Part 13

Christophe nauroi ja katseli Aadaa. Pohjaltaan ei Aadalla ollut, niinkuin hän nyt sanoikin, mitään halua jättää Christophea; vaikka Christophe usein teki hänet ärtyiseksi ja ikävystytti häntä, niin tiesi hän kuitenkin, minkä arvoinen sellainen uskollisuus kuin Christophen oli; eikä Aada rakastanut ketään muita. Aada puhui näin vain leikillään, puoleksi sen tähden, että hän tiesi sen olevan Christophesta epämiellyttävää, puoleksi siksi, että hänelle tuotti huvia leikitellä epäilyttävillä ja epäsiisteillä ajatuksilla, aivan kuin jostakin lapsesta on suurin hauskuus tallustella likaisessa vedessä. Christophe tiesi sen seikan. Hän ei ollut siitä Aadalle vihoissaan. Mutta hän oli kyllästynyt näihin sairaloisiin pakinoihin, tuohon käsittämättömään taisteluun, joka jo oli alkanut hänessä Aadan epämääräistä ja sameaa luonnetta vastaan, olentoa vastaan, jota hän rakasti ja joka ehkä rakasti häntä; hän oli väsynyt niihin ponnistuksiin, joihin hänen täytyi antautua pettääkseen itseään Aadaan nähden, väsynyt joskus kyyneleihin saakka. Hän ajatteli joskus: "Miksi, miksi hän on sellainen? Miksi ihminen on sellainen? Kuinka elämä on matalaa!..." Samall'aikaa hän hymyili katsellen Aadan sieviä kasvoja, jotka kallistuivat hänen puoleensa, hänen sinisiä silmiään, kukoistavaa ihoaan, hänen nauruaan, hänen lavertelevaa ja hieman typerää suutaan, jonka rakosesta loistivat tuoreesti kieli ja kostean-kiiltävät hampaat. Heidän huulensa melkein koskivat toisiinsa; ja kuitenkin Christophe katseli häntä ikäänkuin kaukaa, sangen kaukaa, toisesta maailmasta; hän näki Aadan loittonevan usvaan. Ja sitten ei hän häntä enää nähnyt, ei hänen ääntänsä kuullut. Hän raukeni aivan kuin jonkinlaiseen hymyilevään unohdukseen, jonka vallassa hän ajatteli säveleitään, unelmiaan, tuhansia Aadalle aivan outoja asioita. Hän kuuli korvissaan erään laulun. Hän sävelteli tyynesti... Ah, musiikin ihanuutta!... Niin surullista, kuolemaan saakka! ja kuitenkin niin hyvää, rakastavaa, ah, se tuntuu hyvältä!... Se juuri on sitä, se juuri... Muu kaikki ei ole ollut totta.

Häntä ravistettiin käsivarresta. Ääni ärhensi hänelle:

-- No, mikä sinulla? Ihan totta, sinähän olet hullua Miksi sinä katselet minua tuolla tavoin? Miksi sinä et vastaa?

Christophe näki nuo häntä katselevat silmät. Kuka tuo oli?... -- Ah niin... -- Christophe huokaisi.

Aada tutkisteli häntä. Hän koetti saada tietää, mitä Christophe ajatteli. Aada ei häntä ymmärtänyt, mutta hän tiesi, että tekipä hän mitä tahansa, hän ei saanut Christophea kokonaan käsiinsä, aina oli eräs ovi, josta hän pääsi häneltä pakoon. Aada kiehui salaa kiukkua.

-- Minkä tähden sinä itket? kysyi hän kerran, kun Christophe palasi jälleen tuollaiselta ihmeelliseltä matkaltaan toisesta maailmasta.

Christophe kohotti kätensä silmilleen. Hän tunsi, että ne olivat kyynelten kostuttamat.

-- En tiedä, vastasi Christophe.

-- Miksi sinä et vastaa? Minä olen kysynyt sinulta kolmesti samaa asiaa.

-- Mitä sinä sitten tahdot? kysyi Christophe lauhkeasti.

Aada ryhtyi jälleen eriskummallisiin puheisiinsa. Christophe teki väsyneen eleen.

-- Kyllä, kyllä, minä lopetan heti. Yksi ainoa sana vain!

Ja Aada alkoi täyttä vauhtia. Christophe ravisteli itseään vihasta.

