Part 11

Aadan silmät olivat yhä kiinni, hän rypisti ärtyneenä kulmakarvojaan ja suutaan.

-- Oh, anna minun nukkua! sanoi hän.

Ja irtautuen Christophen käsistä ja huokaisten uupumuksesta hän käänsi Christophelle selkänsä ja nukkui toiselle kupeelleen.

Christophe loikoi hänen vieressään. Yhtätasainen lämpö vieri heidän kummankin ruumiissa. Christophe alkoi uneksia. Hänen verensä virtasi levein ja rauhallisin lainein. Hänen kirkkaat aistinsa ottivat pienimmätkin vaikutukset vastaan vapaasti, raikkaasti. Hän nautti voimastaan ja nuoruudestaan. Hän tunsi tietämättänsä olevansa mies. Hän hymyili onnellensa, hän tunsi olevansa yksin: yksin, niinkuin hän oli aina ollut, yksinäisempi ehkä kuin ennen, mutta aivan suruton, jumalaisen yksinäinen. Ei kuumetta enää. Ei varjoja. Luonto sai avoimena heijastua hänen päilyvään sieluunsa. Loikoen selällään, kasvot ikkunaan päin, tähystellen valoisien usvain läpi säteilevään ilmaan hän hymyili:

-- Ah, hyvä on elää!...

Elää!... Venhe kulki ohitse... Hän ajatteli yhtäkkiä niitä, jotka eivät enää eläneet, erästä venhettä, jossa he olivat olleet yhdessä, he, Christophe ja -- _hän_ -- ... Hän?... Ei tuo, joka nukkuu hänen vieressään. Vaan hän, ainoa, rakastettu, pikku vainaja-raukka. -- Mutta mitä tuo tuossa sitten on? Kuinka hän on tuossa? Miten ovat he tulleet tähän huoneeseen, tähän vuoteeseen? Christophe katselee häntä, hän ei häntä tunne: hän on vieras; eilisaamuna ei vielä Aadaa hänelle ollut olemassa. Mitä hän Aadasta tietää? -- Hän tietää, ettei Aada suinkaan ole älykäs, tietää, ettei hän ole hyvä. Tietää, ettei hän ole kauniskaan tällä hetkellä: hänen kalpeiksi valahtaneet ja unesta pöhöttyneet kasvonsa ja hänen matala otsansa, hänen suunsa, joka hengittää, on unessa auki, hänen paisuneet ja törröttävät huulensa, jotka ovat kuin kuolleen kalan. Christophe tietää, ettei hän häntä rakasta. Ja kirpeä tuska viiltää hänen lävitseen, kun hän ajattelee, että hän on suudellut noita vieraita huulia, aivan ensi hetkellä; että hän on ottanut tuon kauniin, välinpitämättömän ruumiin, jo ensimmäisenä yönä sen päivän jälkeen, jolloin he tapasivat toisensa; -- ja että hän oli nähnyt erään toisen olennon elävän ja kuolevan lähellään uskaltamatta koskaan sivellä hiljaa hänen tukkaansa, saamatta enää koskaan tuta hänen olemuksensa suloista tuoksua, olennon, jota hän rakasti. Siitä olennosta ei ollut enää mitään. Kaikki on kadonnut. Maa on häneltä kaikki riistänyt. Hän ei ole vainajaa varjellut...

Ja kun Christophe nyt kumartui aavistuksettoman nukkujan puoleen ja eritteli hänen piirteitään, katseli häntä pahoin silmin, niin tunsi Aada hänen katseensa. Hän tuli rauhattomaksi, kun näki Christophen tarkastelevan itseään, hän ponnisti tahtonsa ja sai avatuksi raskaat luomensa ja hymyili; ja hän virkkoi epämääräisellä äänellä, kuin heräävä lapsi:

-- Älä katso minua, minä olen ruma... Aada hervahti jälleen voittamattomaan uneen, hymyili vielä, sopersi:

-- Oh, minua niin... nukuttaa!... Ja unet veivät hänet mukanaan.

