Part 11

Hän palasi kauhistunein sydämin kotiinsa. Siitä Minnasta, jonka hän oli nähnyt kaksi kuukautta sitten, hänen rakkaasta Minnastaan, siitä ei ollut enää mitään jäljellä. Mitä oli tapahtunut? Mikä hänestä oli tullut? Poika-raukalle, joka ei ollut koskaan vielä kokenut sitä alinomaista vaihtelua, täydellistä katoamista, perinpohjaista uudistumista, jonka alaisia elävät olennot ovat, olennot, joista enemmistö ei ole edes sieluja, vaan sielukokoelma, jossa toiset seuraavat toisiaan, muuttuvat, sammuvat yhtämittaa, -- hänelle oli suora totuus liian julma: hän ei voinut alistua sitä uskomaan. Hän karkoitti kauhuissaan mielestään sen ajatuksen ja koetti vakuuttaa itselleen, että tämä oli näköharhaa, että Minna oli yhä entinen. Hän päätti palata hänen luokseen heti huomisaamuna ja puhua hänen kanssaan, millä hinnalla tahansa.

Hän ei nukkunut hetkeäkään seuraavana yönä. Hän luki kaikki seinäkellon lyönnit, yhden toisensa jälkeen. Kohta päivän valjettua hän lähti maleksimaan Kerichien talon ympärillä; ja hän meni sisään niin pian kuin suinkin saattoi. Hän ei tavannut Minnaa, vaan rouva von Kerichin, joka kasteli aamuvirkkuna paraikaa karahvi kädessä verannan vieressä kasvavia kukkia. Kun hän huomasi Christophen, pääsi häneltä hiukan pilkallinen huudahdus:

-- Ahaa, tekö se olette!... Te tulette oikeaan aikaan, minulla on teille hiukan puhumista. Odottakaa, odottakaa...

Rouva pistäysi sisään viedäkseen sinne karahvin ja kuivatakseen kätensä; sitten hän tuli takaisin, ja hänen huulillaan vilahti hieno hymy, kun hän näki, miten typertynyt Christophe oli: poikanen aavisti varmaankin onnettomuuden lähestyvän.

-- Mennään puutarhaan, sanoi rouva, siellä saamme olla paremmin rauhassa.

Christophe seurasi rouva von Kerichiä tuohon puutarhaan, joka oli niin täynnä hänen rakkauttaan. Rouvalla ei ollut kiire puhumaan, häntä huvitti pojan mielenliikutus.

-- Istutaanhan, virkkoi rouva viimein.

He asettuivat penkille, jossa Minna oli ojentanut hänelle huulensa suudeltaviksi lähtöpäivän edellisenä iltana.

-- Minä uskon, että te jo tiedätte, mistä on kysymys, virkkoi rouva von Kerich, tullen niin totisen näköiseksi, että Christophe tyrmistyi yhä enemmän. Minä en olisi koskaan uskonut sellaista, Christophe. Minä pidin teitä aina vakavana poikana. Minä luotin teihin täydellisesti. Minä en olisi uskonut teidän käyttävän väärin luottamustani ja koettavan panna tyttäreni päätä pyörälle. Hän oli uskottu teidän huostaanne, teidän olisi pitänyt kunnioittaa häntä, ja kunnioittaa minua, kunnioittaa itseänne.

Rouva von Kerichin äänessä oli leikillisen ivan vivahdus; -- rouva ei pitänyt tätä lasten pikku haaveilua millään tavoin huolestuttavana tapauksena; -- mutta Christophe ei sitä vivahdusta ymmärtänyt; hän käsitti nuo moitteet traagillisesti, niinkuin kaiken muunkin: ne repivät hänen sydäntään:

-- Mutta, rouva... mutta, rouva... sammalteli hän kyyneleet silmissä. Minä en ole koskaan käyttänyt teidän luottamustanne väärin. Älkää sitä uskoko, minä rukoilen teitä... Minä en ole kunniaton mies, sen vannon teille!... Minä rakastan neiti Minnaa, rakastan häntä koko sielustani, mutta tahdon hänet vaimokseni. Rouva von Kerich hymyili.

