Part 2
Mutta hänen laskunsa pettivät, hän oli jo matkansa päässä. Kukaan ei olisi sitä aavistanut. Hän oli yhä ihmeen virkeä mies. Vaikka hän oli jo yli kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, olivat hänellä kaikki hiukset jäljellä, ikäänkuin valkea harja, jossa oli vain muutamia harmaita tupsuja, ja karkeassa parrassa näkyi vielä aivan mustia karvoja. Hampaita ei hänellä tosin enää ollut kuin kymmenkunta; mutta hän tuli niillä hyvin toimeen: oli ilo nähdä häntä pöydässä. Hänellä oli luja ruokahalu; ja vaikka hän moittikin Melchioria juomisesta, niin itse hän näytti hänelle hyvää esimerkkiä. Hän piti erikoisesti valkeista Moselin viineistä. Mutta hän ei halveksinut mitään muutakaan, viiniä, olutta tai siideriä, vaan antoi arvon kaikille Herran lahjoille. Hän ei kylläkään ollut niin typerä, että olisi upottanut järkensä lasiin, hän oli kohtuullinen, joskin se kohtuus oli niin laajasisältöinen, että hiukan heikompi järki olisi hänen lasiinsa auttamattomasti hukkunut. Hänen jalkansa ja silmänsä olivat vahvat, ja aina oli hänellä väsymätön into touhuta. Hän nousi ylös aamuisin kello kuusi, ja pukeutui sitten hyvin huolellisesti, sillä hän piti arvokkaasta ulkoasusta ja siitä, että häntä kunnioitettiin. Hän eli yksin kodissaan, teki itse kaikki talousaskareensa eikä suvainnut miniänsä pistävän nenäänsä hänen asioihinsa; hän siisti itse huoneensa, keitti kahvinsa, ompeli nappinsa, naulaili, liimaili, korjaili; ja touhutessaan paitahihaisillaan ja juostessaan edestakaisin portaita hän lauleli lakkaamatta, kumisevalla bassoäänellä, jota hän tavallisesti säesti teatraalisilla kädenliikkeillä. -- Kaupungilla hän liikkui millä ilmalla tahansa. Hän kiersi asioillaan, unohtamatta niistä yhtään ainoata; mutta aivan täsmällinen ei hän ollut: hän pysähtyi joka kadun kulmaan pakisemaan jonkun tuttavansa kanssa tai laskemaan leikkiä jonkun naapurinaisen kohdatessaan; sillä hän piti sievistä naisista ja vanhoista ystävistä. Siksi hän myöhästyi aina, eikä tiennyt koskaan, mitä kello oli. Päivällisaikansa ei hän kuitenkaan antanut mennä sivuitse: hän söi siinä ravintolassa, mikä sattui olemaan lähimpänä, ja istahti mielellään muiden pöytään vieraaksi. Hän palasi kotiin vasta myöhään illalla, pimeän tultua, vietettyään pitkän aikaa poikansa lasten luona. Vanhus asettui levolle, luki ennenkuin sulki silmänsä vuoteessa sivun vanhaa raamattuaan; ja yöllä, -- sillä hän ei nukkunut yhtämittaa enempää kuin yhden tai kaksi tuntia, -- nousi hän ylös ja otti jonkin vanhan, antikvaariosta ostamansa kirjan: historiaa, teologiaa, kaunokirjallisuutta tai tieteitä; hän luki muutaman sivun, mitä vaan, niinkuin kirja sattui aukeamaan; luettava oli hänestä samalla sekä mielenkiintoista että ikävää; hän ei ymmärtänyt sitä liioin, mutta hän ei hypännyt silti ainoankaan sanan yli; niin luki hän, -- kunnes hänelle jälleen tuli uni. Sunnuntaisin hän meni messuun, käveli lasten kanssa ja pelasi keilaa. -- Koskaan ei hän ollut eläessään ollut sairaana; ainoastaan jaloissaan tunsi hän hiukan leiniä, joka sai hänet kiroamaan yöllä keskellä raamatun lukemista.