Christophe ei voinut olla nauramatta; hän suuteli hellästi Aadan huulia ja lapsimaista nenää. Sitten katseli hän vielä hetken tuota kookasta nukkuvaa pikkutyttöä, nousi istualleen ja harppasi hänen ruumiinsa ylitse hiljaa pois vuoteesta. Aada huokaisi ikäänkuin helpotuksesta, kun Christophe lähti, ja oikaisihe makaamaan pitkin pituuttaan, poikittain leveässä sängyssä. Christophe varoi häntä herättämästä ja pukeutui kovin hiljaa, vaikka se olikin tarpeetonta; ja kun hän tuli valmiiksi, istahti hän tuolille ikkunan ääreen ja katseli usvaista ja huuruavaa jokea, joka kieri aivan kuin jäisenä. Ja hän vaipui horrosmaiseen unelmaan, jossa väikkyi haikean pastoraalin säveleitä.

Välistä avasi Aada silmiään, tirkisteli Christopheen, ei näyttänyt heti aivan häntä tuntevan, hymyili hänelle, ja siirtyi unesta toiseen. Hän kysyi Christophelta, mitä kello oli.

-- Neljännestä vaille yhdeksän. Aada aprikoi unen horteessaan:

-- Mitä se... neljännestä vaille yhdeksän?

Puoli kymmenen hän venyttelihe, huokaisi ja sanoi, että hän nousee ylös.

Kello tuli kymmenen, ennenkuin hän liikahtikaan. Hän suututtelihe:

-- Taas kello!... Aina se... aika menee...

Christophe nauroi ja tuli istumaan sängyn reunalle hänen luokseen. Aada kietoi kätensä hänen kaulaansa, ja kertoi hänelle, mitä unia hän oli nähnyt. Christophe ei kuunnellut liioin ja keskeytti silloin tällöin hellällä sanasella, mutta Aada pyysi häntä olemaan hiljaa, ja jatkoi sangen vakavana, ikäänkuin mitäkin ylen tärkeitä asioita:

-- Hän oli ollut juhlapäivällisillä: siellä oli suurherttua; Myrrha oli, _ihan totta_, New Foundlandin koira... ei, ei, hän oli kähärävillainen lammas ja tarjoili pöydässä... Aada oli keksinyt keinon, miten kohota maasta ylös, kävellä, tanssia, loikoa ilmassa. Kuulehan nyt: se oli aivan yksinkertaista: ei tarvinnut muuta kuin... niin ja noin...; ja siinä se.

Christophe naureskeli hänelle. Myöskin Aada nauroi, hiukan närkästyneenä, että Christophe nauroi. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi Christophelle:

-- Ah, sinä et mitään ymmärrä!...

He nauttivat aamiaisensa vuoteella, söivät yhteisellä lusikalla samasta vadista.

Aada nousi viimein ylös; hän heitti yltään peitot, solautti kauniit, komeat, valkeat jalkansa ja kaunismuotoiset, lihavat säärensä sängystä ja laskeutui seisomaan sängynmatolle. Sitten hän istahti hiukan henkäistäkseen ja katseli jalkateriään. Viimein hän löi käsiään yhteen ja käski Christophea menemään ulos, ja kun Christophe ei hätäillyt, tarttui hän häntä olkapäihin ja työnsi ulos ovesta ja väänsi sen lukkoon.

Kun Aada sitten oli kelpo tavalla kuhnaillut, katsellut ja venytellyt jokaista kaunista jäsentänsä, lauleskellut peseytyessään kokonaisen hempeätunteisen Liedin, jossa oli neljätoista värssyä, heittänyt vettä ikkunaan Christophen kasvoja kohti, sillä Christophe naputti siellä ruutuun, ja temmaissut lähdettäessä puutarhasta viimeisen ruusun, menivät he laivaan. Usva ei ollut vielä haihtunut; mutta aurinko säteili sen läpi; leijuttiin kautta maitomaisen-vaalean valon. Aada istui Christophen kanssa laivan perällä, unisen ja äreän näköisenä, kiukutteli, että valo pisti häntä silmiin, että hänen päätänsä särkee koko päivän. Ja kun Christophe ei käsittänyt näitä vaikerruksia vakavasti, painautui Aada mököttämään. Hänen luomensa olivat tuskin auki, ja hän oli huvittavan arvokkaan näköinen, niinkuin lapset herätessään. Mutta kun seuraavalla laiturilla muuan hieno vallasnainen tuli ja istuutui lähelle häntä, niin hän kirkastui heti ja koetti puhella Christophelle tunnelmallisesti ja sivistyneesti. Hän puhutteli nyt Christophea juhlallisen jäykästi sanalla "te". Christophe aprikoi, mitä Aada sanoisi kauppansa omistajattarelle, kun oli nyt näin myöhästynyt. Aada ei ollut siitä millänsäkään.

