Part 4

Niin kävi myöskin Christophen. Keskellä orjuuttaan tuli hän täysin tietoiseksi vapauden arvosta; eikä hän hukannut kalliita minutteja hyödyttömiin tekoihin tai sanoihin. Hänen luontaista taipumustaan kirjoittaa rajattoman laajasti, noudattaen kaikkia rehellisen, mutta valintakykyä omistamattoman sielun oikkuja, oikaisi nyt pakko ajatella ja toimia mahdollisimman paljon niin lyhyessä aikaa kuin suinkin. Millään seikalla ei ollut syvempää vaikutusta hänen taiteelliseen ja moraaliseen kehitykseensä: ei opettajain neuvoilla eikä mestariteosten esimerkillä. Hän tottui näinä vuosina, jolloin luonne muodostui, pitämään musiikkia erikoisena, täsmällisenä kielenä, jossa jok'ainoalla nuotilla on varma merkityksensä; ja samalla alkoi hän suorastaan vihata säveltäjiä, jotka puhuvat, vaikkei heillä ole mitään sanottavaa.

Kuitenkaan eivät sävellykset, joita hän siihen aikaan kirjoitti, vielä läheskään ilmaisseet täydellisesti häntä itseään, sillä hän ei ollut vielä täydellisesti löytänyt itseään. Hän etsi minuuttaan keskeltä perittyjen tunteiden sekavaa joukkoa, jotka kasvatus määrää lapselle aivankuin toiseksi luonteeksi. Hänellä oli ainoastaan hämärä aavistus oikeasta olemuksestaan; sillä hän ei ollut vielä kokenut nuoruuden intohimoja, jotka vapauttavat persoonallisuuden lainavaatteista, niinkuin ukkosen jyrähdys puhdistaa taivaan usvista. Hämärät ja voimakkaat aavistukset sekaantuivat hänessä vierailta saatuihin vaistomaisiin vaikutelmiin, joista hän ei voinut vapautua. Hän oli harmissaan tällaisesta valheellisuudesta. Hän oli lohduton, kun näki, miten paljon kehnompi hänen kirjoittamansa oli hänen ajatustaan. Hän epäili katkerasti itseään. Mutta hän ei voinut taipua näin noloon tappioon; hän raivosi ainaisessa halussa tehdä jotain parempaa, säveltää jotain oikeaa. Aina hän kärsi haaksirikon. Saatuaan kirjoittaessaan nauttia tuokion häikäisevistä kuvista, hän pian huomasi, ettei kirjoitetulla ollut mitään arvoa; hän repi sen rikki, hän poltti kaikki, mitä sai aikaan. Ja häpeänsä päällisiksi täytyi hänen nähdä viralliset sävellyksensä, hänen töistään kaikkein ala-arvoisimmat, säilytettyinä, voimatta niitä tuhota, -- konsertti: _Kuninkaallinen Kotka_, sepitetty ruhtinaan syntymäpäiviksi, -- ja kantaatti: _Pallaan Hymen_, kirjoitettu prinsessa Adelaiden hääjuhliin, -- julkaistuina kalliissa asussa, loistopainoksina, jotka ikuistivat hänen typeryytensä seuraaviin vuosisatoihin, -- sillä seuraaviin vuosisatoihin hän uskoi. -- Ja niinpä hän suorastaan itki alennustilaansa.

Kuumeisia vuosia! Ei lepoa, ei rauhan hetkeä. Ei mitään ajanrattoa keskellä mieletöntä työtä. Ei leikkejä, ei ystäviä. Kuinka hänellä sellaisia olisi ollut? Iltapäivin, jolloin muut lapset olivat huvittelemassa, istui pikku Christophe tarkasta työstä ryppyisin otsin orkesterissa nuottitelineidensä ääressä, tomuisessa ja huonosti valaistussa teatterisalissa. Ja illoin, kun toiset lapset olivat jo nukkumassa, oli hän yhä vielä siellä, herpautuneena tuolillaan ja nääntymäisillään väsymyksestä.