-- Jätä jo minut rauhaan noilta roskaisuuksilta!

-- Minähän lasken vain leikkiä.

-- Keksi puhtaampia aiheita!

-- Selitä edes. Sano, miksi sinä et siitä pidä.

-- Ei kannata selittää, miksi tunkio haisee! Se haisee, sillä hyvä. Minä tukin nenäni, ja menen pois.

Christophe lähti vimmoissaan Aadan luota; hän käveli katua pitkin askelin ja hengitti sisäänsä kylmää ilmaa.

Mutta Aada alkoi taas uudestaan, kerran, kaksi, kymmenesti. Hän veti laudalle kaikki asiat, jotka voivat Christophea loukata ja olla hänen tunnolleen vastenmielisiä.

Christophe ajatteli, että se oli vain neurasteenisen tytön sairaloista leikittelyä ja että Aadaa huvitti ärsytellä häntä. Hän kohautti hartioitaan, eikä ollut kuulevinaankaan: hän ei uskonut Aadan tarkoittavan totta. Siitä huolimatta teki hänen mielensä usein paiskata Aada ulos ikkunasta; sillä neurastenia ja neurasteeniset ihmiset eivät olleet laisinkaan hänen makunsa mukaisia...

Mutta kun hän oli ollut erossa Aadasta ainoastaan kymmenen minuttia, unohti hän kaiken, mikä hänestä oli Aadassa ollut vastenmielistä. Hän tuli takaisin Aadan luo koottuaan tuossa yksinäisyydessään kokonaisen varaston toiveita ja uusia, kauniita kuvitelmia. Hän rakasti Aadaa. Rakkaus on ainaista uskontoimitusta. Ei koske asiaan, onko Jumala olemassa vai ei: häneen uskotaan siksi, että vaan uskotaan. Samoin rakastetaan siksi, että rakastetaan: siihen ei tarvita järkisyitä!...

Sen jälkeen kuin Christophe oli haukkunut Vogelit, oli hänen ja hänen äitinsä mahdotonta enää jäädä taloon asumaan, ja Louisan oli täytynyt etsiä pojalleen ja itselleen uusi huoneisto.

Eräänä päivänä tulla tupsahti yhtäkkiä heidän luokseen Christophen nuorin veli Ernest, josta ei oltu saatu tietoja pitkiin aikoihin. Hänellä ei ollut nyt tointa, sillä kaikkialta, missä hän oli koettanut olla, oli hänet potkittu pois yhdestä paikasta toisensa jälkeen. Hänen kukkaronsa oli tyhjä ja terveytensä vialla: niinpä oli hän nyt nähnyt hyväksi tulla virkistymään äidin kodissa.

Ernest ei ollut huonoissa väleissä kummankaan veljensä kanssa; he eivät kyllä pitäneet häntä minkään arvoisena, ja sen hän tiesi; mutta hän ei ollut siitä heille millänsäkään, sillä se oli hänestä aivan yhdentekevä asia. Eivätkä veljetkään olleet hänelle vihaisia. Se olisi ollut hukattua vaivaa. Kaikki, mitä hänelle sanottiin, luiskahti hänestä syrjään jättämättä jälkeäkään. Hän hymyili kaunein, mielistelevin silmin, koetti tekeytyä naamaltaan katuvaiseksi, mutta ajatteli aivan muita asioita, myönsi kaikki, kiitti neuvoista, ja kiristi lopultakin rahaa kumpaiseltakin veljeltään. Vasten tahtoaankin oli Christophe kiintynyt tuohon sopuisaan veitikkaan, joka muistutti heidän isäänsä Melchioria niinkuin hän itse, vieläpä enemmänkin. Ernest oli kookas ja vankka kuten Christophe, hänen kasvonsa olivat säännölliset ja ilme reilu, silmät kirkkaat, nenä suora, suu hymyilevä, hampaat kauniit ja käytös viehkeä. Kun Christophe näki hänet, joutui hän aina aseettomaksi eikä voinut moittia häntä puoleksikaan sen vertaa kuin oli päättänyt: pohjaltaan tunsi hän jonkinlaista äidillistä mieltymystä tuota kaunista poikaa kohtaan, joka oli samaa verta kuin hänkin ja oli hänelle ainakin ruumiinmuotojen puolesta kunniaksi. Christophe ei uskonut häntä pahaksi; Ernest ei ollut suinkaan typerä; vaikkei hän ollutkaan saanut sivistystä, oli hänellä kuitenkin älyä; hän ei ollut pystymätön kiintymään myöskin älyllisiin asioihin. Hän nautti jollakin tavoin kuunnellessaan musiikkia; ja joskaan hän ei ymmärtänyt veljensä sävellyksiä, kuunteli hän niitä uteliaisuuden vuoksi. Christophe, jota ei omaisten suopeudella oltu pilattu, iloitsi nähdessään Ernestin eräissä konserteissaan.

