Part 3

Kaikki talousrahat menivät sitä tietä. Melchior ei enää tyytynyt juomaan pelkästään omia ansioitaan. Hän joi nekin, jotka hänen vaimonsa ja poikansa tuskalla ja työllä saivat kokoon. Louisa itki; mutta hän ei uskaltanut vastustaa; sitä ei hän ollut tehnyt sen jälkeen kuin mies oli hänelle tylysti huomauttanut, ettei talossa ollut mitään hänen omaansa ja ettei hän ollut tuonut siihen kolikkoakaan. Christophe koetti niskuroida; Melchior antoi häntä korville, haukkui, että hän oli nulikka, ja riisti rahat hänen kädestään. Poika oli jo kaksi-, kolmetoista-vuotias, hän oli ikäisekseen luja, ja vimmastui sisässään sellaisesta kurinpidosta; mutta suoranaiseen kapinaan ei hän vielä uskaltanut nousta; ja hän antoi mieluummin ryöstää itseltään kuin jaksoi sietää uusia nöyryytyksiä. Ainoa keino, mitä Louisalla ja hänellä oli, oli piiloittaa rahansa. Mutta Melchior oli ihmeellisen kekseliäs löytämään heidän piilopaikkansa sillaikaa kuin he eivät olleet kotona. Nekään saaliit eivät pian riittäneet. Melchior alkoi myydä isältä perimiään kapineita. Christophe näki suureksi surukseen rakkaiden muistoesineiden katoavan: kirjojen, sängyn, huonekalujen, säveltäjäin muotokuvien. Hänen ei hyödyttänyt sanoa mitään. Mutta kun Melchior eräänä päivänä, kolhaistuaan itseään isoisän vanhaa pianoa vastaan, kirosi vihoissaan, hieroi polveaan ja sanoi, ettei heillä ollut tilaa liikkuakaan huoneessa ja että hän puhdistaisi talon kaikesta vanhasta roskasta, niin pääsi Christophelta epätoivoinen huudahdus. Oli kyllä totta, että huoneet olivat täpö-täynnä kalustoa, sillä sinne oli kasattu isoisän huonekalut, että voitiin myydä hänen talonsa, tuo rakas talo, jossa Christophe oli viettänyt lapsuutensa onnellisimmat hetket. Totta oli sekin, ettei vanha piano ollut enää juuri minkään arvoinen, että sen ääni oli vaivainen ja ettei Christophe enää pitkään aikaan ollut sitä soittanut, koska hänellä oli nyt uusi, kaunis piano, jonka ruhtinas anteliaasti oli hänelle lahjoittanut; mutta vaikka vanha soitin olikin virkaheitto, oli se kuitenkin Christophen paras ystävä: se oli näyttänyt lapselle aikoinaan musiikin rajattomat maailmat; sen keltaisia ja kuluneita koskettimia näppäillen oli hän löytänyt sävelten kuningaskunnan ja niiden lait; ja sen oli lahjoittanut isoisä, joka oli kuluttanut kuukausia korjatakseen kuntoon sitä pojanpoikaansa varten ja oli sitten ollut siitä niin ylpeä: se oli jollakin tavoin pyhä esine. Niinpä Christophe nousi isän aikeita vastaan ja väitti, ettei sitä ollut oikeus myydä. Melchior käski hänen pitää suunsa kiinni. Christophe kiihtyi yhä enemmän ja huusi, että piano oli hänen ja että hän kielsi siihen koskemasta. Hän uskoi nyt saavansa kovan rangaistuksen. Mutta Melchior katsoi häneen vain häijysti hymyillen ja vaikeni.

