Part 14

Christophe lähestyi Aadaa, hän koetti päästä puheisiin hänen kanssaan: Aada ei vastannut hänelle muuta kuin pari kuivaa sanaa: hän ei tahtonut laisinkaan tehdä hänen kanssaan sovintoa. Christophe toivoi sitä ehdottomasti, hän kuiskasi Aadan korvaan ja pyysi häntä hiukan puheilleen, syrjemmällä muista. Aada seurasi häntä nyrpeän näköisenä. Kun he olivat jääneet jonkun askeleen päähän toisista eivätkä Myrrha ja Ernest voineet heitä enää nähdä, tarttui Christophe rajusti Aadan käsiin, hän pyysi häneltä anteeksi, polvistui hänen eteensä, metsässä, keskellä lakastuneita lehtiä. Christophe sanoi, ettei hän voinut elää näin, riidassa Aadan kanssa; hän ei voinut enää nauttia koko kävelyretkestä, ei kauniista päivästä, hän ei voinut nauttia mistään, ei enää edes hengittääkään, kun tiesi Aadan häntä vihaavan; hän kaipasi niin suuresti Aadan rakkautta. Niin, hän oli usein väärämielinen, väkivaltainen, epämiellyttävä; hän pyysi Aadaa antamaan hänelle anteeksi: syynä siihen kaikkeen oli hänen rakkautensa; hän ei voinut sietää Aadassa mitään keskinkertaista, mitään joka ei ollut Aadan ja heidän kauniin yhdessäolonsa muistojen arvoista. Christophe palautti ne muistot Aadan mieleen, kertoi hänelle heidän ensimmäisen kohtauksensa, ensimmäiset yhdessä vietetyt päivät; hän sanoi, että hän rakasti Aadaa yhä niinkuin ennen, että hän rakastaisi häntä aina. Älköön Aada jättäkö häntä! Aada oli hänelle kaikki kaikessa... Aada kuunteli häntä, hymyillen, hämmentyneenä, melkein heltyneenä. Hän katseli Christophea jälleen suloisin silmin, katsein, jotka ilmaisivat, että rakkaus eli ja etteivät he enää olleet toisilleen suutuksissa. He suutelivat toisiaan ja painuivat kädet tiukasti toistensa ympärillä edelleen lehdettömään metsään. Christophe oli Aadasta kiltti, ja hän oli kiitollinen hänelle noista hellistä sanoista; mutta hän ei silti luopunut pahankurisista oikuistaan, jotka hän oli saanut päähänsä. Kumminkin hän nyt epäröi hiukan, hän ei ollut aivan luja päätöksessään. Ja sittenkään ei hän jättänyt tekemättä, mitä oli ajatellut. Minkä tähden? Kuka sen voi selittää?... Senkö vuoksi, että hän oli varmasti päättänyt sen tehdä?... Kuka tietää? Hänestä tuntui ehkä omintakeisemmalta ja makeammalta pettää ystäväänsä juuri sinä päivänä, näyttääkseen hänelle ja itselleen, että hän oli vapaa. Hän ei ajatellut, että hän voisi kadottaa Christophen: sitä ei hän olisi tahtonut. Hän luuli olevansa hänestä varmempi kuin koskaan ennen.

Seurue oli tullut aholle. Siitä haarautui kaksi eri tietä! Christophe lähti menemään toista niistä. Ernest väitti, että toinen veisi suorempaan sille kukkulalle, jonne he nyt aikoivat mennä. Aada oli samaa mieltä hänen kanssaan. Christophe tunsi tien hyvin, sillä hän oli kulkenut sitä usein, ja väitti, että nuo toiset olivat väärässä. He pysyivät jyrkästi mielipiteessään, ja silloin sovittiin, että koetettaisiin; ja kumpikin puoli löi vetoa saapuvansa omaa tietänsä ensin perille. Aada lähti Ernestin kanssa toista polkua, Myrrha seurasi Christophea; hän oli muka aivan vakuutettu että Christophe oli oikeassa; ja siihen hän lisäsi:

"Kuten aina." Christophe oli käsittänyt vedon vakavasti; ja kun hän ei koskaan halunnut joutua tappiolle, kulki hän nopein askelin, niin, liian nopeasti Myrrhan mielestä, jolla ei ollut laisinkaan niin kiire kuin Christophella.

