Part 5

Ateriasta hiukan velttoina istuivat he sitten kyynärpäät pöydän varassa ja juttelivat ja kuuntelivat toistensa tarinoita, silmissä heltynyt ilme. Iltapäivä vieri nopeasti. Täytyi lähteä. Otto teki viimeisen ponnistuksen kaapatakseen laskun; mutta Christophe naulitsi hänet paikalleen ankaralla silmänluonnilla, joka vei häneltä halun enää yrittääkään. Christophelle tuotti huolta ainoastaan yksi seikka: kun häneltä ei vaan tahdottaisi enempää kuin hänellä oli; hän olisi mieluummin antanut kellonsa ja kaiken mukana olleen irtaimensa kuin myöntänyt Otolle olevansa vähissä. Mutta niin pahoin ei käynytkään; hänen tarvitsi maksaa näistä päivällisistä ainoastaan melkein koko kuukauden palkkansa.

He laskeutuivat alas rinnettä. Illan varjot alkoivat levitä kuusien juurelle, latvat kylpivät vielä punertavassa valossa; ne heijuivat raskaasti edestakaisin, suhisten kuin mainingit rannalla; askelten ääntä pehmensivät sinipunertavat havuneulaset. He vaikenivat kumpikin. Christophe tunsi kummallisen, suloisen rauhan täyttävän sydämensä, hän oli onnellinen, hän tahtoi puhua, jokin ahdistus tukki hänen ääntään. Hän pysähtyi hetkeksi, ja Otto samoin. Kaikki oli hiljaista. Hyttyset surisivat auringon sädeviivassa korkealla ilmassa. Kuiva oksa rasahti ja putosi. Christophe tarttui Ottoa käteen ja kysyi vapisevalla äänellä:

-- Tahdotteko olla minun ystäväni? Otto supisi hiljaa:

-- Tahdon.

He puristivat toistensa kättä; heidän sydämensä sykkivät kovasti. He uskalsivat tuskin toisiinsa katsahtaa.

Hetken päästä jatkoivat he matkaansa. He kulkivat ainoastaan parin askeleen päässä toisistaan eivätkä puhuneet enää mitään, kunnes saapuivat metsän reunaan: he pelkäsivät itseään ja salaperäistä mielenliikutustaan. He kulkivat hyvin nopeasti, he eivät pysähtyneet ennenkuin pääsivät pois puiden varjosta. Siellä he tyyntyivät ja ottivat jälleen toisiaan kädestä. He ihailivat himmyvän illan kuutamoa ja puhelivat katkonaisin sanoin.

Laivassa istuivat he etukannella, kuultavassa hämärässä; he koettivat puhella tavallisista asioista: mutta he eivät kuulleet omia sanojaan; suloinen uupumus oli heidät vallannut. He eivät kaivanneet puhua, eivät ojentaa toisilleen kättä, eivät edes toisiinsa katsahtaa: he olivat toisiaan lähellä.

Kaupunkiin saavuttaessa päättivät he tavata toisensa seuraavana sunnuntaina. Christophe saattoi Ottoa hänen ovelleen asti. Kadulla, kaasulyhdyn hohteessa he hymyilivät kainosti ja sammalsivat lämpöisesti: _Näkemiin_. Tuntui helpoitukselta erota, niin väsyneet he olivat mielenpingoituksesta, jossa he olivat nyt eläneet muutaman tunnin, ja ponnistuksesta, jonka heille tuotti jokainoan hiljaisuutta keskeyttävän sanan virkkaminen.

Christophe lähti yksin kotiinsa pimeässä. Hänen sydämensä riemuitsi ja lauloi: "Minulla on ystävä, minulla on ystävä!" Hän ei nähnyt mitään. Hän ei kuullut mitään. Hän ajatteli sitä ainoaa seikkaa.

