Part 9

Sinä iltana meni kauan ennenkuin hän asettui nukkumaan kamariinsa mentyään. Hän katseli yhä itseään kuvastimesta, koetteli muistella äskeistä asiaa, eikä ajatellut mitään, siksi, että hän oli koko päivän ajatellut samaa asiaa. Hän riisuutui hitaasti; vähän väliä hän keskeytti sen toimensa, istuutui sänkyyn, koettaen palauttaa mieleensä kuvaa Christophesta: hänelle ilmestyi silloin Christophe ihannoituna; ja nyt hän ei ollut Minnasta laisinkaan hullumpi. Hän asettui vuoteeseen ja sammutti kynttilän. Kymmenen minuutin kuluttua tuli aamullinen kohtaus yhtäkkiä hänen mieleensä, ja hän purskahti nauruun. Äiti nousi hiljaa ylös ja avasi hänen ovensa, luullen, että Minna kielloista huolimatta luki vuoteessa. Hän näki Minnan loikovan aivan rauhassa, silmät avoinna yölampun himmeässä valossa.

-- Mikä sinua niin huvittaa? kysyi rouva von Kerich.

-- Ei mikään, vastasi Minna vakavana.

-- Oletpa sinä miekkonen, kun sinulla on niin hauska omassa seurassasi. Mutta nyt täytyy sinun jo nukkua.

-- Kyllä äiti, vastasi Minna taipuisasti.

Ja hän alkoi puolestaan toruskella:

-- Menehän nyt vaan pois! Mene pois!

Kunnes ovi sulkeutui ja hän saattoi rauhassa nauttia unelmistaan. Hän vaipui miellyttävään horrokseen. Juuri nukkumaisillaan hätkähti hän ilosta:

-- Hän rakastaa minua... Miten onnellinen olen! Miten hän on kiltti, kun rakastaa minua!... Minä rakastan häntä niin!

Minna halasi pielustansa ja nukahti viimein.

Kun lapset seuraavan kerran kohtasivat toisensa, niin Christophe hämmästyi, miten rakastettava Minna oli. Minna toivotti hänelle hyvää huomenta ja kysyi häneltä, miten hän voi, hyvin lempeällä äänellä; ja hän asettui pianon ääreen kiltin ja vaatimattoman näköisenä; hän oli siivo kuin enkeli. Kaikki koulutytön ilkeät kujeet olivat haihtuneet; ja hän kuunteli hartaasti Christophen huomautuksia, tunnusti, että ne olivat oikeita, huudahti itsekin kauhusta, kun teki virheen, ja koetti kaikin mokomin sitä korjata. Christophe ei ymmärtänyt tästä mitään. Sangen lyhyessä ajassa Minna edistyi hämmästyttävästi. Hän ei ainoastaan soittanut paremmin, hän rakasti musiikkia. Niin vähän kuin Christophe olikin taipuvainen imarteluun, hänen täytyi nyt Minnaa kiitellä. Minna punastui ilosta ja loi Christopheen kiitollisuudesta kostean katseen. Hän pukeutui Christophea ajatellen; hän koristi itseänsä valitun hienovärisillä nauhoilla; hän soi Christophelle hymyjä ja riutuvia silmäyksiä, jotka huolestuttivat Christophea, jotka kiihdyttivät häntä, jotka järistivät häntä sielun syvyyteen saakka. Nyt koetti Minna puolestaan päästä puheisiin; mutta hänen puhuttavansa olivat kaikkea muuta kuin lapsellisia: hän puhui vakavasti ja lausui suurten runoilijain ajatuksia tietoviisaalla ja paljon vaativalla äänellä. Christophe ei vastannut laisinkaan; hänen oli paha olla: tämä uusi Minna, jota hän ei tuntenut, kummastutti häntä ja teki hänet rauhattomaksi.

