Part 15

Mutta vaikka se pystyi pitämään hänen päänsä vedenpinnan yläpuolella, ei se sallinut hänen nousta aalloista omin voimin. Christophe ei jaksanut nähdä selvästi itseensä, hallita ja koota itseään. Kaikki työ oli hänelle nykyään mahdotonta. Hän eli älyllisen taistelunsa kautta elämänsä hedelmällisintä: sillä koko hänen vastainen elämänsä oli siinä jo oraalla; -- mutta tuo sisäinen rikkaus ilmeni nykyään vasta eriskummaisuuksina; eivätkä moisen yltäkylläisyyden tulokset eronneet liioin kaikkein auttamattomimman hedelmättömyyden tuloksista. Christophe oli joutunut elämänsä tulva-aaltojen alle. Kaikki hänen voimansa olivat saaneet valtavan kasvunpuuskan ja nousseet liian nopeasti, kaikki yhtäaikaa, yhdellä iskulla. Mutta hänen tahtonsa ei ollut kehittynyt yhtä nopeasti; se oli joutunut suunniltaan nähdessään tuon kummallisuuksien lauman. Hänen persoonallisuutensa ratisi joka liitoksessaan. Toiset eivät tätä maanjäristystä, tätä sisäistä mullistusta laisinkaan huomanneet. Christophe itsekään ei nähnyt muuta kuin, että hän oli voimaton tahtomaan, luomaan, voimattomuutensa elämään. Kiihkot, vaistot, ajatukset purkausivat esiin toinen toisensa perästä aivan kuin rikkipilvet tulivuoren halkeamista; ja hän kysyi itseltään alinomaa:

-- Ja mitä nyt sitten vielä ilmestyy? Mitä minusta tulee? Onko aina näin, ja onko kaikki jo loppunut? Eikö minusta tule koskaan mitään?

Ja niinpä pursuivat nyt esiin perinnölliset vaistot: niiden olentojen paheet, jotka olivat eläneet ennen häntä. -- Hän rupesi juomaan.

Hän tuli kotiinsa viiniltä löyhkäen, nauraen, horjuen.

Louisa-parka katseli häntä, huokaili, ei virkkanut mitään, vaan rukoili.

Mutta eräänä iltana, kun Christophe tuli ulos eräästä kaupungin porttien edustalla olevasta kapakasta, huomasi hän tiellä, jonkun askeleen päässä itsestään Gottfried-enon hupaisen hahmon, kaupustelijan käärö selässä. Kuukausiin ei tuo pikkuolento ollut käynyt kaupungissa, ja hän viipyi nykyään yleensä yhä pitemmät ajat omilla teillään. Christophe hoihkaisi hänelle ylen iloissaan. Gottfried kääntyi katsomaan taakseen, kyyryssä taakkansa alla; hän näki Christophen, jonka kasvot olivat omituisessa ilon irvistyksessä, ja hän pysähtyi ja istahti portin töykkärikivelle Christophea odottamaan. Christophe lähestyi häntä vilkkain elein ja heittelehtien, ja hän puristi innokkaasti ja ylen tunteellisesti enon kättä. Gottfried katsoi häneen pitkään, sitten sanoi hän:

-- Hyvää iltaa, Melchior.

Christophe luuli enon erehtyneen ja purskahti nauruun:

-- Ukkoparka alkaa tulla vanhaksi, ajatteli hän; häneltä menee jo muisti.

Gottfried oli tosiaan vanhan näköinen, käpertynyt, kutistunut, kyyristynyt; hänen hengityksensä kulki vaivaloisesti ja pihisten. Christophe hoki yhä innoissaan jotain sekavaa. Gottfried nosti käärön selkäänsä ja lähti jälleen hiljaa menemään. He kulkivat kotiin, vieretysten, Christophe heilutellen käsiään ja haastaen täyttä suuta, Gottfried yskähdellen, vaieten. Ja kun Christophe kysyi häneltä jotakin, sanoi Gottfried häntä yhä vain Melchioriksi. Tällä kertaa kysyi Christophe häneltä:

-- Mitä, miksi sinä kutsut minua Melchioriksi? Minä olen Christophe, tottahan sen tiedät. Oletko sinä unohtanut nimeni?

Gottfried ei pysähtynyt, hän loi silmänsä ylös Christopheen, katseli häntä, pudisti päätänsä ja sanoi tyynesti:

-- Ei, Melchior sinä olet, kyllä minä sinut tunnen.

Christophe seisahtui tyrmistyneenä. Gottfried kulkea keppasi edelleen, Christophe seurasi häntä vastaamatta. Hän oli ikäänkuin selvinnyt. Kun kuljettiin erään konserttikahvilan editse, pysähtyi Christophe sameain lasiruutujen ääreen, joihin eteisen kaasuvalot ja tyhjän kadun kivet heijastuivat; ja hän katseli itseään: hän tunsi Melchiorin ja väistyi tyrmistyneenä takaisin.