Mutta huomattavin Ernestin kyvyistä oli veljien luonteiden tuntemus ja etevyys käyttää tuota taitoa hyväkseen. Christophe tiesi hyvin hänen itsekkyytensä ja välinpitämättömyytensä, hän näki kyllä, ettei Ernest ajatellut äitiä eikä häntä muulloin kuin itse heitä tarvitessaan: kuitenkin antoi hän Ernestin leppoisan käytöksen vetää häntä nenästä ja sangen harvoin jaksoi hän kieltää Ernestiltä mitään. Ernest oli hänestä paljoa mieleisempi kuin hänen toinen veljensä Rudolf, joka oli ankarasti järjestystä noudattava ja moitteeton, liikeasioihinsa kiintynyt, vahvasti moraalinen, ei pyytänyt rahaa eikä olisi sitä muillekaan antanut, ja tuli katsomaan äitiään säännöllisesti, aina sunnuntaisin, istuen heillä tunnin puhumatta kenestäkään muista kuin itsestään, kehuen itseään, kehuen liikettä, jossa palveli, ja kaikkea, mikä häneen koski, ei kysellyt toisten vointia, ei heistä laisinkaan välittänyt, ja meni matkaansa täsmällisesti tunnin loputtua tyytyväisenä, että oli täyttänyt velvollisuutensa. Tuollaista veljeä ei Christophe voinut kärsiä. Hän hommautui aina pois kotoa, kun Rudolf tuli heille. Rudolf kadehti Christophea; hän halveksi taiteilijoita, ja Christophen säveltäjämenestykset kiusasivat häntä, mutta kuitenkaan ei hän jättänyt käyttämättä edukseen perheen pikku kuuluisuutta niissä kauppapiireissä, joissa hän itse liikuskeli; mutta koskaan ei hän virkkanut tuosta maineesta sanaakaan äidille ja Christophelle: hän ei ollut heitä huomaavinaankaan. Sitä vastoin tiesi hän aina pienimmätkin epämieluiset tapahtumat, joita Christophelle sattui. Christophe halveksi hänen pikkumaisuuttaan, eikä ollut muka hänen huomautuksistaan tietääkseen; mutta pahempi seikka, sellainen, jota hän ei ensin aavistanutkaan, oli se, että osa niitä pahansuopia tietoja, jotka Rudolf hänestä sai, oli lähtenyt Ernestin suusta. Tuo pikkulurjus ymmärsi kyllä Christophen ja Rudolfin erilaisen arvon: ei ollut epäilemistäkään, että hän tunsi Christophen ylemmyyden ja että hän ehkä oli suopeakin hänelle hänen vilpittömyytensä tähden, joskin hiukan ivallisella tavalla. Mutta hän piti hyvän huolen siitä, että voi käyttää tuota vilpittömyyttä hyväksensä; ja samalla, kun hän halveksi Rudolfin mataluutta, kiskoi hän siitäkin hävyttömästi itselleen hyötyä. Ernest mairitteli Rudolfin turhamaisuutta ja kateutta, otti nöyrästi vastaan hänen haukkumisensa, varusti hänet tuoreilla tiedoilla kaupungin julkisista juoruista, varsinkin Christophea koskevista, -- ja niistä onki hän aina ihmeellisen tarkat tiedot. Hän saavutti tarkoituksensa; ja vaikka Rudolf olikin kovin saita, antoi hän Ernestin kyniä itseään, samoin kuin Christophekin.

Siten kiskoi Ernest heitä molempia ja pilkkasi samalla mitalla heitä kumpaakin. Ja molemmat he pitivät hänestä.