Seuraavana päivänä oli Christophe jo unohtanut koko asian. Hän tuli kotiin väsyneenä, mutta melkoisen hyvällä tuulella. Hän huomasi heti jotain veljiensä salavihkaisissa katseissa. He olivat kumpikin lukevinaan; mutta he vilkaisivat häneen syrjästä ja vaanivat hänen jokaista liikettään, painuen jälleen kirjoihinsa, kun hän sattui heihin katsahtamaan. Hän ajatteli, että he olivat kai tapansa mukaan tehneet hänelle taas jotkin ilkeät kepposet; mutta hän oli sellaiseen tottunut, hän ei siitä välittänyt, hän ainoastaan päätti antaa heille hyvän löylyn, kun hän heidän tekonsa keksisi, niinkuin usein ennenkin. Hän ei siis viitsinyt ottaa tarkempaa selkoa asiasta, hän istuutui lieden ääreen isänsä pariin; isä tiedusteli muka hartaasti päivän kuulumia, mikä ei suinkaan ollut hänen tapansa. Pakinoidessaan Christophe huomasi, että Melchior iski salaa silmää pikku veljille. Hänen sydäntään kouristi. Hän juoksi huoneeseensa... Pianon paikka oli tyhjä! Hän huusi tuskasta. Hän kuuli toisesta huoneesta veljiensä naurun-tirskuntaa. Veri nousi kiivaasti hänen kasvoihinsa. Hän syöksyi toisten luo. Hän huusi:

-- Minun pianoni!

Melchior kohotti rauhallisesti ja muka hölmistyneen näköisenä päätänsä, ja se sai toiset lapset purskahtamaan nauruun. Isäkään ei enää voinut hillitä itseään, nähdessään, miten surkealta Christophe näytti; ja hän kääntyi poispäin, hillitäkseen nauruaan. Nyt ei Christophe enää tiennyt, mitä teki. Hän karkasi kuin hurja isänsä kimppuun. Melchiorilla, joka istui mukavasti loikoen nojatuolissa, ei ollut aikaa varjella itseään. Poika tarttui hänen kurkkuunsa ja huusi hänelle:

-- Varas!

Se kävi silmänräpäyksessä. Melchior karisti raivoissaan riuhtovan kimpustaan pois ja paiskasi hänet kivipermannolle. Pojan pää iski kamiinin rautaristikon kulmaan. Christophe nousi polvilleen ammottava haava otsassa; ja tukahtuvalla äänellä hän hoki:

-- Varas!... Varas, joka varastaa meiltä, äidiltä, minulta... Varas! Myy isoisän!

Melchior nousi ylös ja kohotti nyrkkiään Christophen päätä kohti. Poika uhmasi häntä vihaa leimuavin silmin ja vapisi raivosta. Melchior alkoi silloin myöskin vavista. Hän istahti ja peitti kasvonsa käsiinsä. Pikkuveljet olivat juosseet kauheasti kirkuen karkuun. Seurasi hiljaisuus. Melchior uikutteli epämääräisiä sanoja. Christophe seisoi yhä seinää vasten ja tähtäsi häneen tuimin katsein, hammasta purren ja vavisten kiireestä kantaan. Melchior alkoi nyt soimailla itseään.

-- Niin, varas olen! Minä ryöstän perheeni puille paljaille. Omat lapseni halveksivat minua. Olisi parempi, että olisin kuollut!

Kun hän lakkasi uikuttamasta, kysyi Christophe häneltä kylmästi ja liikahtamatta:

-- Missä se piano on?

-- Wormserilla, vastasi Melchior, uskaltamatta kohottaa silmiään.

Christophe astui häntä kohti ja sanoi:

-- Rahat tänne!

Melchior veti aivan lamaan lyötynä taskustaan rahat ja antoi ne pojalleen. Christophe lähti ovelle. Melchior huudahti:

-- Christophe!

Christophe pysähtyi. Melchior jatkoi murtuneella äänellä:

-- Pikku Christopheni!... Älä minua halveksi. Christophe heittäytyi hänen kaulaansa, nyyhkytti:

-- Isä, rakas isä! En minä sinua halveksi! Minä olen niin onneton!

