Part 8

Tuota hienoa ivallisuutta ei Christophe huomannut; hän tunsi ainoastaan rouva von Kerichin hyvyyden. Hän oli niin vähän siihen tottunut, että hänelle oltiin hyviä! Vaikka hänen jokapäiväinen tehtävänsä linnassa saattoi hänet hienon väen yhteyteen, oli Christophe-parka yhä vielä pikku metsäläinen, joka ei ollut saanut opetusta eikä sivistystä. Hovin itsekkyys ei välittänyt hänestä sen enempää kuin että käytti hyväkseen hänen lahjojaan, koettamatta puolestaan mitenkään olla hänelle hyödyksi. Hän tuli linnaan, istuutui pianon ääreen, soitti ja meni matkaansa, kenenkään huolimatta nähdä vaivaa puhella hänen kanssaan, paitsi ehkä heittääkseen hänelle jonkin kuluneen ja jokapäiväisen kohteliaisuuden. Isoisän kuoleman jälkeen ei kukaan kotona tai kaupungilla ollut ajatellutkaan auttaa häntä hankkimaan tietoja, käyttäytymään elämässä, tulemaan mieheksi. Hän kärsi itse katkerasti tietämättömyydestään ja kömpelöistä tavoistaan. Hän ahersi veren ja hien voimalla kasvattaakseen itseään itse; mutta se ei onnistunut. Hänellä ei ollut kirjoja, ei seuraa, ei esimerkkiä, ei kerrassaan mitään. Hänen olisi pitänyt tunnustaa hätänsä jollekin ystävälle, mutta hän ei voinut sitä tehdä. Edes Otollekaan ei hän ollut uskaltanut ripittää itseään siinä suhteessa, sillä kun Otto kuuli ensimäiset sanat, jotka Christophe tohti siitä hänelle hiiskua, sai hän kohta halveksivan ylemmyyden sävyn, joka poltti Christophea kuin tulinen rauta.

Ja nyt hävisivät rouva von Kerichin seurassa kaikki tuollaiset vaikeudet. Hänen ei tarvinnut mitään edes sanoa, -- se olisi käynyt liian ankarasti ylpeän Christophen kunnialle, -- vaan rouva von Kerich näytti itsestään hänelle, lempeällä tavalla, mitä Christophen ei pitänyt tehdä, ilmoitti, mitä hänen piti tehdä, antoi hänelle neuvoja, kuinka hänen piti pukeutua, syödä, kävellä, puhella, ei sallinut pujahtaa ohitse ainoaakaan hänen totuttua heikkouttaan, mitä tuli hyviin tapoihin ja makuun puheissa ja käytöksessä. Ja Christophen oli mahdoton loukkaantua, niin hellä oli oikaisijan käsi ja varoi loukkaamasta lapsen arkaa itserakkautta. Rouva von Kerich kasvatti Christophea myöskin kirjallisesti, antamatta oppilaan sitä edes huomata; hän ei näyttänyt koskaan kummastuvan hänen tavatonta tietämättömyyttään; mutta hän ei lyönyt laimin ainoaakaan tilaisuutta, jolloin voi oikaista hänen erehdyksiään, yksinkertaisesti ja rauhallisesti, aivan kuin olisi ollut varsin luonnollista, että Christophe oli erehdyksessä. Hän ei kiduttanut häntä saivartelevilla läksyillä, vaan keksi sellaisen keinon, että antoi Minnan ja hänen lukea illan ratoksi vuorotellen ääneen jonkin kauniin kohdan historiaa tahi saksalaisia tai ulkomaalaisia runoilijoita. Hän kohteli Christophea aivan kuin kodissaan kasvatettua lasta, kuitenkin hieman alentuvasti ja suojelevasti; seikka, jota Christophe ei huomannut. Hän piti huolta yksinpä Christophen puvustakin, hän hankki hänelle jotain kuosikkaampaa, hän neuloi hänelle villaisen kaulusliinan, hän lahjoitti hänelle pieniä toilettiesineitä; ja kaiken sen teki hän niin hienotunteisesti, etteivät lahjat ja huolenpito saaneet Christophea koskaan hämille. Lyhyesti sanoen: hän antoi Christophelle kaikkea tuollaista pientä apua ja melkein äidillistä huolenpitoa, jota jokainen hyvä nainen suo vaistomaisesti jokaiselle lapselle, joka joutuu hänen kanssaan tekemisiin tai turvautuu häneen, tuntematta silti suojattia kohtaan mitään syvempää tunnetta. Mutta Christophe luuli, että moinen hellyys kohdistui nimenomaan juuri häneen, ja niinpä hän oli ylenpalttisen kiitollinen; joskus purkausi se tunne ilmi intohimoisina puuskina, jotka olivat rouva von Kerichistä hiukan naurettavia, mutta huvittivat häntä siitä huolimatta.

