Part 6

Chapter 63,094 wordsPublic domain

Kerran, kun Christophe kulki kotiin soittotuntia antamasta, huomasi hän Oton kadulla erään samanikäisensä pojan parissa. He naureskelivat ja juttelivat keskenään. Christophe kalpeni ja vaani heitä, kunnes he katosivat kadun kulman taakse. He eivät olleet laisinkaan häntä nähneet. Christophe meni kotiinsa. Hänestä oli aivan kuin pilvi olisi pimentänyt auringon. Kaikki oli synkkää.

Seuraavana sunnuntaina kohtasivat he toisensa jälleen, eikä Christophe hiiskunut aluksi mitään. Mutta puoli tuntia käveltyään hän sanoi ahtaalla äänellä:

-- Näin sinut keskiviikkona Kreuzgassella.

-- Niinkö, äännähti Otto. Ja hän punastui. Christophe jatkoi:

-- Sinä et ollut yksinäsi.

-- En, vastasi Otto, sattui olemaan seuraa. Christophe nieleksi sylkeään ja kysyi, tekeytyen muka välinpitämättömäksi:

-- Kuka se oli?

-- Serkkuni Frans.

-- Vai niin, virkkoi Christophe.

Ja jatkoi tuokion päästä.

-- Hänestä et ole minulle koskaan puhunut.

-- Hän asuu Rheinbachissa.

-- Tapaatko häntä useina

-- Hän käy täällä joskus.

-- Ja sinä, käytkö sinä hänen luonaan?

-- Joskus.

-- Ahaa! äännähti Christophe,

Otto halusi kääntää puheenaihetta toisaalle ja huomautti Christophelle, että tuolla oli lintu, joka hakkasi nokallaan puunkupeeseen. Sitten he juttelivat muista asioista. Kymmenen minutin päästä alkoi Christophe yhtäkkiä:

-- Ja te olette hyvissä väleissä?

-- Kenen kanssa? kysyi Otto.

(Hän tiesi kyllä, ketä Christophe tarkoitti.)

-- Serkkusi kanssa?

-- Kyllä. Mitenkä niin?

-- Ei mitään.

Otto ei pitänyt liioin serkustaan, joka ärsytti häntä yleensä kaikenlaisilla häijyillä letkauksilla. Mutta vaistomainen kiusoitteluhalu kiihoitti häntä lisäämään, kun hän oli hetkisen vaiennut:

-- Hän on hyvin mukava poika.

-- Kuka? kysyi nyt Christophe.

(Hän tiesi erinomaisesti, ketä Otto tarkoitti.)

-- Frans.

Otto odotti Christophelta vastausta; mutta viimemainittu ei ollut muka kuulevinaan; hän leikkeli keppiä pähkinäpensaan oksasta. Otto jatkoi:

-- Hän on hauska. Hänellä on kaikenlaisia juttuja.

Christophe vihelteli huolettomasti. Otto veti esiin parempaa:

-- Ja hän on hyvin älykäs... ja lahjakas!... Christophe kohautti hartioitaan, aivan kuin sanoakseen:

-- Mitä tuo olento sitten minuun kuuluu?

Ja kun Otto siitä ärsytettynä aikoi jatkaa, keskeytti hän jyrkästi jutun ja määräsi rajan, johon heidän nyt oli juostava kilpaa.

Koko sinä iltapäivänä eivät he koskettaneet enää siihen asiaan; mutta heidän välillään vallitsi nyt kylmyys, samalla kun he olivat toisilleen kovin kohteliaita, mikä ainakin Christophen puolelta oli harvinaista. Sanat takertuivat Christophen kurkkuun. Viimein ei hän enää tätä jaksanut sietää, vaan kääntyi keskellä tietä Ottoon päin, joka kulki viitisen askelta taempana, otti kiivaasti häntä käsistä ja purkausi sanomaan:

-- Kuule, Otto! Minä en tahdo, en tahdo, että sinä olet ystävä Fransin kanssa, siksi, että... että, sinä olet minun ystäväni; ja minä en tahdo, että sinä rakastat ketään enemmän kuin minua! Minä en tahdo sitä! Näetkös, sinä olet minulle kaikki kaikessa. Sinä et voi... sinä et saa sitä tehdä... Jos minulla ei enää olisi sinua, ei minulla olisi mitään muuta, ei mitään, vaan tahtoisin kuolla. Minä en tiedä, mitä silloin tekisin. Minä surmaisin itseni. Minä surmaisin sinutkin. Ei, anna anteeksi!...