He itkivät molemmat ääneensä. Melchior vaikeroi:

-- Ei se ole minun vikani. Minä en sittenkään ole paha. Enhän Christophe, enhän minä ole paha?

Hän lupasi lakata juomasta. Christophe pudisti epäuskoisesti päätänsä; ja Melchior myönsi, ettei hän jaksanut vastustaa, kun hänellä oli kolikkokin käsissään. Christophe mietti asiaa ja sanoi:

-- Kuule, isä, nyt täytyisi...

Hän keskeytti.

-- Mitä sitten?

-- Minua niin hävettää...

-- Ketä häpeät? kysyi Melchior viattomasti.

-- Sinua.

Melchiorin suu vääntyi pilkallisesti ja hän virkkoi:

-- Se ei maksa vaivaa.

Christophe selitti nyt, että kaikki perheen tulot, myöskin Melchiorin palkka, pitäisi uskoa jonkun henkilön hoitoon, joka antaisi Melchiorille joka päivä tai viikoksi kerrallaan sen verran, mitä hän välttämättä tarvitsi. Melchior, jolla oli nyt nöyryyden puuskansa, -- eikä hän ollut varsin selväkään -- ei pitänyt tätä toimenpidettä kyllin perinpohjaisena, vaan julisti, että hän kirjoittaa heti herttualle pyynnön, että hänelle tuleva eläke maksettaisiin hänen pojalleen Christophelle. Christophe ei sitä hyväksynyt, hän punastui, kun ajatteli isänsä nöyryytystä. Mutta Melchioria poltti uhrautumisen tuli, hän tahtoi ehdottomasti kirjoittaa. Hän oli itsekin liikutettu tekonsa ylevyydestä. Christophe kieltäytyi ottamasta kirjettä haltuunsa; ja Louisa, joka samassa saapui kotiin ja jolle asia selitettiin, sanoi, että hän kerjäisi mieluummin kuin pakottaisi miestään moiseen häpeään. Hän lisäsi luottavansa Melchioriin ja olevansa varma, että hän parantaisi tapansa hänen ja lastensa tähden. Koko asia päättyi yleiseen hellyyden kohtaukseen; ja Melchiorin kirje, joka oli unohdettu pöydälle, putosi kaapin alle kenenkään sitä huomaamatta.

Mutta joku päivä myöhemmin löysi Louisa sen sieltä, lakaistessaan lattiaa; ja kun hän oli kovin onneton Melchiorin yhä edelleen jatkuvasta huonosta elämästä, sillä mies oli jälleen unohtanut kaikki, niin otti hän paperin talteen eikä sitä repinyt. Hän piti sitä säilössä monta kuukautta ja karkoitti aina pois mielestään ajatuksen turvautua siihen, vaikka hän saikin alinomaa kärsiä. Mutta kun hän eräänä päivänä näki Melchiorin jälleen lyövän Christophea ja ryöstävän häneltä hänen rahansa, ei hän enää sitä kestänyt; ja jäätyään kahden kesken itkevän poikansa kanssa, meni hän, otti kirjeen, antoi sen Christophelle ja sanoi:

-- Lähde nyt.

