Part 10

Christophe päästi hänet irti. Tuo lapsen välinpitämättömyys teki hänet lohduttomaksi. Sabina-raukka!... Tyttö oli kuitenkin hän, hiukan hänen kaltaisensa... mutta niin hiukan. Lapsi ei muistuttanut äitiään; hän oli asunut hänessä, mutta oli säilyttänyt kadonneesta olennosta tuskin heikon tuoksun tuolta mystilliseltä olinajaltaan: eräitä vaihteluita äänessä, tavan mytistää hieman huuliaan, kallistaa päätänsä. Muu osa hänestä oli kokonaan toista olentoa; ja tuo Sabinaan sekoittunut olento oli Christophesta vastenmielinen, vaikkei hän sitä itselleen tunnustanut. Ainoastaan itsessään löysi Christophe Sabinan kuvan. Kaikkialle se häntä seurasi; mutta hän ei tuntenut todella olevansa hänen kanssaan muulloin kuin ollessaan yksin. Missään ei Sabina ollut häntä lähempänä kuin tuossa rauhan paikassa, tuolla kukkulalla, kaukana katseilta, keskellä kotiseutuaan, joka oli täynnä hänen muistoaan. Hän kulki penikulmat sinne, hän kiipesi sen rinnettä juosten ja jyskyttävin sydämin, aivan kuin lemmenkohtaukseen: sitä se tosiaan olikin. Perille saavuttuaan heittäytyi hän maahan, -- samaan maahan, jossa _hänen_ ruumiinsa nyt lepäsi; -- hän sulki silmänsä: ja Sabina täytti hänet. Christophe ei nähnyt hänen piirteitään, ei kuullut hänen ääntänsä: sitä hänen ei tarvinnutkaan; Sabina tuli häneen itseensä, otti hänet, hän omisti Sabinan. Tässä kiihkoisessa näkyjen tilassa ei hän tiennyt, mitä ympärillä tapahtui, hän ei tiennyt mitään, paitsi sen, että hän oli hänen kanssansa.

Sellaista ei kestänyt pitkän aikaa. -- Totta puhuen ei hän ollut siinä täysin rehellinen, muuta kuin yhden kerran. Seuraavana päivänä jo yhtyi siihen hänen tahtonsakin. Ja siitä alkaen koetti Christophe turhaan palauttaa entistä haltioitumistaan. Silloin vasta keksi hän vaatia sielustaan esille varmaa muotoa ja selviä kasvoja Sabinasta: siihen saakka ei hän ollut sitä ajatellutkaan. Se onnistui häneltä joskus, välähdyksittäin, ja hän oli siitä ylen iloissaan. Mutta se tapahtuikin vasta pimeän ja pitkän odottamisen avulla.

"Sabina-raukka! ajatteli hän; he unohtavat sinut kaikki, ei ole ketään muita kuin minä, joka sinua rakastaisi ja säilyttäisi sinut ikuisesti, oi kallis aarteeni! Sinä olet minulla, minä pidän sinut, minä en anna sinun kadota..."

Christophe puhui näin siksi, että Sabina jo paraikaa katosi häneltä: karkasi hänen ajatuksistaan niinkuin vesi sormien välitse. Christophe tuli yhä uskollisesti kohtauspaikalle. Hän tahtoi ajatella Sabinaa, ja hän sulki silmänsä. Mutta sattui, että hän joskus puolen tunnin, kokonaisen tai parinkin tunnin päästä huomasi, ettei hän ollut ajatellut mitään. Laakson erilaiset äänet, myllyn sulkuluukkujen kohina, kahden kukkulalla syövän vuohen tiukujen kilinä, tuulen suhina hoikissa pikku puissa, joiden varjossa Christophe loikoi, kaikki ne äänet imeytyivät hänen huokoiseen ja pehmeään ajatukseensa kuin meri sieneen. Hän suuttui ajatuksilleen: ne koettivat totella häntä ja kiintyä kadonneeseen kuvaan, johon hän tahtoi elämänsä kytkeä; mutta ajatukset hervahtivat jälleen väsyneinä ja tuskallisina kokoon, ja sitten ne antautuivat helpotuksen huokauksella uudestaan tunnelmien uneliaan virran vietäviksi.