Ja vedet virtasivat hänen silmistään.

Otto oli liikutettu ja peljästynyt sellaisesta suorasta tuskasta, joka purkautui uhkauksiin, ja hän kiiruhti vakuuttamaan, ettei hän rakastanut eikä tulisi koskaan rakastamaan ketään niin kuin Christophea; ettei hän välittänyt Fransista ja ettei hän tahtonut enää serkkuaan tavatakaan, jos se oli Christophesta paha. Christophe ahmi hänen sanojansa, hän nauroi ja hengitti syvään. Hän kiitti Ottoa kiihkeästi. Hän häpesi, että oli pannut toimeen tällaisia rettelöitä; mutta hän oli nyt päässyt raskaasta painosta. He katselivat toisiinsa, seisten kasvotusten, liikkumatta ja pitäen toisiaan käsistä; he olivat hyvin onnellisia ja kummallisella tavalla hämillään. Sitten jatkoivat he vaieten matkaansa; ja viimein he alkoivat jälleen puhella suunnitelmistaan ja iloisuus palasi: he tunsivat olevansa lähempänä toisiaan kuin koskaan ennen.

Mutta se ei ollut viimeinen kohtaus tätä laatua. Kun Otto nyt tunsi valtansa Christopheen, tuli hänelle kiusaus käyttää sitä väärin; hän tiesi, mikä hänessä oli arin kohta, ja hän sai voittamattoman halun kaivella juuri sitä. Ei silti, että häntä olisi Christophen vihastus ilahduttanut: päin vastoin hän sitä pelkäsi. Mutta hän tunsi oman voimansa, kun voi tuottaa Christophelle kärsimyksiä. Hän ei ollut häijy: hänen sielunsa oli kuin tytön.

Hän näyttäytyi siis uudestaan vastoin lupauksiaan käsikoukussa Fransin tai jonkun muun toverinsa kanssa; he hälisivät keskenään, ja Otto nauroi teeskennellyn iloisesti. Kun Christophe huomautteli hänelle siitä, niin Otto kujeili eikä ollut ymmärtävinään asiaa vakavasti, kunnes hän näki Christophen silmien mustuvan ja huulten värisevän vihasta: silloin muuttui hänen tuulensa, hänet valtasi pelko, ja hän päätti olla vasta sellaista tekemättä. Seuraavana päivänä menetteli hän uudestaan samoin. Christophe kirjoitti hänelle hurjia kirjeitä ja mainitsi häntä nimellä:

-- Kurja raukka! Minä en tahdo enää kuulla sinusta puhuttavankaan! Minä en tunne sinua enää. Vieköön sinut piru, sinut, ja kaikki sinunlaisesi koirat!

Mutta jos Otto lausui kyynelehtivän sanan, jos hän lähetti Christophelle, kuten hän kerran teki, jonkin ikuista uskollisuutta vertauskuvallisesti esittävän kukan, niin kalvoi Christophea katumus ja hän vastasi kirjeellä:

-- Enkelini! Minä olen hullu. Unohda minun typeryyteni... Sinä olet miesten paras. Sinun pikkusormesi on enemmän arvoinen kuin koko tuhma Christophe. Sinä omistat kaikki hienotunteisuuden älykkäät aarteet. Minä suutelen itkien kukkaasi. Se on tuossa sydämelläni. Minä puserran sitä nahkaani ja isken rintaani nyrkilläni; minä tahtoisin, että se haavoittaisi minut verille, että paremmin ymmärtäisin sinun jaloutesi ja oman häpeällisen mielettömyyteni!...