-- Turhia, tämä ei ole ensi kertaa.

-- Mitenkä niin?...

-- Että olen myöhästynyt, vastasi Aada kysymyksestä harmissaan.

Christophe ei uskaltanut kysyä syytä, miksi Aada oli sillä tavoin ennen myöhästynyt.

-- Mitä sinä nyt sanot hänelle?

-- Että äitini tuli kipeäksi... kuoli... mitä vaan!

Christophea vaivasi, että Aada jutteli niin keveästi.

-- Minä en tahtoisi, että sinä valehtelet.

Aada närkästyi.

-- Ensinnäkin, minä en valehtele koskaan... Ja toiseksi, enhän voi hänelle sanoa, että...

Christophe kysyi puoleksi kujeillen, puoleksi vakavasti:

-- Ja miksi et?

Aada nauroi, hän kohautti hartioitaan ja sanoi, että Christophe oli hävytön ja huonosti kasvatettu; ja ettei hän ollut ottanut häntä holhoojakseen.

-- Eikö minulla siihen ole oikeutta?

-- Ei suinkaan.

-- Sen jälkeen, mitä on tapahtunut?

-- Ei ole tapahtunut mitään.

Aada katsoi häneen nauraen, uhittelevasti; ja vaikka Aada sanoi sen leikillä, niin pahempi oli, että Aada olisi voinut hyvinkin sanoa samaa vakavasti (sen Christophe tunsi), ja myöskin uskoa sanoihinsa. Mutta jokin hauska muisto ilahutti nyt varmaan Aadaa: sillä hän purskahti nauruun, katseli Christopheen ja syleili häntä rajusti, välittämättä muista matkustajista, jotka eivät muuten näyttäneet sitä yhtään kummastelevankaan.

Christophe oli nyt mukana kaikilla noiden puoti-neitien ja kauppa-apulaisherrain huviretkillä. Heidän matala henkensä ei häntä juuri miellyttänyt, ja koettipa hän päästä heistä matkalla erilleenkin, mutta Aada ei tahtonut enää lähteä metsiin, pelkästään omituisen, aina vastahakoisen luonteensa tähden. Kun satoi tai kun ei jostakin muusta syystä menty kaupungin ulkopuolelle, vei Christophe Aadan museoihin tai _Thiergarteniin_, eläintarhaan; sillä Aada tahtoi näyttäytyä hänen seurassaan. Aada oli halunnut Christophen kanssaan kirkkoonkin, mutta Christophe oli niin ylen suora, ettei hän tahtonut astua jalkaansakaan kirkkoon, hän ei kerran enää uskonut -- (hän oli luopunut jollakin tekosyyllä urkurin toimestaankin); ja kuitenkin oli hän jäänyt tietämättänsä niin uskonnolliseksi, ettei hän voinut pitää Aadan ehdotusta muuna kuin pyhän asian herjauksena.

Illoin hän meni Aadan luokse. Siellä tapasi hän tavallisesti myöskin Myrrhan, joka asui samassa talossa. Myrrha ei kantanut hänelle kaunaa, vaan ojensi hänelle hyväilevän ja pehmeän kätensä, jutteli kaikenlaisista keveistä ja vähäpätöisistä asioista, ja väistyi muuten arkatuntoisesti syrjään. Koskaan nuo kaksi naista eivät olleet näyttäneet paremmilta ystävyksiltä kuin sen jälkeen, kun heillä oli vähimmän syytä sitä olla; he olivat nykyään aina yhdessä, Aadalla ei ollut mitään salaisuuksia, joita hän ei olisi kohta kertonut Myrrhalle; Myrrha kuunteli hartaasti: ne tuntuivat huvittavan heitä molempia yhtä paljon. Christophella oli kyllä ikävä, silloin kun hän oli kolmantena noiden tyttösten seurassa. Kuitenkin herätti hänen mielenkiintoaan heidän ystävyytensä, heidän huvittavan merkilliset puheenpartensa, heidän käytöksensä vapaus ja varsinkin Myrrhan näkemyksen karkeus hänen puhuessaan maailmasta (ja kuitenkin puhui Myrrha kauniimmin Christophen ollessa läsnä kuin hänen ollessaan seurasta poissa; mutta Aadahan kertoi sitten perästäpäin Christophelle Myrrhan sanat). Niin, häntä ihmetytti tyttöjen julkea ja hölläsuinen uteliaisuus, joka kohdistui aina joutavanpäiväisiin tai aistillisiin asioihin, koko tuo kaksimielinen ja hieman eläimellinen ilmapiiri, vaikka se kiusasikin häntä kauheasti. Mielenkiintoon oli syynä se, ettei hän vielä sitä ennen ollut sellaista tuntenut. Hän joutui aivan hämilleen kuullessaan noiden pikku elukkain pakinoita: aina vaan juttua vaatteista ja muusta joutavasta; aina he jaarittelivat ja nauroivat järjettömästi, ja heidän silmänsä kiilsivät ilosta, kun he saivat jonkun hulivili-seikkailun päästä kiinni. Christophe oli tyytyväinen, kun Myrrha lähti pois. Nuo kaksi naikkosta olivat yhdessä kuin jokin vieras maa, jonka kieltä Christophe ei osannut. Mahdotonta saada siinä kuuluville omaa ääntänsä: he eivät huolineet kuunnellakaan, he välittivät muukalaisesta viisi!