Hän karisti tuon horteen pois itsestään. Hän samosi metsiä, maita, sinne tänne, etsiskellen Sabinaa. Hän haki häntä kuvastimesta, jossa Sabinan hymy oli väikkynyt. Hän haki häntä virran rannalta, jonka vedessä hänen kätensä olivat kastuneet. Mutta kuvastin ja vesi antoivat hänelle takaisin ainoastaan oman heijastuksensa. Raju kävely, raikas ilma, väkevästi sykkivä veri herättivät hänessä säveleitä. Hän tahtoi pettää itseään:

-- Oi Sabina!... huokasi hän.

Hän omisti hänelle laulujaan, hän aikoi herättää musiikissaan jälleen eloon rakkautensa ja tuskansa... Kyllä niinkin: rakkaus ja tuska heräsivät eloon; mutta Sabina-raukka ei päässyt niissä osilleen. Rakkaus ja tuska katsoivat kohti tulevaisuutta, eivät menneisyyteen. Christophe ei voinut mitään nuoruudelleen. Elämän mahla kuohahti hänessä uudella vimmalla. Suru, katumus, puhdas ja kiihkeä rakkaus, tukahutetut himot lisäsivät hänen kuumeensa rajuutta. Surusta huolimatta sykki hänen sydämensä iloisessa ja väkivaltaisessa tahdissa; hänen vauhkat laulunsa ponnahtelivat juopuneissa mitoissa: kaikki juhli elämää, yksin surukin otti juhlariemuisen muodon. Christophe oli liian rehellinen kuvitellakseen kauan aivan mahdottomia; hän alkoi halveksia itseään. Mutta elämä tempasi hänet mukaansa; ja surullisena, sielu kuoleman ja ruumis elämän omana hän heittäytyi uudestisyntyvän voimansa valtaan, elämisen juovuttavaan ja järjettömään iloon, jota tuska, sääli, epätoivo, auttamattomasti kadotetun jättämät haavat, kaikki kuoleman kidutukset eivät voi väkevissä muuta kuin kiihdyttää, iskien heidän kupeisiinsa raivoisin kannuksin.

Christophe tiesi muuten, että hänellä oli sielunsa pohjimmissa perukoissa tavoittamaton, loukkaamaton turvapaikka, jonne Sabinan varjo oli kätketty. Elämän virta ei saisi sitä paikaltaan temmatuksi. Kullakin ihmisellä on syvyydessään aivan kuin pieni kalmisto niitä varten, joita hän on kerran rakastanut. Siellä he nukkuvat vuosikausia, mikään ei heitä häiritse. Mutta tulee joskus päivä, -- sen jokainen tietää, -- jolloin hauta aukeaa. Kuolleet astuvat esiin kammioistaan, ja hymyilevät vaalennein huulin -- rakkain vieläkin, -- rakastaneelle, sille naiselle, miehelle, jonka rinnassa heidän muistonsa lepää niinkuin lapsi äitinsä kohdussa nukkuen.

III.

AADA.

Sateisen kesän jälkeen tuli säteilevä syksy. Puutarhoissa paisuivat hedelmät oksissaan. Punaiset omenat kiiltelivät kuin norsunluu-pallot. Muutamat puut pukeutuivat jo kiireesti loistavaan loppukesän asuunsa: tulen väriä, hedelmäin, kypsyneen meluunin, oranssin, sitruunan, väriä; keittiön herkkujen, ruskeaksi käristetyn lihan tuntua. Hallavat liekit syttyivät kaikkialla metsissä; ja niityiltä kohosivat kuultavain myrkkyliljain punaiset liekit.