Christophe epäröi vieläkin; mutta hän ymmärsi, ettei enää ollut muuta keinoa, jos tahdottiin pelastaa sekin vähä, mitä vielä oli jälellä, täydestä perikadosta. Hän lähti menemään linnaan; häneltä kului melkein tunnin aika parinkymmenen minutin matkalla. Käynnin häpeällinen tarkoitus mursi hänen sydäntään. Hänen ylpeytensä, joka oli kiihtynyt korkeimmilleen näinä viimeisinä surullisina ja yksinäisinä vuosina, vuoti verta hänen ajatellessaan, että hänen täytyi nyt julkisesti tunnustaa isänsä pahe. Omituinen ja kuitenkin ymmärrettävä epäjohdonmukaisuus sai hänet koettamaan sitä pahetta salata, vaikka hän tiesikin, että kaikki tunsivat sen; hän ei ollut muka huomaavinaan mitään; hänet olisi saanut hakata kappaleiksi, mutta hän ei olisi sitä myöntänyt. Ja nyt, nyt meni hän omasta alotteestaan...! Kymmenesti oli hän kääntyä takaisin; hän kiersi kaksi kolme kertaa kaupungin ympäri, tullen aina samaan paikkaan, ennenkuin meni sisään. Mutta tässä ei ollut kysymys pelkästään hänestä itsestään. Tämä koski myöskin hänen äitiään ja veljiään. Koska isä heidät jätti oman onnensa nojaan, koska hän heitä petti, oli hänen, vanhimman pojan, velvollisuus asettua isän paikalle ja rientää heitä auttamaan. Epäröinti täytyi voittaa, ylpeys täytyi masentaa: häpeän kalkki oli juotava pohjaan. Hän meni palatsiin; sisäportailta oli hän vielä paeta takaisin. Hän lyhistyi polvilleen porrasaskelmalle. Eteisessä seisoi hän monta minuttia käsi ovenrivassa, kunnes joku tuli, ja hänen täytyi astua sisään.

Kansliassa tunsivat kaikki hänet. Christophe pyysi saada puhutella hänen Ylhäisyyttään teatterien intendenttiä, parooni von Hammer-Langbachia. Muuan nuori virkailija, lihava, kaljupäinen ja punanaamainen mies, jolla oli valkeat liivit ja punainen kaulaliina, puristi tuttavallisesti hänen kättään ja alkoi jutella eilisestä oopperasta. Christophe toisti asiansa. Virkailija vastasi, ettei hänen Ylhäisyydellään juuri nyt ollut aikaa, mutta jos Christophella olisi hänelle jokin anomus, niin se voitaisiin lähettää hänelle toisten paperien joukossa, kun ne pian vietiin hänen allekirjoitettavikseen. Christophe antoi hänelle kirjeensä. Virkailija silmäili sitä, ja häneltä pääsi hämmästynyt huudahdus:

-- Ah, tosiaanko! virkkoi hän iloisesti. Tämä on hyvä ajatus! Kauan sitten olisi hänen pitänyt keksiä tämä! Eläessään ei hän ole tehnyt parempaa. Ah, se vanha ratti! Kuinka hiidessä hän on tähän alistunut?'

Hän keskeytti lyhyeen, sillä Christophe oli temmannut paperin hänen kädestään ja huudahti kalman kalpeana:

-- Minä kiellän!... Kiellän teitä solvaamasta minua!

Virkailija ällistyi:

-- Mutta, rakas Christophe, koetti hän sanoa; kukapa sinua tahtoisi solvata? Enhän sanonut muuta kuin mitä koko maailma tietää. Ajattelethan sinä itsekin niin.

-- En! huusi Christophe raivoissaan.

-- Kuinka, etkö sinä ajattele? Et ajattele, että hän juo?

-- Se ei ole totta! vastasi Christophe. Ja hän polki jalkaansa.

Virkailija kohautti hartioitaan:

-- Siinä tapauksessa, miksi hän sitten kirjoitti tämän kirjeen?

-- Siksi, siksi, että... änkytteli Christophe, -- (hän ei enää tiennyt, mitä sanoa), -- siksi, että, kun minä tulen kuitenkin kerta kuussa tänne nostamaan palkkaani, minun sopii samalla aikaa ottaa isänikin palkka. On tarpeetonta meidän molempien vaivautua sen tähden... Isällä on paljon työtä.

Hän punastui mieletöntä selvitystään. Virkailija katsoi häntä puoleksi ivallisesti ja puoleksi säälien. Christophe rutisti paperin kädessään kokoon ja näytti aikovan lähteä. Virkailija nousi ylös ja tarttui häntä käsivarteen.

-- Odotahan vähän, sanoi hän, minä pidän huolen asiasta.