-- Älä hätäile, hyvä ystävä, sanoi hän Christophelle pilkallisesti ja tyynesti; kyllä me joka tapauksessa joudumme ennen.

Christophelle tuli jokin epäilys:

-- Se on totta, sanoi hän; ehkä kuljemme liian nopeasti: se ei kuulu vetoon.

Hän hiljensi askeleitaan.

-- Mutta minä tunnen heidät, jatkoi Christophe; olen varma, että he juoksevat ennättääkseen sinne ennen meitä.

Myrrha purskahti nauruun:

-- Ei ei, älä ole milläsikään siitä!

Myrrha riippui Christophen käsipuolessa, hän painautui aivan Christophea vasten. Hän oli hiukan lyhyempi kuin Christophe ja katseli kävellessään ylös häneen, älykkäin ja hyväilevin silmin. Hän oli tosiaan sievä ja kiehtova. Christophe tuskin tunsi häntä nyt: kukaan ei ollut alttiimpi hetkellisille muutoksille kuin Myrrha; tavallisesti olivat hänen kasvonsa kelmeät ja pöhöiset; mutta ei tarvittu muuta kuin pieni kiihdytys, jokin iloinen ajatus tai halu miellyttää, niin tuo vanhamainen ilme katosi ja Myrrhan poskille syttyi puna, rypyt silmäluomista, silmien alta ja ympäriltä hävisivät, hänen katseensa syttyi, ja hänen koko muotonsa sai sellaisen nuoruuden, elämän ja älykkyyden sävyn, ettei Aadan piirteissä ollut moisesta merkkiäkään. Christophe hämmästyi Myrrhassa huomaamaansa muutosta, hän käänsi katseensa pois välttäen Myrrhan silmiä: hän oli hieman hämmennyksissään, näin kahden kesken Myrrhan kanssa. Myrrhan läsnäolo vaivasi häntä; hän ei kuunnellut, mitä tyttö sanoi, eikä vastannut hänelle, tai hän vastasi aivan päin honkia: hän ajatteli, tahtoi ajatella pelkästään Aadaa. Hän muisteli miten kauniisti Aada oli juuri äsken häneen katsellut, muisteli hänen hymyään, hänen suudelmaansa; ja hänen sydämensä täytti ylenpalttinen rakkaus. Myrrha koetti puhua hänelle, kuinka kaunis metsä oli: nuo pienet ja hienot oksat, taustanaan kuulas taivas; niin, kaikki oli kaunista: pilvi oli haihtunut, Christophe oli saanut Aadan takaisin; hänen oli onnistunut sulattaa jää heidän väliltään, he rakastivat jälleen toisiaan; olivatpa toisiaan lähellä tai kaukana ja erillään, olivat he kuitenkin aivan yhtä. Christophe huokaisi helpoituksesta; kuinka keveä ilma nyt oli! Aada oli tullut hänelle takaisin... Kaikki muistutti hänelle Aadasta... Sää oli hiukan kostea: eiköhän Aadalla ollut kylmät... Kauniita puita verhosi kuura: mikä vahinko, ettei Aada niitä puita nähnyt!... Mutta Christophe muisti lyödyn vedon, ja hän kiirehti taas askeleitaan; hän varoi tarkoin, ettei vain eksyisi tieltä. Ja hän huudahti riemuissaan päästyään perille:

-- Me jouduttiin ensimmäisinä.

Hän heilutti iloisesti hattuaan. Myrrha katseli häneen hymyillen.

