Part 12

Christophen tunteisiin koski ainoastaan Rosan käytös. Nuori tyttö tuomitsi häntä ankarammin kuin kaikki muut hänen omaisensa. Ei siitä syystä, että tämä Christophen uusi rakastuminen hävitti hänen mielestään viimeisetkin toiveet, että Christophe rakastaisi kerran häntä: Rosa tiesi kyllä jo ennestään, ettei hänellä ollut minkäänlaisia toiveita -- (samalla kun hän kumminkin ehkä yhä vain toivoi... sillä hän toivoi aina!). -- Mutta hän oli luonut Christophesta itselleen epäjumalan, ja tuo epäjumala luhistui nyt korkeudestaan. Se oli tuskista katkerin... julmempi tuska hänen viattomalle sydämelleen kuin olla Christophen halveksima ja unohtama. Hän oli kasvatettu ankarasti, ahtaan moraalin kehissä, moraalin, johon hän uskoi intohimoisesti; ja se, mitä hän nyt kuuli Christophesta, ei tehnyt häntä pelkästään lohduttomaksi, vaan se iljetti häntä. Hän oli kärsinyt jo silloin, kun Christophe oli rakastunut Sabinaan; hän oli jo silloin alkanut kadottaa eräitä kuvitelmiaan sankaristaan: että Christophe saattoi rakastaa niin keskinkertaista sielua kuin Sabinaa, tuntui hänestä selittämättömältä ja sangen vähän kunniaa tuottavalta. Mutta ainakin se rakkaus oli puhdasta, eikä Sabina siinä mitenkään alentanut. Viimein oli kuolema vetänyt kaikki varjoonsa ja pyhittänyt kaikki... Mutta että Christophe kohta sen jälkeen rakasti toista, -- ja minkälaista toista! -- Se oli matalaa, se oli vihattavaa! Rosa ikäänkuin otti puolustaakseen vainajaa Christophea vastaan. Hän ei antanut Christophelle anteeksi Sabinan unhottamista... Oi, Christophe ajatteli sitä asiaa enemmän kuin Rosa, mutta Rosa ei saattanut aavistaa, että voimakkaassa sydämessä saattaa olla yhtaikaa tilaa kahdelle rakkauden tunteelle; hän ei luullut, että ihminen voi olla uskollinen menneelle uhraamatta silti nykyhetkeä. Rosa oli puhdas ja kylmä, eikä hänellä ollut aavistusta elämästä eikä Christophesta; kaiken piti hänestä olla puhdasta, ahdasta, velvollisuuden alaista, niinkuin hän itsekin. Kun hän oli koko sielunelämältään ja olennoltaan vaatimaton, oli hänellä yksi ainoa ylpeyden esine: se oli puhtaus; hän vaati sitä itseltään ja muilta. Että Christophe oli tällä tavoin alentunut, sitä ei hän antanut hänelle anteeksi, ei ollut antava milloinkaan.

Christophe halusi puhella hänen kanssaan, ellei juuri selvittääkseenkään asiaa hänelle. (Mitä hän olisi voinut sanoa siitä ahtaan moraaliselle ja yksinkertaiselle pikku tytölle?) -- Christophe olisi tahtonut vakuuttaa, että hän oli hänen ystävänsä, että hän vaati Rosaa kunnioittamaan häntä, että hänellä oli siihen pyhästi täysi oikeus. Hän olisi tahtonut estää Rosaa loittonemasta järjettömillä syillä luotaan. -- Mutta Rosa pakeni häntä, ankarana ja vaieten; ja Christophe tunsi, että Rosa häntä halveksi.

Christophe suri sitä ja oli siitä vihoissaan. Hän tunsi, ettei hän ansainnut sellaista halveksimista; ja kuitenkin hän lopuksi joutui siitä suunniltaan: hän luuli olevansa syyllinen. Katkerimmat tunnonvaivansa sai hän ajatellessaan Sabinaa. Hän kiusasi itseään.

-- Hyvä Jumala, kuinka se on mahdollista? Kuinka minä voin olla näin?...