Vähitellen he kuitenkin alkoivat väsähtää toisiinsa. On väärä väite, että pikku riidat vahvistavat ystävyyttä. Christophe ei antanut sielussaan anteeksi sitä, että Otto pakotti hänet tekemään hänelle vääryyttä. Hänen rehellinen ja kiivas luonteensa, joka ensi kertaa oli rakkauden kokeessa, antautui siihen täydellisesti ja tahtoi, että toinenkin antautuisi pidättämättä ainoaakaan sydämensä rahtua. Hän ei hyväksynyt ystävyydessä minkäänlaista monille jakautumista. Koska hän oli valmis uhraamaan kaikki ystävälle, oli hänestä luonnollista, niin, suorastaan välttämätöntä, että ystävä uhraisi kaikki, uhraisi hänelle itsensä. Nyt hän alkoi kuitenkin aavistaa, ettei maailma ollut tehty samaan malliin kuin hänen oma tinkimätön luonteensa ja että hän vaati jotain sellaista, jota todellisuus ei voinut antaa. Silloin hän koetti alistua. Hän soimasi itseään ankarasti, hän väitti olevansa itsekäs olento ja ettei hänellä ollut oikeutta riistää ystävältään hänen vapauttaan, anastaa kaikkia hänen tunteitaan pelkästään itselleen. Hän teki kaiken voitavansa päästääkseen toisen täydelliseen vapauteen, vaikka se oli hänestä niin vaikeaa. Jopa hän kehoittelikin Ottoa muistamaan myöskin Fransia, niin uhrautuva hän oli; hän kuvitteli iloitsevansa, kun sai nähdä Otolla olevan hyvän olla muiden seurassa kuin hänen. Mutta milloin Otto, joka ei antanut itseään puijata, häijysti noudatti sitä neuvoa, ei Christophe voinutkaan estää itseään tulemasta happamaksi; ja yhtäkkiä hänen vihansa purkautui uudestaan.

Ehkäpä hän olisi antanut Otolle anteeksi senkin, että Otto oli mieluummin toisten ystävien seurassa; mutta ainakaan valhettelemista ei hän voinut unohtaa. Otto ei ollut suinkaan tieten taiten petollinen tai teeskentelijä: hänen oli vaan luonnostaan vaikea puhua totta, aivan kuin änkyttäjän lausua puhtaasti sanoja; kaikki, mitä hän kertoi, ei ollut koskaan täysin totta eikä silkkaa valhetta; johtuiko se sitten arkuudesta tai oman itsensä epävarmasta tuntemisesta, hän puhui harvoin aivan selvällä tavalla; hänen vastauksensa olivat kaksimielisiä; ja ennen kaikkea vihjaili hän jos johonkin ja pyrki samalla salaamaan milloin mitäkin merkillisiä seikkoja, jotka saivat Christophen suorastaan suunniltaan. Kun hänet saatiin kiinni itse pahasta, -- tai jostakin sellaisesta, jota he pitivät ystävyyssopimuksensa mukaan pahana, -- niin ei hän sitä suinkaan tunnustanut, vaan kielsi sen itsepintaisesti, ja kertoi kovin uskomattomia juttuja. Eräänä päivänä oli Christophe niin katkera, että antoi hänelle korvapuustin. Nyt luuli hän, että siihen heidän ystävyytensä loppuisi ja ettei Otto antaisi sitä anteeksi. Mutta kun Otto oli muutaman tunnin mököttänyt, tuli hän jälleen Christophen luokse niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän ei kantanut Christophelle kaunaa hänen rajuudenpuuskainsa tähden; ehkäpä eivät ne olleet hänestä epämieluisiakaan, ne saattoivat häntä suorastaan jollakin tavoin viehättääkin. Sitävastoin ei hän ollut Christophelle yhtään kiitollinen siitä, että Christophe antoi puijata itseään ja nieli suu auki kaikki mahdottomimmat verukkeet; hän hieman halveksi häntä ja oli muka voimakkaampi kuin tuo toinen. Christophesta jälleen oli vastenmielistä, että Otto alistui vastaan mukisematta hänen hävyttömyyksiinsä.