Christophe kulki alas erään kukkulan rinnettä. Oli sunnuntain iltapuoli. Hän käveli suurin askelin, melkein juosten, mäki kiidätti häntä. Hän lauloi erästä sävelmää, jonka tahti oli iskeytynyt hänen päähänsä jo kävelyretken alussa. Punaisena, rinta paljaana hän kulki, heilutellen käsiään ja pyöritellen silmiään kuin hullu, kunnes hän yhtäkkiä tien kulmassa huomasi joutuneensa erään kookkaan, vaaleaverisen tytön eteen, joka oli kiivennyt aitamuurille ja riipoi sieltä kaikin voimin paksua puunoksaa ja popsi siitä halukkaasti pieniä, sinertäviä luumuja. He ällistyivät molemmat yhtä paljon. Tyttö katsoi häneen peljästyneenä, suu täynnä hedelmiä; sitten hän purskahti nauruun. Christophe nauroi myöskin. Tyttö oli huvittava nähdä, hänen pyöreitä kasvojaan ympäröivät kellertävät kiharat, jotka kuulsivat niiden kehänä kuin auringon autere; hänen poskensa olivat täyteläiset ja punaiset, silmät leveät ja siniset, nenä isonlainen ja nenäkkään pysty, suu pieni ja hyvin punainen, hampaat valkeat, niistä kulmahampaat lujat ja eteenpäin pistävät, leuka herkkusuun, ja koko hänen uhkuva olemuksensa iso ja lihava, kaunis- ja vankkatekoinen. Christophe huusi hänelle:

-- Hyvää ruokahalua!

Ja hän aikoi jatkaa matkaansa. Mutta tyttö kutsui häntä takaisin:

-- Kuulkaa, hyvä herra! Ettekö olisi kohtelias? Auttaisitte minut alas. Minä en pääse...

Christophe tuli takaisin ja kysyi, kuinka hän sitten oli päässyt ylös.

-- Kynsilläni... Ylös on aina helppo päästä...

-- Varsinkin, kun makeat marjat houkuttelevat tuolla päänne päällä...

-- Niin... Mutta kun on syönyt, niin rohkeus pettää. Ei keksikään paluutietä.

Christophe katseli häneen tutkivasti. Hän sanoi:

-- Siellähän on hyvä olla. Olkaa siinä vaan! Minä tulen teitä katsomaan huomenna. Hyvästi!

Mutta Christophe ei kuitenkaan lähtenyt, vaan seisoi siinä tytön alapuolella.

Tyttö oli pelkäävinään, ja rukoili sievän nyrpeänä, ettei herra häntä jättäisi. He katselivat toisiaan naureskellen. Ja tyttö sanoi, osoittaen oksaa, josta hän piti kiinni:

-- Tahdotteko tekin?

Kunnioitus toisten omaisuutta kohtaan ei ollut kehittynyt Christophessa siitämöihin kuin hän oli samoillut Oton kanssa: hän myöntyi siis heti. Tyttö nakkeli huvikseen Christophea luumuilla.

Ja kun Christophe oli saatavansa syönyt, sanoi tyttö:

-- No nyt!...

Christophe antoi koiruuksissaan hänen yhä odottaa. Tyttö tuli muurin harjalla kärsimättömäksi. Viimein sanoi Christophe:

-- Antaa tulla! ja avasi hänelle sylinsä. Mutta juuri hyppäämäisillään muutti tyttö mieltään:

-- Odottakaahan! Täytyy ensin ottaa muonaa matkalle?

Hän riuhtoi kaikkein kauneimmat luumut, mitä käsiinsä sai, ja täytti niillä liiviröijynsä pullistuvan poven:

-- Varokaa! Älkää litsatko niitä! Christophen teki melkein mieli tehdä se.

Tyttö painui muurilla kumaraan ja hyppäsi Christophen syliin. Vaikka Christophe oli vankka poika, niin hän taipui painon alla ja oli kaatua tytön kanssa selälleen. He olivat samankokoiset. Heidän kasvonsa koskivat toisiinsa; Christophe suuteli hänen kosteita ja luumunmehun sokeroimia huuliaan, ja tyttö vastasi kursailematta hänen muiskuunsa.