Kaikesta ovelista tempuistaan huolimatta oli Ernest kurjassa tilassa nyt äitinsä luokse ilmestyessään. Hän tuli Münchenistä, jossa hän oli saanut ja melkein heti tapansa mukaan menettänyt paikkansa. Hänen oli täytynyt kulkea jalkaisin suurin osa matkaa, pahimpana sade-aikana ja nukkuen Herra tiesi missä. Hän oli loan vallassa, vaatteet rikki, kuin mikä kerjäläinen, ja hän yski surkeasti; sillä hän oli matkalla saanut pahan keuhkokatarrin. Louisa tyrmistyi, ja Christophe juoksi liikutettuna hänen luokseen heti, kun he näkivät hänen astuvan sisään. Ernestin oli helppo heruttaa kyyneleitä, eikä hän jättänyt tätä vaikuttavaa keinoa käyttämättä; kohtauksesta tuli yleinen heltyminen: he itkivät kaikki kolme sylitysten.

Christophe antoi Ernestille huoneensa; hankittiin sängynlämmitin, ja sairas, joka näytti tuossa paikassa heittävän henkensä, sijoitettiin vuoteeseen. Louisa ja Christophe istuivat hänen pääpuolessaan vuorotellen öisin häntä vaalimassa. Tarvittiin lääkäri, lääkettä, lämmittää kamari hyvin, erikoista ruokaa.

Sitten täytyi hänet hommata uusiin vaatteisiin kiireestä kantaan: aluspuvut, kengät, päällysasu, kaikki oli hankittava kokonaan uudestaan. Ernest antoi hoidella itseään. Louisa ja Christophe iskivät ankarasti suontansa saadakseen jotain säästymään näihin menoihin. Heidän raha-asiansa olivat nykyään sangen vaikeat: muutto uuteen paikkaan, kalliimpi huoneisto kuin entinen, joskin yhtä epämukava, Christophella entistä vähemmän tunteja ja kuitenkin menot lisääntyneet. He tuskin saivat pysymään asiat tasapainossa. Heidän täytyi ponnistaa kaikki voimansa. Christophe olisi kyllä saattanut kääntyä Rudolfin puoleen, joka oli paremmissa varoissa kuin hän; mutta sitä hän ei tahtonut tehdä: hänestä oli kunnianasia pitää itse huoli veljestänsä. Hän luuli sen velvollisuudekseen, koska hän oli veljeksistä vanhin, -- ja koska hän oli Christophe. Häpeästä suunniltaan täytyi hänen nyt lähteä itse hyväksymään eräs tarjous, jonka hän oli pari viikkoa sitten vihoissaan hyljännyt, nimittäin erään rikkaan ja maineettoman amatöörin ehdotus, jonka jälleen muuan välittäjä oli esittänyt Christophelle: tuo amatööri tahtoi ostaa Christophelta jonkin sävellyksen julkaistakseen sen omalla nimellään. Louisa taas sitoutui korjailemaan kaiket päivät ihmisten liinavaatteita. Hän ja Christophe salasivat toisiltaan nämä uhrautumishommansa. He valehtelivat toisilleen, mistä olivat saaneet rahaa, kun toivat sitä kotiin.

Taudista toipuessaan tunnusti Ernest eräänä päivänä istuen kuurussa takkavalkean ääressä ja yskien rajusti pitkän aikaa, että hänellä oli eräitä velkojakin. Ne velat maksettiin. Kukaan ei häntä niistä soimannut. Sellainen ei olisi ollut kaunista sairasta ja tuhlaajapoikaa kohtaan, joka tuli katuvaisena kotiin. Sillä koettelemukset näyttivät Ernestin muuttaneen. Hän puhui kyyneleet silmissä entisistä harha-askeleistaan. Ja Louisa syleili häntä ja pyysi häntä olemaan enää niitä ajattelematta. Ernest oli mielistelevä olento: hän oli aina osannut mairia äitiään hellyydellä; Christophe oli ennen ollut siitä hänelle hiukan kateellinenkin. Mutta nyt oli hänestä luonnollista, että nuorempi ja heikompi veli sai enemmän rakkauttakin osakseen. Hän itse piti Ernestiä paremminkin poikanaan kuin veljenään, vaikka heidän ikäeronsa olikin vähäinen. Ernest käyttäytyi sangen kunnioittavaisesti häntä kohtaan; hän vihjaili joskus, minkälaisen taakan Christophe oli ottanut hartioilleen, puhui hänen rahallisista uhrauksistaan...; mutta silloin ei Christophe antanut hänen jatkaa, ja Ernest alistui kiittämään ainoastaan nöyrällä ja liikutetulla katseella. Hän myönteli Christophen neuvot oikeiksi; hän näytti voivan alkaa uutta elämää, pystyvän ryhtymään parannuttuaan vakavasti työhön.