Ensimäisten aikojen ihastus oli haihtunut. Heidän kummankin viat tulivat nyt selvästi näkyviin. Ottoa ei Christophen itsenäisyys enää kiehtonut niin paljon kuin alussa. Christophe oli epämukava toveri kävelyretkillä. Hän ei välittänyt laisinkaan hienosta esiintymisestä. Hän oli, miten tahtoi: hän riisui takkinsa, avasi liiviensä napit ja kauluksensa, lykkäsi paitansa hihat ylös kyynärpäihin asti, pisti hattunsa kepinkärkeen ja nautti täydestä ruumiinvapaudesta. Hän heilutteli kulkiessaan käsiään, hän lauloi kohti kurkkua; hän oli punainen, hikinen ja tomuinen; hän oli kuin markkinoilta palaava talonpoika. Aristokraattista Ottoa hävetti, jos ketä tuli vastaan hänen kävellessään Christophen seurassa. Kun hän näki rattaat maantiellä kaukana, koetti hän jäädä kymmenen askelta Christophea jäljemmäksi: oli tullut muka yksinään sinne.

Yhtä tukala oli Christophe puhellessaan ravintoloissa tai kotimatkalla rautatievaunussa. Hän jutteli kovaäänisesti, sanoi kaikki, mitä päähän pälkähti, puhutteli Ottoa loukkaavan tuttavallisesti; hän julisti häikäilemättömästi epäsuopeita arvosteluja henkilöistä, jotka olivat tunnettuja, tai teki vieressä istuvien ihmisten ulkomuotoa koskevia huomautuksia; taikka alkoi ladella liian yksityiskohtaisia selittelyjä terveydentilastaan ja kotoisesta elämästään. Otto sai miten mieli pyöritellä silmiään ja näyttää tuskastuneita eleitä, Christophe ei tuntunut niitä huomaavan, hän ei ollut tuonaan, enempää kuin jos olisi ollut yksin. Otto huomasi muiden ihmisten hymähtävän: hän oli vaipua maan alle häpeästä. Christophe oli hänestä kömpelö; hän ei enää ymmärtänyt, kuinka hän oli voinut ihailla tuollaista.

Pahinta oli, että Christophe jatkoi yhä edelleen entistä halveksivaa käytöstään kaikkia aitoja, esteitä, yksityisten piirejä, puutarhain muureja, kielto- ja sakkotauluja kohtaan, kaikkea, johon sisältyi jokin _Verbot_ ja joka jollakin tavoin rajoitti hänen omaa vapauttaan ja turvasi pyhää omistusoikeutta hänen hyökkäyksiltään. Otto eli kävelyretkillä ainaisessa pelossa, eivätkä huomautukset auttaneet mitään: Christophe oli uhalla kahta rajumpi.

Kun Christophe eräänä päivänä kulki kuin kotonaan Otto kintereillään erään yksityisen puiston läpi, jonne heidän oli täytynyt tunkeutua, vaikka muurin reuna oli sirotettu täyteen lasinsirpaleita, -- tai paremminkin juuri siksi, -- niin he joutuivat yhtäkkiä vartian eteen; mies alkoi heitä haukkua; ja uhkailtuaan heitä kotvan aikaa oikeuteen haastamisella, potki hän heidät ulos mitä häpeällisimmällä tavalla. Oton sankaruus ei suinkaan loistanut tässä koettelemuksessa: hän näki itsensä jo vankilassa, hän itki ja väitti tulleensa sisään erehdyksestä, seuranneensa vain Christophea, tietämättä, minne matka oli. Kun hän näki päässeensä vapauteen, ei hän ollut yhtään iloissaan, vaan alkoi katkerasti moittia Christophea; hän valitti, että Christophe häpäisee hänet. Toinen loi häneen musertavan katseen ja kutsui häntä nimellä: "Akka". Siitä syntyi kiivas sananvaihto. Otto olisi heti eronnut Christophesta, jos olisi tiennyt, miten löytää yksin kotiin; nyt täytyi hänen pysyä hänen seurassaan; mutta he eivät olleet matkalla enää toisiaan huomaavinaankaan.