Hän meni johtajan huoneeseen. Christophe odotti; muut virkailijat katselivat häntä. Hänen verensä kuohui. Hän ei tiennyt, mitä hän teki, mitä hän kohta tekisi, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän aikoi jo paeta, ennenkuin saisi vastauksen; ja hän oli juuri lähdössä, kun ovi aukesi:

-- Hänen Ylhäisyytensä ottaa sinut vastaan, virkkoi avulias virkailija hänelle.

Christophen oli pakko mennä sisään.

Hänen Ylhäisyytensä parooni von Hammer-Langbach, pieni, siisti vanhus, jolla oli poskiparta ja viikset ja leuka sileäksi ajeltu, katsahti kulta-sankaisten silmälasiensa ylitse Christopheen, kirjoittaen yhä edelleen ja vastaamatta Christophen neuvottomiin kumarruksiin edes päätä nyökkäämällä.

-- No, herra Krafft, sanoi hän viimein, te pyydätte...

-- Teidän Ylhäisyytenne, kiiruhti Christophe vastaamaan, antakaa minulle anteeksi. Minä olen tarkemmin harkinnut asiaa. Minä en enää pyydä mitään.

Vanhus ei koettanut saada selitystä moiseen äkilliseen mielenmuutokseen. Hän katseli tarkkaavammin Christophea, ryiskeli ja virkkoi:

-- Ettekö antaisi, herra Krafft, minulle kirjettä, joka on kädessänne?

Christophe huomasi, että intendentti katseli paperia, jota hän yhä edelleen ajatuksissaan rutisteli kädessään.

-- Se on tarpeetonta, teidän Ylhäisyytenne, sammalteli Christophe. Se ei enää maksa vaivaa.

-- Olkaa hyvä ja antakaa se tänne, toisti vanhus rauhallisesti, aivan kuin ei olisi kuullut.

Christophen täytyi antaa hänelle tuo rutistunut paperilappu; mutta hän alkoi hokea heti jotain, kokonaisen virran sekavia sanoja, ja ojensi yhä kättään saadakseen kirjeensä takaisin. Hänen Ylhäisyytensä avasi huolellisesti paperin, luki sen, katseli Christophea, antoi hänen solkata selityksiään, ja keskeytti viimein veitikkamainen vilahdus silmissään:

-- Se on hyvä, herra Krafft. Anomuksenne on hyväksytty.

Hän hyvästeli Christophea kättä pistäen ja ryhtyi jälleen kirjoittamaan.

Christophe meni ulos aivan murtuneena.

-- Älä ole suutuksissasi, Christophe, sanoi äskeinen virkailija hänelle, kun poika tuli takaisin kansliaan. Christophe antoi hänen puristaa kättään, tohtimatta nostaa katsettaan maasta. Sitten näki hän olevansa ulkona linnan edustalla. Hän oli aivan mieletön häpeästä. Kaikki, mitä hänelle oli sanottu, palasi hänen muistoonsa; ja hän oli tuntevinaan loukkaavaa ivaa ihmisten säälissä, jotka kunnioittivat ja surkuttelivat häntä. Kun hän tuli kotiin, vastasi hän tuskin jonkin ärtyneen sanan Louisan kysymyksiin, aivan kuin hän olisi kantanut äidilleen kaunaa siitä, mitä hän nyt oli tehnyt. Häntä kalvoi omantunnon vaiva, kun hän ajatteli isää. Hän aikoi tunnustaa Melchiorille kaikki, pyytää häneltä anteeksi. Melchior ei ollut kotona. Christophe odotti häntä unta silmiinsä saamatta puoleen yöhön. Kuta enemmän hän isää ajatteli, sitä julmemmin hänen tuntonsa häntä vaivasi; hän ihannoi isäänsä; hän kuvitteli, että isä oli heikko, hyvä, onneton, kaikkein lähimpiensä pettämä. Tuskin hän kuuli hänen askeleensa portaissa, niin hypähti hän vuoteesta juostakseen häntä vastaan ja heittäytyäkseen hänen syliinsä. Mutta Melchior tuli kotiin niin inhoittavan juovuksissa, ettei Christophe tohtinut lähestyä häntä; ja hän hiipi takaisin vuoteeseensa ajatellen katkeran pilkallisesti kauniita haaveitaan.