Mutta hän ei jaksanut vastustaa virtaa, joka vei häntä mukanaan. Hän ajatteli nyt, että elämä yleensä on luonteeltaan rikollinen; ja hän sulki silmänsä, ettei olisi sitä nähnyt, ja tahtoi elää. Hänessä oli niin valtava kaipuu elää, olla onnellinen, rakastaa, uskoa!... Ei, hänen rakkaudessaan ei ollut mitään halveksittavaa. Hän tiesi, ettei hän Aadaa rakastaessaan saattanut olla liioin järkevä, älykäs tai edes onnellinenkaan; mutta oliko se nyt mikään pahe? Jos vaikka oletti -- (Christophe koetti olettaa sellaistakin), ettei Aadan siveellinen arvo ollut kovin suuri, niin oliko hänen oma rakkautensa Aadaa kohtaan kuitenkaan epäpuhdas? Rakkaus on rakastavassa, eikä siinä olennossa, jota hän rakastaa. Sen arvo on rakastavassa ihmisessä itsessään, rakkaudessa. Kaikki on puhdasta puhtaissa. Kaikki on puhdasta väkevissä ja niissä, jotka ovat terveitä. Rakkaus, joka puettaa eräät linnut kaikkein kauneimmilla väreillään, kohottaa kunniallisista sieluista esille niiden jaloimmat ominaisuudet. Kaipuu, joka vaatii olemaan näyttämättä toiselle mitään muuta kuin sitä, mikä näyttäjän arvoon sopii, saa aikaan sen, ettei ihminen pidä mistään muista ajatuksista ja teoista kuin niistä, jotka ovat sopusoinnussa rakkauden luoman kauniin kuvan kanssa. Ja nuoruuden kylpy, jossa sielu silloin peseikse, voiman ja riemun pyhä säteily ovat kauniita ja vaikutuksiltaan terveellisiä ja tekevät sydämet suuremmiksi.

Christophea katkeroitti, etteivät hänen ystävänsä ymmärtäneet häntä oikein. Mutta raskainta oli, että hänen äitinsäkin alkoi huolestua.

Tuo kunnon nainen ei yhtynyt suinkaan luonnostaan Vogelien ahtaihin periaatteihin. Hän oli nähnyt liian läheltä todelliset surut koettaakseen keksiä suruja lisää. Hän oli nöyrä, elämän murtama, oli saanut siltä vähän iloja ja niitä vielä vähemmän pyytänyt; hän otti alistuen tulevaiset vastaan, koettamattakaan niitä ymmärtää; hän puolestaan olisi tarkoin varonut ryhtyä tuomitsemaan ja sensuroimaan toisia: hän ei luullut itsellään olevan oikeutta siihen. Hän arvioi itseään liian typeräksikin väittämään, että muut olivat väärässä, joskin ajattelivat toisin kuin hän; ja hänestä olisi ollut naurettavaa vaatia muita noudattamaan hänen moraalinsa ja uskonsa järkkymättömiä sääntöjä. Muuten olivat hänen moraalinsa ja uskonsakin aivan vaiston asioita: ollen itse hurskas ja puhdas sulki hän silmänsä toisten käytökseltä, niinkuin ainakin rahvaan ihminen, sillä sellaiset ovat eräitä heikkouksia kohtaan anteeksiantavaisia. Se ominaisuus olikin ennen ollut hänen appensa, Jean-Michelin nurkumisen syynä: Louisa ei muka tarpeeksi eroittanut toisistaan kunnon ihmisiä ja niitä, jotka eivät sitä olleet: hän ei kursaillut kaduilla tai torilla pysähtyä puristamaan jonkun korttelissa hyvin tunnetun kevytluontoisen tytön kättä ja puhumaan hänen kanssaan ystävällisesti, vaikka muiden kunniallisten naisten ei sopinut olla moista näkevinäänkään. Louisa jätti Jumalan asiaksi eroittaa pahan hyvästä ja rangaista tai antaa anteeksi. Hän ei vaatinut muilta kuin hieman tuota hellää suopeutta, joka on niin tarpeellinen elämän helpoittamiseksi ihmisten kesken. Hyvyys oli hänelle tärkeintä. Mutta Vogelien taloon muutettuansa ryhdyttiin häntä muokkaamaan toisenlaiseksi. Ja tuon perheen halventava henki sai hänet uhrikseen sitä helpommin, koska hän oli silloin niin masentunut ja voimaton vastarintaan. Amalia anasti hänet valtaansa; ja kun hän ja Louisa istuivat aamusta iltaan kahden tehden käsitöitä ja Amalia sai puhua hänelle aivan yksinään, niin tuli passiiviselle ja murtuneelle Louisalle vähitellen hänen tahtomattaan tapa tuomita ja arvostella kaikkea. Rouva Vogel ei nyt jättänyt sanomatta hänelle, mitä hän Christophen käytöksestä arveli. Louisan tyyneys ärsytti häntä. Hänestä oli säädytöntä, että Louisa välitti niin vähän seikasta, joka sai heidät kaikki muut suunniltaan; hän ei tyyntynyt, ennen kuin onnistui saamaan Louisan aivan sekaisin. Christophe huomasi sen. Louisa ei tohtinut häntä moittia; mutta joka päivä antoi Louisa kuitenkin arkoja, rauhattomia, itsepäisiä huomautuksia; ja kun Christophe vastasi niihin kärsimättömästi ja rajusti, niin ei Louisa tosin virkkanut niihin mitään, mutta Christophe näki yhä vain huolen äitinsä silmistä; ja joskus huomasi hän kotiin palatessaan, että äiti oli itkenyt. Hän tunsi liian hyvin äitinsä, joten hän oli varma, ettei moinen levottomuus johtunut hänestä itsestään. -- Ja hän tiesi, mistä päin se oli sukuisin.