Ernest parani; mutta toipumisaika oli pitkä. Lääkäri selitti, että hänen kovin väärinkäytetty terveytensä tarvitsi vielä varovaista hoitelua. Ernest jäi siis yhä edelleen kotiin äidin luokse, jäi osille Christophen vuoteesta, söi hyvällä ruokahalulla veljensä ansaitsemaa leipää ja pieniä herkkuruokia, joita Louisa koetti kaikin keinoin hänelle hankkia. Hän ei ollut lähdöstä tietääkseenkään. Eivätkä Louisa ja Christophe siitä hänelle suinkaan puhuneet. He olivat liian onnellisia, kun olivat jälleen löytäneet rakastetun pojan ja veljen.

Vähitellen alkoi Christophe viettäessään illat pitkät Ernestin kanssa jutella hänelle välittömämmin omia asioitaan. Hänen teki mieli avata sydäntänsä jollekulle. Ernest oli älykäs; hänellä oli nopea tajunta ja hän ymmärsi -- tai näytti ymmärtävän -- kaiken puolella sanalla. Hänen kanssaan oli ilo jutella. Kuitenkaan ei Christophe uskaltanut virkkaa vielä mitään siitä, mikä oli lähinnä hänen sydäntään: rakkaudestaan. Sillä häntä hillitsi jonkinlainen kainous. Ernest, joka tiesi jo kaikki, ei ollut tietävinään mitään.

Eräänä päivänä lähti Ernest, nyt täysin terveenä, kävelemään iltapuolella auringon paisteessa pitkin Rheinin rantaa. Vähän matkaa kaupungista huomasi hän eräässä hälisevässä ravintolassa, jonne kaupungista tultiin sunnuntaisin tanssimaan ja kallistamaan pikaria, Christophen Aadan ja Myrrhan seurassa samassa pöydässä. Tytöt pitivät kovaa ääntä. Christophe näki puolestaan Ernestin ja punastui. Ernest tekeytyi hienotunteiseksi, ja meni ohitse tulematta heidän luokseen.

Christophe oli kovin hämillään tästä kohtauksesta: se sai tuntemaan hänet paremmin, millaisessa seurassa hän oleskeli; ja hänestä oli tuskallista, että veli hänet näki siellä: ei ainoastaan siksi, että hän arveli tästä lähtien menettävänsä oikeutensa tuomita Ernestin käytöstä, vaan myöskin sen tähden, että hänellä oli vanhimman veljen velvollisuuksista sangen korkea, yksinkertainen ja hieman arkamainen käsitys, sellainen, että se olisi monista muista tuntunut suorastaan naurettavalta: hän ajatteli, että jos hän löi laimin velvollisuutensa niinkuin hän teki, alensi hän itseään omissa silmissään.

Kun Christophe ja Ernest tulivat molemmat illalla yhteiseen kamariinsa, odotti Christophe, että Ernest vihjailisi jollakin tavalla tuohon päivän tapahtumaan, mutta Ernest oli viisaasti vaiti, ja hänkin odotti. Silloin, riisutuessaan, päätti Christophe puhua hänelle rakkaudestaan. Christophe oli niin hämmennyksissään, ettei hän tohtinut katsoa Ernestiin; ja arkuudessaan turvautui hän jöröön ja katkonaiseen puhetapaan. Ernest ei auttanut häntä sulavuuteen; hän oli vaiti, eikä katsonut myöskään puolestaan Christopheen, mutta näki hänet kuitenkin: häneltä ei jäänyt huomaamatta, miten paljon Christophen kömpelöissä ja avuttomissa sanoissa oli koomillista. Christophe tuskin uskalsi hiiskua Aadan nimeä; ja kuva, jonka hän Aadasta antoi, olisi sopinut mihin rakastettavaan naiseen tahansa. Mutta hän puhui rakkaudestaan; ja heittäytyen vähitellen hellyyden valtaan, joka täytti hänen sydämensä, hän sanoi, mikä onni on rakastaa, kuinka ihminen on viheliäinen ennen kuin hän on nähnyt tuon valonsa yössä, ja ettei elämä ole mitään ilman pyhää ja syvää rakkautta. Toinen kuunteli vakavana; hän vastasi hienovaistoisesti eikä tehnyt minkäänlaisia kysymyksiä; mutta heltynyt kädenpuristus osoitti muka, että hän oli samaa mieltä kuin Christophe. He purkivat toisilleen ajatuksiaan rakkaudesta ja elämästä. Christophe oli onnellinen, että häntä oli niin ymmärretty. He syleilivät toisiaan veljellisesti ennenkuin asettuivat nukkumaan.