Hän vietti yönsä, -- tuskallisen yön, -- sieluaan tutkien, tarkastellen. Hän ymmärsi nyt. Niin, hän tunsi nuo paheelliset vaistot, jotka olivat nousseet hänessä eloon: ne kauhistivat häntä. Hän muisti Melchiorin ruumiin ääressä valvotun yön, kaikki siinä tekemänsä valat, ja hän katsahti koko elämänsä siitä alkaen: hän oli ne valat kaikki pettänyt! Mitä hän oli tehnyt tänä kokonaisena vuotena? Mitä hän oli tehnyt Jumalansa puolesta, taiteensa, sielunsa? Mitä hän oli tehnyt ikuisuutensa hyväksi? Ei ainoaakaan päivää, joka ei ollut mennyt hukkaan, pilattu, tahrattu. Ei ainoatakaan työtä, yhtään ajatusta, kestävän tuloksen jättävää ponnistusta. Kaaos kiihkoja, jotka hävittivät toisiaan. Tuulta, tomua, tyhjää vain... Mitä toimitti, vaikka hän oli tahtonut? Hän ei ollut tehnyt mitään, niitä oli tahtonut, hän oli tehnyt päinvastaista, kuin oli tahtonut. Hänestä oli tullut sellainen, joka hän ei tahtonut olla: kas siinä hänen elämänsä pesänselvitys!

Koko yönä ei hän asettunut vuoteeseen. Kello kuuden tienoissa aamulla, (oli vielä pimeä), kuuli hän Gottfriedin liikkuvan ja varustautuvan lähtemään heiltä. -- Sillä Gottfried ei ollut tahtonut jäädä heille pitemmäksi aikaa. Matkalla läpi kaupungin oli hän tapansa mukaan tullut ainoastaan näkemään siskoaan ja sisarensa poikaa: mutta hän oli eilen sanonut lähtevänsä jälleen tänä aamuna pois.

Christophe meni alas. Gottfried näki hänen kelmeät, tuskan yön uurtamat kasvonsa. Hän hymyili Christophelle lempeästi ja kysyi häneltä, eikö hän saattaisi häntä vähän matkaa. He lähtivät yhdessä ulos, ennen sarastusta. Heidän ei tarvinnut toisilleen puhua: he ymmärsivät toisensa. Kun he kulkivat hautausmaan ohitse, sanoi Gottfried:

-- Mennään tuonne, vai mitä?

Koskaan ei hän jättänyt käymättä tervehtimässä Jean-Micheliä ja Melchioria, kun hän tuli kaupunkiin. Christophe ei ollut käynyt hautausmaalla kokonaiseen vuoteen. Gottfried laskeusi polvilleen Melchiorin kummun eteen ja sanoi:

-- Rukoilkaamme, että he nukkuisivat rauhassa, eivätkä meille tuottaisi tuskia.

Gottfriedin ajatukset olivat kummallista taikauskon ja selvän järjen sekoitusta: ne ällistyttivät Christophea usein; mutta tällä kertaa ymmärsi hän ne liiankin hyvin. He eivät puhuneet toisilleen mitään ennenkuin tulivat takaisin hautausmaalta.

Kun he olivat sulkeneet valittavasti vingahtavan portin ja kulkivat muurin kuvetta pientä polkua pitkin herääville viluisille vainioille päin, hautasypressien havuisten oksien alitse, joista rapisi lunta, alkoi Christophe itkeä:

-- Oi eno, virkkoi hän, minä kärsin niin kovasti!

Hän ei uskaltanut puhua rakkaudesta saamistaan kokemuksista, sillä hän pelkäsi kummallisesti saattavansa Gottfriedin hämilleen tai loukkaavansa häntä; mutta hän puhui häpeällisestä tilastaan, keskinkertaisuudestaan, raukkamaisuudestaan, petetyistä lupauksistaan.

-- Eno, mitä minä sille voin? Minä olen koettanut, olen taistellut; ja vuosi on mennyt, ja minä olen samalla asteella kuin ennenkin. En edes samallakaan! Minä olen luisunut takaisin! Minä en kelpaa mihinkään, en mihinkään! Olen hukannut elämäni, olen väärän valan tekijä!...

He nousivat ylämäkeen kaupungin vieressä olevalle harjulle. Gottfried sanoi lempeästi:

-- Se ei ole viimeinen kerta, hyvä ystävä. Ihminen ei tee sitä, mitä tahtoo. Hän tahtoo, ja hän elää; se on kaksi eri asiaa. Täytyy osata tyyntyä. Pääasia on, näetkös, ettei väsy tahtomaan ja elämään. Muu ei riipu meistä itsestämme.

Christophe hoki yhä epätoivoissaan:

-- Väärän valan tekijä olen!