Kahden kesken Aadan kanssa puhuivat he kyllä yhä edelleen eri kieltä, mutta ainakin he koettivat ymmärtää toisiaan. Totta puhuen ymmärsi Christophe Aadaa sitä vähemmän, kuta enemmän hän häntä ymmärsi. Aada oli ensimmäinen nainen, jonka Christophe tunsi. Sillä joskin poloinen Sabina oli ollut olemassa, ei Christophe ollut tiennyt hänestä mitään: Sabina oli jäänyt hänen sydämensä unelmaksi. Aada auttoi häntä saamaan hukatun ajan takaisin. Christophe koetti puolestaan ratkaista naisellisuuden arvoitusta -- joka on ehkä arvoitus ainoastaan niille, jotka etsivät siitä järkeä.

Aadalla ei ollut laisinkaan älyllisyyttä: se oli hänen pienin vikansa; Christophe olisi jättänyt sen silleen, jos Aada itse olisi sen tehnyt. Mutta vaikka Aadan mieltä kiinnittivät yksinomaan tyhjänpäiväisyydet, vaati hän saada ymmärrellä myöskin älyllisiä asioita; ja hän tuomitsi kaikkea varmoin mielipitein. Hän puhui musiikista, hän selitteli Christophelle asioita, jotka Christophe ymmärsi tuhannen kertaa paremmin kuin hän, hän laati jyrkkiä hyväksymis- ja hylkäysmääritelmiä. Turha oli koettaa saada häntä toisenlaiseen vakaumukseen; hänellä olivat omat vaatimuksensa ja herkät tunteensa kaikkeen nähden; hän osasi mahtailla, oli itsepäinen, turhamainen; hän ei tahtonut, -- ei voinut ymmärtää mitään. Miksi ei Aada edes suostunut koettamaan ymmärtää mitään! Kuinka paljon enemmän Christophe olisi häntä rakastanut, jos hän olisi tyytynyt olemaan sitä, mitä oli, kaikkine avuineen ja vikoineen.