Kaikesta päättäen piti hänen kestää yhtä vankasti satalukunsa loppuun, ja itse mielestään ei hän ymmärtänyt mitään syytä, ettei hän olisi elänyt vanhemmaksikin; kun hänelle ennustettiin, että hän eläisi satavuotiaaksi, ajatteli hän, niinkuin muuan toinenkin kuuluisa vanhus, ettei pidä panna rajoja Sallimuksen armotöille. Ainoa merkki, että hän vanheni, oli se, että kyyneleet herahtivat helposti hänen silmistään esille ja että hän tuli joka päivä kiivaammaksi. Pieninkin vastustus sai hänet hurjan raivon valtaan. Hänen punainen naamansa ja lyhyt kaulansa lensivät silloin mustanpunaisiksi. Hän änkytteli hirveästi, eikä hän saanut sanaa suustaan, vaan oli tukehtua. Muuan lääkäri, perheen ystävä, oli varoittanut ja neuvonut häntä hillitsemään sekä pikapäisyyttään että ruokahaluaan. Mutta hän oli itsepäinen kuin vanhat ainakin, ja oli kahta varomattomampi, uhmallaankin, ja hän ilkkui lääkkeille ja lääkäreille. Hän oli syvästi halveksivinaan kuolemaa eikä säästänyt sanoja koettaessaan todistaa, ettei hän sitä peljännyt.
Eräänä kuumana kesäpäivänä tuli hän, tapansa mukaan runsaasti pikarista nautittuaan ja riideltyään kaupanpäällisiksi, kotiinsa ja meni työhön puutarhaan. Hänestä oli hauskaa muokata maata. Paljain päin keskellä auringon paistetta ja yhä väittelystä kiihdyksissä hän lapioi nyt vihan vimmalla. Christophe istui lehtimajassa kirja kädessä; mutta hän ei laisinkaan lukenut: hän haaveksi ja kuunteli sirkkain nukuttavaa sirinää; ja ajatuksissaan hän katseli isoisän hommaa. Vanhus oli häneen selin, hän seisoi kumarassa ja repi rikkaruohoa maasta. Yhtäkkiä näki Christophe hänen nousevan, huitovan käsiään ja kaatuvan yhtenä könttänä kasvoilleen maahan. Hetkisen se vain nauratti Christophea. Sitten hän näki, ettei ukki liikkunut. Christophe huusi, hän juoksi isoisän luo, pudisti häntä kaikin voimin. Nyt alkoi häntä peloittaa. Hän rupesi polvilleen ja koetti kaksin käsin nostaa vanhuksen suurta päätä, joka oli maata vasten. Se oli raskas, ja Christophe vapisi niin ankarasti, että hän tuskin jaksoi sitä liikuttaa. Mutta kun hän näki vanhuksen nurin kääntyneet, valkeat ja veristävät silmät, hyyti häntä kauhu; ja hän hellitti pään käsistään ja kirkaisi. Hän kavahti pimeän kammon vallassa ylös, hän juoksi pois puutarhasta, talosta. Hän huusi ja itki. Muuan tiellä ohitse kulkeva mies pysäytti lapsen. Christophe ei osannut puhua, mutta hän osoitti taloa; mies meni sinne, ja Christophe hänen perästään. Eräät muutkin olivat kuulleet huudon ja juoksivat sinne lähitaloista. Pian oli puutarha täynnä väkeä. Tallattiin kukkia, kumarruttiin vanhusta katsomaan, huudahdeltiin. Pari kolme miestä nosti hänet ylös. Christophe oli jäänyt portille, hän oli kääntynyt vasten aitamuuria ja kätki kasvonsa käsiin; hän ei uskaltanut katsoa; mutta hän ei voinut olla sitä tekemättäkään; ja kun ihmisjono kulki hänen ohitseen, näki hän sormiensa välistä vanhuksen vankan ruumiin, joka riippui hervottomana: toinen käsi laahasi maata; pää, joka oli erään kantajan polvea vasten, nytkähteli joka askelella; ja kasvot olivat pöhöttyneet, mullan vallassa ja veriset, suu ammollaan, ja silmät kamalat. Christophe alkoi kirkua uudestaan ja juoksi pakoon. Hän juoksi pysähtymättä kotiin saakka, aivan kuin häntä olisi ajettu takaa. Hän ryntäsi kauheasti huutaen keittiöön äitinsä luokse. Louisa valmisti siellä vihanneksia, Christophe karkasi ja takertui häneen kiinni epätoivossaan, ikäänkuin apua pyytäen. Hänen kasvonsa olivat itkusta vääntyneet, hän tuskin osasi puhua. Mutta ensimäisestä sanasta ymmärsi Louisa kaikki, hän tuli kalmankalpeaksi, pudotti työvehkeet käsistään ja syöksyi ulos sanaakaan virkkamatta.