Oli tulossa rajuilma. Vihoissaan kun olivat, eivät he olleet nähneet sen nousemista. Auringonpaisteessa hautuva maisema sihisi tuhansien hyönteisten ääniä. Yhtäkkiä kaikki vaikeni. He eivät huomanneet sitä hiljaisuutta ennenkuin muutaman minutin kuluttua: heidän korvissaan alkoi hurista. He katsahtivat ylös: taivas oli synkentynyt; sitä peittivät valtavat, raskaat, sinisenmustat longat; ne kohosivat joka taholta, aivan kuin ratsasjoukko täyttä laukkaa. Ne näyttivät kaikki kiitävän jotain yhteistä, näkymätöntä paikkaa kohti, aivan kuin taivaan nielun sisäänsä vetäminä. Otto oli hädissään, mutta ei uskaltanut ilmaista Christophelle pelkoaan; ja toinen nautti ilkeästi siitä, ettei ollut muka mitään huomaavinaan. He lähestyivät kuitenkin toisiaan, vaikka eivät mitään puhuneet. He olivat tasangolla kahden. Aivan hiljaista. Ei tuulen henkäystä. Tuskin hieno, kuumeinen värähdys, joka vavisti silloin tällöin puiden pikku lehtiä. Yhtäkkiä puhalsi tuulenpyörre tomua maasta, väänsi puut koukkuun ja riuhtoi niitä raivoisasti. Sitten tuli hiljaisuus, äskeistä kauheampi. Otto koetti puhua, ja sanoi vapisevalla äänellä:

-- Tulee ukonilma. Täytyy mennä kotiin.

Christophe vastasi:

-- Mennään vaan.

Mutta se oli jo liian myöhäistä. Sokaisevan räikeä leimaus välkähti heidän silmissään, taivas jyrisi, pilvien holvikatto kumisi. Tuokiossa hirmumyrsky kietaisi heidät keskelleen, heitä häikäisivät salamat, ukkonen jylisi niin, etteivät he kuulleet mitään. Sade kasteli heidät likomäriksi, he olivat kaukana maalla, yli puolen tunnin matkan päässä lähimmästä ihmisasunnosta. Syöksyvässä rankkasateessa ja sammuneessa päivänvalossa punersivat salamain valtavat liekit. Heidän teki mieli juosta; mutta sateen ruumiiseen liimaamat vaatteet estivät heidän kulkuaan, kengät roiskuivat täynnä vettä, vesi valui pitkin heidän ruumistaan. Oli vaikea hengittää. Oton hampaat kalisivat, hän oli suunniltaan vimmasta; hän haukkui loukkaavasti Christophea, hän tahtoi pysähtyä, hän väitti, että oli vaarallista liikkua ukonilmalla, hän uhkasi istuutua tielle, heittäytyä loikomaan keskelle multaista peltoa. Christophe ei vastannut; hän jatkoi matkaansa tuulen, sateen, salamain sokaisemana, suorastaan päästä pyörällä jyrinästä, hiukan levottomana hänkin, mutta suinkaan sitä ilmaisematta.

