Part 10

Mutta kun Christophe joku hetki myöhemmin oli iloinen, niin Minna huomautti hänelle terävästi, että hän nauroi liian kovaäänisesti. Christophe tyrmistyi; hän ei ollut koskaan ajatellut, että hänen täytyisi olla varuillaan Minnan seurassa: koko hänen ilonsa turmeltui. -- Tai kun Christophe jutteli hänen kanssaan aivan vapaasti, niin Minna keskeytti hänet hajamielisen näköisenä ja huomautti hänelle epäkohteliaalla tavalla jotakin hänen puvustaan, tai hän oikaisi hyökkäävän saivartelevasti hänen rahvaanomaisia sananparsia. Christophelta meni halu virkkaa enää mitään, ja joskus hän vihastuikin. Sitten hän kuvitteli noiden kiusallisten huomautusten ainoastaan todistavan, että Minna tahtoi pitää hänestä kauniisti huolta; ja Minna itsekin uskoi niin. Christophe koetti nöyrästi saada niistä hyötyä. Minna oli siitä häneen sangen vähän tyytyväinen, sillä Christophe ei hyvällä tahdollaankaan onnistunut.

Mutta Christophella ei ollut enää aikaa, -- eikä myöskään Minnalla, -- huomata muutosta, joka Minnassa tapahtui. Oli tullut pääsiäinen, ja Minnan piti lähteä äitinsä kanssa matkalle, sukulaistensa luokse Weimarin puolelle.

Viimeisenä viikkona ennen heidän eroaan palasi heidän ensimäisten aikainsa välittömyys. Muutamia kärsimättömyyden puuskia lukuunottamatta oli Minna Christophea kohtaan parempi kuin koskaan ennen. Lähtöpäivän edellisenä iltana kävelivät he yhdessä kauan puistossa; Minna veti Christophen salaperäisesti erään lehtimajan hämärään ja pani hänen kaulaansa pienen, hajuvedeltä tuoksuvan pussin, johon hän oli leikannut tukastaan hiuskiharan; he uudistivat ikuisen valansa, he vannoivat kirjoittavansa toisilleen joka päivä; ja he valitsivat taivaalta erään tähden, johon he katselisivat molemmat yhä yhtaikaa. Tuli tuo kohtalokas päivä. Ainekin kymmenen kertaa oli Christophe öisin yksikseen ajatellut: "Missä hän on huomenna?"; ja nyt hän sai ajatella: "Tänään siis, tänä aamuna hän on vielä täällä; tänä iltana ei hän enää ole." Christophe läksi Minnan luo jo ennen kello kahdeksaa. Minna ei ollut vielä noussut ylös. Christophe koetti kävellä puutarhassa; hän ei voinut sitä tehdä, hän tuli takaisin sisään. Eteiskäytävä oli täynnä matkalaukkuja ja kääröjä; hän istahti erään huoneen nurkkaan kuunnellen jännityksessä ovien ääniä ja permantopalkkien narinaa; hän tunsi askelet, joiden tepsutuksen hän kuuli yläkerrasta. Rouva von Kerich riensi läpi huoneen; hänen huulillaan vilahti hymy, kun hän näki Christophen, ja hän toivotti hänelle leikillisesti ja pysähtymättä hyvää huomenta. Minna tuli viimein. Hän oli kalpea, hänen silmänsä olivat itkettyneet; hän ei ollut nukkunut viimeisenä yönä enempää kuin nuorukainenkaan. Hän jakeli palvelijoille käskyjä, hätäisen näköisenä; hän ojensi kätensä Christophelle, puhuen samallaikaa vanhan Fridan kanssa. Hän oli jo matkapuvussa. Rouva von Kerich tuli takaisin. Naiset väittelivät keskenään jostakin hatturasiasta. Minna ei näyttänyt huomaavankaan Christophea, joka seisoi unohdettuna pianon vieressä. Hän poistui äitinsä kanssa ulos, tuli takaisin; ovella hän vielä huusi jotakin rouva von Kerichille. Hän sulki oven. He olivat kahden. Minna juoksi Christophen luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet kanssaan viereiseen pikkusaliin, jonka ikkunaluukut olivat jo suljetut. Sitten hän painoi rajusti kasvonsa Christophen kasvoja vastaan, ja syleili häntä kaikin voimin. Hän kysyi, itkien: -- Lupaathan, lupaathan rakastaa aina minua? He nyyhkyttivät hiljaa ja suonenvetoisesti, koettaen estää muiden kuulemasta heidän itkuaan. He erosivat toisistaan, kun kuulivat läheneviä askeleita. Minna pyyhki silmänsä ja tekeytyi palvelijoille puhuessaan jälleen tyynen ja arvokkaan näköiseksi; mutta hänen äänensä vapisi.