Christophe jäi yksin kotiin; hän seisoi kaappia vasten ja itki yhä vain. Hänen veljensä leikkivät. Hän ei juuri ajatellut, mitä oli tapahtunut; hän ei ajatellut isoisää, hän muisti vain kamalan kuvan, jonka oli äsken nähnyt; ja hän oli kauhuissaan, että hänet pakotettaisiin näkemään se uudestaan ja palaamaan sinne.
Ja tosiaankin, kun toiset lapset alkoivat illalla, jos jotakin tyhmyyksiä kotona tehtyään uikuttaa, että heillä oli ikävä ja nälkä, tuli Louisa kiireesti kotiin, otti heitä kädestä ja vei heidät isoisän luo. Äiti kulki hyvin nopeasti, ja Ernest ja Rudolf koettelivat tapansa mukaan juonitella vastaan; mutta Louisa käski heitä olemaan hiljaa sellaisella äänellä, että he tottelivat. Heille tuli vaistomainen pelko: kun heidän olisi pitänyt mennä sisään, alkoivat he itkeä. Ei ollut vielä aivan pimeä; laskevan auringon viimeiset säteet loivat talon sisustaan omituista heiastusta, ovenrivan nuppiin, kuvastimeen, viuluun, joka riippui seinällä ensimäisessä, hämärässä huoneessa. Vanhuksen kamariin oli sytytetty kynttilä; ja sen lepattava valo taisteli vallasta sammuvan päivän kalvaan hohteen kanssa ja teki varjot vieläkin ahdistavammiksi. Melchior istui ikkunan luona ja itki kovalla äänellä. Lääkäri seisoi kumarassa vuoteen edessä ja esti ruumiillaan siinä makaavaa näkymästä. Christophen sydän sykki haljetakseen. Louisa asetti lapset vuoteen jalkopäähän polvilleen maahan. Christophe tohti vilkaista sänkyyn. Näyn jälkeen, jonka hän iltapäivällä oli nähnyt, odotti hän nyt jotain niin kauheaa, että ensi silmäys tuntui hänestä nyt melkein helpoittavalta. Isoisä ei liikkunut, hän näytti nukkuvan. Poika ajatteli jo, että isoisä oli parantunut ja että kaikki oli nyt ohitse. Mutta kun hän kuuli hänen vaikean hengityksensä, kun hän katsoi häntä tarkemmin ja näki nuo pöhöttyneet kasvot ja niissä suuren, sinervän läikän, joka oli tullut kaatuessa kolauksesta, kun hän ymmärsi, että ihmisen siinä täytyi kuolla, niin hän alkoi vavista; ja yhtyessään Louisan rukoukseen, että isoisä paranisi, hän rukoili samalla sielunsa syvyydessä, että ellei isoisä paranisi, hän olisi edes jo kuollut. Häntä kauhisti, mitä oli tapahtuva.
Vanhus ei ollut selvinnyt siitä saakka kuin hän oli kaatunut maahan. Ja hän tuli tietoihinsa ainoastaan lyhyeksi hetkeksi, juuri parahiksi ymmärtääkseen tilansa; -- se oli kolkko hetki. Pappi oli saapunut ja luki hänelle viimeiset rukoukset. Vanhus nostettiin pieluksen varaan; hän avasi vaivoin silmänsä, aivan kuin ne eivät enää olisi totelleet hänen tahtoaan; hän veti käheästi henkeään, hän katseli älyttömästi ihmisiä, kynttilöitä; ja yhtäkkiä avasi hän suunsa ja hänen kasvonsa olivat kuvaamattoman kauhistuneet.