Kun Melchior joku päivä myöhemmin kuuli, mitä oli tapahtunut, tuli hänelle suunnaton raivon puuska; ja vaikka Christophe koetteli rukoilla ja estellä, meni hän mekastamaan siitä linnaan. Mutta hän tuli sieltä takaisin sangen nolona, eikä hiiskunut sanaakaan, miten hänen siellä oli käynyt. Hänet oli otettu sangen huonosti vastaan. Hänelle oli sanottu, että hänen olisi viisainta käyttää toisenlaista kieltä, -- että hänen oli sallittu pitää eläkkeensä ainoastaan poikansa vuoksi, ja että jos hän vasta tekisi pienimmänkm skandaalin, niin se häneltä lakkautettaisiin. Niinpä olikin Christophe sangen hämmästynyt ja keventyneellä mielellä, kun hän näki isänsä myöntyvän vastaiseen asemaansa, jopa kerskuvankin, että hän oli itse, omasta alotteestaan ryhtynyt tähän _uhraukseen_.

Se ei kuitenkaan estänyt Melchioria toitottamasta kaupungilla, että hänen vaimonsa ja lapsensa ryöstivät hänet puti-puhtaaksi; että hän oli kieltäytynyt heidän tähtensä kaiken ikänsä, ja nyt hänet jätettiin kärsimään puutetta. Hän koetti myöskin houkutella Christophelta rahaa kaikenlaisilla liehittelyillä ja ovelilla juonilla, jotka pyrkivät naurattamaan Christophea, vaikkei moinen tosiaan antanut syytä iloon. Mutta kun Christophe piti puolensa, luopui Melchior viimein niistä yrityksistä. Tuon neljätoista-vuotiaan lapsen ankarat ja arvostelevat silmät nöyryyttivät Melchioria ilkeästi. Mutta hän kosti salaa oveloilla kepposilla. Hän meni kapakkaan, joi ja kestitsi muita sydämensä halusta, eikä maksanut laskuaan, vaan väitti, että hänen poikansa asia oli nyt suorittaa hänen velkansa. Christophe ei siitä kieltäytynyt, sillä hän pelkäsi siten vaan lisäävänsä häpeäänsä; ja niinpä hän ja Louisa raatoivat kaikin voimin maksaakseen Melchiorin velkoja. -- Viimein tuli Melchior aivan välinpitämättömäksi koko soittajan-viralleen, kun hän ei kerran itse saanut kantaa siitä palkkaansa; ja hän jäi pois niin usein paikaltaan teatterista, että hänet ajettiin Christophen rukouksista huolimatta viimein pois. Poika sai siis nyt yksin elättää isänsä, veljensä ja koko perheen. Näin tuli Christophesta neljätoista-vuotiaana perheenpää.

Christophe otti päättävästi tämän raskaan taakan kantaakseen. Ylpeys kielsi häntä turvautumasta ihmisten armeliaisuuteen. Hän vannoi itsekseen selviävänsä asiasta omin voimin. Hän oli pienestä saakka kärsinyt kovin nähdessään äitinsä ottavan vastaan armopaloja; se oli ainainen riidanaihe heidän välillään, kun tuo kunnon nainen palasi kotiin riemuissaan siitä, että oli saanut joltakin suojelushaluiselta rouvalta lahjan. Louisa ei nähnyt siinä mitään ilkeää, vaan iloitsi, sillä saattoipa hän tämänkin pienen rovon avulla helpoittaa hiukan Christophensa vaivoja ja parantaa yhdellä ruokalajilla laihaa illallista. Mutta Christophe tuli silloin aina synkäksi; hän ei virkkanut sanaakaan koko iltana; ja hän kieltäytyi koskemasta sillä tavoin saatuun ruokaan, ilmaisematta kuitenkaan syytä. Louisa huolestui; hän koetti yksinkertaisen tunkeliaasti saada poikaansa syömään: Christophe ei suostunut; äiti tuli lopulta kärsimättömäksi ja virkkoi jonkin epämiellyttävän sanan, johon Christophe puolestaan vastasi; sitten hän heitti salvettinsa pöydälle ja meni ulos. Isä kohautti olkapäitään ja sanoi Christophea mahtailijaksi. Veljet pilkkailivat häntä ja söivät hänen osansa.