Minnan ja Christophen välit olivat aivan toiset. Kun Christophe näki hänet uudestaan, ensimäisellä musiikkitunnilla, vielä aivan huumautuneena eilisistä muistoista ja tytön hyväilevistä silmäyksistä, niin oli hän kovin kummastunut, kun huomasi nyt hänessä henkilön, joka ei ollut missään suhteessa samanlainen kuin muutama tunti aikaisemmin nähty. Minna tuskin huoli katsoakaan häneen, hän ei kuunnellut, mitä Christophe sanoi; ja kun hän kohotti silmänsä Christopheen, näki poika niissä niin jäätävän kylmyyden, että hän aivan tyrmistyi. Christophe vaivasi kauan aivojaan miettien, miten hän oli mahtanut neiti von Kerichiä loukata. Hän ei ollut loukannut häntä millään tavalla; Minnan tunteet eivät olleet häntä kohtaan sinä päivänä sen kylmemmät tai suosiollisemmat kuin eilenkään; tänään niinkuin eilenkin oli Minna häntä kohtaan välinpitämätön. Jos hän oli edellisellä kerralla tuhlannut hänelle hiukan hymyjä hänen vieraaksi tullessaan, johtui se vain nuoren tyttösen vaistomaisesta kiemailunhalusta, tarpeesta huvitella koettamalla silmiensä voimaa ensimäiseen esineeseen, mikä eteen sattuu, olipa se vaikka koira hattu päässä. Seuraavana päivänä ei tuo liian helppo voitto huvittanut häntä enää laisinkaan. Minna oli tarkastanut tyystin Christophea; ja hän oli päässyt siihen tulokseen, että hän oli ruma ja köyhä ja huonosti kasvatettu poika, joka soitti hyvin pianoa, mutta piteli haarukkaa ruokapöydässä kauhean kömpelösti talonpoikaisessa kädessään ja söi kalaa veitsellä. Christophe oli siis hänestä hyvin vähän mieltäkiinnittävä. Hän tahtoi kyllä ottaa häneltä pianotunteja; ja hän tahtoi myöskin hänen kanssaan huvitella, koska hänellä ei tätä nykyä ollut muitakaan tovereita ja koska hänelle yhä vielä, vaikka hän ei enää ollutkaan olevinaan mikään lapsi, nousi silloin tällöin päähän hurja halu leikkiä, tuhlata liikaa iloisuuttaan, into, jota kiihdytti lisäksi tavattomasti nykyinen suruvuoden kielto, samoin kuin hänen äidissäänkin. Mutta Christophea ei hän ajatellut sen enempää kuin jotakin lauhkeata kotieläintä; ja jos hän joskus vieläkin yhtäkkiä, kesken kaikkein kylmintä tuultaan, sattui luomaan häneen soman silmäyksen, teki hän sen vain hajamielisyydessään ja siksi, että hän ajatteli jotain muuta, -- tai hyvin yksinkertaisesti siitä syystä, ettei hän tahtonut aivan kokonaan unohtaa sitä tottumustaan. Christophen sydän vavahti onnesta, kun Minna katsahti häneen niin. Ja kuitenkin tyttö sitä tuskin huomasikaan: hän mietti vain omia haaveitaan. Tuo tyttönen oli iässä, jolloin ihminen hemmoittelee aistejaan miellyttävillä ja imartelevilla unelmilla. Hän ajatteli alinomaa rakkautta, pohti sitä niin mielenkiintoisesti ja uteliaasti, ettei moinen ajatus ollut viatonta enää muun vuoksi kuin siksi, että hän oli niissä asioissa aivan tietämätön ja yksinkertainen. Muuten hän ei, hyvin kasvatettuna vallasnaisena, kuvitellut rakkautta muuna kuin avioliittona. Hänen miesihanteensa ei ollut läheskään vielä vakaantunut. Milloin haaveksi hän mennä naimisiin jonkun luutnantin kanssa, milloin uneksi hän jotakin runoniekkaa, sellaista ylevää ja täysin soveliasta lajia kuten esimerkiksi Schiller. Yksi suunnitelma hävitti toisen; ja viimeksi tullut otettiin vastaan aina yhtä hartaasti ja yhtä suurella vakuutuksella kuin edellinenkin. Ja lopuksi olivat kaikki haaveet valmiit syrjäytettäviksi edullisen todellisuuden tarjoutuessa. Sillä onpa omituista nähdä, miten helposti nuoret, romantiset tytöt tavallisesti luopuvat ihanteistaan, kun heidän eteensä ilmaantuu vähän ihanteen mukainen, mutta sitä varmempi tilaisuus.