-- Ei, poika-parka, vastasi hän alentuvaisen suopeasti, pohjalla halveksinta, jonka Christophe nyt viimeinkin alkoi ymmärtää. Ei, se on mahdotonta, se on lapsetusta.

-- Miksi? Miksi? kysyi Christophe.

Hän tarttui rouvaa käsiin, luuli, ettei hän puhunut vakavasti, sillä rouvan ääni oli tullut lauhkeammaksi ja oli häntä rauhoittanut. Rouva von Kerich hymyili yhä ja sanoi:

-- Siksi, että...

Christophe vaati suoraa vastausta. Ja vallasnainen sanoi nyt Christophelle ivansävyisen säälivästi, -- sillä rouvahan ei käsittänyt: Christophea täysin vakavasti, -- ettei Christophella ollut omaisuutta, että Minna oli tottunut toisenlaisten. Christophe huudahti vastaan, että se ei haittaisi mitään, että hänestä tulee kuuluisa, rikas, että hän saa rahaa, kaikkea, mitä Minna tahtoi. Rouva von Kerich näytti epäilevältä; häntä huvitti moinen itseluottamus, ja hän pudisti päätään kieltävästi. Christophe uudisti vakuuttelunsa.

-- Ei, Christophe, sanoi silloin rouva von Kerich, ei maksa vaivaa keskustella enää asiasta, se on mahdotonta. Se ei ole pelkästään rahakysymys. Paljon muuta!... Säätyrajoitus...

Hänen ei tarvinnut lopettaa. Se tunkeutui kuin oka suoraan Christophen ytimiin. Hänen silmänsä aukenivat. Hän näki nyt ivan tuossa ystävällisessä hymyssä, hän näki kylmyyden rouvan suopeassa katseessa, hän ymmärsi yhtäkkiä kaiken, joka eroitti hänet tuosta hänen edessään olevasta naisesta, jota hän oli rakastanut pojan rakkaudella, joka näytti kohdelleen häntä äidillisesti. Hän tunsi nyt, miten paljon rouvan hellyydessä oli alentuvaa ja halveksivaa. Christophe nousi ylös, kalman-kalpeana. Rouva von Kerich jatkoi selittelyään, hyväilevällä äänellään; mutta nyt oli tullut loppu; Christophe ei kuunnellut enää sanojen musiikkia, hän näki joka sanan alla tuon jalosukuisen sielun kuivuuden. Hän ei voinut vastata sanaakaan. Hän poistui. Maailma kieppui hänen silmissään.

Kamariinsa päästyään heittäytyi hän vuoteelleen ja vääntelehti vimmansa ja ylpeytensä raatelemana aivan kuin ennen pienenä. Hän puri pielustansa, hän työnsi nenäliinan suuhunsa, ettei olisi kuultu hänen huutoaan. Hän vihasi rouva von Kerichiä, hän vihasi Minnaa. Hän halveksi heitä raivon voimalla. Hänestä tuntui kuin olisi häntä lyöty korvalle, hän vapisi häpeästä, hän värisi raivosta, hänen täytyi tehdä jotain heti paikalla, hän olisi kuollut, ellei olisi kostanut.

Hän nousi, kirjoitti kirjeen, joka oli täynnä järjetöntä kiehuntaa:

"Rouvani!

"Minä en tiedä, onko niinkuin te vakuutitte, että olette erehtynyt minun suhteeni. Mutta sen minä tiedän, että minä olen erehtynyt suuresti teidän suhteenne. Minä luulin, että te olisitte minun ystäviäni. Te sanoitte niin, ja te olitte sitä olevinanne, ja minä rakastin teitä niinkuin omaa henkeäni. Minä näen nyt, että se oli pelkkää valhetta, ja että hellyytenne minua kohtaan ei ollut muuta kuin petosta: te käytitte minua omaksi huviksenne, minä olin teille ajanviettona, minä olin teille musikanttina, -- pikenttinä. Mutta teidän pikenttinne minä en ole! Minä en ole kenenkään pikentti.