Minna katseli aina Christophea. Hän odotti... Mitä?... Tiesikö tyttö sitä itsekään?... Hän odotti, että Christophe alkaisi uudestaan... Sitä varoi Christophe tekemästä, sillä hän oli vakuutettu, että oli silloin käyttäytynyt hölmösti; hän ei muuten näyttänyt sitä muistavankaan. Minna hermostui siitä; ja eräänä päivänä, kun Christophe istui aivan rauhassa, kunnioittavan välimatkan päässä noista vaarallisista pikku kynsistä, tuli Minna kärsimättömäksi: niin äkillisellä liikkeellä, ettei Christophe ennättänyt sitä ajatellakaan, Minna painoi itse pikku kätensä Christophen huulille. Christophe tyrmistyi, sitten hän suuttui ja häpesi. Kuitenkin hän suuteli kättä, ja sangen kiihkeästi. Minnan hillitön julkeus harmitti häntä; hän oli vähällä jättää Minnan sinne yksinään.

Mutta hän ei enää sitä voinut. Hän oli vangittu. Ajatukset kuohuivat hänen päässään: ne tuntuivat kaikki vierailta. Niinkuin laakson pohjasta nousevat usvat ne kohosivat hänen sydämensä syvyydestä. Hän hapuili ja kulki miten sattui tuon rakkauden usvan keskellä; ja mitä hän yrittikin, hän joutui aina samaan paikkaan, johonkin hämärään ja alinomaiseen päähänpiintymään, johonkin outoon ja hirvittävään Himoon, joka kiehtoi kuin liekki hyönteistä. Se oli sokeain Luonnon voimien rajua esiinkuohahtamista.

Heille tuli nyt odotuksen jakso. He tarkastelivat, kaipasivat ja pelkäsivät toisiaan. He olivat rauhattomia. Kuitenkin olivat he edelleen joskus vihollisia ja mököttivät toisilleen; mutta tuttavallisuus oli nyt heidän väliltään kadonnut: he vaikenivat. Kummallakin oli hommaa rakennella hiljaisuudessa rakkauttaan.

Rakkaudella on merkillisiä taannehtivia vaikutuksia. Samassa, kun Christophe huomasi, että hän rakasti Minnaa, huomasi hän myöskin, että hän oli rakastanut häntä aina. Kokonaista kolme kuukautta olivat he nähneet toisensa joka päivä, Christophen aavistamatta tätä rakkauttaan. Mutta koska hän tänään häntä rakasti, niin vaadittiin ehdottomasti, että hän oli rakastanut häntä ilmoisen ikänsä.

Christophen oli oikein hyvä olla siksi, että oli vihdoinkin keksinyt, _ketä_ hän rakasti. Hän oli rakastanut niin kauan tietämättä ketä! Hän tunsi nyt ikäänkuin helpoitusta, kuten sairas, jota on kauan kiusannut yleinen, epämääräinen ja hermostuttava huono-olo, mutta joka huomaa yhtäkkiä vaivansa tarkistuvan joksikin kiivaaksi kivuksi, joka rajoittuu ainoastaan määrättyyn paikkaan. Mikään ei ole väsyttävämpää kuin sellainen rakkaus, jolla ei ole määrättyä maalia: se kalvaa ja riuduttaa voimia kuin kuume. Intohimo, jonka tuntee, jännittää sielun purkautumiskohtaan saakka; se pieksää voimat loppuun, mutta silloin ainakin tietää, minkä tähden. Se on rajua liikaponnistusta, mutta ei tiedotonta raihnastumista. Kaikki on parempaa kuin tyhjyys.