-- Minnekä te menette? kysyi Christophe.

-- En tiedä.

-- Oletteko te täällä yksin?

-- En. Minulla on tovereita. Mutta eksyin joukosta... Hohoi! huusi hän yhtäkkiä kaikin voimin.

Ei kuulunut vastausta.

Tyttö ei siitä sen enempää välittänyt. He alkoivat nyt kävellä, minne vaan, suoraan eteenpäin.

-- Entä minnekäs te menette? kysyi tyttö.

-- En tiedä minäkään.

-- Se sopii. Mennään sitten yhdessä.

Tyttö otti luumuja liiviensä rakosesta ja alkoi popsia niitä.

-- Te syötte itsenne kipeäksi, sanoi Christophe.

-- En sittenkään. Minä syön kaiket päivät. Liivien raosta näki Christophe paidan.

-- Nyt ne ovat ihan lämpimiä, sanoi tyttö.

-- Ihankohan?

Tyttö antoi hänelle nauraen luumun. Christophe söi sen. Tyttö katsoi häneen syrjäsilmällä, imeskellen hedelmiä kuin lapsi. Christophe ei oikein tiennyt, miten seikkailu päättyisi. Eikä tyttökään sitä aavistanut. Hän odotti.

-- Hohoi! huudettiin metsästä.

-- Hohoi! vastasi tyttö... Ah, tuolla ne ovat, sanoi hän Christophelle; se ei ole paha.

Hän ajatteli päinvastoin: siis, että se oli paha. Mutta sanaa ei ole annettu naiselle sitä varten, että hän puhuisi, mitä ajattelee. Jumalan kiitos. Sillä muuten olisi siveys hukassa maailmassa.

Äänet lähestyivät... Tytön ystävät tulisivat tuossa paikassa maantielle. Tyttö ponnahti yhdellä hypyllä yli maantien ojan, kiipesi sen takana olevaa rinnettä ja piiloutui puiden taakse. Christophe katseli ällistyneenä hänen menoaan, tyttö viittasi tiukasti häntä tulemaan perästään. Christophe seurasi häntä. Toinen painui yhä syvemmälle metsään.

-- Hohoi! huikahutti tyttö uudestaan, kun he joutuivat melkoisen kauas... On hyvä, että he minua etsivät, selitti hän Christophelle.

Muut olivat pysähtyneet maantielle ja kuuntelivat, mistä ääni tuli; ja he vastasivat ja tunkeusivat myöskin metsään. Mutta tyttö ei heitä odottanut. Hän teki huviksensa suuria mutkia, oikealle, vasemmalle. Toiset huusivat häntä tikahtuakseen. Hän antoi heidän huutaa, sitten meni hän itse huutamaan aivan päinvastaiselle suunnalle. Viimein toiset väsyivät, ja tietäen, että parhain keino saada hänet seuraan oli olla häntä etsimättä, huusivat he:

-- Hyvästi sitten!

Ja he lähtivät laulaen pois.

Tyttö vimmastui siitä, etteivät toiset hänestä välittäneet. Hän oli tosin koettanut päästä heistä erilleen; mutta hän ei suvainnut, että he jättivät hänet noin helposti. Christophe oli nolo: tämä piilosillaolo tytön kanssa, jota hän ei tuntenut, oli hänestä kuivanlaista leikkiä; eikä hän suinkaan aikonut käyttää hyväkseen heidän yksinäisyyttään, eikä tyttökään sitä aikonut: kiukuissaan hän unohti Christophen.

-- Oh, tämä on jo liikaa, sanoi tyttö iskien yhteen käsiään; että he jättävät minut tänne!

Mutta, sanoi Christophe, itsehän te sitä tahdoitte.

-- Enkä tahtonut.

-- Tehän menitte heitä pakoon.

-- Jos menin heitä pakoon, se ei kuulu heihin. Heidän täytyy minua etsiä. Ja miten olisi käynyt, jos olisin eksynyt...

