleita, -- niitä oli kolme neljä, -- toiset sangen kauniita, toiset hyvin rumia, mutta kaikki rintanaan pyhiksi päätettyjä, joilla oli yksinomainen oikeus saada näiltä kuuntelijoilta melkoista hiljaisuutta ja heidän ehdottoman hyväksymisensä. Niiden ensimmäisten tahtien kajahtaessa joutui ukko kiihkon valtaan ja kyyneleet tulivat hänelle silmiin, ei niin paljoa nyt saadun ilon ja nautinnon vuoksi kuin sen ilon, jota ne sävellykset ennen muinoin olivat hänelle tuottaneet. Christophe alkoi viimein tuntea kauhua näitä kappaleita vastaan, vaikka eräät niistä, kuten esimerkiksi Beethovenin Adelaide olivat hänestä rakkaita: ukko rallatteli alinomaa ensimmäiset tahdit, eikä jättänyt julistamatta että "tämä nyt oli musiikkia", ja vertaili sitä halveksivin sanoin "kaikkeen tähän kirottuun moderniin musiikkiin, jossa ei ole melodiaa". -- Totta puhuen ei hän tuntenut mitään siitä modernista musiikista.

Hänen vävynsä tiedot olivat paremmat, ja hän pysyttelihe mukana taiteellisissa virtauksissa; mutta se oli vieläkin pahempaa: sillä hänen arvostelussaan oli alinomainen panetteleva henki. Hänellä oli kuitenkin sekä makua että älyä; mutta hän ei vaan tohtinut ryhtyä ihailemaan sellaista, mikä oli nykyaikaista. Hän olisi yhtä varmaan kieltänyt Mozartin ja Beethovenin arvon, jos he olisivat olleet hänen aikalaisiaan, ja tunnustanut Wagnerin tai Richard Straussin ansiot, jos he olisivat kuolleet vuosisata sitten. Hänen ärtyisä vaistonsa kieltäytyi tunnustamasta, että vielä nykyään, hänen aikanaan, saattoi kasvaa eläviä suuria miehiä: se ajatus oli hänestä vastenmielinen. Hän oli niin katkeroitunut tyhjään menneestä elämästään, että hän koetti vakuuttaa itselleen elämän menneen tyhjään myöskin muilta ja vakuuttaa, ettei asia voinutkaan muuten olla ja että toiset, jotka uskoivat päinvastoin tai sellaista väittivät, olivat jyrkästi joko typeryksiä tai ilvehtijöitä.

Niinpä ei hän puhunutkaan mistään uusista kuuluisuuksista muuta kuin katkeran pisteliäästi; ja kun hän ei suinkaan ollut tyhmä, löysikin hän heissä heti ensimmäisellä silmäyksellä heikot ja naurettavat puolet. Jokainen uusi nimi sai hänet epäluulon kannalle; ennenkuin hän tunsi asiaa, oli hänen arvostelunsa valmis, -- siksi, ettei hän sitä tuntenut. Se, että hän oli suopeamielinen Christophea kohtaan, johtui siitä, että hän luuli tuon ihmisiä katkerasti tarkkaavan poikasen näkevän elämän pahaksi, niinkuin hänkin teki; sitäpaitsi luuli hän Christophea lahjattomaksi. Mikään ei lähennä toisiinsa pieniä, kituvia ja tyytymättömiä sieluja niinkuin heidän yhteisen voimattomuutensa huomaaminen. Ja mikään ei lisää terveiden ja elämää varten luotujen halua terveyteen ja elämään enemmän kuin kosketus noiden keskinkertaisten ja sairaloisten pessimismiin, jotka kieltävät toisten onnen siksi, että he itse ovat onnettomia. Christophe tunsi sen pian. Nuo happamet ajatukset olivat kyllä hänelle hänestä itsestäänkin tuttuja; mutta hän hämmästyi, kun kuuli ne nyt Vogelin suusta, ja myöskin sitä, ettei hän silloin enää niitä ollut tunteakaan; jopa muuttuivat ne silloin hänelle vastenmielisiksikin: ne loukkasivat häntä.