Veljesten välit eivät olleet tuttavalliset. Nuorin, Ernest, oli kaksitoista-vuotias: hän oli pieni vetelehtijä, julkea ja paheisiin taipuva, joka vietti päivänsä toisten samanlaisten vintiöiden seurassa ja oli heidän parissaan oppinut paitsi huonoa käytöstä myöskin epäilyttäviä pahoja tapoja; niitä ei kunniallinen Christophe ollut voinut edes aavistaakaan, ja hän suorastaan kauhistui, kun hän eräänä päivänä ne huomasi. Toinen, Rudolf, joka oli Theodor-enon suosikki, aikoi kauppa-alalle. Hän oli järjestystä rakastava ja rauhallinen, mutta salavihainen; hän luuli olevansa paljon parempi Christophea eikä hyväksynyt hänen isäntävaltaansa talossa, vaikka hänestä oli varsin luonnollista syödä hänen leipäänsä. Hän oli yhtynyt Theodorin ja Melchiorin kaunaan Christophea kohtaan ja levitteli heidän pilkallisia juorujaan. Kumpikaan toisista pojista ei pitänyt musiikista; ja Rudolf oli sitä suorastaan halveksivinaan, kuten enokin, jota hän aina matki. Christophe käsitti tehtävänsä perheenpäänä vakavasti; pikku pojat olivat koettaneet hänen valvonnastaan ja kehoituksistaan kiusautuneina ruveta niskuroimaan; mutta Christophen nyrkit olivat lujat ja tietoisuus hänen oikeudestaan vahva, ja niinpä pakotti hän heidät pysymään aisoissaan. Ja kuitenkin tekivät he hänelle mitä tahtoivat, he käyttivät väärin hänen herkkäuskoisuuttaan, virittivät hänelle loukkuja, joihin hän aina lankesi; he kiristivät häneltä viekastellen rahaa, valehtelivat häikäilemättä ja pilkkasivat häntä selän takana. Lempeäluonteinen Christophe antoi aina puijata itseään; hänellä oli niin suuri hellyyden tarve, että yksi ainoa kaunis sana riitti hänet lepyttämään. Hän olisi antanut heille kaikki anteeksi, jos olisi saanut heiltä rakkautta. Mutta Christophen luottamus sai julman iskun, kun hän kerran kuuli heidän nauravan hänen tyhmyydelleen, tekeydyttyään ensin rakkaiksi ja saatuaan Christophen heltymään kyyneliin saakka: sellaisella kujeella veivät he häneltä hänen kultakellonsa, ruhtinaan lahjan, jota he nyt kärkkyivät. Christophe halveksi heitä, ja kuitenkin hän antoi pettää edelleen itseään, niin vastustamaton halu hänellä oli uskoa toisista hyvää ja rakastaa. Hän tiesi sen kyllä, hän raivosi omaa luontoaan vastaan, ja löylytti kunnollisesti veljiään, kun huomasi, että he taas kerran olivat vehkeilleet hänen kustannuksellaan. Se ei kuitenkaan estänyt häntä nielemästä kohta uudestaan syöttiä, jonka he suvaitsivat hänelle heittää.

Mutta vieläkin katkerampi kärsimys odotti häntä. Rehellisyyttä harrastavain naapurien suusta hän kuuli, että hänen isänsä panetteli häntä. Pöyhkeiltyään poikansa menestyksellä ja kerskuttuaan sillä kaikkialla, oli Melchior nyt kyllin häpeällinen kadehtiakseen Christophea, ja koetti siis halventaa häntä. Se oli niin raukkamaista, että se suorastaan itketti. Poika ei saattanut enää halveksimisesta muuta kuin kohauttaa hartioitaan; siitähän ei voinut edes vihastuakaan; sillä isä oli syyntakeeton teostaan ja katkeroitunut omasta kohtalostaan. Christophe ei virkkanut mitään; hän pelkäsi sanovansa liian tuimat sanat, jos olisi puhunut. Mutta hänen sydämensä oli tuskan murtama.

Surulliset olivat hänen hetkensä, perheen istuessa illalla aterialla, lampun ympärillä, tahraisella liinalla peitetyn pöydän ääressä, hetket, jolloin hänen täytyi kuunnella toisten joutavaa lorua ja heidän leukainsa maiskutusta, noiden olentojen, joita hän halveksi, joita hän surkutteli ja sittenkin rakasti! Ainoastaan äiti-parkaan tunsi Christophe olevansa yhdistetty keskinäisen hellyyden siteillä. Mutta Louisa ahersi päivät päästään työssä niinkuin hänkin, ja illalla oli hän väsymyksestä aivan sammunut; hän ei puhunut melkein mitään, ja aterian jälkeen hän nukkui tuolilleen sukkia parsiessaan. Sitäpaitsi hän oli niin hyvä, ettei näyttänyt voivan luokitella tunteitaan ja jakaa niitä eri tavalla kullekin heistä, miehelleen ja kolmelle pojalleen; hän rakasti heitä kaikkia yhtä suuresti. Christophe ei löytänyt hänessä sitä uskottua, jota hän olisi min kipeästi kaivannut.