Kukkula, jonka laella he nyt seisoivat, oli pitkä kalliojyrkänne keskellä metsää. Tuota huippua ympäröivät pähkinä- ja vaivaistammipensaat, ja sieltä näkyi kauas: metsäisiä rinteitä punasinervien ja usvan harsoamien kuusenlatvojen takaa, sekä Rhein-virta, joka kiemurteli nauhana sinertävässä laaksossa. Ei linnunviserrystä kuulunut. Ei ääntä, ei tuulen henkäystä. Oli liikkumaton ja hartaan-tyyni talvinen päivä, joka lämmitteli viluissaan värähdellen auringon turtuneessa valossa. Silloin tällöin kajahti kaukaa laaksosta junan lyhyt vihellys. Christophe seisoi jyrkänteen reunalla ja katseli maisemaa. Myrrha tarkasteli Christophea.

Christophe kääntyi Myrrhan puoleen, selvästi oikein hyvällä tuulella.

-- Kas niin, ne laiskurit, virkkoi hän; johan sanoin sen heille!... No, mitäpä muuta, täytyy heitä odottaa...

Hän heittäytyi loikomaan auringonpaisteeseen, pengermälle, joka oli rakoillut kuivuudesta.

-- Aivan niin, odotetaan, sanoi Myrrha ottaen hatun pois päästään.

Myrrhan äänessä oli jotain niin pilkallista, että Christophe kohottausi ylös ja katsoi häneen.

-- No, mitä nyt? kysyi Myrrha rauhallisesti.

-- Mitä sinä sanoit?

-- Minä sanoin, että odotetaan vaan. Ei kannattanut, kuten näet, juoksuttaa minua niin kiireesti.

-- Se on totta.

He odottivat, loikoen molemmat rosoisella pengermällä. Myrrha hyräili jotakin laulua. Christophe hyräili myöskin muutamia säkeitä. Mutta hän keskeytti vähän väliä kuunnellen korva tarkkana:

-- Nyt he taitavat tulla, olin kuulevinani. Myrrha lauloi yhä vaan.

-- Ole nyt hiljaa, hetkinen. Myrrha keskeytti.

-- Ei, se ei ollut mitään. Myrrha alkoi taas laulaa. Christophe ei pysynyt enää paikallaan:

-- Ehkäpä he ovat eksyneet.

-- Eksyneetkö? Ei täällä voi eksyä. Ernest tuntee kaikki tiet.

Omituinen ajatus pälkähti Christophen päähän.

-- Jospa he pääsivät tänne ennen meitä, ja lähtivät takaisin jo ennenkuin me tulimme?

Myrrha makasi seljällään maassa ja katseli taivaaseen, ja puhkesi keskellä lauluaan niin hurjaan nauruun, että oli tikahtua. Christophe pysyi itsepintaisesti mielipiteessään. Hän tahtoi nyt lähteä asemalle, ja sanoi, että ystävät olivat varmaan jo siellä. Myrrha päätti jättää kylmän salailunsa.

-- Se olisi hyvä keino juuri joutuaksemme heistä erilleen!... Eihän ole sovittu mitään asemalla kohtaamisesta. Mehän päätimme tavata toisemme täällä.

Christophe istahti häntä lähelle. Myrrhaa Christophen odottelu huvitti. Christophe tunsi, että Myrrha tarkasteli häntä ivallisin silmin. Hän alkoi nyt tosiaan tulla rauhattomaksi, -- rauhattomaksi, mihin Aada ja Ernest olivat joutuneet: hän ei heitä laisinkaan epäillyt. Hän nousi jälleen ylös. Hän sanoi, että nyt täytyisi mennä takaisin metsään, etsiä ja huutaa heitä. Myrrhan kurkusta kuului silloin pieni naurunkurahdus; hän oli ottanut taskustaan neulan ja sakset, alkoi nyt ratkoa hatustaan irti sulkia, ja ompeli sitten ne siihen kiinni uudella tavalla: hän näytti aikovan jäädä tähän kaikeksi päivää.

-- Ei, hölmöseni, vastasi hän Christophelle. Jos he tahtoisivat tulla, luuletko, etteivät he osaisi tänne?