-- Mutta, minä... -- änkytti hän, -- minä -- kuolen.
Tuon äänen kauhea sävy tunkeusi Christophen sydämen pohjaan saakka; koskaan ei se ollut unohtuva hänen mielestään. Vanhus ei puhunut enää, hän uikutteli kuin pieni lapsi. Sitten hän vaipui horroksiin; mutta hänen hengityksensä tuli yhä heikommaksi, hän vaikeroi, hän liikutteli sormiaan, hän näytti ponnistelevan kuoleman unta vastaan. Melkein tiedottomassa tilassaan hän huudahti kerran:
-- Äiti!
Oi, tuon vanhan miehen sammaltelun viiltävää vaikutusta, vanhuksen, joka huusi hädässään äitiään, aivan kuin Christophe itse olisi tehnyt, -- äitiä, josta hän ei koskaan tavallisesti ollut puhunut ja jonka puoleen hän nyt vaistomaisesti kääntyi, viimeiseen ja hyödyttömään apuun tuimimman tuskan hetkellä!... Hän näytti hetkeksi tyyntyvän; tietoisuus vilkastui vielä kerran. Hänen raskaat silmänsä, joiden katse näytti harhailevan miten sattui, osuivat pelon jäykistämään poikaan. Ja se katse kirkastui. Vanhus ponnisti voimansa hymyilläkseen ja puhuakseen. Louisa otti Christophen ja vei hänet lähemmäksi. Jean-Michel liikutteli huuliaan ja koetti silittää Christophen päätä. Mutta samassa hän meni jälleen tiedottomaksi. Loppu tuli.
Lapset vietiin toiseen huoneeseen; mutta kenelläkään ei ollut aikaa ajatella heitä; ja Christophe tähysteli omituisen kammon kiihoittamana oven raosta noita kauheita kasvoja, päätä, joka oli jälleen hervahtanut pielukselle; hän näki julman kiristyksen yhä kuristavan kuolevan kurkkua, -- kasvot, jotka uurtuivat hetki hetkeltä yhä syvemmille kuopille, -- elävän olennon vaipumista tyhjyyteen, joka imi ihmistä itseensä kuin pumppu, -- ja kuuli kamalan korinan, tuon kauhean hengityksen, joka oli kuin veden pinnalla särkyvän kuplan ääntä, -- ruumiin viimeiset puuskaukset, kun se tahtoo elää, vaikka sielu on siitä jo lähtenyt. -- Sitten pää hervahti ja luisui alemmaksi pieluksen viereen. Ja kaikki vaikeni.
Vasta muutamia minutteja myöhemmin, keskellä nyyhkytyksiä, rukouksia ja kuoleman sekasortoa, huomasi Louisa Christophen, joka oli takertunut suonenvetoisin käsin ovenripaan kalpeana, peljästynein silmin ja suu väännyksissä. Äiti juoksi Christophen luo ja pojalle tuli hänen sylissään täristävä kohtaus. Louisa kantoi hänet talosta pois, Christophe pyörtyi. Hän heräsi vuoteessaan, kirkui kauhusta, kun hänet jätettiin hetkeksikin yksin, sai uuden puuskan ja pyörtyi uudestaan. Lopun yötä ja seuraavan päivän hän makasi kuumeessa. Viimein rauhoittui hän ja vaipui seuraavana yönä sikeään uneen, jota kesti puoleen päivään asti. Hän oli huomaavinaan, että makuukomerossa liikuttiin, että äiti kumartui hänen vuoteensa yli ja syleili häntä; hän oli kuulevinaan kellojen lempeää ja kaukaista laulua. Mutta hän ei tahtonut liikahtaa; hän oli edelleen aivan kuin unessa.
Kun hän avasi silmänsä, istui Gottfried-eno hänen vuoteensa jalkopäässä. Christophe oli lopen menehtynyt, hän ei muistanut mitään. Sitten palasi vähitellen muisti, ja hän alkoi itkeä. Gottfried nousi ylös ja suuteli häntä.
-- No, pikkuiseni, no, no? kysyi eno hellästi.
-- Oi, eno, eno! vaikeroi poika painautuen Gottfriedin rintaa vasten.