Niinpä sulkeutuikin hän itseensä. Hän oli vaiti kokonaisia päiviä yhtä mittaa, täyttäen yksitoikkoisen ja vaivaloisen velvollisuutensa ikäänkuin äänettömällä raivolla. Sellainen elämäntapa oli vaarallinen varsinkin murros-iässä olevalle lapselle, jolloin ruumiinrakenne on arkatuntoinen ja altis monenmoisille vahingoille ja saattaa vääristyä koko elämän ajaksi. Christophen terveys kärsi siitä ankarasti. Hän oli saanut suvultaan perinnöksi vahvan luurakenteen, oivat lihakset ja puhtaan veren. Mutta tuo voimakas ruumis näytti ainoastaan antavan tuskalle sen enemmän kalvamista, kun luonnottomat ponnistukset ja liian varhaiset huolet olivat kerran avanneet sille tien, josta se voi murtautua sisään. Jo sangen aikaisin huomattiin hänessä vakavia hermohäiriöitä. Pienenä poikana hän pyörtyi ja sai suonenveto- ja oksennus-kohtauksia, jos hänelle tuli jokin mielipaha. Seitsemän, kahdeksan vuoden ikäisenä, aikana, jolloin hän antoi ensimäisen konserttinsa, nukkui hän hyvin huonosti: hän puhui, huusi, nauroi, itki unissaan; ja tämä sairaaloinen taipumus uudistui joka kerta, kun hänen elämässään tapahtui jotain jännittävää. Sitäpaitsi kärsi hän julmaa päänsärkyä, joka oli milloin kuin vihlaisevia kipuja niskassa ja ohimoissa, milloin ikäänkuin lyijyinen lakki aivojen ympärillä. Hänen silmiänsä pakotti: joskus pisti niihin niinkuin olisivat neulat lävistäneet hänen silmäkolonsa; ja joskus hän sokaistui niin, ettei voinut lukea; hänen täytyi keskeyttää työnsä muutamaksi minutiksi. Riittämätön, epäterveellinen ravinto ja ateriain epäsäännöllinen aika turmelivat hänen oivallisen vatsansa. Häntä kiusasivat kivut sisälmyksissä ja katarri vei hänen voimiaan. Mutta mikään ei tuottanut hänelle suurempia tuskia kuin sydän: se toimi mielettömän epäsäännöllisesti; millein hyppi se myrskyisessä tahdissa hänen rinnassaan, niin että tuntui kuin se olisi ollut halkeamaisillaan, milloin se tuskin tykki, kuin se olisi aikonut pysähtyä. Öisin oli lapsen ruumiinlämpö peloittavain vaihtelujen alainen; se muuttui täydellisestä kuumetilasta ilman väliasteita anemian kaltaiseksi. Hänen jäseniään poltti, hän tärisi vilusta, hänet valtasi ahdistus, hänen kurkkuaan tukehutti, hänelle nousi kaulaan ikäänkuin pallo, joka esti häntä hengittämästä. -- Luonnollisesti kärsi hänen mielikuvituksensa siitä: hän ei uskaltanut kertoa läheisilleen kaikkea, mitä hän pelkäsi; mutta hän tarkkasi vaivojaan lakkaamatta ja niin juurta jaksain, että se vain lisäsi kärsimyksiä ja loi uusia. Hän uskoi sairastavansa kaikkia tauteja, yhtä toisensa jälkeen; hän luuli tulevansa sokeaksi; ja kun hän sai usein kulkiessaan pyörtymiskohtauksia, niin hän pelkäsi kaatuvansa joskus kuolleena maahan. -- Aina tuo kauhea kammo, että hänen kehityksensä keskeytyisi puoliväliin, että hän kuolisi ennen aikaansa, kiusasi, ahdisti ja kannusti häntä samalla kertaa. Ah, jos hänen täytyisi kuolla, niin ei toki vielä, ei ennenkuin hän oli voittanut!...