Christophelle tuli sitten tavaksi uskoa rakkausasioitaan Ernestille, jonka vaiteliaisuus oli hänet aivan rauhoittanut, mutta teki sen kuitenkin hyvin arkatuntoisesti eikä paljastanut mitään liikaa. Hän antoi Ernestin huomata kautta rantain huolensa Aadaan nähden; mutta koskaan ei hän Aadaa syyttänyt: hän soimasi ainoastaan itseään, ja kyyneleet silmissä hän julisti, ettei hän voisi elää jos Aadan kadottaisi.

Hän ei unohtanut puhua Aadalle myöskään Ernestistä: hän kiitti Ernestin älyä ja kauneutta.

Ernest ei pyytänyt Christophea esittelemään itseään Aadalle; mutta hän sulkeutui alakuloisesti kamariin ja kieltäytyi lähtemästä sieltä mihinkään, sanoen, ettei hän tuntenut kaupungissa ketään. Christophe moitti itseään siitä, että hän lähti sunnuntaisin maalle kävelyretkille Aadan kanssa ja jätti veljensä yksin kotiin. Kuitenkin tuntui hänestä kiusalliselta, ettei hän olisi saanut olla yksin ystävättärensä kanssa; mutta hän syytti itseään itsekkäisyydestä ja ehdotti viimein, että Ernest tulisi heidän mukaansa.

Esittely tapahtui Aadan ovella, hänen asuintalonsa sisäportailla. Ernest ja Aada tervehtivät toisiaan jäykän kohteliaasti. Aada tuli sitten ulos, ja hänen perästään hänen eroittamaton ystävättärensä Myrrha. Kun viimemainittu näki Ernestin, puhkesi hänen huuliltaan hämmästyksen huudahdus. Ernest hymyili, lähestyi ja syleili Myrrhaa, joka näytti pitävän sitä aivan luonnollisena asiana.

-- Kuinka! Tehän tunnette toisenne? kysyi Christophe ällistyneenä.

-- Erinomaisesti! vastasi Myrrha nauraen.

-- Milloinka te olette tutustuneet?'

-- Kauan sitten!

-- Ja sinä tiesit sen? kysyi Christophe Aadalta? Miksi et sitä minulle sanonut?

-- Minä nyt muka tuntisin Myrrhan kaikki rakastajat, virkkoi Aada kohauttaen olkapäitään.

Myrrha sai puheen jälleen vilkastumaan ollen muka suuttuvinaan. Christophen tiedot supistuivat siihen. Hän oli tullut surulliseksi. Hänestä tuntui, että Ernest, Myrrha ja Aada olivat olleet hänelle vilpillisiä, vaikka hän ei totta sanoen voinut syyttää heitä mistään valheesta; mutta olihan vaikea uskoa, että Myrrha, jolla ei ollut mitään salaisuutta Aadalle, olisi peitellyt tätäkään asiaa häneltä, enempää kuin sitäkään, etteivät Ernest ja Aada olisi tunteneet toisiaan jo aikaisemmin. Christophe piti heitä silmällä. Mutta Ernest ja Aada puhuivat keskenään vain jonkun jokapäiväisen sanan ja koko kävelyretken aikana ei Ernest sitten välittänyt muusta kuin Myrrhasta. Aada puolestaan puheli ainoastaan Christophelle; ja hän oli Christophea kohtaan paljoa rakastettavampi kuin tavallisesti.