Kaiken kaikkiaan oli hempeätunteinen Minna sangen rauhallinen ja kylmä luonne, niin vähän kuin hän sitä itse aavistikin. Ylimyksellisestä nimestään ja sen aatelisesta von-lisäkkeestä huolimatta oli hän pieni, saksalainen rouva-sielu, niin, jo keskellä nuoruutensa kauneinta kevättä.

Christophe ei tietysti voinut ymmärtää naissydämen monimutkaista koneistoa, -- monimutkaisempaa näennäisesti kuin todellisuudessa. Hän hölmistyi usein kunnon ystävättäriensä käytöksestä; mutta hän oli niin onnellinen saadessaan heistä pitää, että hän mielellään sulki silmänsä kaikelta sellaiselta heissä, joka teki hänet rauhattomaksi tai surulliseksi, voidakseen uskoa, että häntä rakastettiin yhtä paljon kuin hän heitä rakasti. Yksi ainoa sana tai katse sai hänet hurmauksen valtaan. Hän oli moisesta usein niin järkytetty, että puhkesi kyyneliin.

Kun hän istui pöydän ääressä, rauhallisessa, pienessä salissa, jonkun askeleen päässä rouva von Kerichistä, joka ompeli lampun valossa... -- (Minna luki ääneen toisella puolen pöytää; he eivät puhelleet; puoliavoimesta puutarhaovesta näkyi hiekkakäytävä kuutamossa kiiltäen; puitten latvat suhisivat ulkona hiljaa...) -- silloin tunsi hän yhtäkkiä sellaisen onnen paisuttavan sydäntään, että hän ryntäsi ilman näkyvää syytä ylös tuoliltaan, heittäytyi rouva von Kerichin jalkain juureen, tarttui hänen käteensä, jossa saattoi olla neulakin, ja suuteli sitä suutelemistaan ja painoi sen nyyhkytellen huulilleen, poskiaan tai silmiään vasten. Minna kohotti katseensa kirjasta, nykähytti välinpitämättömästi olkapäitään ja nyrpisti hiukan suutaan. Rouva von Kerich katseli hymyillen isoa poikaa, joka pyöriskeli hänen jaloissaan, taputteli hänen päätänsä vapaana olevalla kädellään ja virkkoi kauniilla äänellään, ystävällisesti ja hiukan ivaavasti:

-- No mitä nyt, suuri tyhmyrini, mikä teillä nyt on?

Oi, tuon äänen suloutta, oi, tätä rauhaa, tätä hiljaisuutta, tätä hienostunutta ilmapiiriä, jossa ei tarvinnut kärsiä huutoja, ei tuuppimisia, ei raakuutta; tätä keidasta keskellä katkeraa elämää, lumottua maailmaa, joka aukesi Christophelle jumalaisia runoilijoita luettaessa, -- sankarihohdetta, joka kultasi heijastuksellaan kaikki esineet ja olennot! Goethe, Schiller, Shakespeare, voiman, tuskan ja rakkauden ehtymättömät virrat!...

Minna luki kumartuneena kirjan puoleen, hiukan jännityksestä hohtavin kasvoin, raikkaalla äänellä, joka oli hiukan teeskennellyn sipattava ja koetti kohota itsetietoisen mahtavaksi lausuessa sotasankarien ja kuninkaitten nimiä. Joskus otti rouva von Kerich itse kirjan käteensä; hän antoi silloin traagillisille tapahtumille koko olentonsa älykkään ja hellän sulon; mutta enimmäkseen hän vaan kuunteli, kenottaen mukavasti nojatuolissaan, iankaikkinen käsityö helmassa; hän hymyili omille ajatuksilleen; -- sillä hän löysi aina itsensä kaikkien runoelmain pohjalla.