Christophe päätti tehdä siitä lopun. Kun Louisa ei eräänä iltana voinut enää pidättää kyyneleitään, vaan nousi pöydän äärestä kesken ateriaa sanomatta Christophelle, mikä häntä vaivasi, lähti Christophe alakertaan, harpaten neljä porrasaskelmaa kerrallaan, ja kolkutti Vogelien oveen. Hän kiehui vihasta. Hän ei ollut suuttunut ainoastaan siitä, miten rouva Vogel käsitteli hänen äitiään; hänen oli kostettava myöskin se, mitä Amalia oli ajanut Rosan päähän häntä vastaan, Amalian rettelöt Sabinaa vastaan, kaikki, mitä hänen oli täytynyt kärsiä kuukausia Amalian puolelta. Monta kuukautta oli Christophe kantanut yhä lisääntyvää kaunan kuormaa, josta hän nyt tahtoi kiireesti päästä.

Hän ryntäsi rouva Vogelin luokse ja kysyi häneltä, äänellä, joka koetti olla tyyni, mutta vapisi raivosta, mitä rouva oli hänen äidilleen kertonut, koska äiti oli sellaisessa tilassa.

Amalia otti sen kovin pahakseen: hän vastasi, että hän sai puhua, mitä tahtoi, ettei hänen tarvinnut tehdä käytöksestään tiliä kenellekään, ei ainakaan Christophelle. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen purki Amalia nyt jo kauan valmistamansa puheen ja lisäsi, että jos Louisa oli onneton, ei Christophen tarvinnut etsiä siihen syytä muualta kuin omasta käytöksestään, joka oli hänelle häpeäksi ja kaikista muista skandaali.

Christophe odotti vain hyökkäystä karatakseen puolestaan kimppuun. Hän huusi kuohahtaen, ettei hänen käytöksensä liikuttanut ketään muita, ja että hän välitti vähät, miellyttikö se rouva Vogelia vai ei; että jos rouvalla oli siinä valittamista, valittakoon hänelle itselleen; että rouva saa huoletta sanoa hänelle, mitä tahtoi, se ei koskenut Christopheen sen enempää kuin tuulen tohina; mutta äidilleen hän _kielsi_ rouvaa puhumasta mitään (ymmärsikö rouva sen?), hän _kielsi_; ja oli raukkamaista kiusata sillä tavoin vanhaa, sairasta naista!

Rouva Vogelilta pääsi vähän väliä kiivas huudahdus. Koskaan ei kukaan ollut uskaltanut puhua hänelle tähän tapaan. Hän sanoi, ettei hän antaisi poikanulikan opettaa itseään, -- vieläpä omassa talossaan. -- Hän kohteli Christophea loukkaavasti.