-- Itke vaan, sanoi Gottfried, itke. Ja Christophe itki.
Kun sydäntä hiukan helpoitti, pyyhki hän silmänsä ja katsoi Gottfriediin. Gottfried ymmärsi, että hän tahtoi jotain häneltä kysyä.
-- Ei, äännähti silloin eno pannen sormensa huulilleen. Ei pidä puhua. Itkeä on hyvä, puhua paha.
Poika tahtoi kuitenkin.
-- Se ei auta.
-- Yksi ainoa asia, ei muuta...
-- Mikä sitten? Christophe epäröi:
-- Ah, eno, kysyi hän, missä hän nyt on? Gottfried vastasi:
-- Hän on Herramme luona, lapseni. Mutta sitä ei Christophe suinkaan tarkoittanut:
-- Ei, sinä et ymmärrä: Missä hän _itse_ on? (Christophe tarkoitti ruumista.)
Hän jatkoi vapisevalla äänellä:
-- Onko _hän_ vielä siellä?
-- Kunnon vanhus on haudattu tänä aamuna, vastasi Gottfried. Etkö kuullut kellojen soittoa?
Christophea helpoitti. Mutta ajatellessaan, ettei hän enää näkisi rakasta ukkia, hän alkoi taas katkerasti itkeä.
-- Minun pieni puluni! hyväili Gottfried, katsellen säälivästi lasta.
Christophe odotti, että Gottfried lohduttelisi häntä; mutta Gottfried ei koetellutkaan sitä, sillä hän tiesi, ettei se auttaisi.
-- Gottfried-eno, kysyi poikanen, etkö sinäkin pelkää tätä tällaista?
(Miten hän olisikaan halunnut, ettei Gottfried olisi peljännyt, vaan olisi opettanut hänellekin salaisen taidon olla pelkäämättä.)
Mutta Gottfried näytti tulevan huolestuneeksi.
-- Hyst, äännähti hän aivan toisella äänellä...
-- Ja kuinka voisi olla pelkäämättä, virkkoi hän hetken päästä. Mutta mitä se auttaa. Niin on asia. Täytyy alistua. Christophe pudisti kapinoiden päätänsä.
-- Täytyy alistua, lapseni, toisti Gottfried. _Hän_ tuolla ylhäällä tahtoi niin. Täytyy rakastaa sitä, mitä _Hän_ tahtoo.
-- Minä inhoan häntä! huudahti Christophe vihaisesti ja heristi nyrkkiään taivaalle.
Gottfried käski aivan tyrmistyneenä häntä vaikenemaan. Christophe itsekin peljästyi, mitä oli sanonut, ja alkoi rukoilla Gottfriedin kanssa. Mutta hänen sydämensä kuohui; ja sillä välin kuin hän supisi sokean nöyryyden ja alistumisen sanoja, piili hänen sielunsa pohjalla kiivas uhman ja kauhun tunne tuota suunnatonta, järjetöntä totuutta, tuota hirveää Olentoa vastaan, joka oli sellaisen säätänyt.
Päivät menevät, ja sateiset yöt laskeutuvat yli äsken luodun hautakummun, jonka alla poloinen vanha Jean-Michel kaikkien hylkäämänä lepää. Ensi hetkellä Melchior itki, voihki ja nyyhkytti katkerasti. Mutta viikko ei vielä loppuun kulunut, niin Christophe kuuli hänen jo nauravan iloisesti. Jos mainitaan Melchiorin läsnäollessa vainajan nimi, niin hänen kasvonsa venyvät ja hän tekeytyy synkän näköiseksi, mutta hetken päästä alkaa hän jälleen vilkkaasti puhella ja viittoa käsillään. Hän suree vilpittömästi, mutta hänen on mahdotonta pysyä surullisena.
Passiivinen ja alistuvainen Louisa on taipunut tähän onnettomuuteen, niinkuin hän taipuu kaikkeen muuhunkin. Hän on lisännyt tavallisiin rukouksiinsa vielä yhden; hän käy säännöllisesti kirkkomaalla ja hoitelee hautaa, aivan kuin se olisi hänen talousaskareitaan.