Vaikka Minna oli antanut Christophelle täyden syyn uskoa, ettei hän ollut välinpitämätön häntä kohtaan, niin kiusasi Christophe kuitenkin itseään ajatuksella, että Minna halveksi häntä. Koskaan ei heillä tosin ollut selvää käsitystä toisistaan; mutta milloinkaan ei se käsitys ollut sekavampi ja väärempi kuin nykyään. Se oli kokoonhaalittuja, eriskummaisia, yhtä ainoaa jaksoa kuvitelmia, jotka eivät voineet sointua yhteen; sillä he heittäysivät toisesta äärimmäisyydestä toiseen; omistivat vuorotellen toisilleen sellaisia vikoja tai viehättäviä avuja, joita heillä ei ollut; avuja silloin, kun he olivat erillään toisistaan, vikoja, kun he olivat yhdessä. He erehtyivät kummassakin tapauksessa yhtä paljon.

He eivät tienneet itsekään, mitä he tahtoivat. Christophen rakkaus ilmeni saman hellyyden janon muodossa, joka oli polttanut häntä lapsuudesta saakka kiivaana, ehdottomana, vastinetta vaativana; hellyyden, jota hän olisi tahtonut saada toiset tuntemaan, mielisuosiolla tai väkisin. Joskus sekoittui tähän tyrannilliseen kiihkoon, joka vaati häntä uhraamaan täydellisesti itsensä ja muut, ehkä ennen kaikkea muut, -- eräänlaisia karkeita ja hämäriä himonpuuskia, jotka pyörryttivät häntä ja joita hän ei ymmärtänyt. Minna oli ennen kaikkea utelias ja hurmautunut siitä, että hänellä oli nyt todellinen oma romaani, ja hän koetti saada siitä niin paljon kuin mahdollista iloa itserakkaudelleen ja haaveileville tunteilleen; hän erehtyi täydellisesti kaikesta, mitä hänen sydämessään liikkui. Suuri osa heidän rakkauttaan oli puhtaasti kirjallista; he muistivat romaaneja, joita olivat lukeneet, ja lainasivat niistä itselleen alinomaa tunteita, joita heillä ei todellisuudessa ollut.

Mutta lähestyi hetki, jolloin kaikki nuo pikku valheet, pikku itsekkyyden ilmaisut hälvenivät rakkauden jumalallisen säteilyn edessä. Päivä, lyhyt tunti, muutamia ikuisia sekunteja... Ja se oli niin odottamatonta!

He juttelivat yhdessä eräänä iltana. Salissa alkoi hiljaa hämärtää. Heidän keskustelunsa oli saanut vakavan sävyn. He puhelivat ikuisuudesta, elämästä, kuolemasta. Se oli ikäänkuin suurenmoinen kehys heidän leikittelylleen pikku intohimolla. Minna valitti yksinäisyyttään: siitä seurasi luonnollisesti vastaus, ettei Minna ollut niin yksin kuin luuli olevansa.

-- Ei, äännähti Minna pudistaen pikku päätään, nuo tuollaiset ovat vain tyhjiä sanoja. Jokainen elää itseään varten, kukaan ei toisesta välitä, kukaan ei toista rakasta.

Hiljaisuus.

-- Entä minä sitten? sanoi Christophe yhtäkkiä, kalpeana liikutuksesta.

Kiihkeä pikku naikkonen hypähti ylös ja tarttui hänen käsiinsä.

Ovi aukesi. He tempausivat nopeasti erilleen toisistaan. Rouva von Kerich astui sisään. Christophe oli lukevinaan innokkaasti kirjaa, joka hänellä oli nurin käsissään. Minna kumartui ompeluksensa puoleen ja pisti neulalla sormeensa.

He eivät olleet kahden enää koko sinä iltana, ja heitä peloitti jäädä kahden. Kun rouva von Kerich nousi ylös ja aikoi mennä noutamaan jotain esinettä viereisestä huoneesta, niin juoksi Minna sille asialle äitinsä puolesta, vaikka hän tavallisesti oli sangen vähän palvelevainen. Ja Christophe käytti hyväkseen hänen poistumistaan ja lähti talosta sanomatta Minnalle edes jäähyväisiä.