Vielä kiusallisemmat olivat hänestä Amalian tavat. Oikeastaan tuo kelpo nainen sovitti ainoastaan käytäntöön Christophen itsensä teorioja velvollisuudesta. Hänellä oli aina huulillaan sana velvollisuus. Hän teki työtä lepäämättä, hän tahtoi, että kaikkien oli tehtävä työtä niinkuin hän. Sen työn tarkoitus ei ollut tehdä onnellisemmaksi häntä itseään ja toisia: päin vastoin! Saattoi melkein sanoa, sen suurimpana määränä oli olla häiriöksi kaikille ja tehdä elämä niin ilkeäksi kuin suinkin, että se olisi saanut pyhyyden leiman. Mikään ei olisi voinut hetkeksikään saada Amaliaa keskeyttämään pyhiä uhrimenojaan taloudenhoidossa, tuon jumalallisen laitoksen hoidossa, joka niin monissa naisissa anastaa paikan kaikilta muilta moraalisilta ja yhteiskunnallisilta velvollisuuksilta. Amalia olisi luullut itsensä tuhon omaksi, ellei hän olisi aina samoina päivinä ja samoilla hetkillä luutunnut permannolta, pessyt ikkunoita, hangannut ovenripoja kiiltäviksi, pieksänyt, pöllyttänyt mattoja, jyryyttänyt tuoleja, pöytiä, kaappeja. Hän ryhtyi sellaisiin toimiinsa suorastaan kiihkolla. Olisi luullut hänen kunniansa riippuvan niistä kysymyksistä. Ja eivätkö muuten monet naiset tunne siihen tapaan ja puolusta juuri siten muka kunniaansa? Sehän on ikäänkuin huonekalu, joka täytyy pitää kiiltävänä, jonkinlainen hyvin vahattu lattia, kylmä, kova, -- ja kompastuttava. Velvollisuuden tarkka täyttäminen ei kuitenkaan tehnyt rouva Vogelia sen rakastettavammaksi. Hän takertui taloudenpidon saivarteluihin, niinkuin ne olisivat olleet Jumalan käsky. Ja hän halveksi suuresti niitä, jotka eivät eläneet samoin kuin hän, jotka levähtivätkin, jotka osasivat töittensä lomassa elämästä myöskin hiukan nauttia. Hän hyökkäsi oikaisuretkille Louisan kamariin saakka, jossa viimemainittu silloin tällöin keskellä töitään istahti uneksimaan. Louisa huokaili, mutta alistui hajamielisesti hymyillen. Onneksi ei Christophe tiennyt tästä asiasta mitään: Amalia odotti aina, kunnes Christophe oli mennyt kotoa, ennenkuin hän lähti näille hyökkäyksille heidän huoneistoonsa; ja toistaiseksi ei hän vielä ollut karannut suorastaan Christophen kimppuun: sitä Christophe ei olisi suvainnutkaan. Christophe tunsi Amalian parissa elävänsä laukeamattoman vihollisuuden tilassa. Kaikkein vähemmän antoi Christophe Amalialle anteeksi hänen ainaista hälinäänsä. Christophe eli talossa kuin maanpaossa. Hän sulkeutui kamariinsa, -- se oli pieni, matala huone pihan puolella, -- tukki tarkoin ikkunansa ja kärsi raittiin ilman puutetta, jottei hänen olisi tarvinnut kuulla talon yhtämittaista kotimeteliä, mutta kuitenkaan ei hänen onnistunut siten itseään varjella. Tahtomattaankin joutui hän hermostuneessa jännityksessä seuraamaan pienimpiäkin alhaalta kuuluvia ääniä; ja kun tuo kauhea naisen ääni, joka tunkeusi läpi lukkojen, alkoi lyhyen tyynen tuokion jälkeen aina uudestaan huutaa, valtasi hänet raivo: hän karjui, polki jalkaansa, lennätti Amalialle läpi seinien valikoidut varastot sadatuksia. Keskellä yleistä meteliä ei hänen vihanpurkauksiaan edes huomattu: luultiin, että hän siellä sävelsi. Hän manasi rouva Vogelin pirun valtaan. Hän ei häntä kunnioittanut, ei pitänyt juuri missään arvossa. Hänestä tuntui joskus, että hän olisi pitänyt kaikkein riettainta ja typerintä naista parempana kuin Amaliaa, jos hän vain olisi vaiennut; parempana typeryyttä kuin kaikkea älyä, kunniallisuutta ja muita hyveitä, jotka tuolla tavalla mekastavat!

Tämä metelin viha lähensi häntä Leonhardiin. Tuo nuori poika oli keskellä yleistä touhua aina rauhallinen eikä kohottanut koskaan ääntään tavallista kovemmaksi. Hän ilmaisi ajatuksensa harkitulla ja selvällä tavalla, valiten jokaisen sanansa ja hätäilemättä. Kuohuvalla Amalialla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa, kunnes hän oli puhunut loppuun; kaikki tuskittelivat hänen hitauttaan. Hän ei siitä tullut sen kiireellisemmäksi. Mikään ei muuttanut hänen tyyneyttään ja hänen kunnioittavaa maltillisuuttaan. Christophea veti sitäkin enemmän hänen puoleensa, kun hän sai kuulla, että Leonhard aikoi kirkolliselle alalle; ja se seikka kiihoitti suuresti hänen uteliaisuuttaan.