Ja yhtäkkiä kaikki loppui; rajuilma meni ohitse niinkuin oli tullutkin. Mutta he olivat kumpikin kurjassa tilassa. Tosin oli Christophe muulloinkin niin huolimaton pukunsa puolesta, ettei pieni epäjärjestys lisää paljoa haitannut. Mutta Otto, joka oli niin siisti, niin arka ulkoasustaan, oli surkean näköinen; hän oli kuin vedestä nostettu; ja kun Christophe kääntyi ja näki hänet, ei hän voinut olla purskahtamatta kaikuvaan nauruun. Otto oli niin vaivaisessa tilassa, ettei hänellä ollut voimaa edes suuttua. Christophen kävi häntä sääliksi, hän puhutteli ja rohkaisi häntä iloisesti. Otto vastasi julmistuneella silmäyksellä. Christophe vei hänet erääseen maataloon. He kuivailivat vaatteitaan roihun edessä ja nauttivat kuumaa viiniä. Christophesta oli seikkailu hauska, hän koetti lyödä sen leikiksi. Mutta se ei ollut yhtään Oton mieleen, hän pysyi jörösti tuppisuuna koko kotimatkan. He tulivat kaupunkiin toisilleen yrmeinä eivätkä antaneet erotessaan toisilleen kättä.

Tämän seikkailun jälkeen meni toista viikkoa, jolloin he eivät tavanneet toisiaan. He tuomitsivat ankarasti itseään. Ja kun kumpikin heistä rankaisi itseään, riistämällä itseltään totutun sunnuntaikävelynsä, niin alkoi asia heistä molemmista tuntua niin ikävältä, että kauna lauhtui. Christophe ryhtyi tapansa mukaan jälleen ensin lähentelemään. Otto suvaitsi olla suopea; ja he tekivät sulan sovinnon.

Alinomaisesta riidasta huolimatta oli heidän mahdoton elää ilman toisiaan. Heillä oli kummallakin monta vikaa, he olivat kumpikin itsekkäitä. Mutta se itsekkyys oli vilpitöntä, he eivät aavistaneet kypsyneen iän laskelmia, jotka tekevät itsekkyyden niin innoittavaksi; he eivät tunteneet sitä ominaisuuttaan itsekään: se oli melkein herttaista eikä se estänyt heitä rakastamasta sydämellisesti toisiaan. He kaipasivat niin suuresti rakastaa ja uhrautua! Pikku Otto itki joka ilta vuoteessaan ja kuvitteli romantisesta uskollisuudesta merkillisiä satuja, joissa hän itse oli sankarina; hän sepitteli jännittäviä seikkailuja, joissa hän oli voimakas, urhoollinen ja neuvokas ja suojeli Christophea, tuota jumaloimakseen kuvittelemaansa. Christophe ei kuullut eikä nähnyt mitään kaunista tai ihmeellistä ajattelematta: "Jospa Otto olisi täällä." Hän yhdisti ystävänsä kuvan kaikkiin elämänsä kohtiin; ja se kuva muuttui silloin niin kauniiksi, niin kirkastuneeksi, että hän aivan juopui siitä, vaikka hän tiesikin hänet toisenlaiseksi. Eräät Oton sanat, jotka hän muisti kauan jälkeenpäin, kaunisti hän niin, että hän järkkyi aina liikutuksesta ajatellessaan niitä. He matkivat toinen toistaan. Otto apinoi Christophen liikkeitä, käytöstä ja käsialaa. Christophea suututti joskus tuo hänen varjonsa, joka toisti joka sanan, mitä hän oli lausunut, ja kestitsi häntä hänen omilla lauseillaan, niinkuin ne olisivat olleet hyvinkin uusia. Mutta hän ei huomannut, että hän itsekin jäljensi Ottoa, seuraten hänen pukukuosejaan, hänen käyntiään ja hänen tapaansa lausua eräitä sanoja. Se oli täydellistä lumousta. He olivat, toistensa läpitunkemat, heidän sydämensä tulvivat hellyyttä. Ne kuohuivat yli äyräittensä niinkuin keväinen puro. He kuvittelivat kumpikin, että se oli ystävän ansio. He eivät tienneet, että se oli heidän nuoruusikänsä heräämistä.