Voitto... kas siinä se ajatus, joka ei lakkaa häntä polttamasta, vaikka hän tuskin sitä ajattelee; joka pitää häntä yllä koko tässä hänen elämänsä äitelyydessä, väsymyksessä, keko sen löyhkävässä suossa! Se on hämärä ja valtava aavistus, mikä hänestä kerran tulee ja mikä hän jo on!... Mitä hän sitten on? Kivuloinen ja hermostunut lapsiko, joka soittaa viulua orkesterissa ja kirjoittaa keskinkertaisia konsertteja? -- Ei, Hän on paljoa enempää kuin se lapsi. Se, mitä nähdään, on ainoastaan kotelo, yhden päivän ilmiö. Se ei ole hänen olemuksensa. Ei ole minkäänlaista yhteyttä hänen olemuksensa ja hänen kasvojensa ja ajatustensa nykyisen muodon välillä. Hän tietää sen kyllä hyvin. Jos hän katselee itseään kuvastimesta, ei hän tunne itseään. Tuo leveä ja punainen naama, pörhöttävät kulmakarvat, pienet, kuopistaan kiiltävät silmät, tuo tökerö, paksupäinen nenä ja leveät sieraimet, laajat leukaluut, jörö suu, koko tuo ruma ja jokapäiväinen naamio on vieras hänen totiselle olemukselleen. Hän ei tunne itseään edes omissa teoksissaan. Hän arvostelee itseään, hän tietää, miten joutavaa kaikki se on, mitä hän on luonut, kaikki, mitä hän nykyään on. Ja kuitenkin on hän aivan varma siitä, mikä hänestä kerran tulee ja mitä hän silloin tekee. Hän soimaa usein itseään tuollaisen varmuuden tähden, niinkuin se olisi ainoastaan hänen ylpeytensä luoma valhe; ja hänestä on mieluisaa nöyryyttää silloin itseään, rangaista pilkalla itseään. Mutta se varmuus pitää puolensa, sitä ei voi mikään hävittää. Tekipä hän tai ajatteli mitä tahansa, mikään aatos, mitkään teot, mitkään toimet eivät voi sitä tyydyttää eivätkä kahlia; hän tietää, hänellä on tuo omituinen tunto, että parhain hänessä ei ole se, mitä hän on nykyään, vaan se, mikä hänestä _tulee_, tulee _huomenna_. Hänestä _tulee!_... Hän loimuaa tuota uskoa, hän juopuu sen valon hohteesta! Ah, ettei vaan _tämä_ päivä pysäyttäisi hänen kulkuaan! Kun hän vaan ei kompastuisi johonkin kavalaan ansaan, joita _tämä_ päivä lakkaamatta virittää hänen eteensä!

Niin sysää hän purttansa läpi päivien kuohuvan virran, kääntämättä silmäänsä oikealle tai vasemmalle, seisten horjumatta peräsimessä, katse terävänä, suunnattuna päämaaliin, levon paikkaan, loppukohtaan, jonka hän sielussaan näkee. Orkesterissa, loruavain soittajain joukossa, kotonaan pöydän ääressä omaisten parissa, linnassa, soittaessaan ruhtinaallisten marionettien huviksi, ajattelematta, mitä soittaa, -- aina elää hän tulevaisuudessa, tuossa epävarmassa tulevaisuudessa, jonka yksi ainoa tomuhiukkanen voi ikipäiviksi tuhota, -- ei väliä, -- siinä hän kuitenkin elää!

Hän istuu vanhan pianonsa edessä, ullakkokamarissaan yksin. Ilta hämärtyy. Päivän viimeinen hohde kiiluu nuottivihkoon. Hän kiusaa silmiään lukeakseen viimeiseen valonpilkahdukseen saakka. Kuolleitten suurten sydänten lämpö, joka henkii noilta mykiltä sivuilta, täyttää hänet rakkaudella. Hänen silmiinsä hersyvät kyynelet. Hänestä tuntuu kuin jokin rakas olento seisoisi hänen takanaan, kuin lempeä hengitys hyväilisi hänen poskeaan, kuin kaksi kättä kietoutuisi hänen kaulaansa. Hän kääntyy, hänen selkäänsä karmii. Hän tuntee, hän tietää, ettei hän ole yksin. Häntä rakastava ja rakastettu sielu on siellä, hänen takanaan. Hän vaikeroi, ettei saa sitä käsiinsä. Ja kuitenkin on tuossa katkeruuden varjossa, joka yhtyy hänen haltiotilaansa, salaperäinen suloutensa. Surukin säteilee valoa. Hän ajattelee rakkaita mestareitaan, noita menneitä neroja, joiden sielu elää yhä musiikissa, jonka he olivat aikoinaan eläneet. Rakkaudesta paisuvin sydämin hän ajattelee onnen ylenpalttisuutta, jota nuo kunniakkaat ystävät muinoin mahtoivat nauttia, koskapa heiastus heidän onnestaan on jo näin hehkuva. Hän unelmoi olla sellainen kuin he, säteillä ympärilleen tuota rakkautta, jonka pieninkin pilkahdus valaisee jumalallisella hyväilyllä hänen kurjaa elämäänsä. Olla puolestaan jumala, olla ilon lähde, elämän aurinko!...