Häntä nukutti niin, että hän hoippui, ja hän vaipui uneen, tuskin päästyään kammioonsa. Mutta pari kolme kertaa herätti hänet yöllä aivan kuin ainaiseksi mieleen syöpynyt ajatus. Hän supisi: "Minulla on ystävä", ja nukahti jälleen.

Seuraavana aamuna tuntui hänestä niinkuin kaikki tämä olisi ollut unta. Tullakseen vakuutetuksi totuudesta hän koetti palauttaa mieleensä eilisen päivän yksityistapauksia. Hän oli syventynyt ajattelemaan niitä vielä soittotunteja antaessaankin; ja yhä illalla oli hän orkesteriharjotuksessa niin hajamielinen, että hän tuskin muisti sieltä lähtiessään, mitä oli soittanut.

Kotiin tultuaan näki hän siellä kirjeen itseään odottamassa. Hänen ei tarvinnut miettiä, keneltä se oli. Hän sulkeutui nopeasti huoneeseensa sitä lukeakseen. Se oli kirjoitettu vaaleansiniselle paperille, huolellisella, venyvällä, epämääräisellä käsialalla ja sieväkiemuraisin kirjaimin:

"Rakas herra Christophe, -- uskaltaisinko sanoa: kunnioitettava ystäväni?

"Minä olen paljon ajatellut eilistä matkaamme, ja minä kiitän teitä äärettömästä hyvyydestänne minua kohtaan. Minä olen niin kiitollinen teille kaikesta, mitä teitte, teidän ystävällisistä sanoistanne, ja ihanasta kävelyretkestä, ja erinomaisista päivällisistä! Minä olen ainoastaan pahoillani, että te kulutitte niin paljon rahaa juuri niihin päivällisiin. Miten hurmaava päivä! Eikö tuossa hämmästyttävässä kohtauksessa ole jotain kohtalokasta? Minusta tuntuu kuin itse Sallima olisi tahtonut yhdistää meitä toisiimme. Miten iloinen olen kun saan tavata teidät ensi sunnuntaina! Toivon, ettei teille ole tullut liioin ikävyyksiä siitä, että jäitte pois herra _Hof Musik Direktorin_ päivällisiltä. Olisin kovin pahoillani, jos olisitte saanut harmia minun tähteni!

"Olen aina, rakas herra Christophe, teidän uskollinen palvelijanne ja ystävänne

Otto Diener."

"P.S. -- Olkaa hyvä ja älkää tulko sunnuntaina noutamaan minua kotoa, meidän on parempi, jos teille sopii, kohdata _Schlossgartenissa_."

Christophe luki tämän kirjeen kyynelsilmin. Hän suuteli sitä; hän purskahti nauruun; hän heitti kuperkeikan sängyssä. Sitten hän juoksi pöydän ääreen tarttuakseen heti paikalla kynään. Hän ei olisi voinut odottaa minuttiakaan. Mutta hän ei ollut tottunut kirjoittamaan; hän ei tiennyt, kuinka ilmaista, mitä hänen sydämessään liikkui; hän sohi arkkiin reikiä kynällään ja tuhrasi sormensa musteella; hän vapisi kärsimättömyydestä. Viimein onnistui hänen kirjoittaa, väännellen kieltään suupielestä toiseen ja rutistettuaan viisi, kuusi tuhrausta, seuraava kirje, muodottomin kirjaimin, jotka heiluivat mikä minnekin päin, ja lausein, jotka olivat täynnä oikeinkirjoitusvirheitä:

"Minun sieluni! kuinka tohdit sinä puhua kiitollisuudesta, vaikka minä pidän sinusta? Enkö ole sinulle sanonut, miten surullinen ja yksin minä olin ennenkuin sinut tunsin? Sinun ystävyytesi on minun kallein omaisuuteni. Eilen minä olin onnellinen, onnellinen ensi kertaa elämässäni. Minä itken ilosta lukiessani kirjettäsi. Niin, älä epäilekään sitä, ystäväni, Sallima on meidät yhdistänyt toisiimme; se tahtoo meitä ystäviksi, tekemään suuria tekoja. Ystävät! Mikä suloinen sana. Onko mahdollista, että minä viimeinkin olen löytänyt ystävän? Oi, sinä et hyljää minua? Sinä olet minulle uskollinen? Aina! Aina!... Kuinka suurenmoista on varttua yhdessä, tehdä työtä yhdessä, pitää kaikki yhteisenä, minä antaen sinulle musiikki-päähänpistoni, kaikki nuo kummalliset asiat, joita vilisee aivoissani, ja sinä älysi ja hämmästyttävän oppisi! Miten paljon sinä tunnetkaan asioita! Minä en ole koskaan tavannut miestä, joka on niin älykäs kuin sinä. Joskus minä olen suorastaan rauhaton: minusta tuntuu niinkuin minä en ansaitseisi sinun ystävyyttäsi. Sinä olet niin hieno ja niin täydellinen, ja minä olen siitä sinulle kiitollinen, että rakastat sellaista kömpelöä olentoa kuin minä!... Mutta ei, kuten äsken sinulle sanoin, en saa puhua kiitollisuudesta. Ystävyydessä ei ole hyväntekijöitä eikä velkapäitä. Hyväntekeväisyyttä minä en huolisi! Me olemme yhdenvertaisia, koska rakastamme toisiamme. Minä haluan niin kovasti sinua tavata! En tule noutamaan sinua kotoasi, koska et sitä tahdo, -- vaikka minä en, totta puhuakseni, ymmärrä sellaista varovaisuutta, -- mutta sinä olet älykkäämpi, sinä olet varmaan oikeassa...

Yksi ainoa huomautus: älä puhu enää koskaan rahoista. Minä vihaan rahaa: sekä sitä sanaa että itse käsitettä. Vaikka minä en olekaan rikas, niin aina minulla on tarpeeksi tarjotakseni ystävälle; ja minun iloni on antaa hänelle kaikki, mitä minulla on. Etkö sinäkin ole sellainen? Ja jos minä tarvitseisin, etkö sinä olisi ensimäinen antamaan minulle kaiken, mitä omistat? -- Mutta sitä ei koskaan tarvita! Minulla on lujat kourat ja kova kallo, ja minä jaksan aina ansaita leipäni. -- Sunnuntaina siis! -- Hyvä Jumala! Kokonainen viikko näkemättä sinua! Ja kaksi päivää sitten en minä sinua tuntenut! Kuinka olen minä voinut elää niin kauan ilman sinua?

_Tahtipuikko_ koetteli kyllä hiukan murahdella. Mutta älä välitä siitä sen enempää kuin minäkään! Mitä minä muista huolin? Minä halveksin, mitä he minusta ajattelevat. Ainoastaan sinä olet minulle tärkeä. Rakasta minua, ystäväni, rakasta niinkuin minä sinua! En voi ilmaista, miten paljon sinusta pidän! Minä olen sinun, sinun, sinun, kynnestä silmäterään saakka. Sinun ainainen ystäväsi

Christophe".

Christophea kalvoi koko loppuviikon odotuksen tuska. Hän ei kulkenut suoraan tavallisia katujaan, vaan käveli pitkiä kiertoteitä samoillen Oton kotitalon ympärillä, -- ei suinkaan toivossa nähdä häntä itseään; mutta jo sen talonkin näkeminen sai hänet kalpenemaan ja punastumaan mielenliikutuksesta. Torstaina ei hän enää jaksanut, vaan lähetti uuden kirjeen, joka oli vielä haltioituneempi kuin ensimäinen. Otto vastasi siihen tunteellisesti.