Seuraavana päivänä tapasivat he toisensa palaen kovasti halusta jatkaa keskeytynyttä puhelua. Mutta se ei onnistunut, joskin tilaisuutta olisi ollut. He lähtivät kävelemään rouva von Kerichin kanssa, ja he olisivat saaneet pakinoida rauhassa vaikka kymmenen kertaa, mutta Christophe ei voinut puhua; ja hän oli niin onneton että hän pysyttelihe mahdollisimman loitolla Minnasta. Viimemainittu ei ollut muka huomaavinaan hänen epäkohteliaisuuttaan. Mutta se loukkasi häntä, ja hän ilmaisi sen selvästi. Ja kun Christophe viimein pakotti itsensä sanomaan jonkun sanan, kuunteli Minna häntä jääkylmän näköisenä! Christophe uskalsi tuskin lopettaa lausettaan. Kävelyretki päättyi, aika loppui. Christophe oli lohduton, ettei hän ollut sitä oikein käyttänyt.

Meni viikko. He luulivat molemmat erehtyneensä tunteissaan. He kyselivät itseltään, eikö toissa iltana tapahtunut kohtaus ollut pelkkää unta. Minna oli katkera Christophelle. Christophe pelkäsi kohdata häntä yksin. Heidän välillään vallitsi suurempi kylmyys kuin koskaan ennen.

Sitten tuli eräs päivä. -- Oli satanut koko aamun ja osan iltapuoltakin. He olivat olleet koko päivän sisällä, puhelematta, lueskellen, haukoitellen, tähystellen ulos ikkunasta; he olivat ikävystyneet ja pahalla tuulella. Kello neljän tienoissa illalla taivas selkeni. He juoksivat ulos puutarhaan. He pysähtyivät pengermälle, nojasivat kaiteeseen, katselivat sen ylitse nurmikkorinteelle, joka laskeusi loitosti rantaan. Maa höyrysi, lämmin utu nousi aurinkoa kohti; sadepisarat kimaltelivat ruohikossa; märän mullan hajuun yhtyi kukkien tuoksua; heidän ympärillään surisivat mehiläiset kultaisin siivin. He seisoivat vieretysten, he eivät katsoneet toisiinsa; he eivät jaksaneet saada loppumaan vaitioloa. Muuan mehiläinen lensi kömpelösti vesipisaroista raskasta glysiini-köynnöksen terttua vastaan ja karisti päälleen oikean vesisyöksyn. He purskahtivat yhtäaikaa nauramaan; ja kohta he tunsivat, että jöröttely loppui, että he olivat hyviä ystäviä. Kuitenkaan he eivät katselleet toisiinsa.

Yhtäkkiä tarttui Minna Christophen käteen, kääntämättä päätänsä, ja sanoi hänelle:

-- Tulkaa!

Hän vei Christophen juoksujalkaa pieneen, metsittyneeseen sokkeloon, puksipuiden reunustamaa polkua pitkin, kummulle, joka oli keskellä puutarhaa. He nousivat ylös pitkin rinnettä, he olivat luikahtaa lionnutta maata kiivetessään; ja märät puut karistivat oksistaan pisarat heidän niskaansa. Kummulle pääsemäisillään Minna pysähtyi hengästyneenä.

-- Odottakaa... odottakaa... sanoi hän aivan hiljaa, koettaen saada ilmaa keuhkoihinsa.

Christophe katsoi häneen. Minna katseli muualle: hän hymyili ja huohotti suu puolittain avoinna; hän puristi kovasti Christophen kättä. He tunsivat veren ponnahtelevan kämmenissään ja vapisevien sormiensa päissä. Kaikkialla ympärillä hiljaisuus. Puitten vaaleat silmikot värisivät auringon udussa; harva sade tipahteli lehdistä, hopeana helähdellen; ja ilmassa kuului pääskysten teräviä huutoja niiden liitäessä ylitse.

Minna käänsi kasvonsa Christopheen päin: se kävi salaman-nopeasti. Hän heittäytyi Christophen kaulaan, Christophe hänen syliinsä.