Täytyi kuitenkin keksiä lisäkeinoja perheen elättämiseksi. Christophen orkesterista saama palkka ei riittänyt. Hän ryhtyi nyt antamaan pianotunteja. Hänen taiturimaiset lahjansa, hyvä maineensa ja varsinkin ruhtinaan suojelus hankkivat hänelle lukuisasti oppilaita ylemmän porvariston piirissä. Joka aamu kello yhdeksästä alkaen opetti hän pianonsoittoa nuorille tytöille, usein itseään vanhemmille, jotka kiusasivat häntä kauheasti ja saattoivat hänet epätoivoon typerällä soitollaan. He olivat musiikissa täysiä hölmöjä; sitä vastoin oli heillä kaikilla, kenellä enemmän, kenellä vähemmän, erinomainen silmä huomaamaan naurettavuuksia; eikä heidän ilkkuva katseensa säästänyt Christophea, jos hän teki pienimmänkin tyhmyyden. Se oli hänelle oikeaa kidutusta. Istuessaan heidän vieressään, tuolinsa äärimmäisellä reunalla, punaisena ja jäykkänä, kiukusta halkeamaisillaan, uskaltamatta hiiskahtaakaan ja tehden kaiken voitavansa, ettei olisi kiivastunut sanomaan tyhmyyksiä, ja peljäten ääntään ja saamatta tuskin sanaa kurkustaan, koetellen tekeytyä ankaran näköiseksi ja nähden vilkuttavan itseään syrjästä, sellaisessa menetti hän lopulta malttinsa, sekautui sanoissa keskellä aivan yksinkertaista huomautusta, säikähti olevansa naurettava, olikin sitä, ja suuttui viimein niin, että syyti loukkaavia moitteita. Mutta hänen oppilaittensa oli helppo kostaa; eivätkä he jättäneet sitä tekemättä, vaan nolasivat Christophea katselemalla häntä erikoisella tavalla, tekemällä hänelle mitä tavallisimpia kysymyksiä, jotka saivat hänet korviin saakka punastumaan; tai he pyysivät häneltä pikku palvelusta, -- kuten esimerkiksi ottamaan pöydältä tai tuolilta jotain sinne jäänyttä esinettä: -- se oli hänelle kiusallisin koetus, sillä silloin täytyi hänen kulkea yli lattian ilveileväin silmien uhrina, tyttöjen tarkastellessa armottomasti jokaista hänen tökeröä liikettään, hänen kömpelöitä jalkojaan, jäykkiä käsivarsiaan, hänen koko ruumistaan, jonka kiusallinen hetki teki kovin kankeaksi.