Christophen onnistui varastaa nenäliina, jonka Minna oli pudottanut, hänen likainen, rypistynyt, kyyneleistä kostea nenäliinansa.

Hän saattoi ystävättäriään heidän vaunuissaan asemalle saakka. Lapsukaiset istuivat vastatusten ja uskalsivat tuskin katsahtaa toisiinsa, he pelkäsivät purskahtavansa itkuun. Heidän kätensä etsivät salaa toisiaan ja puristivat niin, että koski. Rouva von Kerich katseli heitä ovelan suopeasti eikä ollut huomaavinaan mitään.

Viimein soi lähtökello. Christophe seisoi ulkona, rautatievaunun ovella; kun juna lähti liikkeelle, alkoi hän juosta vaunun vieressä, katsomatta eteensä, törmäten rautatievirkailijoihin, silmät luotuina yhä Minnan silmiin, kunnes juna vilisti ohitse. Ja hän juoksi yhä vaan, kunnes ei enää nähnyt mitään. Silloin hän pysähtyi, aivan hengästyksissään; hän huomasi olevansa asemasillalla, keskellä vieraita ihmisiä. Hän meni kotiinsa, josta kaikki muut olivat silloin onneksi kaupungilla; ja koko aamun hän itki.

Ensi kertaa elämässään tunsi hän eron kauheaa tuskaa. Julma kidutus kaikille rakastavaisille sydämille! Maailma on kuollut, kaikki on tyhjää. Sydän rutistuu kokoon, ei voi enää hengittääkään: se on kuoleman ahdistusta, voittamatonta vaikeutta elää. Varsinkin, kun samoaa joka hetki polkuja, joita rakastettu kulki, kun kaikki esineet, jotka ihmistä ympäröivät, loihtivat alinomaa esiin armaan kuvan; kun täytyy olla siinä tutussa piirissä, jossa ennen oltiin yhdessä, kun samaan paikkaan sidottuna tahtoo itsepäisesti elää muistoissaan kadonneet onnenhetket. Silloin tuntuu kuin kuilu aukeaisi jalkain alla: siihen kumartuu katselemaan, päätä alkaa pyörryttää, on kaatumaisillaan siihen, kaatuu. Luulee näkevänsä kuoleman kasvojensa edessä. Ja näkeekin sen: ero rakastetusta on vain yksi kuoleman naamioita. Elää tuijottaen tuskakseen kalleimman katoamista, mitä sydämellä on: itse elämä katoaa, jää ainoastaan syvyys, musta tyhjyys.

Christophe kierteli katselemassa kaikkia rakkaita paikkoja, saadakseen kärsiä yhä enemmän. Rouva von Kerich oli jättänyt hänelle puutarhan avaimen, että hän olisi saanut käydä siellä heidän poissa ollessaan. Christophe palasi sinne jo samana päivänä, hän oli nääntyä siihen paikkaan tuskasta. Hänestä oli tuntunut, että hän voisi löytää sieltä edes rahdun tuota olentoa, joka oli lähtenyt: hän löysi sitä liikaakin; Minnan kuva liihoitteli kaikkialla nurmikentillä; hän luuli näkevänsä hänen tulevan vastaan jokaisesta puistokäytävän kulmauksesta: hän tiesi kyllä, ettei Minna ilmestyisi; mutta hän tahtoi lisätä kidutustaan, uskotellen sellaista mahdottomuutta, haeskellen rakkaiden muistojen jälkiä sokkeloisen pensaston poluilla, glysiini-köynnösten verhoamalla pengermällä, lehtimajan penkillä. Ja julmasti kuin pyöveli hän toisti itselleen: "Viikko sitten... kolme päivää sitten... eilen, niin, juuri eilen hän oli tässä... ja vielä tänä aamuna!..." Hän raateli sydäntään näillä ajatuksilla, kunnes hänen täytyi viimein lakata, sillä hän oli nääntyä kuoliaaksi. -- Suruun sekaantui kiukku häntä itseään vastaan, että hän oli niin huonosti käyttänyt kadonneen ajan, vaikka hän olisi voinut käyttää sen toisin. Niin monta minuuttia, niin monta tuntia oli mennyt hukkaan, jolloin hänellä oli ollut autuus nähdä häntä, hengittää hänen läheisyydessään, saada virvoitusta hänen olennostaan! Ja hän oli päästänyt ajan käsistään, nauttimatta jok'ainoasta pikku hetkestä!... Ja nyt... nyt oli liian myöhäistä... Auttamatonta! Parantamatonta!