Christophe ei yleensä epäillyt ketään ja jätti tavallisesti paperinsa kotona näkyville. Kuitenkin sai vaistomainen häveliäisyyden tunne hänet rutistamaan niiden kirjeiden sotketut luonnokset, joita hän kyhäili Otolle, samoin kuin viimemainitun vastauksetkin. Mutta hän ei kätkenyt niitä lukon taakse; hän pisti ne pelkästään erään nuottivihkonsa väliin, uskoen, ettei kukaan menisi niitä sieltä kaivelemaan. Mutta hän ei ottanut huomioon veljiensä ilkeyttä.

Hän oli jo nähnyt heidän jonkin aikaa nauravan ja supattelevan keskenään ja katselevan syrjästä häneen; he kuiskivat toistensa korvaan joitakin lauselmia ja suorastaan vääntelehtivät ilosta. Christophe ei voinut eroittaa sanoja; ja muuten noudatti hän nyt samanlaista menettelyä kuin ainakin heidän suhteensa: hän oli olevinaan aivan välinpitämätön, mitä he sanoivatkin tai tekivät. Eräät sanat herättivät kuitenkin hänen huomiotaan; hän oli ne tuntevinaan. Pian hän ei enää epäillytkään, etteivät veljet olleet lukeneet hänen kirjeitään. Mutta kun Christophe pani Ernestin ja Rudolfin koville, kun kuuli heidän kutsuvan toisiaan, muka vakavina, mutta ilkkuen, nimityksellä: "Minun rakas sieluni", ei hän saanut heitä tunnustamaan. Nulikat eivät olleet ymmärtävinään, vaan sanoivat, että heillä oli oikeus kutsua toisiaan millä nimityksillä tahtoivat. Christophe oli tavannut kaikki kirjeensä paikoillaan, eikä voinut puuttua sen pahemmin asiaan.

Muutama aika sen jälkeen yllätti hän Ernestin varastelemassa: pikku vintiö kaiveli piirongin laatikkoa, jossa Louisa säilytteli rahojaan. Christophe ravisteli tiukasti häntä ja käytti hyväkseen tilaisuutta purkaakseen hänelle sydäntään; hän luetteli sanoilla, jotka eivät olleet liioin kohteliaat, kaikki Ernestin pahat työt, eikä luettelo ollut suinkaan lyhyt. Ernest otti oikaisun huonosti vastaan, hän tiuskaisi nenäkkäästi, ettei Christophella ollut syytä häntä haukkua, ja sutkautti jotain sopimatonta veljensä ja Oton ystävyydestä. Christophe ei ymmärtänyt mitään, mutta kun hän kuuli, että Oton nimi sekoitettiin tähän riitaan, vaati hän Ernestiltä selitystä. Ernest näki Christophen kalpenevan ja häntä alkoi peloittaa niin, ettei hän tahtonut puhua. Christophe huomasi, ettei hän sillä tavoin saisi hänestä lähtemään mitään; hän siis istuutui, kohautti olkapäitään ja oli muka Ernestiä syvästi halveksivinaan. Se ärsytti veljeä ja nosti hänet jälleen uhmaan; ja oikein loukatakseen Christophea lateli hän hänelle nyt pitkälti mitä julmimpia ja häpeällisimpiä salavihjauksia. Christophe koetti hillitä suuttumustansa. Kun hän lopulta ymmärsi tarkoituksen, joutui hän raivon valtaan: hän ponnahti ylös tuoliltaan. Ernest ei ennättänyt huutaakaan. Christophe karkasi hänen kimppuunsa, kellahti hänen kanssaan keskelle permantoa ja mukitti hänen päätään kivilattiaan. Kuullessaan uhrin hirveän huudon, juoksivat Louisa, Melchior, koko talo hätään. Ernest saatiin riistetyksi Christophen käsistä sangen pahoin pieksettynä. Christophe ei tahtonut hellittää otettaan: se ei onnistunut muuta kuin iskujen voimalla. Hänelle annettiin nimi villipeto; ja siltä hän tosiaan näyttikin. Hänen silmänsä pullottivat ulkona päästä, hän kiristeli hampaitaan, hän tahtoi uudestaan karata Ernestin kurkkuun; kun häneltä kysyttiin, mitä oli tapahtunut, niin yltyi hänen raivonsa ja hän huusi, että hän tappaa Ernestin. Myöskään Ernest ei tahtonut puhua.