Se iski Christophea suoraan sydämeen. Hän käännähti Myrrhaan päin; tyttö ei häneen katsellut, vaan jatkoi työtään. Christophe meni lähemmäksi häntä:

Myrrha! sanoi hän.

-- No? äännähti Myrrha keskeyttämättä ompeluaan.

Christophe asettui polvilleen voidakseen tarkastaa häntä paremmin.

-- Myrrha! toisti Christophe.

-- No, mikä nyt? kysyi Myrrha nostaen silmänsä työstä ja katsellen häneen hymyillen. Mikä sinulla on?

Nähdessään, että Christophe oli aivan tyrmistynyt, tuli Myrrha ilveilevän näköiseksi.

-- Myrrha! kysyi Christophe kurkkuun takertuvin äänin, sano, mitä sinä tästä ajattelet...

Myrrha kohautti olkapäitään, hymyili, ja ryhtyi jälleen työhönsä.

Christophe tarttui hänen käteensä ja tempaisi häneltä pois hatun, jota hän korjaili:

-- Jätä tuo, jätä, ja sano minulle... Myrrha katsoi häntä silmiin ja odotti. Hän näki Christophen huulten vapisevan.

-- Sinä ajattelet, virkkoi Christophe hiljaa, että Ernest ja Aada...?

Myrrha hymyili:

-- Hm, mitäs muuta!

Christophe ponnahti loukkautuneena ylös:

-- Ei, ei! Se ei ole mahdollista. Et ajattele sellaista!... Ei! Ei!

Myrrha pisti kätensä hänen olkapäälleen ja vääntelehti naurusta.

-- Kuinka sinä olet tuhma, niin tuhma, ystäväni!

Christophe ravisti häntä rajusti:

-- Älä naura! Minkä tähden sinä naurat? Sinä et nauraisi, jos se olisi totta! Sinä pidät Ernestistä...

Myrrha nauroi vain. Ja vetäen Christophea luokseen suuteli hän häntä. Vasten tahtoaankin Christophe suuteli Myrrhaa. Mutta kun hän tunsi hänen huultensa kosketusten, noiden huulten, jotka olivat vielä lämpöiset hänen veljensä suudelmista, riuhtausi hän taaksepäin, piti Myrrhan päätä kiinni edessään ja kysyi:

-- Sinä tiesit sen? Oliko se teidän kesken sovittu?

Myrrha äännähti: "Oli", ja nauroi.

Christophelta ei päässyt ääntä, hänessä ei näkynyt vihan merkkiäkään. Hän aukoi suutansa, niinkuin hänen olisi ollut vaikea hengittää; hän sulki silmänsä, ja pusersi käsin rintaansa: hänen sydämensä oli pakahtua. Sitten hän heittäytyi maahan, painoi päänsä käsiinsä, ja häntä täristi raju inhon ja epätoivon puuska, samanlainen kuin usein ennen lapsena.

Myrrhan tuli sääli häntä, vaikkei hän yleensä ollutkaan kovin helläluonteinen; tiedottomasti valtasi hänet äidillinen hellyyden tunne. Hän kumartui Christophen puoleen, hän puhui hänelle lohdutellen, hän tahtoi, että hänen olisi pitänyt haistella hänen hajuvesipulloaan. Mutta Christophe sysäsi sen kauhuissaan luotaan ja nousi ylös niin rajusti, että Myrrhaa peloitti. Christophella ei ollut voimaa eikä halua kostaa. Hän katseli Myrrhaa, ja hänen kasvonsa olivat tuskasta väännyksissä:

-- Viheliäinen, sanoi hän menehtyvällä äänellä; sinä et tiedä, mitä pahaa sinä teet...