Myöskin Christophe oli koettanut lukea ääneen, mutta siitä yrityksestä täytyi hänen luopua: hän katkoi lauselmat pilalle, sekautui sanoissa, hyppäsi yli välimerkkien, ei näyttänyt ymmärtävän mitään, ja heltyi niin, että hänen täytyi keskeyttää pateettisissa paikoissa, koska hän tunsi kyynelten tulevan silmiinsä. Silloin heitti hän suutuksissaan kirjan käsistään pöydälle; ja hänen ystävättärensä nauroivat hänelle niin, että raikui... Kuinka hän heitä rakasti! Alinomaa kuljetti hän heidän kuvaansa sielussaan, ja heidän muotonsa yhtyi Shakespearen ja Goethen runoelmain henkilöihin. Hän tuskin eroitti niitä toisistaan. Jokin runoilijain kaunis ajatus, joka varisti hänen olemustaan intohimoisesti, sen juuriin saakka, ei eronnut sittemmin, vanhempana hänen sitä kuullessaan niistä rakkaista huulista, joiden hän oli kuullut lausuvan sen ensi kertaa. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin ei hän saattanut lukea tai nähdä näyteltävän Egmontia tai Romeota tuntematta eräiden niiden säkeiden kajahtaessa sielunsa pohjalta nousevan muiston juuri näistä kertomistamme ajoista, näiden iltojen onnen haaveista; ei, jälleen hän näki silloin edessään rouva von Kerichin ja Minnan rakkaat kasvot.

Christophe katseli niitä kasvoja tuntikausia, silloin, kun he lukivat, -- katseli niitä öisinkin, unelmoidessaan valveillaan vuoteessaan, silmät auki, -- päivin haaveksien orkesterissa nuottitelineittensä ääressä, soittaen konemaisesti, silmät puoliummessa. Hän jumaloi heitä kumpaakin puhtain tuntein; ja kun hän ei tuntenut rakkautta, niin hän luuli nyt olevansa rakastunut. Mutta hän ei oikein tiennyt, kumpaanko, äitiin vai tyttäreen. Hän tutki itseään vakavasti, mutta ei voinut ratkaista, kumpaisen valita. Kuitenkin näytti hänestä välttämättömältä kaikin mokomin päättää, ja hän oli lopulta taipuisampi hyväksymään rouva von Kerichin. Ja kas vaan, heti, kun hän oli sen päätöksen tehnyt, hän huomasi, että hän rakastikin juuri häntä. Hän rakasti hänen älykkäitä silmiään, hänen puoliavoimen suunsa hajamielistä hymyä, hänen vielä nuorekkaan tasaista otsaansa, hänen hienoa ja pehmeää tukkaansa, jossa oli jakaus toisella ohimolla, hänen verhottua ääntään, hänen pikku ryiskelyään, hänen äidillisiä käsiään, hienostuneita liikkeitään, ja hänen tuntematonta sieluaan. Hän värisi autuudesta, kun hän istui hänen vieressään ja rouva von Kerich selitti hänelle ystävällisesti jotain luettavaa kohtaa, jota hän ei ymmärtänyt: rouva von Kerich nojasi kättään Christophen olkapäähän; Christophe tunsi hänen sormiensa lämmön, hänen hengityksensä poskillaan, hänen ruumiinsa suloisen tuoksun; hän kuunteli hurmauksen vallassa, eikä ymmärtänyt selityksistä mitään. Opettaja huomasi sen, hän käski Christophea toistamaan, mitä oli hänelle sanonut: Christophe oli vaiti; rouva von Kerich oli suuttuvinaan, hän painoi Christophen nenän kirjaan ja sanoi, ettei Christophesta tule koskaan muuta kuin pikku aasi. Siihen vastasi Christophe, että se on hänestä yhdentekevää, jos hän vain saa olla _hänen_ pikku aasinsa, jos hän ei vain karkoita aasia luotansa pois. Rouva von Kerich oli epäröivinään, suostuako anomukseen; mutta viimein hän sanoi, että vaikka Christophe olikin paha, pieni aasi, sangen tyhmä aasi, niin ehkäpä hän hänet kuitenkin pitää, -- ehkäpä hän rakastaakin aasia, -- vaikkei hänestä tosiaan ole mihinkään; sillä ehdolla vain, että hän on heti _kiltti_. Sitten he nauroivat molemmat, ja Christophe kylpi autuudessa.