-- Kuuletkos noita? kysyi Gottfried... (Kukot kiekuivat maataloissa.)

-- Ne lauloivat kerran myöskin eräälle, joka oli vannonut väärän valan. Ne laulavat meille jokaiselle joka aamu.

-- Tulee päivä, virkkoi Christophe katkerasti, jona ne eivät enää minulle laula... Valkenematon päivä. Ja mihin sitä ennen käytin elämäni?

-- Huomen tulee aina, virkkoi Gottfried.

-- Mutta mitä tehdä, kun ei tahtomisesta ole apua?

-- Valvo ja rukoile.

-- Minä en usko enää. Gottfried hymyili:

-- Sinä et eläisikään, jos et uskoisi. Jokainen uskoo. Rukoile.

-- Rukoile, mitä?

Gottfried osoitti aurinkoa, joka nousi taivaan rannalla punaisena ja jäisen-hohtavana:

-- Ole hurskas ylenevän päivän edessä! Älä ajattele sitä, mitä tulee vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä. Ajattele ainoastaan tätä päivää. Jätä teoriat. Kaikki teoriat, näetkös, hyveenkin teoriat, ovat pahoja, ovat typeriä, saavat aikaan ainoastaan pahaa. Älä pakoita elämää kaavoihin. Elä _nyt_ juuri. Ole hurskas kutakin päivää kohtaan. Rakasta sitä, kunnioita sitä, älä ainakaan sitä häväise, älä estä sitä kukkimasta. Rakasta sitä silloinkin, kun se on harmaa ja suruinen niin kuin tänään. Älä ole huolissasi. Katsoppas: nyt on meillä talvi. Kaikki nukkuu. Mutta rakas maa herää kerran. Ei tarvitse muuta kuin olla hyvä kuin maa, ja kärsivällinen niinkuin se. Ole hurskas, odota. Jos sinä olet hyvä, kaikki käy hyvin. Jos et sitä ole, jos et onnistu, niin ole onnellinen vielä silläkin tavoin. Se johtuu epäilemättäkin siitä, että et voi enempää. Miksikä siis tahtoa sen enempää? Miksi olla huolissaan siitä, mitä et voi tehdä? Täytyy tehdä se, minkä voi... _Als ich kann_.

-- Se on liian vähän, virkkoi Christophe ja hänen suunsa vääntyi.

Gottfried nauroi suopeasti:

-- Se on enemmän kuin kukaan tekee. Sinä olet ylpeä, sinä. Sinä tahdot olla sankari. Sentähden sinä teetkin pelkästään tyhmyyksiä... Sankari... Minä en oikein tiedä, mitä sellainen on; mutta kuules, minä kuvittelen vain: sankari on ihminen, joka _tekee_ sen, mitä voi. Muut eivät sitä tee.

-- Ah! huokaisi Christophe; miksi sitten elää? Sellainen ei maksa vaivaa. Onhan toki ihmisiä, jotka sanovat, että minkä tahtoo, sen tekee!...

Gottfried naurahti jälleen, ja sanoi lauhkeasti:

-- Vai niin?... No, sellaiset ihmiset ovat aika valhettelijoita, ystäväni. Tahi sitten eivät he liikoja tahdokaan...

He olivat tulleet erään harjun laelle. He syleilivät toisiaan hellästi. Pikku kaupustelija lähti menemään, väsynein jaloin. Christophe jäi katselemaan ajatuksissaan häntä. Näki hänen loittonevan. Hän mutisi itsekseen enon sanoja:

-- _Als ich kann_. (Sen, mitä voin).

Ja hän hymyili ajatellessaan:

-- Niin... Toden totta... Se riittää.

Hän lähti takaisin kaupunkia kohti. Kova lumi narskui hänen anturainsa alla. Talven tuima pohjoinen viima varisti kukkulalla vaivaisiksi kiusaantuneiden puiden lehdettömiä oksia. Se syöksi hänen poskiinsa punan, se poltti hänen hipiänsä, se pani hänen verensä aaltoilemaan. Tuolta alhaalta loistivat nauraen talojen punaiset katot, säteilevässä ja kylmässä auringonpaisteessa. Ilma oli väkevää ja kovaa. Jäätynyt maa näytti huudahtelevan tuimaa riemua. Christophen sydän oli samanlainen kuin sekin. Hän ajatteli:

-- Minä herään niinkuin sekin.

Hänellä olivat vielä kyyneleet silmissä. Hän pyyhki pois ne kätensä seljällä, ja katseli nauraen aurinkoon, joka himmeni utujen verhoon. Lumesta raskaat pilvet nousivat yli kaupungin, viiman pieksäminä. Christophe näytti niille pitkää nenää. Jääkylmä tuuli puhalsi...

-- Puhalla, puhalla!... Tee minusta mitä tahdot! Vie minut mukanasi!... Minä tiedän kyllä, minne minä menen.