Todellisuudessa ei Aada välittänyt liioin mistään ajattelemisesta. Hän välitti syömisestä, juomisesta, lauluista, tanssista, huutamisesta, nauramisesta, nukkumisesta; hän tahtoi olla onnellinen; ja sekin olisi ollut hyvä, jos hän olisi edes siinä onnistunut. Mutta vaikka hänellä oli kykyä juuri siihen, vaikka hän oli herkkusuu, laiska, aistillinen, avosydämisen itsekäs, mikä samalla sekä suututti että huvitti Christophea, parilla sanalla: vaikka hänellä olivat melkein kaikki ne paheet, jotka tekevät omistajansa elämän miellyttäväksi ja onnelliseksi, joskaan eivät hänen ystäviensä elämää -- (ja eikö sitäpaitsi onnellisen ihmisen kasvot säteile onnea kaikkiin niihinkin, jotka häntä lähestyvät, varsinkin, jos hän on kaunis?) -- niin, vaikka Aadalla olivat näin monet edellytykset olla tyytyväinen elämäänsä ja itseensä, ei hänellä ollut älyä olla sitäkään. Tuo kaunis ja voimakas tyttö, raikas, hilpeä ja terveen näköinen tyttö, jossa ilo oli ylitsekuohuva ja jonka ruokahalu oli hirveä, hän oli huolissaan terveydestään. Hän vaikeroitsi heikkouttaan, ja söi kuin neljä miestä. Hän ruikutteli kaikkea: hän ei jaksanut enää kulkea laahustaenkaan, hän ei voinut hengittää, hänen päätänsä särki, hänen jalkojaan kolotti, hänellä oli vaiva silmissä, vatsassa, sielussa. Hän pelkäsi kaikenlaista, hän oli hassusti taikauskoinen, näki enteitä joka paikassa; ruokapöydässä olivat veitset ja haarukat ristissä, vieraitten lukumäärä oli paha, suola-astia kaatui: silloin tarvittiin kokonainen jono menoja, että tuleva onnettomuus olisi saatu karkoitetuksi. Kävelyretkillä hän luki varikset, eikä hän jättänyt tarkastamatta, mihin ilmansuuntaan ne lensivät; hän tutki tuskissaan tietä edessään, ja hän huokaili, kun näki aamulla matkansa varrella hämähäkin: silloin tahtoi hän kääntyä takaisin; jos mieli jatkaa kävelyä, ei, auttanut muu kuin vakuuttaa, että päivä oli jo ehtoopuolella, joten enne oli muuttunut pahasta hyväksi. Aada pelkäsi uniaan: hän jutteli niitä Christophelle pitkästi; hän mietiskeli tuntikausia jotakin yksityiskohtaa, jos oli sen unohtanut; hän ei säästänyt Christophea uniensa kiusasta, vaan kertoi ne kaikki: jonon järjettömiä kuvia, joissa kiehui kummallisia häitä, vainajia, ompelijattaria, ruhtinaita, hullunkurisuuksia ja joskus rivouttakin. Christophen täytyi niitä kuunnella ja lausua niistä mielipiteensäkin. Joskus tekivät nuo tolkuttomat kuvat Aadan moniksi päiviksi synkäksi. Hänestä oli maailman järjestys huono, hän näki asiat ja ihmiset karkeassa valossa. Hän runteli Christophea valitusvirsillään. Turhaan oli Christophe jättänyt ärtyisät pikkuporvarinsa, Aadassa löysi hän sen ikuisen vihollisensa, joka oli: _"ein trauriger ungriechischer Hypochondrist."_

Yhtäkkiä, keskellä jöröjä juonittelujaan valtasi Aadan jälleen ilo, remuava, liioiteltu ilo. Siihen ei ollut enemmän syytä kuin äskeiseen pahaan tuuleenkaan: aiheettomia naurunpuuskia, joista ei mitenkään tahtonut tulla loppua, juoksua yli peltojen, hulluttelua, lapsen leikittelyä, halua tehdä tyhmyyksiä, pelmuttaa multia, kaivella likaisia esineitä, etsiä elukoita, hämähäkkejä, muurahaisia, matoja, ärsyttää niitä, kiusata niitä, syöttää niitä toisillaan: lintuja kissalla, matoja kanoilla, hämähäkkejä muurahaisilla, -- tahtomatta sillä kuitenkaan tehdä pahaa, aivan viattomasta pahuudenvaistosta, uteliaisuuden ja joutilaisuuden vuoksi. Se ilo oli väsymätöntä halua jankata tyhmyyksiä, toistaa viisikymmentä kertaa sanoja, joissa ei ollut mitään järkeä, ärsyttää, kiusata, häiritä, saada toinen suunniltaan. Entä sitten hänen kiemailunsa, kun vaan joku, -- kuka tahansa, -- tuli tiellä vastaan. Heti puheli Aada vilkkaammin, nauroi, elämöi, veti suunsa irvistykseen, koetti saada itsensä huomatuksi, ja hän käveli keinotekoisen tahdikkaasti. Silloin Christophe aivan kauhistui, että Aada rupeaisi puhumaan jälleen vakavia asioita. -- Ja sitä ei Aada jättänytkään tekemättä. Hän muuttui nyt sentimentaaliksi. Siinä oli hän kohtuuton, niinkuin kaikessa muussakin; hän purki tunteitaan kiihkeällä melulla. Se kiusasi Christophea, hänen teki mieli Aadaa lyödä. Christophe ei voinut antaa Aadalle mitään vähemmin anteeksi kuin sitä, ettei Aada ollut rehellinen. Christophe ei vielä tiennyt, että suoruus on yhtä harvinainen lahja kuin äly ja kauneuskin ja ettei sitä voi vääryyttä tekemättä kaikilta vaatia. Christophe ei kärsinyt valhetta; ja Aada antoi hänelle sitä niin että riitti. Aada valhetteli alinomaan, rauhallisesti, vasten ilmeisintäkin totuutta. Hänen oli hämmästyttävän helppo unohtaa kaikki, mikä hänestä ei ollut mieleistä, -- ja myöskin se, mikä häntä oli miellyttänyt, -- niinkuin aina sellaisilla naisilla, jotka elävät päivästä päivään.