Ja tyttö heltyi jo surkuttelemaan itseään, miten sitten olisi käynyt... jos olisi käynyt päinvastoin kuin kävi.

-- Oh, kyllä nyt heidät läksytän, uhkasi hän. Ja hän lähti menemään suurin askelin pitkin tietä.

Siinä menossa hän muisti Christophen, ja katsoi häneen uudestaan: Mutta nyt oli jo liian myöhäistä, tyttö purskahti nauruun. Pikku pahahenki, joka oli tullut hetki sitten häneen, oli jo mennyt pois. Odottaessaan uuden tuloa katseli hän nyt Christopheen välinpitämättömin silmin. Ja sitäpaitsi hänellä oli nälkä. Vatsa huomautti hänelle, että oli aika saada illallista; hänellä oli kiire yhtyä ravintolassa ystäviinsä. Hän otti Christophea käsipuolesta ja nojautui siihen koko painollaan, voihkaili ja sanoi olevansa uuvuksissa. Se ei kuitenkaan estänyt häntä vetämästä Christophea perästään pitkin rinnettä alas, juosten, huutaen ja nauraen kuin hullu.

He alkoivat jutella yhtä ja toista. Tyttö sai kuulla, kuka Christophe oli; hän ei tuntenut Christophen nimeä maineelta eikä näyttänyt pitävän hänen muusikon virkaansa juuri kuin keskinkertaisessa arvossa. Christophe sai tietää, että tyttö oli puotineitinä eräässä muotiliikkeessä _Kaiserstrassen_ varrella, (se oli kaupungin hienoin katu); hänen nimensä oli Adelheid, -- ystävien kesken Aada. Hänen huviretki-toverinsa olivat eräitä hänen ystäviään, joilla oli toimi samassa liikkeessä kuin hänelläkin, ja sitäpaitsi oli mukana kaksi oikein kunnon nuortamiestä: toinen heistä oli virkailijana Weillerin pankissa ja toinen eräässä suuressa kangaskaupassa. He olivat lähteneet nauttimaan sunnuntaivapaudestaan; olivat päättäneet syödä päivällistä Hauki-nimisessä ravintolassa, josta oli kaunis näköala Rheinille päin, ja palata sitten kaupunkiin laivalla.

Muu seurue oli jo ravintolassa, kun he saapuivat sinne. Aada ei unohtanut kiukutella ystävilleen; hän haukkui heitä, että he olivat jättäneet hänet oman onnensa nojaan, ja esitteli sitten heille Christophen, sanoen, että tämä herra oli hänet pelastanut. He eivät olleet millänsäkään hänen ruikutuksistaan; mutta Christophen he tunsivat, pankkivirkailija maineelta, ja konttoristi sanoi kuulleensa eräitä hänen säveltämiään kappaleita, -- (hänestä oli tarpeen hyräillä heti niistä eräitä kohtia.) Ja seurueen kunnioitus Christophea kohtaan teki vaikutuksensa Aadaan, ja sitä enemmän se seikka, että Myrrha, eräs toinen nuori neiti, kiiruhti hankkimaan herra _Hof-Musikus_ Krafftin suopeutta. Myrrha, -- (hänen nimensä oli oikeastaan Hansi, eli Johanna), -- oli ruskeaverinen, hänen silmänsä olivat värittömät, otsa luiseva, hiukset lujaan vedetyt, kasvot hiukan kiinalaismalliset, ilmeeltään sirrottavat; mutta muuten hän oli älykkään vilkas eikä vailla viehätystä, kilin-kuonoineen, kullanhohtavine, öljynkiiltävine hipiöineen. Kaikki pyysivät Christophea kunnioittamaan läsnäolollaan heidän ateriaansa.