Kuullessaan kiivaan sanavaihdon tulivat toisetkin perheen jäsenet huoneeseen, -- paitsi Vogel, joka karttoi kaikkea, mikä saattoi häiritä hänen terveyttään. Eulerin ukko, jonka suuttunut Amalia otti todistajakseen, pyysi Christophea ankarasti säästämään vasta huomautuksiaan ja jättämään käyntinsä heillä. Hän sanoi, ettei Christophen tarvinnut opettaa hänelle, mitä heidän oli tehtävä, sillä he tekivät velvollisuutensa, ja tekisivät sen aina.

Christophe julisti, että hän lähtee, eikä astu heidän luoksensa enää jalkaansa. Hän ei lähtenyt, kuitenkaan, ennenkuin oli keventänyt sydämensä kaikesta, mitä hänellä oli heille vielä sanottavaa tuosta erinomaisesta Velvollisuudesta, josta oli viime aikoina tullut hänen persoonallinen vihollisensa. Hän sanoi, että sellainen Velvollisuus voi saada hänet rakastamaan suorastaan pahetta. Juuri heidänlaisensa ihmiset masensivat kaiken hyvän, sovittaen sitä käytäntöön sellaisella tavalla, että hyvä tuli inhoittavaksi. He olivat syynä siihen viehätykseen, joka meihin on usein vastakohdan vaikutuksesta kylläkin kunnottomilla, mutta muuten rakastettavilla ja iloisilla ihmisillä. On velvollisuus-sanan alentamista liittää se kaikkiin aivan joutavanpäiväisiin pikku askareihin, asioihin, jotka eivät merkitse mitään, ja sellaisella jäykällä ankaruudella ja pöyhkeydellä, että se synkensi ja myrkytti koko elämän. Velvollisuus on poikkeustapaukselleen asia: sitä täytyy säästää todellisia uhrautumishetkiä varten, eikä peitellä sillä nimellä omaa pahaa tuultaan ja halua olla epämiellyttävä muille. Se, että itse on typeryytensä tai onnettomuutensa tähden surullinen, ei oikeuta tahtomaan, että kaikki olisivat samanlaisia, ja vaatimaan muilta sairas-järjestystä. Ensimmäinen ihmisen hyveistä on ilo. Hyveen kasvot olkoot onnelliset, vapaat, pelottomat. Ihmisen, joka tekee hyvää, täytyy miellyttää myöskin itseään. Mutta tuo vaadittu iänikuinen velvollisuus, tuo koulumaisterin tyrannia, tuo mariseva äänensävy, joutavat saivartelut, äreä ja lapsellinen nalkutus, metelöiminen, sulouden puute, koko tuollainen elämä, josta kaikki viehätys, kaikki kohteliaisuus, rauha on riistetty, moinen viheliäinen pessimismi, joka ei jätä vetämättä esiin mitään, mikä voi tehdä olemassaolon vielä köyhemmäksi kuin se on, ja pöyhkeä älyttömyys, jollaisesta on mukavampi halveksia muita kuin ymmärtää heitä, koko moinen porvarismoraali, jossa ei ole suuruutta, ei onnea, ei kauneutta: kaikki mainittu on vihattavaa ja vahingollista: se saa näyttämään paheen inhimillisemmältä kuin hyveen.

Näin ajatteli Christophe; ja halussaan loukata sitä, joka oli häntä loukannut, ei hän huomannut, että hän arvosteli yhtä väärin kuin nekin ihmiset, joista hän puhui.

Totta kyllä nuo ihmis-raukat olivat melkein sellaisia kuin minä hän heidät näki. Mutta se ei ollut heidän oma vikansa: se oli heidän epäkiitollisen kohtalonsa, joka oli tehnyt heidän muotonsa, heidän käytöksensä ja hedelmättömät ajatuksensa. He olivat vioittuneet kurjuuden käsissä: ei sellaisen suuren kurjuuden, joka yhdellä iskulla tappaa tahi luo uudeksi, -- vaan alinomaa uudistuvan pahan onnen, pikku kurjuuden, joka vuotaa pisara pisaralta ensimmäisestä päivästä viimeiseen saakka... Miten surullista! Sillä näiden rosoisten kuorten alla piili kuitenkin varastossa runsaita aarteita suoruutta, hyvyyttä, hiljaista sankaruutta!... Kokonaisen kansan voima, koko tulevaisuuden parhain mehu.