-- Minna! Minna! Rakas!...

-- Minä rakastan sinua, Christophe! Rakastan sinua!

He istuutuivat märälle puupenkille. Heidät oli läpitunkenut rakkaus, suuri, syvä, järjetön rakkaus. Kaikki muu oli kadonnut. Ei itsekkyyttä, ei sivuajatuksia, ei turhamaisuutta. Kaikki sielun sopukat oli rakkauden henkäys puhdistanut kuin tuuli. Rakastaa, rakastaa, -- sitä puhuivat vain heidän nauravat ja kyyneleistä kosteat silmänsä. Tuo kylmä ja kiemaileva pikku tyttö, tuo pöyhkeä poika janosivat vain yhtä: uhrautua, antaa itsensä, kärsiä, kuolla toistensa puolesta. He eivät tunteneet enää itseään, he eivät olleet enää itseään; kaikki oli muuttunut: heidän sydämensä, heidän kasvonsa, heidän silmänsä säteilivät hyvyyttä ja liikuttavaa hellyyttä. Lyhyitä täydellisen puhtauden, kieltäymisen ja itsensä antamisen hetkiä, jotka eivät palaa enää koskaan elämässä!

Sokertelevia, juopuneita sanoja, kiihkeitä lupauksia olla toistensa aina, suudelmia ja sekavia, autuaita sanoja. Sitten huomasivat he, että oli myöhä. Ja he palasivat sisään, juoksujalkaa, pitäen toisiaan kädestä, ollen vähällä kompastua ahtailla käytävillä, törmäten puita vastaan, tuntematta mitään, sokeina ja mielettöminä ilosta.

Kun Christophe lähti Minnan luota, ei hän mennyt heti kotiinsa: hän ei olisi voinut nukkua. Hän käveli kauas kaupungin ulkopuolelle ja samoili vainioiden poikki, sattumalta, pimeässä. Ilma oli tuores, maisema tumma ja autio. Huuhkaja huhuili kaameasti jossakin. Christophe liikkui kuin unissakulkija. Hän nousi kukkulan rinnettä viinitarhojen keskelle. Kaupungin pienet, tuikkavat tulet värisivät laaksossa ja tähdet tummalla taivaalla. Hän istahti kiviaidalle tien viereen, ja yhtäkkiä tuli hänelle itkunpuuska, hän ei tiennyt, miksi. Hän oli onnellinen; ja se ilon ylenpalttisuus oli samalla sekä surua että iloa; siihen yhtyi kiitollisuus onnesta, sääli niitä kohtaan, jotka eivät olleet onnellisia, haikea ja suloinen tunne kaiken katoavaisuudesta, juovuttava halu elää. Hän itki nautinnokseen, hän nukkui sinne kesken kyyneleitään. Kun hän heräsi, alkoi päivä heikosti sarastaa. Valkeat usvat häilyivät joella ja kietoivat harsoihinsa kaupungin, jossa Minna nukkui, lopen uupuneena, sydämessään onnen riemuitseva valo.

Varhain seuraavana aamuna onnistui heidän tavata toisiaan puutarhassa; ja he vakuuttivat uudestaan, että he rakastivat toisiansa; mutta siinä ei ollut enää eilistä tiedottomuutta. Minna ikäänkuin näytteli rakastavaisen neitosen osaa; ja vaikka Christophe oli rehellisempi, oli hänelläkin oma näyteltävänsä. He puhelivat, minkälaiseksi heidän elämänsä järjestyisi. Christophe suri köyhyyttään, vähäpätöistä tointaan. Minna tekeytyi jalomieliseksi ja nautti siitä ylevyydestään. Hän sanoi, että rahat ovat hänelle yhdentekevä asia. Se olikin totta; sillä hän ei niitä tuntenut, hän ei ollut koskaan ollut niitä vailla. Christophe lupasi Minnalle, että hänestä tulisi suuri taiteilija; se oli Minnasta suurta ja kaunista, aivan kuin romaani. Ja Minna arveli velvollisuudekseen esiintyä todellisena rakastuneena. Hän lueskeli runoutta ja tuli kovin hempeätunteiseksi. Se tarttui myöskin Christopheen. Hän piti tarkkaa huolta ulkoasustaan, ja tuli naurettavaksi; hän vartioi jokaista sanaa, minkä lausui, ja oli juhlallisen tekeytyvä. Rouva von Kerich katsoi häntä naureskellen ja ihmetteli, mikä hänet oli mahtanut tehdä niin hassuksi.