Oi, kun hänestä kerran tulee niiden vertainen, joita hän rakastaa, kun hän saavuttaa sen häikäisevän onnen, jota hän haluaa, silloin hän huomaa sen kuvitelmansa...

II.

OTTO

Eräänä sunnuntaina oli Christophen _Musik Direktor_ Tobias Pfeiffer kutsunut hänet luokseen päivälliselle pieneen maataloonsa, joka hänellä oli noin tunnin matkan päässä kaupungista, ja Christophe lähti rheiniläisellä jokilaivalla sille retkelle. Kannella hän istuutui erään ikäisensä nuoren pojan viereen, joka hyvin kohteliaasti antoi hänelle tilaa. Christophe ei sitä seikkaa huomannutkaan. Mutta kun hän hetken päästä tunsi, ettei vierusmies lakannut häntä tarkastelemasta, niin kääntyi hän katselemaan häntä. Poika oli vaaleaverinen, hänen poskensa olivat pyöreät ja punaiset; hänellä oli säntillinen jakaus toisella puolella päätä ja ylähuulessa hienoa parranhaiventa; hän näytti viattomalta kuin suuri nukke, vaikka hän kaikin voimin koetti esiintyä täydellisenä gentlemannina; hänen pukunsa oli erittäin huolestettu: flanellipuku, vaaleat hansikkaat, valkeat vaatekengät, kaulassa vaaleansininen liina; ja kädessä hänellä oli pieni kävelykeppi. Hän katseli syrjästä Christopheen, kääntämättä kuitenkaan päätänsä, niska jäykkänä kuin uteliaalla kukolla; ja kun Christophe puolestaan vilkaisi häneen, niin hän punastui korvia myöten, veti taskustaan sanomalehden ja oli hyvin vakavasti syventyvittään lukemiseen. Mutta joku hetki sen jälkeen syöksyi hän ottamaan maasta Christophen pudonnutta hattua. Christophe oli aivan ällistynyt tästä kohteliaisuudesta ja katseli uudestaan poikasta, joka silloin taas punastui; Christophe kiitti lyhyesti, sillä hän ei pitänyt kohteliaasta hääräilystä ja vihasi muiden huolenpitoa hänestä. Kuitenkin kohtaus pohjaltaan hyväili hänen itserakkauttaan.

Pian hän kuitenkin unohti koko asian; hänen huomionsa kiintyi maisemaan. Pitkään aikaan ei hän ollut päässyt kaupungista; ja niinpä nauttikin hän nyt syvin siemauksin ilmasta, joka leyhähteli hänen kasvoilleen, aaltojen lipinästä laivan kupeissa, veden vapaudesta ja rantojen vaihtelevista näyistä: harmaita ja tasaisia rinteitä, ja tuuheissa ryhmissä piilipuita, jotka kylpivät puolirunkoa myöten vedessä, gootilaisten tornien ja mustaa sauhua tupruttavien tehtaanpiippujen kruunaamia kaupunkeja, vaalean vihreitä viinimäkiä ja vuorenhuippuja, joista kerrottiin kaikenlaisia taruja. Ja kun hän suorastaan huudahteli ihastuksesta, niin uskalsi hänen vierusmiehensä nyt mainita hänelle aralla äänellä joitakin historiallisia seikkoja, jotka koskivat eräitä ohitse meneviä, taitavasti korjattuja ja muratin verhoamia raunioita; nuori herra itse näytti tulleen matkalle juuri niitä katsellakseen. Christophe teki nyt hänelle joukon innostuneita kysymyksiä. Toinen kiiruhti vastaamaan, onnellisena, että sai näyttää tietojaan; ja vastatessaan kääntyi hän aina kohteliaasti Christophen puoleen ja kutsui häntä joka kerran arvonimellä: "Herra _Hof Violinist_".