"Te annoitte minun tylysti ymmärtää, että minulla ei ole oikeutta rakastaa teidän tytärtänne. Mikään maailmassa ei voi estää minun sydäntäni rakastamasta ketä se tahtoo, ja vaikka minä en ole jalosyntyinen kuin te, olen kuitenkin yhtä jalo kuin te. Sydän miehen aateloi: jos en olekaan kreivi, on minussa ehkä enemmän kunniaa kuin kreiveissä usein. Olipa edessäni pikentti tai kreivi, sillä hetkellä, kun hän minua herjaa, minä häntä halveksin! Minä halveksin kuin likaa jalkaini alla kaikkea, joka väittää olevansa jaloa, jos sillä ei ole sielun jaloutta.

"Hyvästi! Te ette ole tuntenut minua. Te olette pettänyt minut. Minä inhoan teitä.

"Tämän lausuu se mies, joka kielloistanne välittämättä rakastaa Minna-neitiä, hän, joka rakastaa häntä kuolemaansa saakka, _koska hän on minun_, eikä mikään voi häntä minulta riistää."

Tuskin hän oli heittänyt tämän kirjeen laatikkoon, niin hän kauhistui, mitä oli tehnyt. Hän koetti olla sitä ajattelematta, mutta eräät lauseet palasivat aina hänen mieleensä; kylmä hiki nousi hänen ohimoillensa, kun hän ajatteli, että rouva von Kerich luki näitä mahdottomuuksia. Ensi hetkellä piti häntä vielä hänen epätoivonsa yllä; mutta seuraavana päivänä hän jo käsitti, ettei hänen kirjeestään ollut muuta tulosta kuin että se eroittaisi hänet perinpohjin Minnasta: ja se tuntui hänestä onnettomuuksista kauheimmalta. Hän toivoi vielä, ettei rouva von Kerich, joka tunsi hänen pikaisuutensa, ottaisi tätä vakavalta kannalta, että hän tyytyisi varoittamaan häntä ankarasti, ja että, -- ja kukapa tietää? -- hän ehkä heltyisi hänen vilpittömän rakkautensa tähden. Hän odotti ainoastaan sanaa heittäytyäkseen rouva von Kerichin jalkain juureen, hän odotti viisi päivää. Sitten tuli kirje. Siinä sanottiin:

"Hyvä herra Krafft.

"Koska mielestänne on tapahtunut erehdys kahden puolen meidän välillämme, niin on ehdottomasti viisainta olla sellaista enää jatkamatta. Minä soimaisin itseäni, jos pakottaisin teitä pitkittämään ystävyyttä, joka on käynyt teille kiusalliseksi. Teistä lienee siis luonnollista, että meidän välimme katkeavat. Toivon, että olette löytävä toisia ystäviä, jotka osaavat antaa teille sen arvon kuin haluatte. Minä en epäile laisinkaan tulevaisuuttanne ja seuraan loitompaa suopein mielin kehitystänne musiikkiurallanne.

Parhaat tervehdykseni

Josepha von Kerich."

Katkerimmat moitteet eivät olisi olleet näin julmia. Christophe näki olevansa hukassa. Henkilölle, joka viattomasti syyttää, voi aina vastata. Mutta mitä tehdä tällaista välinpitämätöntä kohteliaisuutta, tällaista olematonta vastaan? Christophe meni aivan sekaisin. Hän ajatteli, ettei hän näkisi enää koskaan Minnaa; sitä hän ei jaksaisi sietää. Hän tunsi, miten vähänarvoinen oli kaiken maailman ylpeys pienimmänkin rakkauden rahdun rinnalla. Hän unohti koko itsetuntonsa, hän tuli raukkamaiseksi, hän kirjoitti uusia kirjeitä, joissa hän rukoili anteeksi. Ne olivat yhtä järjettömiä kuin tuo vihan puuskauskin. Vastausta ei tullut.