Christophe ei ollut koskaan ennen ollut sellaisissa kekkereissä; ja kaikki kukkuroivat hänet kohteliaisuuksilla, ja nuo kaksi naikkosta, jotka olivat keskenään hyviä ystävättäriä, koettivat varastaa häntä toisiltaan. Kumpikin he pyrkivät häntä hakkailemaan: Myrrha jäykän juhlallisena, mutta silmät ovelina, hangaten hänen jalkaansa pöydän alla, -- Aada aivan julkeasti, antaen kauniiden silmiensä säteillä, kauniin suunsa hymyillä; upean ulkonäkönsä kaikilla keinoilla. Tällainen melkoisen epähieno kiemailu sai Christophen noloksi ja rauhattomaksi. Nuo rohkeat tytöt olivat hänelle aivan uutuuksia, sillä tähän saakka oli hän elänyt pelkästään kotoisten sulottomien olentojen seurassa. Myrrha oli hänestä mieltäkiinnittävä; hän aavisti, että hän oli älykkäämpi kuin Aada; mutta hänen liehivä käytöksensä ja kaksimielinen hymynsä vaikuttivat häneen samalla sekä vetävästi ja luotaan lykkäävästi. Myrrha ei voinut kestää kilpailussa sen elämän ja ilon säteilyn rinnalla, joka Aadasta lähti; ja Myrrha tiesi sen sangen hyvin. Kun hän näki, että hän oli asiansa menettänyt, ei hän enää koettanutkaan, vaan painui itseensä ja hymyili yhä edelleen, ja odotti kärsivällisesti vuoroaan. Aada huomasi jääneensä voittajaksi taistelutanterelle, ja silloin ei hän enää yrittänyt näytellä etujaan; hän oli ryhtynyt tähän kiemailuun etupäässä ystävättärensä kiusalla, hän oli onnistunut siinä, ja oli nyt tyytyväinen. Mutta se leikki oli tempaissut mukaansa hänet itsensäkin. Hän näki Christophen silmissä sytyttämänsä intohimon; ja se intohimo leimautti hänet itsensäkin tuleen. Hän vaikeni, hän jätti joutavat veikistelyt: he katselivat toisiaan hiljaa; he tunsivat huulillaan vielä äskeisen suudelman maun. Silloin tällöin yhtyivät he puuskittain ja hälisevästi toisten retkeilijäin ilveisiin; sitten he vaipuivat jälleen mykkyyteensä, ja katselivat toisiinsa salaa. Viimein he eivät enää katselleetkaan; tuntui aivan kuin he olisivat pelänneet paljastavansa itsensä. Omissa mietteissään he hautoivat kaipuitaan.

Kun ateria loppui, päätti seurue lähteä. Matkaa oli laivalaiturille kaksi kilometriä, metsän halki. Aada nousi ensimmäisenä ylös, ja Christophe seurasi häntä. He odottivat kuistilla, kun toiset pukeutuivat päällysvaatteisiinsa, -- seisoivat mitään virkkamatta, vieretysten, sankassa usvassa, jonka läpi tuskin kuulsi portilta ainoa lyhty, mitä ravintolassa oli sytytetty. -- Myrrha viivytteli sisässä kuvastimen edessä.

Aada tarttui Christophen käteen ja veti hänet talon seinäviertä pitkin puutarhaan päin, varjoon. He pistäysivät piiloon, erään parvekkeen alle, jonka reunoilta riippui verhona alas villiviini. Raskas pimeys ympäröi heidät. He eivät nähneet edes toisiaan. Tuuli häilytti kuusten latvoja. Christophe tunsi Adan lämpöisten sormien puristavan hänen sormiaan ja kietoutuvan niihin, ja tunsi Aadan povella värisevän heliotroopin tuoksun.

Yhtäkkiä veti Ada häntä puoleensa; Christophen suu osui Aadan tukkaan, jonka usva oli kostuttanut, hän suuteli Aadan silmiä, kulmia, sieraimia, ja hänen täyteläisiä poskipäitään, hänen suupieltään, etsien, löytäen huulet ja takertuen niihin.

Muut olivat lähteneet. Huudettiin:

-- Aada!...

He eivät hievahtaneet, he tuskin hengittivät, he pusersivat huuliaan toistensa huuliin ja vartaloitaan toisiinsa. He kuulivat Myrrhan sanovan:

-- He lähtivät jo edeltä.