Mutta heillä oli myöskin kuvaamattoman runollisia hetkiä. Ne pilkahtivat esiin heidän kalpeanlaisten päiväinsä keskeltä kuin auringon säteet usvasta. Yksi ainoa katse, liikahdus, sana, joka ei mitään merkinnyt, vaivutti heidät onnen huumaukseen; joku illalla lausuttu: "Näkemiin!" huonosti valaistuissa portaissa, toisiaan puolipimeässä etsivät ja aavistukselta löytävät silmät, toisiinsa koskevain kätten värinä, äänen värähdys, kaikki nuo vähäpätöiset pikkuseikat, kaikista niistä hekumoi muisto yöllä, kun he nukkuivat untansa, niin keveää, että kellonlyönti herätti heidät joka tunti; ja silloin heidän sydämensä lauloivat: "Hän rakastaa minua", aivankuin lempeä puron sorina.

Heitä hurmasi nyt joka asia. Kevät hymyili heille ihmeellisen suloisesti. Taivas loisti, ilmassa henki hellyys, jota he eivät ennen olleet tunteneet. Koko kaupungilla, sen punaisilla katoilla, sen vanhoilla muureilla ja mukulaisella katukivityksellä oli tuttavallinen lumovoimansa, joka liikutti Christophea. Yöllä, kaikkien muiden nukkuessa, nousi Minna vuoteestaan ja meni ikkunan ääreen, viipyi siinä kyyrysissään ja kuumemaisessa horteessa. Ja iltapuolella, kun Christophe ei ollut siellä, uneksi Minna keinutuolissa, kirja helmassa, silmät puoliummessa, riutuen autuaaseen väsymykseen; ruumis ja sielu tuntuivat leijailevan keväisessä ilmassa. Hän vietti nyt pitkät hetket pianon ääressä, soittaen niin kiihkeällä kärsivällisyydellä, että se olisi ollut muille sietämätön ponnistus, yhä vain eräitä samoja sävelmiä, jotka saivat hänet kalpeaksi ja kylmäksi liikutuksesta. Hän itki, kun hän kuunteli Schumannin sävellyksiä. Hän oli pelkkää sääliä ja hyvyyttä muita kohtaan; ja Christophe oli samanlainen kuin hän. He antoivat salavihkaa rahaa köyhille, joita kohtasivat kävellessään; ja he loivat toisiinsa sääliviä silmäyksiä: he olivat onnellisia siitä, että olivat niin hyviä.