Ja kaikki oli lopussa.

Hän oli kuolla. Hän aikoi tappaa itsensä. Hän aikoi tappaa toisia. Hän ainakin kuvitteli, että hän sitä aikoi. Hänelle tuli murhapolton ja murhan vimma. Ei saata aavistaa, minkälainen rakkauden ja vihan tunteitten voima saattaa raivota eräiden lasten sydämissä. Se oli hänen lapsuutensa hirvittävin kriisi ja siitä tuli lapsuuden loppukohta. Se karkaisi hänen tahtonsa, mutta se olikin sen ainaiseksi murtaa.

Hän ei voinut elää enää. Hän seisoi tuntikausia ikkunaa vasten ja katseli alas pihakivitykseen; hän ajatteli, aivan niinkuin ennen pienenä ollessaan, että löytyi ainoastaan yksi keino päästä elämän kidutuksesta, jos se kasvoi liian raskaaksi kantaa. Se keino oli tuolla, hänen alapuolellaan, juuri tuossa... Hetki vain? Kukapa tietää?... Ehkä vasta monien tuntien -- vuosisataisten -- hirveäin kärsimysten jälkeen!... Mutta niin suuri oli hänen nuori epätoivonsa, että hänen sieluaan veti vastustamattomasti tuohon päätä pyörryttävään nieluun.

Louisa näki hänen kärsivän. Hän ei voinut tarkoin aavistaa, mikä hänellä oli; mutta hänen vaistonsa varoitti häntä hämärästi vaarasta. Hän koetti lähentyä poikaansa, ymmärtää hänen suruansa ja lohduttaa häntä. Mutta äiti-parka oli vähitellen tottunut olemaan puhumatta suoraan Christophen kanssa. Monet vuodet oli Christophe kätkenyt ajatuksensa itseensä; ja Louisalla oli liiaksi elämän aineellisia huolia, niin ettei hänellä ollut aikaa koettaa niitä aavistaa. Nyt, kun hän olisi tahtonut rientää häntä auttamaan, ei hän tiennyt, mitä tehdä. Hän kierteli Christophen ympärillä todellisessa sielun ahdistuksessa; hän olisi toivonut löytävänsä sanoja, jotka olisivat helpoittaneet hänen tuskaansa; hän ei uskaltanut puhua, sillä hän pelkäsi häntä loukkaavansa. Ja niin varovainen kuin hän olikin, hän ärsytti häntä kuitenkin, jokaisella liikkeellään, yksinpä läsnäolollaankin; sillä Louisa ei ollut liioin kekseliäs eikä kovin herkkä tunteiltaan. Ja kumminkin Christophe häntä rakasti, he rakastivat toinen toisiaan. Mutta kun vähät seikat voivat maailmassa eroittaa toisistaan henkilöt, jotka rakastavat ja kunnioittavat toisiaan koko sielustaan! Liian kovaääninen puhe, kulmikkaat liikkeet, pieni loukkaava nykäys silmäluomissa tai nenänjuuressa, tottumukset aterioidessa, kävellessä tai nauraessa, jokin ruumiillinen vastenmielisyys, jota ei vei selittää... Sanotaan, että se ei merkitse mitään; ja se on kuitenkin kokonainen maailma. Sangen usein se riittää syyksi, että äiti ja poika, veljekset tai ystävykset, jotka ovat toisilleen kovin läheisiä, jäävät silti aina vieraiksi.

Christophe ei siis löytänyt äidin hellyydessä riittävää tukea vaarallisena kautenaan, joka hänellä nyt oli. Ja muuten: mitä arvoa on toisten hellyydellä intohimon itsekkyydessä, joka ajattelee pelkästään omaa olemustaan?