Myrrha koetti estää Christophea lähtemästä. Christophe ryntäsi pois kukkulalta, läpi metsän, syljeskellen inhosta ajatellessaan moista julkeaa törkeyttä, moisia saastaisia sieluja ja sukurutsaista jakelua, johon he tahtoivat häntä osalliseksi. Hän itki, hän vapisi, nyyhkytti inhosta. Hänelle tuli kauhu Aadaa, kaikkea, omaa itseään, ruumistaan ja sydäntään kohtaan. Halveksimisen myrsky purkausi hänessä valloilleen: kauan aikaa oli se jo uhkaavana kohonnut; ennemmin tai myöhemmin täytyi hänessä syntyä vastarinta tuollaista mataluutta, moisia häpäiseviä sovinnoita ja ummehtunutta ja myrkyllistä ilmapiiriä vastaan, jossa hän oli elänyt muutamia kuukausia; mutta hänen kaipuunsa rakastaa ja pettää itseään näkemästä oikeassa muodossaan sitä olentoa, jota hän rakasti, oli viivyttänyt tuota auttamatonta purkausta, niin kauan kuin se oli suinkin mahdollista. Nyt se kuohahti ilmi yhtäkkiä; ja näin oli parempi. Vapauttava, raitis ja tuiman puhdas tuulenhenkäys, jääkylmä viima pyyhkäisi tuossa tuokiossa pois hänestä nuo myrkkyhöyryt. Inho tappoi yhdellä iskulla hänen rakkautensa Aadaa kohtaan.

Jos Aada oli luullut vahvistavansa valtaansa Christopheen tällä teollaan, todisti se vain vielä kerran, miten typerän törkeästi hän ymmärsi sen olennon, joka häntä rakasti. Mustasukkaisuus, joka kyllä saattaa kiinnittää toisiinsa tahraisia sydämiä, nosti ainoastaan kapinaan sellaisen nuoren, ylpeän ja puhtaan luonteen kuin Christophe. Mutta varsinkin eräs seikka, jota Christophe ei antanut anteeksi, jota hän ei voinut antaa koskaan anteeksi, se, ettei tämä Aadan petos johtunut intohimosta eikä varmaankaan edes noista mielettömistä ja turmeltuneista oikuistakaan, joiden vastustamattomia puuskia naisen äly ei juuri jaksa estää. Ei, -- nyt Christophe sen ymmärsi, -- se johtui Aadassa vaan salaisesta halusta alentaa häntä, nöyryyttää häntä, rangaista häntä hänen moraalisen jäykkyytensä tähden, hänen uskonsa tähden, joka oli Aadalle vihallinen; saada hänet suistumaan alas yleiselle matalalle tasolle, polkea hänet jalkoihinsa, tuntea oma epäterveellinen voimansa. Ja kauhuissaan Christophe ajatteli: mikä ihmeellinen halu onkaan enimmillä ihmisillä tahrata: -- tahrata kaikkea, mikä heissä ja muissa on puhdasta, -- noilla tunkiosieluilla, jotka nauttivat hekkumaa saadessaan kieriskellä loassa, jotka ovat onnellisia, kun heidän pinnassaan ei ole enää yhtään ainoaa puhdasta paikkaa!...

Aada odotti kaksi päivää, että Christophe tulisi takaisin. Sitten alkoi hän tulla levottomaksi ja hän lähetti Christophelle suloisen kirjeen, jossa hän ei vihjaillut vähääkään tapahtuneeseen. Christophe ei siihen edes vastannut. Hän vihasi Aadaa nyt niin syvästi, ettei hänellä ollut enää edes sanoja vihaansa ilmaistakseen. Hän oli pyyhkäissyt Aadan pois elämästään. Aadaa ei ollut hänelle enää olemassa.