Gottfried muistaa liikuttavan kauniisti tuota nelikulmaista maatilkkua, jossa vanhus nukkuu. Kun hän palaa seudulle, tuo hän hänelle jotain, tekemänsä ristin tai kimpun sellaisia kukkia, joista Jean-Michel piti. Hän ei jätä sinne koskaan menemättä, vaikkei hän viipyisi kaupungissa kuin muutaman tunnin; ja hän tekee sen salaa muilta.
Louisa vie joskus Christophen kanssaan haudalle. Christophea inhoittaa kauheasti tuo lihava multaläjä, joka on puettu synkkään asuun kukilla ja oksilla, ummehtunut haju, joka kohoaa auringon paisteessa, yhtyen kohisevain sypressien tuoksuun. Mutta hän ei uskalla ilmaista vastenmielisyyttään, sillä hän soimaa sen vuoksi itseään raukkamaisuudesta ja jumalattomuudesta. Hän on kovin onneton. Isoisän kuolema ei lakkaa häntä hätyyttämästä. Ja kuitenkin oli hän kauan sitä ennen tiennyt, mitä on kuolema, oli sitä ajatellut, oli sitä peljännyt. Mutta koskaan ei hän ollut sellaista vielä nähnyt; ja se, joka näkee sen ensi kerran, huomaa, ettei hän ole mitään ennen tuntenut, ei kuolemaa, ei elämää. Kaikki luhistuu silloin kasaan yhdellä iskulla; kaikki ihmisen järki ei auta mitään. Luuli ennen elävänsä, luuli saaneensa jonkinlaisen elämänkokemuksen: näkeekin nyt, ettei tiennyt mitään, näkee, ettei nähnyt mitään, että oli elänyt kuvittelun verhossa, jonka sielu oli kutonut ja joka peitti silmiltämme todellisuuden kauheat kasvot. Ei ole mitään yhteyttä kärsimyksen-ajatuksen ja olennon välillä, joka vuotaa verta ja kärsii. Ei myöskään yhteyttä kuoleman-ajatuksen ja lihan, sielun välillä, joka vääntelehtii tuskassa ja kuolee. Kaikki inhimillinen puhe, inhimillinen viisaus eivät ole muuta kuin jäykkiä, automaattisia teatterinukkeja todellisuuden häikäisevän valon niihin synkästi sattuessa, maan tomusta ja verestä tehtyjä luomuksia, jotka koettavat koko epätoivoisella ja hyödyttömällä kiihkollaan takertua kiinni elämään, joka päivä päivältä heiltä karkaa.
Christophe ajatteli tätä, yötä ja päivää. Kuolemankamppailun muisto kidutti häntä; hän kuuli sen kauhean hengityksen; jok'ainoa yö hän näki isoisän. Koko luonto oli horjahtanut radaltaan; hänestä tuntui kuin olisi hänet ympäröinyt usva. Hän tunsi kaikkialla, minne päin hän kääntyikin, kasvoillaan sokean ja kaikkivaltiaan Villipedon surmaavan hengityksen; hän tunsi olevansa tuon julman hävityksen Voiman kynsissä ja ettei hänen auttanut laisinkaan vastustella. Mutta se tunne ei masentanut häntä, vaan se poltti häntä suuttumuksena ja vihana. Alistuminen ei ollut hänelle ominaista. Hän ryntäsi ja puski mahdotonta vastaan; ja vaikka hänen olisi täytynyt tunnustaa murskaavansa otsansa ja olevansa heikompi, niin kuitenkaan ei hän myöntänyt kärsimystä. Tästä hetkestä alkaen oli hänen elämänsä joka hetki taistelua julmaa Kohtaloa vastaan, jota hän ei voinut hyväksyä.
Kaikkien näiden kiusaavain ajatusten täytyi kuitenkin väistyä elämän kovuuden tieltä. Perheen taloudellinen tila huononi huimaa vauhtia, kun Jean-Michel, joka yksin oli tuhoa viivyttänyt, oli nyt poissa. Hänessä kadotti Krafftien perhe parhaan auttajansa, ja kurjuus astui ovesta sisään.