-- Te tunnette siis minut? kysyi Christophe.

-- Oh, tokihan! vastasi poika, niin lapsellisen ihailevalla äänellä, että Christophen turhamaisuus nautti siitä.

He jatkoivat pakinaansa. Nuori poika oli usein nähnyt Christophen konsertissa; ja hänen mielikuvituksensa oli joutunut kiihkeään liikkeeseen kaikesta, mitä hän oli hänestä kuullut kerrottavan. Tätä ei hän Christophelle sanonut, mutta Christophe tunsi sen, ja hän oli hämmästynyt ja hyvillään. Hän ei ollut tottunut siihen, että häntä puhuteltiin moisella kunnioituksesta liikutetulla äänellä. Hän kyseli matkatoveriltaan edelleen seutujen historiaa, joiden läpi laiva kulki; toinen levitteli nähtäville melkoisen äskettäin hankittuja tietojaan; ja Christophe ihaili hänen oppineisuuttaan. Mutta tämä kaikki oli ainoastaan seurustelun verukkeena; heitä kumpaakin veti toisen puoleen halu tutustua toisiinsa. He eivät uskaltaneet koskea siihen kohtaan. Mutta he palasivat siihen aina kautta rantain, hapuilevilla kysymyksillä. Viimein tekivät he ryhdikkään päätöksen; ja Christophe sai kuulla, että hänen uusi ystävänsä oli "herra Otto Diener", erään rikkaan kaupunkilaiskauppiaan poika. Sitten ilmeni luonnollisestikin, että heillä oli yhteisiä tuttuja, ja viimein heidän kielensä kanta laukesi kokonaan, ja he puhelivat innostuneesti keskenään, kunnes laiva laski sen kaupungin rantaan, jonne Christophe oli matkalla. Myöskin Otto oli menossa sinne. Se sattuma tuntui heistä hämmästyttävältä; ja Christophe ehdotti, että he lähtisivät hiukan yhdessä kävelemään ja katselemaan, hänen päivällisaikaansa odottaessaan. He samosivatkin pian poikki maaseudun. Christophe oli tuttavallisesti pistänyt kätensä Oton kainaloon ja kertoi nyt hänelle suunnitelmiaan, aivan kuin olisi tuntenut hänet pienestä saakka. Hän oli saanut olla niin kovasti ikäistensä lasten seuraa vailla, että hän iloitsi kuvaamattomasti tutustumisestaan tähän nuoreen poikaan, joka oli hyvin kasvatettu, sivistynyt ja häneen mieltynyt. Aika kului, eikä Christophe sitä huomannut. Diener, joka oli ylpeä nuoren muusikon luottamuksesta, ei uskaltanut huomauttaa hänelle, että hänen päivällisaikansa oli jo mennyt. Viimein arveli hän velvollisuudekseen muistuttaa hänelle siitä; mutta Christophe kiipesi paraikaa ylös metsäistä vuoren kuvetta ja vastasi, että ensin heidän täytyy päästä huipulle; ja kun he sinne pääsivät, heittäytyi hän ruohikkoon aivan kuin jäädäkseen sinne koko päiväksi. Neljännestunnin kuluttua kuiskasi Diener jälleen arasti, kun näki, ettei Christophe tuntunut aikovan siitä liikahtaakaan:

-- Entä ne päivällisenne?

Christophe loikoi suoranaan maassa, kädet pään alla, ja vastasi rauhallisesti:

-- Roskaa!

Sitten hän katsoi Ottoon, näki, että hän oli aivan kauhistunut, ja purskahti nauruun:

-- Täällä on liian hyvä olla, selitti hän. Minä en sinne menekään. Odottakoot, jos tahtovat!

Hän kohottausi toiselle syrjälleen:

-- Onko teillä kiire? Eihän, vai mitä? Tiedättekös, mitä meidän pitäisi tehdä? Eikö mennä syömään yhdessä päivällistä? Minä tunnen täällä erään ravintolan.