Ja kaikesta tästä huolimatta he kuitenkin rakastivat koko sydämestään toisiaan. Aadan rakkaus oli yhtä vilpitön kuin Christophenkin. Vaikka se tunne ei perustunutkaan älylliseen mielistymiseen, oli se silti aivan totta; se ei millään tavoin ollut alhaista aistillisuutta. Se oli kaunista, nuorta rakkautta; ja niin aistillista kuin se olikin, ei siinä ollut mitään matalaa, sillä kaikki siinä oli nuorta; Christophe oli naiivi, melkeinpä siveä, nautinnon viattoman hehkun pesemä. Vaikka Aada ei ollut aivan yhtä tiedoton kuin Christophe, oli hänellä vielä kuitenkin nuoren sydämen ja ruumiin jumalainen etuoikeus: tuo aistien tuoreus, kirkas ja vilkas kuin puro, joka tuntuu melkein puhtaudelta ja jota mikään ei voi korvata. Joskin hän tavallisessa elämässään oli itsekäs, keskinkertainen, epärehellinen, niin teki rakkaus hänet koruttomaksi, totiseksi, melkeinpä hyväksikin: hän alkoi jo ymmärtää, minkä ilon ihminen saattaa löytää itsensä unohtamisessa toisen hyväksi. Sellaisin hetkin katseli Christophe häntä hurmautuneena: ja silloin olisi hän tahtonut kuolla Aadan puolesta. Kuka voi kertoa, mitä kaikkea kuviteltua hupaisaa ja liikuttavaa rakastavan sielun rakkaus sisältää! Christophen luonnollista rakkauden harhakuvitelmaa lisäsi satakertaiseksi hänen synnynnäinen taiteellinen kuvittelu-voimansa. Aadan hymy avasi hänelle joskus merkitykseltään pohjattomia syvyyksiä; jokin tunteellinen sana oli hänelle todistus, että Aadan sydän oli hyvä. Hän rakasti Aadassa kaikkea, mikä kaikkeudessa oli hyvää ja kaunista. Hän kutsui häntä nimillä: oma itseni, sieluni, olemukseni. He itkivät yhdessä rakkaudesta.

Heitä ei yhdistänyt ainoastaan huvi, vaan muistojen ja unelmien määrittelemätön runous. -- Heidänkö unelmiensa? Vai niidenkö olentojen, jotka olivat rakastaneet toisiaan ennen heitä, jotka olivat olleet ennen heitä... heissä...?... He säilyttivät itsessään, sitä sanomatta, sitä ehkä tietämättäkään, niiden ensimäisten hetkien lumouksen, jolloin he olivat kohdanneet toisensa metsässä, niiden ensimmäisten päivien ja ensimäisten öitten hurman, jotka he olivat viettäneet yhdessä, silloisen uinunnan toistensa sylissä, liikkumatta, ajatuksettomina, hukkuneina vaikenevan rakkauden ja ilon tulvaan. Näiden tunteiden, kuvain, mykkäin ajatusten esiinloihtiminen sai heidät nykyäänkin, heitä hipaistessaan, kalpenemaan salaa ja sulamaan hekkumasta, ympäröi heidät aivan kuin mehiläisten hyrisevä parvi. Hehkuvaa ja hellää valoa... Sydän raukenee ja vaikenee liian suuren suloisuuden painosta. Kevään auringon ensi säteissä lepäävän maan hiljaisuutta, kuumeista kaipuuta, mystillistä ja uupuvaa hymyä... Kahden nuoren ruumiin raikas rakkaus on huhtikuinen aamu. Se menee ohitse kuin se kuukausi. Sydämen nuoruus on auringon aamuinen ateria.

Mikään ei ollut enemmän omiaan lujittamaan Christophen ja Aadan lemmensiteitä kuin tapa, jolla maailma sitä suhdetta arvosteli.