Christophe meni kotiin. Omaiset olivat hänestä vihattavia. Hän ei voinut sietää heidän kasvojaan, heidän joutavia juttujaan, samanlaisia kuin eilen, kuin aina sitä ennen, samanlaisia kuin silloinkin, jolloin hänellä oli vielä Minna. He vain elivät totuttua elämäänsä, niinkuin heidän keskuudessaan ei olisi tapahtunut tällainen onnettomuus. Eikä myöskään kaupunki näyttänyt aavistavan mitään. Ihmiset menivät töihinsä, laulaen, metelöiden, kiireissään; sirkat sirisivät, taivas hohteli. Hän vihasi niitä kaikkia, häntä tukahutti sellainen yleinen itsekkyys. Mutta hän oli itse itsekkäämpi kuin koko maailma. Millään ei ollut hänelle enää arvoa, hänessä ei ollut enää hyvyyttä. Hän ei rakastanut enää ketään.

Kului joukko surkeita päiviä. Työ otti konemaisesti hänen aikansa; mutta elämän rohkeutta ei hänellä enää ollut.

Eräänä iltana, kun hän istui pöydässä läheistensä kanssa, mykkänä ja masentuneena, kolkutti kirjeenkantaja oveen ja antoi hänelle kirjeen Hänen sydämensä tunsi sen ennenkuin hän näki käsialan. Neljä paria silmiä iskeytyi häneen hävyttömän uteliaina, odottaen, että hän lukisi kirjeen, toivoen kovasti huvia tässä alinomaisessa ikävässä yksitoikkoisuudessa. Christophe asetti kirjeen lautasensa viereen ja pakotti itsensä olemaan sitä avaamatta, väittäen välinpitämättömästi tietävänsä, mitä se sisälsi. Veljet eivät uskoneet häntä, heitä harmitti, he vaaniskelivat häntä yhä; ja hän kärsi todellista kidutusta, kunnes ateria viimeinkin loppui. Silloin vasta pääsi hän sulkeutumaan kamariinsa. Hänen sydämensä jyskytti niin kovasti, että hän oli repiä kirjeen sitä avatessaan. Hän vapisi pelosta, mitä kirjeessä olisi; mutta kun hän vilkaisi ensimäisiin sanoihin, valtasi hänet ilo.

Siinä oli muutamia sangen ystävällisiä rivejä. Minna kirjoitti hänelle salaa. Hän kutsui häntä nimellä: "Rakas _Christlein_"; hän sanoi, että hän oli paljon itkenyt, että hän oli katsonut tähteen joka ilta, että hän oli ollut Frankfurtissa ja se oli suuremmoinen kaupunki, siellä oli hurmaavan komeita kauppoja, mutta hän ei ollut huomannut mitään, siksi, että hän ajatteli ainoastaan _Christleiniä_. Minna muistutti hänelle, että hän oli vannonut olla hänelle uskollinen, eikä katsoa ainoaankaan toiseen hänen poissa ollessaan, vaan ajatella pelkästään häntä. Minna tahtoi, että Christophe tekisi työtä koko ajan, kun hän oli poissa kaupungista, että Christophesta tulisi kuuluisa, ja Minnasta silloin myöskin. Minna lopetti kysyen, muistiko Christophe pikku salia, jossa he olivat ottaneet toisiltaan jäähyväiset sinä aamuna, jolloin hän lähti, ja hän pyysi, että Christophe menisi jonakin aamuna sinne; hän vakuutti, että hän olisi sielussaan siellä ja että hän sanoisi siellä hänelle ne jäähyväiset uudestaan samalla tavalla. Minna kirjoitti alle: "ikuisesti, ikuisesti sinun!..." ja hän oli lisännyt kirjeeseen postscriptumin, jossa hän kehoitti häntä ostamaan vanhan, ruman huopahattunsa sijaan olkisen merimieshatun: -- Kaikilla hienoilla herroilla täällä on sellainen: -- sen piti olla paksusti punottu, nauha leveä ja sininen.