Christophe ei ollut väärässä ajatellessaan, että velvollisuus on poikkeustapaukselleen asia. Mutta rakkaus on sitä myöskin. Kaikki on poikkeuksellista. Kaikki, joka, on jonkin arvoista, ei tiedä pahempaa vihollista kuin ne seikat, jotka ovat -- ei suinkaan jotain pahaa (sillä paheellakin on oma merkityksensä), vaan tavanomaisiksi tulleita. Sielun suurin surma on ajan kulutus.

Aada alkoi kyllästyä. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs osatakseen uudistaa rakkauttaan syventymällä sellaiseen rehevään luonteeseen kuin Christophen oli. Hänen aistillisuutensa ja turhamaisuutensa olivat puristaneet rakkaudestaan kaiken ilon, mitä se hänelle voi antaa. Hänelle ei jäänyt jäljelle mitään muuta kuin hän itse. Hänellä oli sama salainen vaisto kuin monilla muillakin sellaisilla naisilla, hyvilläkin, ja useilla sellaisilla älykkäilläkin miehillä, jotka eivät luo jotain hengen töitä, lapsia, elämän toimintaa, -- mitä tahansa: elämää, -- ja joissa kuitenkin on niin paljon elämää, etteivät he jaksa kestää hyödyttömyyttään apaattisina ja hiljaa alistuen. Sellaiset luonteet tahtoisivat näet, että muutkin olisivat yhtä hyödyttömiä kuin he. Ja he tekevät parhaansa saadakseen heidät samanlaisiksi kuin he itse ovat. Joskus tekevät he sen tahtomattaan; ja kun he huomaavat itsessään tuon rikollisen halun, karkoittavat he sen itsellensä suuttuneina mielestään. Mutta tavallisesti suosivat he sitä ominaisuuttaan; ja he ryhtyvät voimainsa mukaan, -- toiset vaatimattomasti ja pienessä, tuttavallisessa piirissään, -- toiset suuressa mitassa ja yleisön näyttämöillä, -- hävittämään kaikkea, mikä elää, mikä rakastaa elämää, mikä ansaitsee saada elää. Arvostelu, joka ryhtyy itsepintaisesti kiskomaan mataliksi suurten miesten hahmoja ja suuria ajatuksia, -- ja tyttö, jonka huvi on tehdä rakastajiaan halvoiksi, -- ovat molemmat samanlaisia vahingollisia tyhmyreitä. -- Mutta viimeksimainittu laji heitä on viehkeämpi.

Aada olisi siis tahtonut vääristää hiukan Christophen tervettä luonnetta nöyryyttääkseen häntä. Totta puhuen ei hänellä siihen ollut voimaa. Sellaiseen turmelemiseenkin olisi tarvittu enemmän älyä. Aada tunsi sen; ja se, ettei hänen rakkautensa voinut tehdä Christophelle mitään pahaa, oli hänen kanssansa suurimpia, salaisia syitä häntä vastaan. Aada ei tunnustanut itselleen, että hän halusi tehdä sen Christophelle; hän ei ehkä olisi sitä tehnytkään, jos olisi sen voinut tehdä. Mutta hänestä oli sietämätöntä, ettei hän voinut sitä. Jos naiselle ei jätä kuvittelua, että hänellä on ehdoton hyvää tai pahaa tekevä valta mieheen, joka häntä rakastaa, niin osoittaa mies hänelle sillä rakkautensa puutetta ja syöksee naisen ehdottomasti koettelemaan valtansa suuruutta. Christophe ei osannut tätä varoa. Kun Aada kysyi häneltä leikillään:

-- Jätätkö musiikkialasi minun tähteni? (vaikkei Aada sitä suinkaan tahtonutkaan), vastasi Christophe suoraan:

-- Oh, kultaseni, siinä et sinä eikä kukaan voi mitään. Minä olen musiikkimies aina.

-- Ja sinä väität rakastavasi minua? huudahti Aada närkästyneenä.