Tuttavien äänet haipuivat pimeään. He puristivat toisiaan rajummin; ympärillä hiljaista, kiihkeä mutina tukehtui heidän huulilleen.

Jonkin kylän kello löi kaukana. He tempautuivat irti syleilystään, heidän täytyi nyt nopeasti juosta laiturille. Sanaakaan virkkamatta lähtivät he menemään, käsivarret toistensa vyötäröillä, sormet sormissa kiinni, astuen samaan tahtiin, -- lyhyin, nopein ja päättäväisin askelin niinkuin Aada. Maantiellä ei ollut kulkijoita, missään ei elävää olentoa, he eivät nähneet kymmentä askelta eteenpäin. He menivät kirkkaina ja varmoina armaaseen pimeään. Kertaakaan eivät heidän jalkansa kompastuneet kiviin. Koska he olivat myöhästyneet, lähtivät he oikotietä. Polku, joka vei jonkun aikaa viinitarhain keskellä alaspäin, alkoi jälleen kohota ja kiemurteli pitkissä mutkissa erään kummun rinnettä. He kuulivat usvassa joen kohinan ja tulevan laivan kumeat siipien roiskeet. He poikkesivat tieltä ja juoksivat peltojen yli. Viimein he pääsivät Rheinin rantaan, mutta olivat vielä sangen kaukana laiturilta. Heidän rauhansa ei siitä laisinkaan muuttunut. Aadalta oli koko illan väsymys unohtunut. Heistä tuntui kuin olisivat he voineet kävellä koko yön, näin, hiljaisia ruohikoita, häilyvissä usvissa, jotka olivat täällä virran rannalla kosteampia ja sakeampia, valkeassa kuutamossa. Höyrylaivan sireeni ulvoi, näkymätön hirviö loittoni raskaasti. He nauroivat ja sanoivat:

-- Me mennään seuraavalla laivalla. Rannan somerolla sohahtelivat laivan jättämät vastalaineet lauhkeasti heidän jalkoihinsa. Laiturilta sanottiin heille:

-- Viimeinen laiva lähti jo.

Christophen sydän jyskytti. Aadan käsi puristi kiivaammin toverinsa käsivartta:

-- Pyh, meneepähän jokin huomenna, sanoi hän.

Jonkun askeleen päässä kuulsi hämärästi pylvääseen kiinnitetty lyhty, usvan valokehä ympärillään, pengermällä, virran rannalla. Hiukan etempänä muutamia valaistuja ikkunoita, pieni majatalo.

He menivät pikku puutarhaan. Hiekka narisi heidän askeltensa alla. Pimeässä hapuillen löysivät he portaat. Majatalossa alettiin jo sammuttaa lamppuja, kun he tulivat, Aada kysyi huonetta, Christophe käsipuolessaan. Kamari, johon heidät vietiin, oli puutarhaan päin. Christophe näki, kun hän kumartui katselemaan ulos ikkunasta, joen fosforisen hohteen ja lyhdyn silmän; lyhdyn lasiin lensivät ja murskausivat isosiipiset hyttyset. Ovi painui kiinni. Aada seisoi sängyn vieressä, hymyillen. Christophe ei uskaltanut katsoa häneen. Eikä myöskään Aada katsonut Christopheen, mutta seurasi ripsiensä raosta jokaista hänen liikettään. Permanto narisi joka askeleella. Talossa kuului pieninkin hiiskahdus. He istahtivat sänkyyn, ja syleilivät toisiaan vaieten.

Lekuttava lyhdyn kuulto puutarhassa on sammunut. Kaikki on sammunut...

Yö... Pohjaton syvyys... Ei valoa, ei tietoa... Olemassaoloa vaan. Olemisen voima, outo ja kalvava. Kaikkivaltias ilo. Raivoava ilo. Ilo, joka nielee olemuksen niinkuin avaruus kiven. Himon pyörre, se sieppaa ajatuksen kuiluunsa. Järjetön, juovuttava sokeain ja päihtyneitten maailmoiden Laki, maailmoiden, jotka kiertävät yössä...