Totta puhuen olivat he hyviä pelkästään väliajoittain. Minna huomasi yhtäkkiä, miten surullista vanhan, uskollisen Fridan elämä oli, palvelijattaren, joka oli ollut heillä Minnan äidin lapsuudesta saakka; ja Minna juoksi heti ja heittäytyi muorin kaulaan, hänen suureksi ihmeekseen, Fridan istuessa keittiössä korjaamassa liinavaatteitaan. Mutta se ei kuitenkaan estänyt Minnaa kaksi tuntia myöhemmin puhuttelemasta Fridaa tylysti, kun vanhus ei tullut heti neidin kilauttaessa kelloa. Ja Christophe, jota riudutti rakkaus koko ihmiskuntaa kohtaan ja joka teki kävellessään mutkan, ettei olisi tallannut ryömivää hyönteistä, oli kylmä ja välinpitämätön omaa perhettään kohtaan. Omituisen reaktsioonin vaikutuksesta oli hän omaisilleen sitä tylympi ja kuivempi, kuta hellemmät hänen tunteensa olivat muita olennoita kohtaan: hän tuskin omaisiaan ajattelikaan; hän puhutteli heitä töykeästi, ja hänen oli ikävä nähdäkin heitä. Sekä Minnan että Christophen hyvyys ei ollut muuta kuin liiaksi kasaantunutta hellyyden tunnetta, joka kuohui puuskina yli äyräittensä ensimäisen vastaantulijan osaksi. Näiden puuskain jälkeen olivat he vielä itsekkäämpiä kuin tavallisesti; sillä heidän sielunsa täytti ainoastaan yksi ajatus, ja kaikki keskittyi siihen.

Millaisen paikan olikaan tuo tyttönen anastanut Christophen elämässä! Kuinka liikutetuksi hän tuli, kun näki Minnaa puutarhasta etsiessään kaukana hänen keveän, valkean pukunsa; -- kun hän teatterissa, istuessaan jonkun askelen päässä heidän vielä tyhjistä paikoistaan, kuuli aition oven avautuvan ja tuon nauravan äänen, jonka hän tunsi niin hyvin; -- kun jossakin hänelle vieraassa juttelussa mainittiin se rakas nimi von Kerich! Christophe kalpeni, hän punastui; muutamaan minuuttiin ei hän nähnyt eikä kuullut mitään. Ja kohta sitten syöksähti oikea veritulva hänen ruumiiseensa, aivan kuin jokin tuntematon voima hyökäten rynnäkköön.

Tuolla yksinkertaisella ja aistillisella pikku saksattarella olivat omat varsin merkilliset leikkinsä! Hän pisti sormuksensa jauhokasaan, ja heidän oli nyt kummankin vuorostaan otettava hampaillaan se siitä jauhoamatta nenäänsä. Tai hän pujotti korpun läpi nauhan, jonka toisen pään hän antoi Christophen suuhun ja pisti toisen pään omaansa; ja sitten oli kilvalla ja nauhaa nielemällä päästävä korppua puraisemaan. Heidän kasvonsa lähenivät toisiaan, heidän hengityksensä yhtyi, heidän huulensa koskettivat toistensa huuliin, he nauroivat väkinäisesti, heidän kätensä olivat jääkylmät. Christophelle tuli kiivas halu purra, tehdä jotain pahaa; ja hän ponnahti yhtäkkiä takaisin; ja Minna nauroi, väkinäisesti kuin äskenkin. He kääntyivät ja menivät kumpikin omalle taholleen; he olivat olevinaan rauhallisia ja katselivat toisiaan salavihkaa.