Aada vihasi tuota musiikkia, -- sitä enemmän, kun hän ei siitä ymmärtänyt mitään ja kun hänen oli mahdotonta löytää oikeaa heikkoa paikkaa iskeäkseen tuohon näkymättömään viholliseensa, haavoittaakseen Christophea hänen intohimossaan. Jos hän koetti puhua halveksivasti musiikista tai arvostella pilkallisesti Christophen sävellyksiä, nauroi Christophe hänelle täyttä kurkkua; ja karvaudestaan huolimatta oli Aadasta viisainta silloin vaieta, sillä hän huomasi olevansa naurettava. Mutta vaikka hän ei voinut tehdä mitään sillä taholla, niin oli hän löytänyt Christophessa toisen heikon kohdan, johon oli helpompi osua: se oli hänen moraalinen uskonsa. Huolimatta epäsovusta Vogelien kanssa ja nuoruuden huumauksestaan oli Christophe säilyttänyt vaistomaisen häveliäisyytensä, puhtauden vaatimuksen, josta hän ei ollut tietoinen, mutta jonka täytyi pakostakin ensin hämmästyttää, viehättää ja hurmata ja sitten huvittaa sellaista naista kuin Aada oli, ja tehdä hänet kärsimättömäksi ja ärsyttää vihaan saakka. Aada ei karannut suoraan tuon Christophen puhtauden kimppuun. Hän kysyi petollisesti:

-- Rakastatko sinä minua?

-- Rakastan.

-- Kuinka paljon sinä rakastat minua?

-- Niin paljon kuin voin.

-- Se ei ole paljoa... No niin, mitä teet minun tähteni?

-- Kaikkea, mitä tahdot.

-- Teetkö vaikka jonkin kunnottoman työn?

-- Sepä merkillinen tapa rakastaa.

-- Se ei kuulu tähän. Teetkö sen?

-- Se ei ole koskaan tarpeen.

-- Niin, mutta jos minä sitä tahtoisin?

-- Sinä olisit väärässä.

-- Ehkäpä... Tekisitkö sen?

Christophe tahtoi häntä syleillä. Mutta Aada työnsi hänet pois.

-- Tekisitkö sen vai et?

-- En, rakas ystävä.

Aada käänsi hänelle raivoissaan selkänsä.

-- Sinä et rakasta minua, sinä et tiedä, mitä rakkaus on.

-- Hyvin mahdollista, vastasi Christophe suopeasti.

Christophe tiesi hyvin, että hän olisi pystynyt yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa jollakin intohimon hetkellä tekemään tyhmyyksiä, jopa kunnottoman töitäkin, ja, -- kukapa tietää? -- vielä enempääkin; mutta hänestä oli hävytöntä kerskua kylmästi sellaisella, ja vaarallista tunnustaa se Aadalle. Jokin vaisto sanoi hänelle, että rakas vihollinen vaaniskeli nyt häntä ja otti varteen jokaisen hänen sanansa: hän ei tahtonut päästää häntä niskaansa.

Toisen kerran yritti Aada uudestaan; hän kysyi Christophelta:

Rakastatko minua sen tähden, että minua rakastat, vai sen tähden, että minä rakastan sinua?

-- Sen tähden, että minä rakastan sinua.

-- Siis sinä rakastaisit minua vielä silloinkin, jos minä en rakastaisi sinua?

-- Niin.

-- Ja jos minä rakastaisin toista, rakastaisitko sinä minua yhä?

-- Ah, sitä en tiedä... Enpä luule... Joka tapauksessa olisit sinä viimeinen, jolle enää tulisin sitä sanomaan.

-- Mitä siinä sitten olisi muuttunut?

-- Paljonkin. Ehkä minä itse. Mutta varmasti sinä.

-- Mitä se siihen vaikuttaisi, jos minä olisin muuttunut?

-- Se vaikuttaisi kaiken. Minä rakastan sinua sellaisena kuin nyt olet. Jos sinusta tulisi toisenlainen, en vastaisi, että sinua enää rakastaisin.

-- Sinä et minua rakasta, et minua rakasta! Mitä tuo tuollainen saivartelu on. Ihminen rakastaa tai ei rakasta. Jos sinä rakastat minua täytyy sinun rakastaa minua sellaisena kuin olen, teinpä mitä tahansa, aina...

-- Silloin sinua rakastaisin typeryksen tavalla.

-- Sellaisena juuri minä tahdon rakkautta.

-- Siinä tapauksessa olet erehtynyt, sutkautti Christophe; minä en ole se mies, jota siihen kaipaat. Minä tahtoisin, etten silloin voisi sinua rakastaa. Enkä minä tahdo rakastaa siten.

-- Sinä olet kovin ylpeä älystäsi. Sinä rakastat enemmän älyäsi kuin minua.