Christophe oli vapautunut Aadasta, mutta itsestään ei hän ollut vapautunut. Turhaan koetti hän sitä kuvitella ja päästä takaisin entiseen puhtaaseen ja voimakkaaseen tyyneyteen. Entisyyteensä ei ihminen koskaan palaa. Hänen täytyy jatkaa matkaansa; eikä hyödytä kääntyä takaisin, paitsi katsoakseen niitä paikkoja, joiden ohitse kulki, niiden majain sauhuja, joiden katon alla nukkui, kuinka ne haipuvat ilmanrannalla muistojen utuun. Mutta mikään ei vie meitä nopeammin erillemme entisestä sielustamme kuin lyhyet intohimon ajat. Tie kääntyy yhtäkkiä, maisema muuttuu uudeksi; tuntuu kuin joutuisimme sanomaan viimeisen kerran hyvästit sille, jonka jätämme taaksemme. Christophe ei voinut alistua sellaiseen. Hän ojensi käsiään menneisyyttä kohti. Hän koetti itsepintaisesti saada jälleen heräämään eloon entisen sielunsa, yksinäisenä ja alistuvana. Mutta sitä sielua ei enää ollut olemassa. Intohimo on vaarattomampi itsessään kuin sen kasaamien raunioiden tähden. Christophe saattoi kyllä olla enää rakastamatta, hän saattoi halveksia rakkautta: -- lyhyen aikaa, -- se oli jo kuitenkin jättänyt häneen kyntensä merkit; hänen sydämeensä oli jäänyt tyhjyys, joka täytyi täyttää. Tuon hirvittävän hellyyden ja ilon kaipuun vuoksi, joka kalvaa elämän onnea maistaneita olentoja, tarvitsi hän jotain muuta intohimoa, vaikkapa jotakin aivan entiselle vastaista: halveksumisen, ylpeilevän puhtauden, hyveeseen uskomisen intohimoa. -- Ne tunteet eivät kuitenkaan riittäneet; ne eivät jaksaneet enää masentaa hänen nälkäänsä; ne eivät olleet muuta kuin tuokion ravintoa. Hänen elämänsä oli yhtäjaksoisia rajuja vastavaikutuksia, -- hyppyjä yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Milloin tahtoi hän nyt pakoittaa itsensä epäinhimillisen pidättyväisyyden sääntöihin; hän ei syönyt enää, joi vain vettä, kiusasi ruumistaan kävelyillä, ponnistuksilla, valvomalla, kielsi itseltään kaiken ilon. Milloin hän jälleen vakuutti itselleen, että voima on hänenlaistensa ihmisten ainoa moraali; ja hän syöksyi tavoittelemaan ainoastaan iloa. Kummassakin tapauksessa oli hän onneton. Hän ei enää voinut olla yksin. Se kävi hänelle yhä mahdottomammaksi.

Hänen ainoa pelastuksensa olisi löytää ollut oikeaa ystävyyttä, -- esimerkiksi Rosan: siitä hän olisi saanut turvansa. Mutta noiden kahden perheen välit olivat nykyään auttamattomasti rikki; ne eivät enää tavanneetkaan toisiaan. Yhden ainoan kerran oli Christophe kohdannut Rosan. Nuori tyttö tuli kirkosta. Christophe epäröi, yrittääkö hänen seuraansa; ja Rosa puolestaan teki hänet nähdessään sellaisen liikkeen, kuin olisi aikonut tulla häntä tapaamaan; mutta kun Christophe jo halusi mennä Rosan luokse, läpi uskovaisten tungoksen, joka laskeutui alas portaita, käänsi Rosa katseensa hänestä pois; ja kun Christophe tuli häntä lähelle, tervehti Rosa häntä kylmästi, ja meni sivuitse. Hän tunsi, että nuori tyttö halveksi häntä perinpohjaisesti ja kylmäsydämisesti. Eikä Christophe tuntenut, että Rosa rakasti häntä yhä ja olisi tahtonut sen hänelle sanoa, vaikka hän moittikin sentähden itseään kuin jostakin viasta tai typeryydestä; hän piti Christophea kunnottomana ja turmeltuneena, itselleen kaukaisempana kuin koskaan ennen. Sitten kadottivat he toisensa ainaiseksi. Se oli ehkä hyväksi heille molemmille. Hyvyydestään huolimatta ei Rosa ollut tarpeeksi eloisa Christophea ymmärtämään. Vaikka Christophe tarvitsi kiihkeästi hellyyttä ja kunnioitusta, olisi hän tukehtunut keskinkertaisessa ja suljetussa elämässä, jossa ei ollut iloa eikä tuskaa, ei ilmaa. He olisivat kärsineet kumpikin. Olisivat kärsineet siitä, että olisivat tuottaneet -- toisilleen kärsimyksiä. Kova onni, joka heidät eroitti toisistaan, oli siis ehkä lopultakin hyvä onni, niinkuin usein on, -- ja on aina niiden, jotka ovat väkeviä ja kestävät.