Sitten ei Christophe voinut syödä eikä nukkua. Hän vapisi kuumeessa ja itki vuoteessa. Hän ei kärsinyt pelkästään Oton tähden. Hänen sisällään tapahtui jokin mullistus. Ernest ei aavistanut, mitä pahaa hän oli veljelleen tehnyt. Christophen luonne oli puritaanisuuteen saakka jyrkkä; hän ei voinut hyväksyä elämän epäpuhtaita puolia; kun hän niitä alkoi huomata, niin hän suorastaan kauhistui. Viisitoista-vuotiaaksi oli hän irtaimesta elämästään ja voimakkaista vaistoistaan huolimatta säilynyt ihmeellisen yksinkertaisena. Hänen luontainen puhtautensa ja alinomainen työnsä olivat häntä suojelleet. Veljen sanat avasivat nyt hänen sielunsa eteen oikean kauhistuksen kuilun. Koskaan ei hän ollut aavistanut itsessään tällaista viheliäisyyttä; ja nyt, kun se ajatus oli päässyt hänen aivoissaan selviämään, oli koko hänen ilonsa rakastaa ja olla rakastettu turmeltu. Ei pelkästään ystävyys Ottoa kohtaan, vaan koko ystävyydenajatus oli myrkytetty.

Vielä pahemmaksi kävi asia, kun hän johtui joistakin omaistensa pisteliäistä vihjauksista luulemaan, syyttä suotta, että hän oli muka pikkukaupungin sairaaloisen uteliaisuuden esineenä, varsinkin, kun Melchior joku aika sen jälkeen mainitsi hänelle jotain hänen kävelyretkistään Oton kanssa. Melchior ei luultavastikaan tarkoittanut sillä mitään pahaa; mutta Christophe oli epäluuloinen ja oli huomaavinaan kaikkien sanoissa epäluuloa; ja hän tunsi olevansa melkeinpä syyllinen. Otolla oli samaan aikaan yhtäläinen ankara pulmakautensa.

He koettelivat vielä tavata salaa toisiaan. Mutta nyt oli mahdotonta löytää enää entistä vapaata mielialaa. Heidän suhteittensa vilpittömyys oli kadonnut. Nuo lapset, jotka rakastivat toisiaan niin pelokkaan hienosti, etteivät he olleet koskaan uskaltaneet antaa toisilleen edes veljellistä suudelmaa, he, jotka eivät haaveksineet mitään suurempaa onnea kuin kohdata toisiaan, kuunnella toistensa sanoja ja puhella toisilleen tulevaisia unelmiaan, he tunsivat nyt itsensä ilkeäin ihmisten epäilysten tahraamiksi. He näkivät viimein pahaa kaikkein viattomimmissa teoissaan: pelkästään katseessa, kädenpuristuksessa; he punastelivat, heidän päähänsä tuli rumia ajatuksia. Seurustelu muuttui sietämättömäksi.

Puhumatta sanallakaan asiasta tapasivat he toisiaan yhä harvemmin. He koettivat toisilleen kirjoittaa; mutta nyt seuloivat he tarkoin pienimmätkin lauseensa. Heidän kirjeensä tulivat kylmiksi ja typeriksi. He masentuivat tyyten. Voidakseen lopettaa kirjevaihtonsa sanoi Christophe syyksi paljoa työtään, Otto samoin omia hommiaan. Kohta sitten matkusti Otto lueskelemaan yliopistoon; ja ystävyys, joka oli ollut muutaman kuukauden heidän elämänsä valona, tummui kokonaan.