Viimein koitti sunnuntai, ja Otto tuli täsmälleen yhtymäpaikalle. Mutta Christophe oli ollut siellä jo lähes tunnin, kuljeksien puistonkäytävällä kiihkeän odotuksen vaivoissa. Hän alkoi jo tulla levottomaksi, kun ei nähnyt Oton saapuvan. Hän vapisi, kun ajatteli, että Otto oli voinut sairastua; sillä se ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että Otto olisi voinut syödä sanansa; hän supisi hiljaa: "Jumala, Jumala, anna hänen tulla!" Ja hän iski kepillään käytävällä pieniä kiviä ja päätteli, että jos hän ei kolme kertaa perätysten osaisi kiveen, niin Otto ei tulisi, mutta jos hän saisi sattumaan, niin Otto ilmestyisi aivan kohta. Ja niin huolellisesti kuin hän tekikin tuon helpon kokeen, löi hän harhaan kolme kertaa; kunnes hän huomasi Oton tulevan, rauhallisin ja vakavin askelin: sillä Otto oli aina arvokas, vaikka olisi ollut kuinka liikutettu. Christophe juoksi häntä vastaan ja sanoi hänelle kurkku kuivana hyvää päivää; Otto vastasi: hyvää päivää; ja sitten eivät he löytäneet enää mitään puhumista, paitsi, että ilma oli hyvin kaunis ja että kello oli viisi minuuttia yli kymmenen tai ehkä kuusi, ehkäpä kymmenenkin yli, sillä linnan tornikello jätätti aina.

He menivät asemalle ja matkustivat junalla eräälle läheiselle pysäkille, jonne kaupunkilaiset usein tekivät huviretkiä. Matkalla eivät he saaneet suustaan tuskin kymmentä sanaa. He koettivat täyttää tyhjyyttä paljonpuhuvilla katseilla: se ei onnistunut sen paremmin. Vaikka he tahtoivat kovasti sanoa toisilleen, millaisia ystäviä he olivat, niin heidän silmänsä eivät puhuneet mitään, he näyttelivät pelkkää ilveilyä. Christophe huomasi sen ja häpesi. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen ei onnistunut ilmaista, ei edes tuntea kaikkea sitä, mikä oli hetki ennen täyttänyt hänen sydämensä. Otto ei ajatellut niin tarkoin tätä kieroutta, sillä hän ei ollut niin rehellinen kuin Christophe ja kunnioitti itseään itsearvosteluissa; mutta hänkin tunsi samanlaista pettymystä. Totuus oli se, että nuo lapset olivat viime viikon aikana ja toisistaan erossa kiihdyttäneet tunteensa sellaiseen diapasoniin, että heidän oli nyt mahdotonta pitää niitä todellisuuden rajoissa ja että ensimäinen vaikutus heidän jälleen kohdatessaan oli ehdottomasti pettymys: täytyi tinkiä entisestä. Mutta siihen oli heidän kummankin vaikea tyytyä.

He samoilivat kaiken päivää maalla saamatta karistetuksi pois raskasta tunnelmaa, joka heitä vaivasi. Sattui olemaan juhlapäivä: ravintolat ja metsät olivat täynnä kävelijöitä, -- pikkuporvarien perheitä, jotka hälisivät ja söivät joka paikassa. Se lisäsi vielä heidän pahaa tuultaan; he kuvittelivat, että nuo ihmiset häiritsivät nyt heitä pääsemästä ensimäisen yhteisen matkan eheään tunnelmaan. Kuitenkin puhelivat he jo keskenään, koettaen kaikin voimin keksiä pakinan aiheita ja peljäten kumpikin huomaavansa, ettei heillä ollut mitään sanottavaa. Otto esitelmöi koko kouluoppinsa. Christophe ryhtyi laajasti selittelemään musiikkikappaleiden ja viulunsoiton tekniikkaa. He kiusasivat toisiaan ikävillä asioilla; heitä kiusasi itseäänkin, kun he kuulivat omia sanojaan. Ja he puhuivat yhä vaan, peljäten keskeytystä, sillä silloin alkoi ammottaa heti jäätävän hiljaisuuden kuilu. Ottoa melkein itketti; ja Christophe oli vähällä jättää hänet oman onnensa nojaan ja juosta matkaansa, niin häpeissään ja kyllästynyt hän oli.