Mutta tällä hetkellä oli se heille suuri surun syy ja suuri onnettomuus. Varsinkin Christophelle. Moinen hyveellinen suvaitsemattomuus, henkinen ahtaus, joka joskus näyttää kadottavan täydellisesti älyn juuri niiden päästä, joilla sitä on enimmän, ja hyvyyden niiden sydämestä, jotka ovat parhaita, ärsytti, loukkasi Christophea, syöksi hänet uhmaan ja entistä vapaampaan elämään.

Kierrellessään ennen Aadan kanssa ulkoravintoloissa kaupungin ympärillä oli Christophe tutustunut eräihin reiluihin poikiin -- bohêmeihin, joiden huolettomuus ja tapojen vapaus eivät olleet hänestä liioin vastenmielisiä. Eräs heistä, nimeltään Friedemann, muusikko niinkuin Christophe, kolmisenkymmentä vuotta urkurina elänyt mies, ei ollut henkisyyttä vailla, ja tunsi hyvin ammattinsa, mutta oli auttamattoman laiska ja olisi mieluummin kuollut nälkään, jopa janoonkin, kuin ponnistanut hiukan voimiaan päästäkseen keskolaisuudestaan. Hän lohdutti vetelyydessään itseään haukkumalla niitä, jotka elämässä touhuavat; ja hänen hieman kömpelöt pilapuheensa olivat naurattavan sukkeliakin. Hän oli tovereitaan vapaampi eikä peljännyt singota tyytymättömyyttään vallassa oleviin henkilöihin, -- vaikka hän tekikin sen vielä arasti, ikäänkuin silmää iskien, salavihjauksilla --; olipa hän kyllin uskalikko hyljätäkseen valmiit ja yleisesti hyväksytyt mielipiteet musiikista, ja salasisuisesti iski hän piikkinsä päivän suuruuksiin, jotka olivat anastamalla siepanneet maineensa. Naiset eivät saaneet myöskään häneltä armoa. Hän omisti heille leikkiä laskien erään muinaisen naisia vihaavan munkin lauselman, jonka tuimuudesta Christophe nautti nykyään hartaammin kuin moni muu:

_"Femina mors animae."_

Sielullisessa sekasorrossaan löysi Christophe jotain ajanrattoa pakinoissa Friedemannin kanssa. Hän arvosteli kyllä tuota ystäväänsä; hän ei voinut kauan aikaa tyytyä niin matalasti pilkkaavaan henkeen: moinen alinomainen ilveily ja kieltäminen tuli hänelle ärsyttäväksi, se tuntui voimattomuudelta; mutta se kevensi kuitenkin hänen mieltään, sillä se oli poroporvarillisen vastakohta. Vaikka hän pohjaltaan halveksikin toveriaan, ei hän voinut olla enää ilmankaan Friedemannia. Heidät nähtiin aina yhdessä, rappiolle joutuneiden ja epäilyttävien olennoiden pöydässä, jotka olivat Friedemannin seuraa ja henkiseltä arvoltaan vielä vähäisempiä kuin hän. He pelasivat, he purkivat aatteitaan, he joivat yhtämittaa kaiket iltaa. Christophe heräsi yhtäkkiä inhoittavaan makkarakaupan ja tupakan hajuun; hän katsoi seurapiiriään silmät pyörällä: hän ei tuntenut heitä enää; hän ajatteli hädissään:

-- Missä minä olen? Mitä nuo tuossa ovat? Mitä minulla on näiden kanssa tekemistä?