Näillä oudoilla leikeillä oli heihin vetovoima, joka teki heidät suorastaan levottomiksi; he halusivat niitä ja pelkäsivät niitä. Christophe alkoi niitä oikein kammota, ja hänestä oli sellainenkin häiriö, että rouva von Kerich tai joku muu istui heidän seurassaan, parempi kuin ne. Kenenkään syrjäisen läsnäolo ei voinut estää heidän rakastavain sydäntensä keskinäistä seurustelua; esteet tekivät sen vain kahta vertaa kiihkeämmäksi ja suloisemmaksi. Kaikki pikku seikat saivat silloin heidän välillään suuren arvon: jokin sana, huulten supistus, nopea silmäys, ne kaikki riittivät nostamaan heidän sisäisen elämänsä kimaltavan ja kalliin aarteen jokapäiväisen elämän arkisen verhon kätköstä. He yksin voivat sen nähdä: ainakin he niin luulivat, ja he hymyilivät toisilleen, onnellisina yhteisistä pienistä salaisuuksista. Kukaan ei olisi heidän sanojaan kuunnellessaan huomannut niissä mitään muuta kuin tavallisen kyläilyjuttelun jokapäiväisiä asioita; heille ne olivat lakkaamatonta rakkaudenlaulua. He lukivat kuin avoimesta kirjasta toistensa kasvoista pienimmätkin ajatukset; ja he olisivat voineet ne lukea vaikka silmät ummessa; sillä heidän ei tarvinnut muuta kuin kuunnella oman sydämensä sykintää, niin he saivat vastaukseksi kaiun ystävänsä sydämestä. Heidän uskonsa elämään, onneen, heihin itseensä oli ylitsekuohuva. Heidän toiveensa olivat rajattomat. He olivat rakastettuja, onnellisia; ei ollut varjoa, ei epäilystä, ei pelkoa tulevaisuudesta. Kevätpäivien ainoanlaatuista kirkasta huolettomuutta! Ei pilveä taivaalla. Niin raikas luottamus, ettei minkään luule sitä koskaan voivan lakastuttaa. Niin runsas ilo, ettei mikään jaksa sen aarteita tyhjentää. Elävätkö he? Uneksivatko he? Varmaan he uneksivat. Elämä ja heidän unensa eivät ole missään suhteessa toistensa kaltaiset. Ei missään, elleivät he itse juuri tuona lumoavana aikana ole pelkkää unta: heidän koko olemuksensa on sulanut rakkauden henkäykseen.

Ei kulunut varsin kauan, kuin rouva von Kerich huomasi heidän pikku vehkeensä, joita he pitivät hyvin ovelina, vaikka ne olivatkin melkoisen kömpelöitä. Minna aavisti sen jossakin määrin, sillä hänen äitinsä oli kerran tullut yhtäkkiä sisään, eräänä päivänä, jolloin hän puheli Christophen kanssa seisten häntä lähempänä kuin sopi; oven kolahtaessa olivat he kumpikin nopeasti rynnänneet taholleen, avuttomasti, sekaannuksissaan. Rouva von Kerich ei ollut huomaavinaan mitään. Siitä oli Minna melkein harmissaan. Hän olisi tahtonut joutua pieneen taisteluun äitinsä kanssa; se olisi ollut romantisempaa. Äiti varoi antamasta siihen tilaisuutta; hän oli liian älykäs huolestuakseen tästä asiasta tai huomauttaakseen siitä. Mutta hän puhui Minnalle aina Christophesta hiukan ivallisesti, hän laski säälimättä leikkiä hänen naurettavista puolistaan: hän luhisti hänet parilla sanalla. Rouva von Kerich ei menetellyt näin minkään laskelman nojalla, hän teki sen vaistosta, käyttäen puolustaessaan omaisuuttaan kunnon naisen luonnollista asetta. Minna voi kyllä nousta vastarintaan, mököttää ja olla nenäkäskin, koettaa väittää itsepintaisesti näitä huomioita vääriksi: ne olivat kuitenkin aivan oikeita, ja rouva von Kerich osasi julman taitavasti tytärtään arimpaan kohtaan. Christophen isot kengät, hänen ruma pukunsa, pölyinen takkinsa, hänen leveä maalaismurteensa, hänen kömpelöt kumarruksensa, epähienot naurun-rämähdyksensä, mitään sellaista ei unohdettu, joka saattoi loukata Minnan turhamaisuutta; ja kaikki oli vain pikku huomautusta, annettu ohimennen; koskaan ei se saanut minkään kuulustelun muotoa; ja kun Minna ärtyneenä kavahti kannuksilleen, niin silloin puhui rouva von Kerich aivan viattomasti jo jostakin muusta. Mutta nuoli jäi, ja Minnaan oli sattunut.

Hän alkoi katsella Christophea vähemmän kupein silmin. Christophe aavisti sen hämärästi ja kysyi häneltä rauhattomana:

-- Miksikä minuun noin katsotte?

Minna vastasi:

-- En miksikään.