Vasta tunti ennenkuin heidän piti lähteä takaisin junalle, he lämpenivät. Kaukana metsästä kuului koiran haukuntaa; se ajoi siellä itsekseen otusta. Christophe ehdotti, että he asettuisivat lymypaikkaan ja koettaisivat nähdä metsänriistaa. He painautuivat nopeasti pensaikkoon. Koira loittoni ja lähestyi jälleen. He siirtyivät oikealle, sitten vasemmalle, he hiipivät eteenpäin, tulivat jälleen entiseen paikkaan. Haukku muuttui kovemmaksi; koiran ääni tuntui aivan kuin tikahtuvan verenhimoiseen kiihkoonsa; nyt se tuli heitä kohti. Christophe ja Otto makasivat kuivilla lehdillä erään polun vieressä ojassa; he odottivat, tuskin tohtien hengittää. Haukunta vaikeni; koira oli eksynyt jäljiltä; he kuulivat sen vielä kerran uikahtavan; sitten vallitsi metsässä syvä hiljaisuus. Ei ääntä: ainoastaan miljoonain lentäväin olentojen salaperäistä kihinää, hyönteisten ja matojen, jotka lepäämättä kaluavat ja hävittävät metsää, -- kuoleman säännöllistä hengitystä, joka ei koskaan pysähdy. Pojat kuuntelivat, he eivät hievahtaneetkaan.

Juuri hetkellä, jolloin he aikoivat nousta ylös ja sanoivat allapäin: "Nyt se loppui. Se ei tule tänne", -- pujahti pieni jänis esiin pensaikosta; se tuli suoraan heitä kohti: he näkivät yhtaikaa sen ja päästivät riemunkirkaisun. Jänis ponnahti korkealle ilmaan ja loikkasi syrjään: he näkivät sen putkahtavan vesakkoon perä pystyssä; kahisevain lehväin aukko ummistui jälleen aivan kuin vako vedessä. Vaikka he olivat harmissaan, että olivat huutaneet, niin tämä seikkailu teki heidät iloisiksi. He nauroivat makeasti, muistellessaan jäniksen hullunkurista loikkausta, ja Christophe ryhtyi sitä kömpelön hassusti matkimaan. Otto samoin. Sitten he loikkivat toistensa perästä. Otto oli jänis, ja Christer he oli koira; he syöksyivät pitkin metsää ja ahoja, tunkivat puhki pensaikkojen ja hyppivät yli ojain. Muuan talonpoika karjui heille, että he sotkivat hänen ruispeltoaan; mutta he eivät pysähtyneet edes kuuntelemaan. Christophe matki koiran käheää haukkumista niin mainiosti, että Otto oli haljeta naurusta. Viimein he kierivät syrjällään alas erästä mäenvierua ja kiljuivat kuin hullut. Kun he eivät enää saaneet ääntä kurkustaan, nousivat he istumaan ja katselivat toisiaan naurussa silmin. Nyt olivat he aivan onnellisia ja tyytyväisiä itseensä. Se johtui siitä, etteivät he koetelleet näytellä sankari-ystävyksiä; he olivat vilpittömästi sitä, mitä olivat: kaksi lasta.

He palasivat asemalle käsikoukkua ja rallatellen jotain, jossa ei ollut mitään järkeä. Kaupunkiin lähdettäessä tuntui asia heistä kuitenkin vaativan entiseen juhlallisuuteen palaamista; ja erääseen puuhun metsänlaidassa leikkasivat he nyt nimikirjaimensa, kietoen ne yhdeksi kuvioksi. Mutta heidän hyvätuulensa voitti kuitenkin jo keinotekoiset tunteet; ja junassa kotimatkalla purskahtivat he nauruun aina, kun katsahtivat toisiinsa. He erosivat vakuutettuina, että he olivat viettäneet "valtavan ihastuttavan päivän" (_kolossal entzückend_); ja tämä tieto vakaantui yhä, kun he jäivät kumpikin yksikseen.