Heidän sutkauksensa ja naurunsa iljettivät häntä. Mutta hänellä ei ollut voimaa erota heistä: häntä peloitti mennä kotiinsa, jäädä yksin, kahden kesken sielunsa ja kaipuittensa ja tunnontuskiensa kanssa. Hän vaipui, hän tiesi, että hän vaipui; hän tutki ja -- näki Friedemannissa peloittavan selkeästi kuvan siitä rappioituneesta olennosta, jollainen hän itsekin kerran tätä jatkaen olisi; mutta hän oli nykyään niin masentunut, ettei se uhkauskaan häntä herättänyt, vaan löi hänet sitä pahemmin alas.

Hän olisi joutunut hukkaan, jos se hänelle mitenkään olisi ollut mahdollista. Onneksi oli hänellä niinkuin kaikilla hänen laatuisillaan apu ja turva hävitystä vastaan, sellainen, jota toisilla ei ole: ensinnäkin hänen oma voimansa, elämänvaistonsa, joka estää ihmistä antamasta itsensä kuolla ja joka on älykkäämpi itse miehen älyä, voimakkaampi hänen tahtoaan. Ja sitäpaitsi oli hänellä tietämättään sellainen taiteilijauteliaisuus, intohimoinen persoonattomuus, joka on kaikilla tosiaan luovilla olennoilla. Vaikka hän olisi kuinka rakastanut, kärsinyt, kuinka täydellisesti antautunut kaikkien intohimojensa valtaan, niin kuitenkin hän ne _näki_. Ne asuivat hänessä, mutta ne eivät olleet vielä _hän_. Myriaadi pikku sieluja kiersi ja kuhisi sekavasti hänessä pyrkien tasapainolakia totellen jotakin kiinteää pistettä kohti, tuntematonta ja varmaa: niinkuin planeettain kierto, joka avaruudesta hakee jotakin salaperäistä keskikohtaa. Tuo ainainen tiedottoman kaksinaisuuden tila ilmeni varsinkin niinä huumaavina hetkinä, jolloin jokapäiväinen elämä nukahtaa ja jolloin unen syvyydestä kohoaa esiin sfinksin katse, olemassaolon monimuotoiset kasvot. Erittäinkin viimeisenä vuonna vaivasi Christophea usein uni, jossa hän selvästi ja tinkimättömän elävänä kuvitteluna luuli olevansa samassa sekunnissa useita eri olentoja, jotka olivat monesti toisilleen kaukaisia, kokonaisten maailmain ja vuosisatain toisistaan eroittamia. Valveilla ollessaan jäi siitä Christophelle hämärä hourekuva, mutta hän ei muistanut, mistä moinen uni oli hänelle tullut. Se oli kuin jotakin piintyneen ajatuksen jättämää väsymystä, josta jää merkki jäljelle, vaikkei saatakaan ymmärtää itse ajatusta. Mutta sillaikaa kuin hänen sielunsa ponnisteli tuskissaan toisiaan seuraavien päivien ansassa, oli hänessä myöskin toinen sielu, joka katseli tarkkaavana ja kirkkain mielin hänen epätoivoisia yrityksiään. Christophe ei sitä nähnyt; mutta se heitti häneen salaisen valonsa heijasteen. Se sielu tahtoi iloisesti ja ahnaasti tuntea kaikki, kärsiä kaikki, tarkastaa ja ymmärtää miehet ja naiset, koko tämän maan, haluineen, intohimoineen, ajatuksineen, jotka saivat olla kiduttavia, mataloita, jopa alhaisiakin; -- ja se riitti antamaan kaikelle hiukan valoaan, pelastaman Christophen tyhjyydestä. Se sai hänet tuntemaan -- hän ei tiennyt, millä tavoin -- ettei hän ollut aivan yksin kuitenkaan. Moinen halu olla kaikkea ja tuntea kaikki, tuo toinen sielu, rakensi Christophelle varustuksen hävittäviä intohimoja vastaan.