Jo heidän ensimmäistä kohtaustansa seuranneena päivänä sai koko kortteli tietää asian. Aada ei millään tavoin salannut seikkailua, hän ylpeili voitollaan. Christophe olisi mielellään toivonut hienotunteisempaa vaiteliaisuutta, mutta hän tunsi ihmisten uteliaisuuden ärsyttävän häntä, ja kun hän ei tahtonut näyttää karttavansa Aadaa, saattoi hän itsensä hänen kanssaan julkiseen huutoon. Koko pikkukaupunki juorusi. Christophen orkesteritoverit onnittelivat kujeilevasti häntä, mutta heille hän ei vastannut, sillä hän ei sallinut suinkaan muiden sekaantua asioihinsa. Linnassa moitittiin, ettei hänellä ollut omanarvon tuntoa. Porvaristo tuomitsi hänen käytöstään ankarasti. Hän menetti soittotuntinsa, eräissä perheissä. Toisissa jälleen pitivät äidit velvollisuutenaan olla vastedes itse läsnä tyttärensä soitto-harjoituksissa, he epäilivät Christophea aivan kuin hän olisi aikonut ryöstää heiltä nuo kalliit tyttöset. Vallasneidit eivät olleet muka mistään tietävinään. Luonnollisesti tiesivät he kaikki; ja samalla kun he kohtelivat Christophea hänen huonon makunsa tähden ylen kylmästi, paloivat he kiihkosta saada kuulla vielä lisää yksityiskohtia. Christophe oli enää suosittu ainoastaan pikku liikemiesten ja kauppa-apulaisten joukossa; mutta sitä suosiota ei kauan riittänyt: häntä ärsytti sekä toisten hyväksyminen että toisten paheksuminen; ja kun hän ei voinut mitään paheksujia vastaan, piti hän huolen siitä, ettei hänellä ollut hyväksyjöitäkään: se ei tietysti ollut vaikeaakaan. Hän oli loukkautunut yleisön julkeista loruista.

Kiihtyneimmät olivat hänelle Justus Euler ja Vogelien perhe. Christophen paha käytös tuntui heistä personalliselta solvaukselta. Ja kuitenkaan eivät he olleet tehneet häneen nähden mitään vakavia suunnitelmia: he epäilivät hänenlaisiaan taiteilijaluonteita, -- varsinkin rouva Vogel. Mutta kun he olivat yleensä katkeraluontoisia ja aina taipuisia luulemaan itseään kohtalon vainoamiksi, niin uskottelivat he nyt itselleen halunneensa Christophen ja Rosan avioliittoa, uskottelivat heti, kun olivat varmat, ettei siitä avioliitosta tulisi mitään: se oli heistä taas heidän tavallisen kovan onnensa ilmaus. Logiikan vaatimusten mukaan ei Christophen olisi nyt pitänyt olla syypää heidän pettymykseensä, jos kerran kova onni oli siihen vikana; mutta Vogeleilla oli logiikkana aina se, joka salli heidän parhaiten löytää syitä valitukseen. He ajattelivat siis, ettei Christophe käyttäytynyt huonosti pelkästään omaksi huvikseen, vaan nimenomaan loukatakseen heitä. Sitäpaitsi olivat heidän siveelliset tunteensa tosiaan tästä asiasta kauhuissaan. He olivat sangen uskonnollisia, moraalisia, täydellisillä perhehyveillä varustettuja ihmisiä, ja lihansynti oli heille siis häpeällisintä kaikista, se oli suurin, melkeinpä ainoa synti, siksi, että se on ainoa, jota heidänlaistensa tarvitsee itsessään peljätä, -- (onhan näet selvää, etteivät kunnon ihmiset koskaan joudu kiusaukseen varastaa tai murhata). -- Niinpä tuntuikin Christophe heistä perinpohjin turmeltuneelta, ja heidän käytöksensä häntä kohtaan muuttui kokonaan. He tekeytyivät hänet nähdessään jääkylmiksi, ja kääntyivät katsomaan muualle, kun hän tuli vastaan. Christophe, joka ei laisinkaan kaivannut päästä pakinoihin heidän kanssaan, kohautti vain hartioitaan moiselle teeskentelylle. Hän ei ollut muka huomaavinaankaan Amalia Vogelin ärsyttävää epäkohteliaisuutta, Rosan äitiä, joka teki kaikkensa joutuakseen hänen kanssaan sananvaihtoon, vaikka olikin häntä halveksivasti karttavinaan; Amalia tahtoi päästä sanomaan hänelle, mitä hänellä oli sydämellään.