He jatkoivat teennäistä haaveiden rakenteluaan, kärsivällisemmin ja kekseliäämmin kuin mehiläiset kennojensa, sillä muutamista vähäisistä muistonsiruista he saivat sommitelluksi ihmeellisen kuvan itsestään ja ystävyydestään. Viikon ihannoivat he aina toisiaan, ja tapasivat sitten sunnuntaisin; ja vaikka heidän kuvitelmansa eivät silloin suinkaan sopineet todellisuuteen, tottuivat he olemaan sitä huomaamatta ja muodostivat asiat omain toivomustensa mukaisiksi.

He ylvästelivät oikein, että olivat ystäviä. Luonteiden vastakkaiset piirteetkin lähensivät heitä toisiinsa. Christophe ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista kuin Otto. Hänen sirot kätensä, hieno tukkansa, hänen hohtava hipiänsä, arat sanansa ja kohtelias käytöksensä ja kovin huolestettu asunsa hurmasivat häntä. Oton jälleen oli saanut valtaansa Christophen ylitsekuohuva voima ja riippumattomuus. Kun Otto oli perinnäisesti tottunut kunnioittamaan suorastaan uskonnollisesti kaikkea auktoriteettia, niin hän nautti pelonsekaisesti toverin seurasta, joka halveksi luonnostaan kaikkia sopivia sääntöjä. Hän tunsi hekumallista pelon pöyristystä, kun kuuli Christophen pilkkailevan kaupungin arvohenkilöitä, jopa matkivan hävyttömästi itse suurherttuaakin. Christophe huomasi pian, mikä lumovoima hänellä oli ystäväänsä; ja hänen hyökkäilyintonsa tuli silloin kahta suuremmaksi; hän kaiveli nyt kuin oikea vallankumouksellinen pois perustaa kaikkien yhteiskunnallisten tapojen ja valtiollisten lakien alta. Otto kuunteli tyrmistyneenä ja hurmautuneena; hän koetti arasti virittää äänensä samaan sointuun; mutta hän katsoi tarkoin ympärilleen, ettei silloin ollut ketään hänen sanojaan kuulemassa.