Melchior sitä yhä vaan lisäsi. Hän ei välittänyt työstä, vaan heittäytyi täydellisesti paheensa valtaan, kun hän nyt oli päässyt ainoasta valvonnasta, joka oli häntä hillinnyt. Melkein joka yö tuli hän kotiin juovuksissa eikä tuonut sinne koskaan ansaitsemiaan rahoja. Sitäpaitsi oli hän menettänyt melkeinpä kaikki tuntinsa. Hän oli kerran ilmestynyt erään oppilaansa kotiin täydessä humalassa: tämän skandaalin tähden suljettiin häneltä kaikki ovet. Orkesterissa oli häntä kärsitty ainoastaan kunnioituksesta hänen isäänsä kohtaan; mutta Louisa pelkäsi, että hän ennemmin tai myöhemmin eroitettaisiin sieltäkin jonkun mekastuksen tähden. Hän oli jo saanut ankaran varoituksen, kun hän eräinä iltoina oli saapunut paikalleen vasta esityksen lopulla. Pari kertaa oli hän jo unohtanut tulla sinne ollenkaan. Ja hän saattoi pystyä mihin tahansa jollakin järjettömällä kiihtymyksen hetkellä, jolloin hänelle tuli vimma sanoa ja tehdä tyhmyyksiä. Eikö hänen päähänsä pälkähtänyt jo tässä eräänä iltana se hullutus, että hän vaati kivenkovaan saada soittaa keskellä _Walkyrian_ näytöstä erään oman suuren sävellyksensä viululle! Ainoastaan suurimmalla vaivalla saatiin hänet siitä estetyksi. Voi myöskin sattua, että hän purskahti nauruun näytännön aikana, joutuessaan hullunkuristen kuvien lumoukseen, jotka liikkuivat näyttämöllä tai hänen aivoissaan. Tovereita sellainen huvitti ja hänelle annettiin paljon anteeksi hänen hassujen eleittensä vuoksi. Mutta moinen laupeus oli paljoa pahempaa kuin mikään ankaruus; ja Christophe oli sitä nähdessään kuolla häpeästä.
Lapsi oli nyt ensi viulun soittaja orkesterissa. Hän koetti parhaansa mukaan pitää vaaria isästään, olla tarvittaessa hänen sijaisenaan, rauhoittaa häntä, kun Melchiorille tulivat villit puuskansa. Se ei ollut kovinkaan helppoa, ja viisainta oli olla hänestä laisinkaan välittämättä; sillä kun juopunut näki itseään katseltavan, niin hän alkoi irvistellä tai pitää jotain puhetta. Christophe käänsi siis kasvonsa pois ja vapisi pelosta, että isä tekisi jonkin mielettömyyden; hän koetti syventyä tehtäväänsä, mutta ei voinut olla kuulematta Melchiorin loruja ja toverien naurua. Kyyneleet tulivat hänelle silmiin. Soittajat olivat hyviä ihmisiä, he huomasivat sen ja heidän kävi sääliksi häntä; he hillitsivät ilonpuuskiaan eivätkä puhuneet Christophen kuullen hänen isästään. Mutta Christophe tunsi, että he häntä surkuttelivat. Hän tiesi, että heti, kun hän oli lähtenyt ulos, alkoi ilveily jälleen, ja että Melchior oli koko kaupungin naurun esineenä. Hän ei voinut sitä mitenkään estää, ja hän kärsi siitä julmasti. Hän vei näytäntöjen jälkeen isän kotiin; hän tarjosi hänelle kätensä, kärsi hänen lörpöttelyitään ja koetti kaikin mokomin salata ihmisiltä hänen hoippumistaan. Mutta mitäpä se olisi auttanut? Ja lisäksi onnistui hänen ponnistuksistaan huolimatta harvoin saada Melchior perille saakka. Jossakin kadun kulmassa julisti isä, että hänen täytyy nyt lähteä tärkeään kokoukseen eräitten ystäviensä luokse, koska oli luvannut mennä; ja mitkään todistelut eivät voineet saada häntä syömään sanaansa. Sitäpaitsi ei ollut viisasta väittää Melchioria vastaan, ellei tahtonut saada aikaan isällisten torain kohtausta, joka veti naapurit ikkunoihin katselemaan.