Eräänä yönä, kun hänen omaisensa nukkuivat ja kun hän istui pöytänsä ääressä liikkumatta ja ajattelematta mitään, vaipuneena tuijottamaan tuohon vaaralliseen aikomukseensa, kaikui pieneltä hiljaiselta kadulta askeleita, ja naputus oveen herätti hänet yhtäkkiä synkästä horroksesta. Ulkoa kuului epäselvää äänten sorinaa. Christophe muisti, ettei isä ollut tullut vielä illalla kotiin, ja hän ajatteli vihastuen, että hänet tuotaisiin nyt sinne juovuksissa, niinkuin viime viikollakin, jolloin hänet oli löydetty keskeltä katua makaamasta. Sillä Melchior ei noudattanut enää vähintäkään kohtuutta; hän heittäytyi yhä enemmän paheen valtaan; hänen rautainen terveytensä ei vain näyttänyt vähääkään kärsivän moisista mielettömistä hurjuuksista, jotka olisivat tappaneet minkä muun miehen tahansa. Melchior söi neljän miehen ruokahalulla, joi niin, että kaatui tiedottomana maahan, jäi öiksi ulos jääkylmään sateeseen, rusikoitui pahasti tappeluissa, ja oli seuraavana päivänä taas pystyssä, meluavan iloisena kuin ennenkin, ja vaati, että kaikkien hänen ympärillään oli oltava iloisia.

Louisa oli jo noussut ylös ja meni kiireesti avaamaan; Christophe ei hievahtanut, hän tukki käsillään korviaan, päästäkseen kuulemasta Melchiorin juopunutta ääntä ja naapurien ilveileviä huomautuksia...

... Yhtäkkiä valtasi hänet selittämätön ahdistus: hän alkoi vavista, tietämättä, miksi, ja peitti kasvonsa käsiinsä. Ja samassa sai sydäntäviiltävä tuskanhuuto hänet nostamaan päänsä. Hän ryntäsi ovelle...

Keskellä miesten parvea, jotka puhuivat hiljaisella äänellä, pimeässä, ainoastaan lyhdyn lekuttavan hohteen valaisemassa käytävässä, makasi paareilla ruumis, niinkuin isoisä ennen, vettä valuen ja liikkumattomana. Louisa nyyhkytti sen kaulassa. Melchior oli löydetty myllyjoesta hukkuneena.

Christophelta pääsi huuto. Koko muu maailma unohtui, kaikki toiset tuskat haipuivat tuossa tuokiossa. Hän heittäytyi isänsä ruumiille, Louisan viereen, ja he itkivät yhdessä.

Istuessaan vuoteen vieressä vartioiden Melchiorin viimeistä unta, isän, jonka kasvot olivat nyt saaneet ankaran ja juhlallisen ilmeen, tunsi Christophe kuoleman synkän rauhan tulevan sieluunsa. Hänen lapsellinen intohimonsa oli haihtunut niinkuin kuumepuuska; haudan jääkylmä henkäys oli pyyhkäissyt sen kaiken pois. Minna, hänen ylpeytensä, hänen rakkautensa, ja hän itsekin... oi, ihmiskurjuutta, miten kaikki oli vähäpätöistä tämän todellisuuden, ainoan todellisuuden rinnalla: kuoleman! Mitä maksoi vaivaa kärsiä niin paljon, kaivata niin paljon, ahertaa niin paljon, saavuttaakseen ainoastaan tämän!