Kun Christophe oli huomannut, että hän rakasti rouva von Kerichiä, vieroittui hän vähitellen Minnasta. Häntä alkoi tytön kylmyys ärsyttää; ja kun hän näki hänet alinomaa ja tuli siten rohkeammaksi ja viimein uskalsi esiintyä vapaan luonteensa mukaisesti, niin ei hän salannutkaan Minnalta tyytymättömyyttään. Minna pisteli häntä mielellään, ja Christophe antoi tuimia vastauksia. He kiusoittelivat toisiaan alinomaa, ja rouva von Kerich nauroi vaan heille. Christophe, joka ei päässyt yläkynteen näissä sanakahakoissa, lähti talosta usein niin vimmoissaan, että luuli oikein vihaavansa Minnaa; ja hän kuvitteli itselleen palaavansa hänen lähelleen takaisin ainoastaan rouva von Kerichin tähden.

Christophe opetti Minnalle yhä edelleen pianonsoittoa. Kaksi kertaa viikossa, kello yhdeksästä kymmeneen aamulla, hän piti huolta tytön skaalaharjoituksista. Huone, jossa he silloin oleskelivat, oli Minnan _studio_. Omituinen työhuone; se kuvasi huvittavan uskollisesti tuon pikku naisen aivojen hullunkurista sekamelskaa.

Pöydällä oli pieniä veistoskuvia, jotka esittivät soittavia kissoja, -- kokonainen orkesteri, yksi käyttelemässä viulua, toinen selloa; ja pieni taskupeili, toiletti-esineitä ja kirjoitusneuvot, kaikki erinomaisessa järjestyksessä. Hyllyllä oli mikroskoopisen pieniä suurten säveltäjäin rintakuvia: Beethoven rypistetyin kulmin, Wagner baretti päässä, -- sekä Belvederen Apollo. Uunin reunalla, sammakon vieressä, joka poltti kaislapiippua, lepäsi paperinen viuhka, johon oli maalattu Bayreuthin teatteri. Kirjahyllyllä kirjoja kahdessa rivissä, sellaisia kuin: Lübke, Mommsen, Schiller, _Sans famille_, Jules Verne, Montaigne. Seinillä suurina valokuvina sikstiniläinen madonna ja Herkomerin tauluja: ne olivat reunustetut sinisillä ja vihreillä nauhoilla. Oli siellä myöskin näköala eräästä sveitsiläisestä hotellista, kehyksissä, jotka oli tehty hopeoiduista takiaisista; ja huoneen joka nurkassa mahdoton määrä upseerien, tenorilaulajien ja ystävättärien valokuvia, -- kaikissa omistuskirjoitus, melkein kaikissa jokin runo tai ainakin jokin sellainen, jota Saksassa sanotaan runoksi. Keskellä huonetta komeili marmorijalustalla partaisen Brahmsin rintakuva; ja pianon yläpuolella heilui nuoran päässä pieniä plyyssiapinoita ja kotiljonkimuistoja.

Minna tuli tunnille aina liian myöhään, silmät yhä pöhöttyneinä unesta ja happamen näköisenä; hän tuskin ojensi kättään Christophelle, sanoi vain välinpitämättömästi hyvää päivää, asettui pianon ääreen vaiti, jäykkänä ja arvokkaana. Kun hän oli yksin, soitti hän halusta loppumattomia skaaloja; sillä se salli hänen miellyttävästi pidentää puolihorrosmaista tilaansa ja kauniita haaveitaan. Mutta Christophe pakotti hänet nyt kohdistamaan huomionsa vaikeampiin harjoituksiin; ja kostaakseen Minna soitti joskus ne tahallaan niin huonosti kuin suinkin mahdollista. Hänellä oli melkoisen hyvä korva, mutta hän ei pitänyt musiikista, -- kuten monienkin saksatarten on laita. Mutta niinkuin muutkin heistä luuli hän, että hänen velvollisuutensa oli rakastaa sitä; ja hän otti siis tuntinsa melkoisen tunnontarkasti, paitsi joinakuina pirullisen ilkeyden hetkinä, jolloin hän tahtoi kiusata opettajaansa. Ja vielä enemmän raivostutti Minna jäätävällä välinpitämättömyydellään, jollainen hän ahkeroidessaankin oli. Pahinta oli, että Minna kuvitteli velvollisuudekseen olla jossakin paljon puhuvassa paikassa sielukas: hän tuli silloin sentimentaaliksi, eikä tuntenut sisässään kerrassaan mitään.