Christophe ei koskaan yhteisillä samoiluilla jättänyt hyppäämättä minkään aituuksen ylitse, jos näki sen edessä taulun, joka kielsi sitä tekemästä; tahi hän sieppasi hedelmiä puutarhoista, omistajien muureille kiipeillen. Otto oli alinomaisessa huolessa, että heidät saataisiin kiinni; mutta tämä jännitys viehätti häntä kovasti; ja kun hän illalla tuli kotiin, oli hän mielestään koko sankari. Hän ihaili pelokkaasti Christophea. Hänen tottelemisvaistonsa oli tyydytetty tuossa ystävyyssuhteessa, jossa häneltä ei vaadittu muuta kuin taipumista toisen tahtoon. Koskaan ei Christophe tuottanut hänelle vaivaa vaatimalla häntä tekemään mitään päätöstä: hän määräsi itse kaikki, julisti, miten päivä oli vietettävä, jopa miten koko elämä oli järjestettävä, sommitellen Oton niinkuin omankin tulevaisuutensa suunnitelmia sillä tavoin, ettei niistä ollut väittelemistä. Otto myöntyi kaikkeen, vaikka hän joskus hiukan närkästyikin, kun kuuli Christophen jo hallitsevan hänen koko omaisuuttaan ja rakentavan sillä kerran teatterin oman, uuden keksintönsä mukaan. Mutta hän ei inttänyt vastaan, sillä hän oli vakuutettu Christophen sanoista, nimittäin, ettei herra _Commerzienrath_ Oscar Dienerin kasaamia rahoja voitu käyttää parempaan tarkoitukseen. Christophe ei aavistanut, että hän pakotti Ottoa omaan tahtoonsa; hän oli luonnostaan despootti eikä voinut kuvitellakaan ystävän saattavan olla toista mieltä kuin hän. Jos Otto olisi lausunut hänelle jonkin hänen omista mielipiteistään eroavan toivomuksen, ei hän olisi epäröinyt uhrata hänelle mielitekojaan. Hän olisi ollut valmis uhraamaan paljon enemmänkin. Hän paloi halusta kärsiä jotakin hänen puolestaan. Hän toivoi kiihkeästi tilaisuutta, joka panisi hänen ystävyytensä kokeeseen. Hän haaveili, että kävelyretkellä tulisi jokin vaara, johon hän saisi heittäytyä Ottoa puolustaakseen. Hän olisi kuollut ilolla Oton puolesta. Nyt vaali hän rauhattoman huolellisesti häntä, hän ojensi hänelle kätensä pahoissa kulkukohdissa, aivan kuin pikku tytölle, hän pelkäsi, että Otto väsyisi, että hänen olisi kuuma tai vilu; hän riisui takkinsa ja kietoi sen hänen hartioilleen, kun he istahtivat puun alle; hän kantoi hänen päällysnuttuaan, kun he kävelivät; hän olisi kannellut vaikka häntä itseään. Hän seurasi häntä aina ihailevin silmin niinkuin rakastunut. Ja totta sanoen hän olikin rakastunut.

Sitä hän ei tiennyt, sillä hän ei tuntenut vielä, mitä rakkaus on. Mutta joskus, kun he olivat yhdessä, valtasi hänet merkillinen ahdistus, -- samanlainen, jota hän oli kokenut ensimäisenä ystävyyden päivänä kuusikossa; -- ja veri kohosi hänen kasvoilleen ja sai hänen poskensa hehkumaan punaisina. Häntä peloitti jokin. Aivankuin vaistosta erosivat lapset silloin arasti toisistaan, karttoivat toisiaan, toinen jäi matkalla jäljelle tai kiiruhti kovemmin; he olivat muka hyvin innoissaan etsivinään muuramia vesakoista tien varrelta; eivätkä he tienneet, miksi he olivat rauhattomia.

Mutta varsinkin kirjeissä kohosivat nuo tunteet huippuunsa. Silloin eivät tosiasiat riidelleet niitä vastaan eikä mikään häirinnyt heidän kuvitelmiaan tai saanut heitä hämilleen. He kirjoittivat nyt toisilleen kaksi kertaa viikossa, intohimoisen lyyrillisellä tyylillä. He tuskin mainitsivatkaan todellisia tapahtumia tai tavallisia pikkuasioita. He pohtivat ankaria, aatteellisia kysymyksiä, ilmestyskirjan sävyllä, joka vaihteli ilman väliasteita hurmauksesta äärimmäiseen epätoivoon. He kutsuivat toisiaan puhuttelusanoilla: "minun ainoani, minun toivoni, minun rakastettuni, minun oikea itseni". He käyttelivät hirvittävän ahkerasti sanaa: "sielu". He kuvailivat traagillisilla väreillä sallimainsa synkeyttä, ja koettivat kaikin mokomin heittää ystävänsä elämään kumpikin oman kohtalonsa varjoa.