Diener olisi tahtonut kylläkin tehdä vastaväitteitä, ei silti, että häntä kukaan olisi odottanut, vaan sen tähden, että hänen oli yleensä vaikea päättää mitään näin yhtäkkiä, oli asia minkälainen tahansa: hän oli metoodinen luonne ja halusi valmistautua tarkoin etukäteen kaikkeen. Mutta Christophe oli kysynyt sellaisella äänellä, ettei hän voinut kieltää. Hän antautui siis toisen tahdon valtaan, ja sitten he jälleen pakisivat kaikenlaista.

Ravintolassa raukesi keskustelun into heiltä kummaltakin. Heitä vaivasi molempia vakava kysymys, kumpi heistä tarjoaisi toiselle päivällisen, siksi he vaikenivat; ja molemmista heistä oli kunnianasia se tehdä: Dieneristä siksi, että hän oli rikkaampi, Christophesta jälleen sen tähden, että hän oli köyhempi. He eivät ilmaisseet kumpikaan aikomustaan suoraan; mutta Diener koetti anastaa oikeutensa käskevällä äänellä, jolla hän tilasi ruokalistan. Christophe aavisti hänen tarkoituksensa; ja hän korvasi vahinkonsa valitsemalla kaikkein hienoimpia ruokia; hän tahtoi osoittaa, että hän oli yhtä hyvissä varoissa kuin kuka muu hyvänsä. Ja kun Diener teki uuden yrityksen ja koetti saada puolestaan valita edes viinit, niin musersi Christophe hänet yhdellä ainoalla katseella ja käski tuomaan pullon kalleinta viiniä, mitä ravintolassa oli.

Nyt, kun he istuivat mahtavan aterian ääressä, tulivat he aivan noloiksi. He eivät keksineet enää toisilleen mitään sanomista; he söivät avuttomasti, ja heidän liikkeensä olivat jäykät ja kulmikkaat. He huomasivat yhtäkkiä, että he olivat toisilleen vieraita, ja olivat molemmat varuillaan. He koettivat turhaan saada pakinaa vilkkaammaksi: se lamautui kohta jälleen. Ensimäinen puolituntia oli hirvittävän ikävä. Onneksi teki juhla-ateria pian vaikutuksensa, ja kestailijat katselivat jo toisiinsa luottavammin. Varsinkin Christophe, joka ei ollut tottunut sellaiseen hummaukseen, tuli merkillisen puheliaaksi. Hän kertoi kaikki elämänsä vaikeudet; ja Otto taas tunnusti avomielisesti, ettei hänkään ollut onnellinen. Hän oli heikko ja arka, hänen toverinsa käyttivät hänen ominaisuuksiaan väärin. He pilkkasivat häntä, he eivät antaneet hänelle anteeksi, ettei hän hyväksynyt heidän epähienoja tapojaan, he tekivät hänelle monenmoista ilkeyttä. -- Christophe heristi nyrkkiään ja sanoi, että koettakootpas tehdä hänen ollessaan saapuvilla. -- Myöskään Ottoa eivät hänen omaisensa ymmärtäneet. Christophe tiesi, mikä onnettomuus se oli; ja he heltyivät yhteisistä kovista kohtaloistaan. Dienerin vanhemmat tahtoivat hänestä kauppamiestä, isänsä seuraajaa liikkeessä. Mutta hän itse tahtoi olla runoilija. Ja hänestä tulisi runoilija, vaikka hänen sitten täytyisi paeta synnyinkaupungistaan, kuten Schiller, ja kärsiä kurjuutta. (Muuten: koko isän omaisuus joutuisi hänelle, ja se oli melkoinen.) Otto tunnusti punastuen, että hän oli jo kirjoittanut runoja elämän surullisuudesta; mutta hän ei tahtonut niitä mitenkään lukea Christophelle, vaikka toinen pyyteli hartaasti. Viimein lausui hän niistä pari kolme, pahoin sotkien, niin heltynyt hän oli. Christophesta ne olivat suurenmoisia. He löivät suunnitelmansa yhteen: he aikoivat työskennellä yhdessä; he kirjoittaisivat draamoja, tuollaisia _Liederkreise_-nimisiä sommitelmia. He ihailivat toinen toisiaan. Oton kunnioitusta herätti, paitsi Christophen taiteilijamaine, hänen voimansa ja rohkea puhetapansa. Ja Christopheen vaikutti Oton aistikas ulkoasu, hänen hienot tapansa ja, -- kaikkihan tässä maailmassa on relatiivista, -- hänen suuri tietomääränsä, jota hänellä itsellään ei ollut laisinkaan ja jota hän janosi.