Pikku Christophe hänen vieressään ei ollut liioin kohtelias. Hän ei kehuskellut Minnaa koskaan: päin vastoin. Minna oli siitä äkeissään hänelle eikä jättänyt vastaamatta ainoaankaan opettajan huomautukseen. Hän intti vääräksi, mitä Christophe sanoikin, ja kun hän erehtyi, niin hän väitti kiven kovaan soittaneensa nuottien mukaan. Christophe suuttui ja he menivät epäkohteliaisuuksiin ja loukkauksiin.

Vaikka Minna katseli muka vain koskettimiin, niin hän seurasi syrjäsilmällä kuitenkin Christophea ja nautti hänen raivostaan. Ikävän hommansa huviksi hän keksi kaikenlaisia pieniä, joutavia kujeita, joiden tarkoituksena oli saada tunti keskeytetyksi ja Christophe pilalle hermostuneeksi. Minna oli silloin saavinaan jotain väärään kurkkuunsa, että häntä olisi säälitty, hänelle tuli yskänpuuska, tai jotain tärkeää sanottavaa kamarineitsyelle. Christophe tiesi, että se oli pelkkää juonittelua; ja Minna tiesi Christophen tietävän, että se oli juonittelua. Ja se huvitti tyttöä suuresti; sillä Christophe ei voinut sanoa hänelle suoraan, mitä hän moisesta ajatteli.

Eräänä päivänä, kun hän jälleen huvitteli tällä tavoin ja ryiskeli muka nääntymäisillään, nokka kätkettynä nenäliinaan, aivan kuin hän olisi ollut siihen paikkaan tukehtua, mutta vilkuen kuitenkin salavihkaa vimmasta kiehuvaan Christopheen, sai hän päähänpiston pudottaa lattialle nenäliinansa ja pakottaa Christophea ottamaan sen ylös maasta. Christophe totteli niin epäkohteliaasti kuin mahdollista. Minna palkitsi häntä lausumalla: "Kiitos!", mutta niin ylhäisnaisen tapaan, että Christophe oli haljeta raivosta.

Tämä leikki oli Minnasta liian hauskaa hänen voidakseen olla sitä uudistamatta. Ja seuraavana päivänä hän yritti sitä taas. Christophe ei hievahtanutkaan: hänen sappensa kiehui. Minna odotti tuokion, sitten hän sanoi närkästyneellä äänellä:

-- Oletteko hyvä ja otatte nenäliinani maasta? Christophe ei sitä enää sietänyt.

-- Minä en ole teidän pikenttinne! huusi hän karkeasti. Nostakaa itse nenäliinanne!

Minna joutui aivan suunniltaan. Hän ponnahti rajusti ylös tuoliltaan, joka kaatui:

-- Oh, tämä on jo liikaa, sanoi hän ja rämäytti raivoissaan koskettimia; ja ryntäsi vimmastuneena ulos.

Christophe odotti häntä. Minna ei tullut takaisin. Christophe häpesi käytöstään: hän tunsi olleensa kuin mikä jätkä. Mutta hän ei ollut enää jaksanut, Minna piti häntä selvästi pilkkanaan tuolla alinomaisella vastaan vääntämisellään. Christophe pelkäsi, että Minna valittaisi äidilleen ja että hänen ja rouva von Kerichin välit kylmenisivät ainaiseksi. Christophe ei tiennyt, mitä tehdä; sillä jos hän katuikin töykeyttään, niin millään ehdolla maailmassa hän ei olisi kuitenkaan pyytänyt anteeksi.

Hän tuli seuraavana päivänä takaisin, vaikka hän ajatteli, ettei Minna huolisi enää tunteja. Mutta Minna, joka oli liian ylpeä kannellakseen, Minna, jonka omatunto ei ollut aivan puhdas, tuli kuitenkin tunnilleen, mutta antoi nyt Christophen odottaa vielä viisi minuuttia kauemmin kuin tavallisesti. Ja hän meni ja asettui pianon ääreen ja istui siinä jäykkänä, kääntämättä päätään ja lausumatta sanaakaan, aivan kuin Christophea ei olisi ollut olemassa. Hän otti kuitenkin tämän tuntinsa ja kaikki muutkin sovitut tunnit, sillä hän tiesi hyvin, että Christophe oli etevä opettaja, ja että hänen täytyi oppia soittamaan kunnollisesti pianoa, jos hän aikoi käydä siitä, mitä hän luuli olevansa: -- jalosyntyinen, täydellisen kasvatuksen saanut neiti.