-- Minua kiduttaa, rakkaani, tuska, jota sinulle tuotan, kirjoitti Christophe. Minä en voi kestää sitä, että sinä kärsit: _se ei saa tapahtua, minä en sitä tahdo!_ (Hän veti näiden sanain alle niin lujan viivan, että paperi puhkesi.) Jos sinä kärsit, mistä saan voimaa jaksaakseni elää: minä en löydä onnea muualta kuin sinussa. Oh, ole vaan onnellinen! Kaiken pahan otan minä ilomielin osalleni! Ajattele minua! Rakasta minua! Minä tunnen ääretöntä halua saada rakkautta. Sinun rakkaudestasi henkii minuun lämmin, joka tekee minut eläväksi. Jos tietäisit, kuinka minä värisen vilusta! Minun sydämessäni asuu talvi ja viiltävä viima. Minä syleilen sinun sieluasi.

-- Minun ajatukseni suutelee sinun sieluasi, vastasi Otto.

-- Minä otan sinun pääsi käsieni väliin, kirjoitti siihen jälleen Christophe; ja sitä, mitä en ole tehnyt enkä tee huulillani, teen koko olemuksellani: minä syleilen sinua niinkuin rakastan. Ajattele itse, missä määrin!

Otto oli epäilevittään:

-- Rakastatko minua yhtä paljon kuin minä sinua?

-- Oh, Jumalani! huudahti Christophe. En yhtä paljon, vaan kymmenen, vaan sata, tuhat kertaa enemmän! Kuinka on se mahdollista! Etkö sitä tunne? Mitä minun on tehtävä, että saisin sinun sydämesi hereille?

-- Miten ihana meidän ystävyytemme on, huokaisi Otto. Onko sille ollut historiassa koskaan vertaa? Se on suloista ja raikasta kuin uni. Oi, ettei se koskaan loppuisi! Voi, jos sinä lakkaisit minua rakastamasta!

-- Miten sinä olet typerä, ystäväni, vastasi Christophe. Anteeksi, mutta sinun pelkurimaisuutesi vihastuttaa minua. Kuinka voit kysyäkään, lakkaisinko minä sinua rakastamasta! Elää on minulle rakastaa sinua. Kuolema ei voi mitään minun rakkauttani vastaan. Sinä itsekään et voisi mitään sille, jos tahtoisit sen hävittää. Jos pettäisit minut, jos raatelisit rikki sydämeni, niin minä kuolisin siunaten rakkautta, jota tuntemaan olet minut auttanut. Ole siis kerta kaikkiaan rauhallinen, äläkä tuota minulle suruja niin arkamaisella pelolla!

Mutta viikko sen jälkeen kirjoitti itse Christophe:

-- Kolmeen kokonaiseen päivään en ole saanut sanaa sinun suustasi. Minä vapisen. Unohdatko sinä minut? Vereni jäätyy sitä ajatellessani... Niin, aivan varmaan!... Eräänä päivänä äskettäin huomasin sinussa kylmyyttä minua kohtaan. Sinä et pidä enää minusta! Sinä aiot minut jättää!... Kuule minua! Jos sinä unohdat minut, jos petät minut, minä, minä tapan sinut niinkuin koiran!

-- Sinä loukkaat minua, oi sydämeni, vaikerteli Otto. Sinä pakotat minut kyynelöimään. Minä en sitä kohtelua ansaitse. Mutta sinä voit tehdä mitä tahansa. Sinä olet saanut minuun sellaisen vallan, että vaikka sinä murskaisit minun sieluni, niin joka siru eläisi yhä rakastaakseen sinua!

-- Taivaan vallat! huudahti Christophe. Minä olen kiduttanut ystäväni itkemään!... Sadattele minua! Lyö minua! Tallaa minua jalkoihisi! Minä olen raukka! Minä en ansaitse sinun rakkauttasi.

Heillä oli oma keskinäinen tapansa piirtää kirjekuoreen toistensa osoitteet ja asettaa postimerkit: vinosti kuoren alakulmaan, oikealle puolelle; siten saivat he nämä kirjeensä jollakin tavoin erilaisiksi kuin muut, joita heidän täytyi lähettää toisille, tavallisille henkilöille. Ja moiset lapselliset salaperäiset temput olivat heistä suloisia kuin rakkauden hellimmät mysteeriot.