On yö... Heidän hengityksensä sulaa yhdeksi... Kahden toisiinsa raukeavan ruumiin kultainen lämpö, pohjaton horros, siihen he molemmat syöksyivät... yö, johon sisältyvät monet yöt, hetkiä, jotka ovat vuosisatoja, sekunteja, jotka ovat kuolema... Yhteisiä unia, suljetuin luomin hiiskuttuja sanoja, suloisia ja salavihkaisia kosketuksia paljain jaloin, jotka etsivät toisiaan puoliunessa, kyyneleitä ja naurua, autuutta rakastaa toisiaan kaiken tyhjyydestä, jakaa yhdessä unen tyhjyys; kiehuvia kuvia, jotka häilyvät aivoissa, kiihkeästi pauhaavan yön harha-aistimuksia... Rhein liplattaa talon seinävieressä, lahden poukamassa; kauempaa kuuluvat sen laineiden äänet aallonmurtajan luota kuin hietikkoon lankeava sadekuuro. Laivan lauttasilta ratisee ja uikahtelee veden paineesta. Ketjut, joilla se on rantaan kiinnitetty, höltyvät ja niiden kuluneet rautaniveleet kilahtelevat. Virran ääni kohoaa, se täyttää kamarin. Vuode on ikäänkuin venhe. Heitä viedään yhdessä, vieretysten, huimaavaa virtaa, -- tyhjyyden päällä, niinkuin leijailevia lintuja. Yö tulee yhä mustemmaksi, syvyys syvemmäksi. He pusertuvat rajummin toisiaan vasten. Aada itkee, Christophen tietoisuus katoaa, he vaipuvat molemmat yön aaltojen alle...

Yö... Kuolema... -- Miksi enää nousta eloon?...

Sarastuksen heikko valo sipuu kosteita ruutuja. Elämän tuike syttyy hervonneissa ruumiissa. Christophe herää. Aadan silmät katselevat häntä. Heidän päänsä lepäävät samalla pielustalla. Heidän käsivartensa kietovat toisiaan. Huulet koskevat toisiinsa. Kokonainen elämä kulkee muutamassa minutissa; auringonpaiste, suuruuden, tyyneyden päivät...

"Missä olen? Ja olenko minä kaksi? Olenko minä vielä olemassa? En tunne olemustani. Äärettömyys minut ympäröi; minun sieluni on kuin mahtavan kuvapatsaan: levein, tyynin silmin, täynnä jumalaista rauhaa..."

He uupuvat jälleen unen vuosisataiseen helmaan. Ja sarastuksen kotoiset äänet, kaukaisten kellojen soitto, ohitsekulkeva venhe, kaksi vettätippuvaa airoa, maantieltä kuuluvat askeleet hivelevät ja hyväilevät häiritsemättä heidän nukahtanutta onneaan, muistuttaen heille, että he elävät ja antaen heidän siitä nauttia...

Ikkunan editse pärskytellen kulkeva höyrylaiva tempaisi Christophen valveille hänen horteestaan. He olivat päättäneet lähteä täältä kello seitsemän, ennättääkseen ajoissa kaupunkiin tavallisiin toimiinsa. Christophe supatti:

-- Kuulitko?

Aada ei avannut silmiään, hän hymyili, hän kurotti huuliaan, hän koetti syleillä Christophea, sitten antoi hän päänsä hervahtaa Christophen olkapäätä vasten... Ikkunaruutujen takana näkyi väikkyvän valkeaa taivasta vasten laivan savutorvi, tyhjä komentosilta, ja mustaa, tupruavaa sauhua. Christophe vaipui uudestaan horteeseen...

Meni tunti Christophen huomaamatta. Kuullessaan kellon lyövän, ponnahti hän hämmästyneenä ylös:

-- Aada! sanoi hän hiljaa ystävättärensä korvaan. No, nouse nyt, toisti hän. Kello on jo kahdeksan.