Näiltä tunneilta täytyi hänen rientää juoksujalkaa teatteriharjoituksiin. Usein ei hänellä ollut aikaa syödä aamiaistakaan; hän pisti vain taskuunsa palan leipää ja leikkeleitä, jotka hän sitten söi väliaikoina. Joskus hän sai olla _Musik Direktor_ Tobias Pfeifferin viransijaisena, orkesterin johtajan, joka seurasi mielenkiinnolla hänen kehitystään ja opetti häntä toimittamaan silloin tällöin hänen tehtäväänsä orkesterin harjoituksissa. Sitäpaitsi täytyi hänen ajatella omaakin musikaalista kasvatustaan. Toiset pianotunnit veivät hänen aikansa iltanäytännön alkuun saakka. Ja usein pyydettiin hänet illalla näytännön jälkeen soittamaan vielä hoviin. Siellä hänen täytyi esiintyä tunnin tai parikin. Ruhtinatar oli ymmärtävinään musiikkia; hän rakasti sitä suuresti, vaikka ei ollut koskaan osannut eroittaa hyvää huonosta. Hän vaati Christophea esittämään hassunkurisia ohjelmia, joissa joutavanpäiväiset rapsodiat rehentelivät mestariteosten seassa. Mutta ruhtinattaren suurin huvi oli kuitenkin antaa Christophen improvisoida; ja hän valitsi hänelle aiheet, jotka aina olivat suorastaan äitelän sentimentaaleja.

Christophe lähti sieltä sydänyön tienoissa upouupuneena, tyhjin vatsoin; hänen käsiään tulisti, päätä poltti kuin kuumeessa. Hiki kihosi hänen ruumiistaan; ja ulkona satoi joskus lunta tai oli jääkylmä sumu. Hänen täytyi kulkea läpi puolen kaupunkia ennenkuin hän pääsi kotiin; hän meni jalkaisin, hampaat kalisivat vilusta, häntä itketti ja hän oli nukkua seisoalleen; hänen täytyi varoa, ettei olisi tahrannut vesilätäköissä ainoaa iltapukuaan.

Hän pääsi komeroon, jossa hän asui yhä edelleen veljiensä kanssa; ja koskaan ei hänen elämänsä äitelyys ja epätoivo, koskaan ei hänen yksinäisyytensä tunne ahdistanut häntä enemmän kuin hetkellä, jolloin hän tuossa ummehtuneelta löyhkäävässä kopissa viimeinkin sai heittää pois kurjuutensa ikeen. Tuskin oli hänellä voimaa riisuutua. Onneksi valtasi hänet heti, kun hän painoi päänsä pielusta vasten, niin raskas uni, että hän vaipui tiedottomuuteen tuskistaan.

Kesällä täytyi hänen nousta ylös aamun valjetessa, talvella usein aikaisemminkin. Hän tahtoi työskennellä omiakin tarkoituksiaan varten: nuo hetket kello viiden ja kahdeksan välillä olivat ainoat, jolloin hän sai sen vapauden; ja kuitenkin oli hänen pakko uhrata osa niistäkin tilaustöihin; sillä hänen _Hof Musicus_-arvonsa ja ruhtinaan hänelle suoma suosio velvoittivat hänet sepittämään virallisia sävellyksiä hovijuhliin.

Niin oli hänen elämänsä myrkytetty lähteisiinsä saakka. Eivät edes hänen haaveensa saaneet olla vapaat. Mutta, kuten aina käy, pakko paisutti ne sitä voimakkaammiksi. Kun mikään ei estä toimintaa, menettää sielu usein kaiken syyn toimia. Kuta ahtaammalle Christophe suljettiin huolten ja keskinkertaisten tehtävien vankilaan, sitä rajummin tunsi hänen kapinoiva sydämensä riippuvaisuutensa. Kahleettomassa elämässä hän olisi varmaankin antautunut nuoruuden onnellisten hetkien sattumiin ja leppoisaan joutenoloon. Nyt, kun hän oli vapaana ainoastaan pari tuntia päivässä, kuohui hänen voimansa niinkuin koski kahden kallioseinän välissä. Taiteelle on hyvä kuri pusertaa ponnistuksensa horjumattomien rajain sisälle. Siinä mielessä voi sanoa, että puute on mestari kehittämään paitsi ajatusta, myöskin muotoa; se opettaa sielulle samoin kuin ruumiillekin kohtuutta. Kun aika ja sanojen määrä on mitattu, ei puhu tarpeettomia, vaan tottuu ajattelemaan ainoastaan olennaista. Se, jolla on vähän aikaa elääkseen, elää kaksin verroin.