-- Enpäs, minä rakastan sinua, sinä hävytön, enemmän kuin sinä itse itseäsi. Rakastan sinua sitä enemmän, kuta kauniimpi ja parempi sinä olet.

-- Sinä olet koulumestari, vastasi Aada harmissaan.

-- Niinkö luulet? Minä rakastan sitä, mikä on kaunista. Ruma minua inhoittaa.

-- Minussakinko?

-- Varsinkin sinussa.

Aada polkaisi vimmoissaan jalkaansa:

-- Minä en tarvitse tuomareita.

-- Syytä siis minua siitä, että sinua suosin ja rakastan, virkkoi Christophe hellästi, rauhoittaakseen häntä.

Aada antoi ottaa itsensä syliin ja soipa Christophelle hymynkin ja salli hänen suudella itseään. Mutta tuokion päästä, kun Christophe luuli jo hänen unohtaneen asian, kysyi hän levottomana:

-- Mikä se ruma on, jota sinä minussa näet?

Christophe varoi sitä hänelle sanomasta; hän vastasi pelkurimaisesti:

-- Minä en näe sinussa mitään rumaa. Aada aprikoi hetken, hymyili ja sanoi:

-- Kuulepas, Christli, sinä olet sanonut, että sinä et pidä valheesta?

-- Minä halveksin sitä.

-- Siinä olet oikeassa, virkkoi Aada, minä myöskin sitä halveksin. Muuten: ole aivan huoletta, minä en valhettele koskaan.

Christophe katsoi häneen: Aada oli vilpitön. Moinen tiedottomuus teki Christophen aseettomaksi.

-- Niin ollen, jatkoi Aada kietoen kätensä hänen kaulaansa, miksi siis olisit minulle vihoissasi, jos minä rakastaisin toista ja sanoisin sen sinulle.

-- Älä kiusaa minua aina.

-- Enhän minä kiusaa: en sano, että rakastan toista; päin vastoin: minä en rakasta... Mutta joskus, jos minä rakastaisin...?

-- No niin, miksi sitä nyt ajatella?

-- Mutta minä tahdon sitä ajatella... Ethän olisi siitä minulle vihainen? Ethän voisi olla siitä vihainen?

-- En olisi vihainen, minä sinut vain jättäisin, siinä kaikki.

-- Jättäisit minut? Mutta minkä tähden? Jos minä sinua yhä rakastaisin.

-- Rakastaen samalla toista?

-- Niin. Sellaistakin tapahtuu.

-- Kyllä; mutta sitä ei tapahdu meille.

-- Miksi ei?

-- Siksi, että silloin, kun sinä rakastat toista, minä en sinua rakasta, hyvä ystäväni, en millään ehdolla maailmassa.

-- Äsken sinä juuri sanoit, että ehkä... Ah, siinä nyt näet, sinä et minua rakasta.

-- Olkoon sitten niin. Se onkin sinulle parempi.

-- Miksikä?...

-- Siksi, että jos rakastaisin sinua silloin, kun sinä rakastaisit toista, niin voisi käydä hullusti sekä sinun että minun ja sen toisen.

-- Kas nyt!... Sinä olet hullu! Minä olen siis tuomittu olemaan sinun kanssasi kaiken ikäni.

-- Rauhoituhan. Sinä olet vapaa. Sinä saat jättää minut milloin tahdot. Mutta silloin emme sano: näkemiin, vaan: hyvästi.

-- Mutta jos minä yhä silloinkin sinua rakastan?

-- Kun jotkut rakastavat, niin he uhraavat itsensä toistensa puolesta.

-- No niin, uhraa sinä itsesi.

Christophe ei voinut olla nauramatta Aadan itsekkyydelle. Ja Aada itsekin nauroi.

-- Toisen uhrautuminen on vain yhden rakkautta, sanoi Christophe.

-- Ei suinkaan. Se luo molempain rakkauden. Minä rakastaisin sinua paljoa enemmän, jos sinä uhraisit itsesi tähteni. Ja ajattelehan, Christli, kuinka suuresti sinä puolestasi rakastaisit minua silloin, koska uhraisit itsesi; kuinka onnellinen sinä olisit.

He nauroivat molemmat, tyytyväisinä, kun olivat saaneet erimielisyytensä käännetyksi iloisempaan suuntaan.