Christophe oli siihen aikaan uskonnonasioissa sangen merkillisessä tilassa: hän ei itsekään tiennyt, millainen hänen tilansa oli. Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa ajatella sellaista vakavasti. Hän ei ollut saanut tarpeeksi oppia, ja hän oli liiaksi sekautunut elämisen vaikeuksiin eritelläkseen sitä kysymystä ja järjestääkseen sitä ajatuksissaan. Kiihkeäluonteisena, jollainen hän oli, heittelehti hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, eheästä uskosta jyrkkään kieltämiseen, aprikoimatta, oliko hän sopusoinnussa vai ei. Kun hän oli onnellinen, ei hän ajatellut laisinkaan Jumalaa, mutta oli hyvin taipuisa siihen uskomaan. Ja kun hän oli onneton, ajatteli hän sitä, mutta ei siihen suinkaan uskonut: hänestä tuntui mahdottomalta, että Jumala olisi määrännyt ihmisille onnettomuuden ja vääryydet. Nämä pulmat tuottivat hänelle muuten sangen vähän vaivaa. Pohjaltaan oli hän liian uskonnollinen ajatellakseen paljon Jumalaa. Hän eli Jumalassa, hänen ei tarvinnut siihen uskoa. Sellainen on tarpeen ainoastaan niille, jotka ovat heikkoja tai paheiden tai vähäverisyyden pilaamia. He vetävät itseensä ahnaasti Jumalaa niinkuin kasvi auringonpaistetta. Kuoleva takertuu kiinni elämään, mutta se, jolla on sisässään aurinko ja elämä, miksi menisi hän sitä hakemaan itsensä ulkopuolelta?

Christophe ei luultavasti koskaan olisi välittänyt näistä -- kysymyksistä, jos hän olisi elänyt yksin. Mutta yhteiskunnallisen elämän vaatimukset pakoittivat hänet kiinnittämään ajatuksensa niihin lapsellisiin ja joutaviin ongelmiin, jotka anastavat niin epäsuhtaisen tilan maailmassa ja joihin nähden täytyy ratkaista kantansa, koska niihin törmää joka askelella. Aivan kuin terveellä ja hyvällä, voimaa ja rakkautta ylitulvivalla hengellä ei olisi tuhannenkin kiireellisempää tehtävää kuin tuottaa itselleen huolta, onko Jumala olemassa vai ei!... Ja jos ei edes vaadittaisi muuta kuin uskomaan Jumalaan! Mutta täytyy uskoa yhteen Jumalaan, senkokoiseen ja sennäköiseen, sen väriseen ja senrotuiseen! Tällainen ei pälkähtänyt Christophen päähänkään. Jeesuksella ei ollut juuri minkäänlaista paikkaa hänen ajatuksissaan. Se ei johtunut siitä, ettei hän häntä rakastanut: hän rakasti Jeesusta silloin, kun ajatteli häntä; mutta hän ei ajatellut häntä milloinkaan. Hän moitiskeli usein sentähden itseään, hän oli suruissaankin, hän ei käsittänyt, miksi se seikka ei häneen koskenut. Kuitenkin noudatti hän uskonnollisia menoja samoin kuin hänen omaisensakin; hänen isoisänsä oli lukenut aina raamattua; hän itsekin kävi säännöllisesti messussa; siitä oli hänelle hyötyäkin, jollakin tavoin, koska hän oli nykyään urkuri; ja hän antautui tehtäväänsä mallikelpoisen tunnollisesti. Mutta Christophe olisi joutunut sievään pulaan, jos häntä olisi hänen kirkosta tullessaan vaadittu sanomaan, mitä hän oli siellä ajatellut. Hän alkoi lueskella uskonnollisia kirjoja, kiinnittääkseen ajatustaan johonkin, ja ne olivat hänelle ajanrattoa, jopa miellyttivätkin häntä, mutta samoin kuin muutkin kauniit ja omituiset kirjat, eivätkä hänestä eronneet olennaisesti muista kirjoista, sellaisista, joita kukaan ei keksi sanoa pyhiksi. Totta puhuaksemme: jos hän olikin mieltynyt Jeesukseen, oli hän mieltynyt paljoa enemmän Beethoveniin. Ja istuessaan urkujensa edessä Pyhän Florianin kirkossa, jossa hän soitti sunnuntaimessussa, oli hän enemmän kiintynyt urkuihinsa kuin messuun; ja hän oli uskonnollisempi niinä päivinä, jolloin kappeli soitti Bachia kuin sellaisina, jolloin se soitti Mendelssohnia. Eräät jumalanpalvelusmenot saivat hänet hartaaseen haltiotilaan. Mutta rakastiko hän silloin Jumalaa, vai ainoastaan musiikkia? Sitä oli muuan varomaton pappi kysynyt häneltä leikillään, ajattelematta, mihin aprikoimisiin tämä hänen sutkauksensa Christophen heitti. Joku toinen ei olisi kysymyksestä ollut millänsäkään eikä olisi yhtään muuttanut elämäntapojaan (niin monet ihmisethän tyytyvät siihen, etteivät tiedä, mitä oikeastaan ajattelevat). -- Mutta Christophea vaivasi kiusaava suoruuden tarve, joka toi alinomaa hänelle miettimistä; ja kun hän kerran sai jonkin aprikoitavan päähänsä, oli hänen mahdoton sitä siitä poistaa. Hän kiusasi itseään, hänestä tuntui, että hän oli kaksinaisolento. Uskoiko hän, vai eikö hän uskonut?... Hänellä ei ollut ei aineellisia eikä älyllisiä keinoja ratkaista sitä ongelmaa, näin, yksinään, sillä sellaiseen tarvitaan tietoja ja joutoaikaa. Ja kuitenkin täytyi se nyt ratkaista, muuten olisi hän ollut välinpitämätön uskonnonasioista tai ulkokullattu. Toden totta oli hän yhtä kykenemätön kumpaankin.