Mutta kuinka se hänestä oli ikävää! Kuinka se heistä molemmista oli ikävää!

Eräänä sumuisena maaliskuun aamuna, jolloin pienet lumihiutaleet leijuivat kuin untuvat harmaassa ilmassa, olivat he kahden _studiossa_. Päivä oli tuskin vielä valjennut. Minna puolusti kuten tavallisesti lyömäänsä väärää ääntä ja väitti, että "niinhän oli nuoteissa". Vaikka Christophe tiesi hyvin, että tyttö lipakoi, kumartui hän katselemaan nuottivihkoa, nähdäkseen kysymyksessä olevan kohdan lähempää. Minna piti kättään nuottitelineillä eikä siirtänyt sitä pois. Christophen suu joutui aivan lähelle tuota kättä. Christophe koetti lukea, mutta se ei onnistunut: hän katseli jotain muuta, -- jotain hentoa ja hienoa ja läpikuultavaa, niinkuin kukkasen terälehdet. Yhtäkkiä, -- hän ei tiennyt, mikä hänen päähänsä pisti, hän painoi kiihkeästi huulensa tuohon pieneen käteen.

He tyrmistyivät molemmat yhtä paljon. Christophe kavahti takaperin, Minna veti kätensä pois -- he punastuivat molemmat. He eivät virkkaneet sanaakaan, he eivät katsoneet toisiinsa. Lyhyen ja nolon vaitiolon jälkeen ryhtyi Minna uudestaan soittamaan; hän oli järkyksissään: hänen povensa kohoili hiljaa, aivan kuin hänellä olisi ollut hengenahdistus; hän löi yhden väärän nuotin toisensa jälkeen. Christophe ei huomannut sitä: hän oli vielä enemmän tyrmistynyt kuin Minna; hänen ohimosuonensa jyskyttivät; hän ei kuullut mitään, ei tiennyt, mitä Minna soitti, ja saadakseen vaikenemisen loppumaan teki hän käheällä äänellä joitakin huomautuksia ristiin rastiin. Hän luuli olevansa Minnaan nähden lopullisesti tuhon oma. Hän oli aivan murtunut teostaan, hän tuomitsi sen järjettömäksi ja moukkamaiseksi. Kun tunti loppui, lähti hän Minnan luota katsomatta häneen ja hyvästelemättä. Mutta Minna ei ollut hänelle ollenkaan vihainen. Hän ei enää ajatellut, että Christophe oli huonosti kasvatettu; ja se että hän teki äsken soittaessaan niin paljon virheitä, johtui siitä, ettei hän koko aikana voinut olla katselematta salaa Christopheen, kummastuneen uteliaana ja, -- nyt ensi kertaa, -- suopeasti.

Kun Minna jäi yksin, ei hän lähtenyt äitinsä luokse niinkuin muina päivinä, vaan sulkeutui kamariinsa ja alkoi aprikoida tätä merkillistä tapausta. Hän istui kyynärpää pöytää vasten kuvastimensa edessä. Hänen silmänsä näyttivät hänestä lempeiltä ja loistavilta. Hän puri hiljaa huuliaan, koettaen palauttaa kaikki muistiinsa. Ja katsellen mielihyvällä pieniä, sieviä kasvojaan, eli hän jälleen koko äskeisen kohtauksen, ja punastui ja hymyili. Ruokapöydässä hän oli vilkas ja iloinen. Sitten hän ei tahtonut lähteä kävelemään, vaan jäi saliin suurimmaksi osaksi iltapäivää; hänellä oli ompelus käsissä, mutta hän ei tehnyt kymmentäkään pistosta, jotka eivät menneet vinoon; mutta mitä se haittasi! Siellä yhdessä kolkassa huonetta ja selin äitiinsä hän hymyili; tai halutti häntä yhtäkkiä oikaista vartaloaan, ja hän alkoi hypellä pitkin permantoa laulaen täyttä suuta. Rouva von Kerich oikein säikähti ja sanoi, että hän oli hassu. Minna heittäytyi hänen kaulaansa, kiemurrellen naurusta ja syleili äitiään niin, että oli hänet kuristaa.