Siitä alkaen tuli Ernest mukaan kaikille heidän kävelyretkilleen. Christophe olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa. Ei silti, että hänellä olisi ollut muita syitä erottaa veljeään seurasta kuin se, että hän häpesi pitää häntä huvittelu-toverinaan. Christophe ei epäillyt mitään eikä Ernest antanutkaan hänelle siihen aihetta. Hän näytti kiintyneen Myrrhaan, ja Aadaa kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti ja syrjään vetäytyvästi, jopa melkein sopimattoman hienotunteisesti; näytti kuin hän olisi tahtonut antaa hieman veljensä rakastajattarellekin sitä kunnioitusta, jota hän tunsi Christophea itseään kohtaan. Aada ei sitä kummastunut, ja hän piti tarkan vaarin itsestään.

He tekivät yhdessä pitkiä kävelyretkiä. Veljekset kulkivat edeltä; Aada ja Myrrha seurasivat heitä, nauraen ja supatellen, parin askeleen päässä. He pysähtyivät usein pitkäksi aikaa juttelemaan toistensa kanssa, keskellä maantietä. Christophe ja Ernest seisahtuivat myöskin heitä odottamaan. Viimein tuli Christophe kärsimättömäksi ja lähti menemään; mutta pian hän kääntyi harmissaan takaisin, kuin kuuli Ernestin nauravan ja puhuvan jotakin noiden kahden lavertelijan kanssa. Hän olisi tahtonut tietää, mitä he keskustelivat; mutta kun hän pääsi heidän luoksensa lakkasi heidän pakinansa.

-- Mitä salavehkeitä teillä aina on? kysyi hän. Hänelle vastattiin jotain leikillistä. Nuo kolme vetivät yhtä köyttä kuin varkaat.

Christophe riiteli eräänä sunnuntai-aamuna Aadan kanssa. Sitten mököttivät he toisilleen koko alkupuolen huvimatkaa. Aada ei ollut arvokkaan ja loukatun näköinen niinkuin hän tavallisesti sellaisissa tapauksissa menetteli, kostaen siten, että koetti olla niin sietämättömän ikävä kuin mahdollista. Tällä kertaa hän sensijaan ei ollut muka tietääkseen koko Christophesta, vaan pakisi kävelyretkellä toisten toverusten kanssa ja oli erinomaisella tuulella heidän seurassaan. Tuntui kuin hän pohjaltaan olisi oikein toivonut tätä riitaa.

Christophe olisi hyvin mielellänsä tahtonut tehdä jälleen sovinnon; hän oli rakastuneempi kuin koskaan ennen. Hänen hellyyteensä yhtyi kiitollisuus kaikesta, mitä hyvää heidän rakkautensa oli hänelle tuonut, ja hän suri, että he tuhlasivat aikaa tällaisilla älyttömillä riidoilla, -- ja pelkäsikin jotain merkillistä: se oli salaperäistä tunnetta, että tämä rakkaus oli loppuva. Hän katseli alakuloisena Aadan kauniita kasvoja, Aadan, joka ei nyt ollut häntä näkevinäänkään, vaan naureskeli toisten kanssa; nuo kasvot herättivät hänessä niin paljon kalliita muistoja, hyvän rakkauden ja läheisen yhdessäolon muistoja; ja niissä hurmaavissa kasvoissa oli joskus, -- (samoin tälläkin hetkellä) -- niin paljon hyvää ja puhtaan hymyilevää, että Christophe kummasteli mielessään, miksi heidän välinsä eivät olleet paremmat, miksi he turmelivat tahallaan ilonsa, miksi Aada koetti itsepintaisesti unohtaa heidän onnelliset hetkensä, väittää ne olemattomiksi, ja taistella kaikkea vastaan, mikä hänessä oli hyvää ja kunniallista; -- mitä omituista tyydytystä Aadalle tuottikaan häiritä ja tahrata heidän tunteittensa puhtautta, vaikkapa ainoastaan ajatuksilla. Christophe kaipasi suunnattomasti saada uskoa siihen olentoon, jota hän rakasti, ja hän koetti nyt viimeisen kerran rauhoittaa itseään kuvitelmilla. Hän syytti itseään: hän oli muka väärässä; hänen tuntonsa kolkutti, kun hän ajatteli, millaiseksi hän syytti Aadaa mielessään; ja hän oli muka itse liian tyly.