Hän katseli iäksi uinahtanutta isäänsä, ja hänen sielunsa täytti ääretön sääli, hän muisti nyt hänen pienimmätkin hellyyden osoituksensa, sillä kaikkine heikkouksineen ei Melchior ollut paha, hänessä oli paljon hyvää. Hän rakasti omiaan. Hän oli rehellinen. Hänessä oli rahtu Krafftien horjumatonta kunniallisuutta, joka ei suvainnut moraali- ja kunniakysymyksissä tingintää eikä koskaan olisi hyväksynyt itsessään noita pieniä rumuuksia, joita hienoissa piireissä ei pidetä juuri vikoina. Melchior oli rohkea, ja kaikilla vaaran hetkillä asetti hän itsensä sille suorastaan nauttien alttiiksi. Jos hän oli omaksi ilokseen tuhlaavainen, oli hän sitä myöskin muille: hän ei voinut nähdä ketään suruisena; ja hän antoi vierasvaraisesti siitä, mikä oli hänen omaansa, ja siitäkin, mikä ei ollut hänen omaansa, -- köyhille vaivaisille, joita jossakin kehtasi. Kaikki nämä avut muistuivat nyt Christophen mieleen: -- osaksi hän keksikin ne tai ainakin niitä liioitteli. -- Hänestä tuntui, ettei hän ollut ymmärtänyt isäänsä oikein, hänen tuntonsa soimasi, ettei hän ollut rakastanut häntä tarpeeksi. Hän näki hänet elämän lyömänä; ja hän luuli kuulevansa tuon onnettoman sielun, joka oli ollut liian heikko taisteluun ja jonka virta oli vienyt mukanaan, vaikeroivan hukkaan tuhottua elämäänsä. Hän kuuli tämän valittavan rukouksen, jonka sävy oli kerran rusentanut hänen sydäntään:

-- Christophe, älä halveksi minua!

Tunnontuskat mursivat häntä. Hän heittäytyi itkien suuteleman vainajan kasvoja. Hän toisti niinkuin sillein ennenkin:

-- Rakas isä, minä en halveksi sinua, minä rakastan sinua! Anna anteeksi!

Mutta valitus ei vaiennut, se kiihtyi hädäksi:

-- Älkää halveksiko minua, älkää halveksiko minua!...

Ja yhtäkkiä Christophe näki makaavansa itse vainajan paikalla. Hän kuuli noiden kauheain sanain tulevan omasta suustaan, hän tunsi sydäntään painavan hyödyttömän, auttamattomasti hukatun elämän epätoivon. Ja hän ajatteli kauhuissaan: "Ah, ennen kaikki maailman kärsimykset, kaikki tuskat kuin päättyä näin."... Miten lähellä hän sitä oli ollut! Eikö hän ollut vähällä antautua kiusauksen valtaan, murskata itse elämänsä, paeta pelkurimaisesti _tuskaansa_? Niinkuin eivät kaikki tuskat, kaikki häpeät olisi pelkkää lapsen leikkiä suurimman kidutuksen ja rikoksen rinnalla, joka oli: pettää itsensä, kieltää vahva uskonsa, joutua halveksimaan itseään kuolemassa!

Hän näki, että elämä oli taistelu ilman lepoa ja armoa, jossa ihmisen, jossa miehen, joka tahtoo miehen nimen kantaa, täytyy taistella lakkaamatta, kokonaisia näkymättömien vihollisten sotalaumoja vastaan: luonnon saaliinhimoisia voimia, valonarkoja haluja, hämäriä ajatuksia, jotka vetävät petollisesti häntä alentamaan itsensä ja tuhoutumaan. Hän näki, että hän oli ollut langeta ansaan. Hän näki, että onni ja rakkaus ovat hetken petosta, joilla koetettiin saada sydän riisumaan aseensa ja antautumaan. Ja tuo viisitoista-vuotias pikku puritaani kuuli Jumalansa äänen:

-- Käy, käy, lepäämättä koskaan.

-- Mutta minne käyn, Herraa Mitä teenkin, minne menenkin, eikö loppu ole aina sama, eikö päämaali ole tuossa?

-- Käykää kuolemaan, te, joiden täytyy kuolla! Käykää kärsimään, te, joiden täytyy kärsiä. Ei eletä sen tähden, että oltaisiin onnellisia. Eletään siksi, että täyttyisi Lakini. Kärsi. Kuole. Mutta ole, mitä sinun pitää olla: -- Mies.