Christophe luki kirjeen neljästi ennenkuin hän kykeni ymmärtämään sen kokonaan. Hänen päätään pyörrytti, hänellä ei ollut edes voimaa olla onnellinen; hän tunsi yhtäkkiä itsensä niin väsyneeksi, että hän heittäytyi vuoteeseensa ja luki kirjeen uudestaan ja suuteli sitä vähän väliä. Hän pani sen päänaluisensa alle, ja käsi koetteli lakkaamatta, oliko se siellä. Olo tuntui hänestä kuvaamattoman hyvältä. Hän nukahti ja nukkui yhtä mittaa seuraavaan aamuun.

Elämä oli nyt siedettävämpää. Minnan uskollinen ajatus leijui hänen ympärillään. Hän ryhtyi vastaamaan hänen kirjeeseensä; mutta hänellä ei ollut oikeutta kirjoittaa hänelle vapaasti, hänen täytyi salata, mitä tunsi; se oli tuskallista ja vaikeaa. Hän kiusasi itseään koettaessaan kömpelösti verhota rakkauttaan juhlallisiin kohteliaisuuslauseihin, jollaiset tekivät hänet aina naurettavaksi.

Kun hän oli lähettänyt kirjeensä, alkoi hän odottaa Minnalta vastausta; hän eli pelkästään tuosta odotuksesta. Jaksaakseen olla kärsivällinen koetti hän kävellä kaupungilla, lueskella. Mutta hän ei ajatellut muuta kuin Minnaa, hän toisti hänen nimeään kiihkohullun itsepintaisuudella; hän rakasti tuota nimeä niinkuin epäjumalaa; hänellä oli aina taskussa, minne hän menikin, nide Lessingin teoksia, koska siinä oli Minnan ristimänimi; ja joka päivä kiersi hän teatterista tultuaan pitkän matkaa erään ompelutavarakaupan eteen, sillä sen kyltissä olivat nuo viisi rakasta kirjainta.

Hän soimasi itseään, jos vähänkin huvitteli, vaikka Minna oli käskenyt häntä työskentelemään lakkaamatta ja tekemään Minnan kuuluisaksi. Tuon pyynnön turhamainen lapsellisuus liikutti häntä, se oli hänestä luottamuksenosoitus. Christophe päätti täyttää Minnan toivomuksen ja kirjoittaa sävellyksen, joka ei olisi Minnalle ainoastaan omistettu, vaan suorastaan pyhitetty. Eikä hän olisi tähän aikaan voinutkaan mitään muuta tehdä. Tuskin hän oli päättänyt sen, niin musikaaliset ajatukset suorastaan pursuivat hänessä esiin. Ne tulivat niinkuin vesivyöry, joka oli kuukausia kokoontunut padon sisälle ja murtautui nyt yhtäkkiä rikkoen esteet. Hän ei lähtenyt huoneestaan kokonaiseen viikkoon. Louisa kantoi ruuan hänen ovensa eteen; sillä Christophe ei antanut hänen edes tulla sisään.

Hän kirjoitti kvintetin klarinetille ja jouhisoittimille. Ensimäinen osasto oli runoa nuoruuden toiveista ja kaipuusta; viimeinen leikittelevää lemmen haaveilua, jossa pilkahteli hieman Christophen kesytöntä huumoria. Mutta koko teoksen pääosa oli sävellyksistä toinen: _larghetto_, jossa Christophe kuvasi kiihkeää ja viatonta pikku naista; se oli, tai sen piti olla, kuvaus Minnasta. Kukaan ei sitä olisi tuntenut häneksi, kaikkein vähimmin Minna itse; mutta tärkeintä oli, että Christophe tunsi sen itse erinomaisesti; ja hän nautti väristävää iloa kuvitellessaan anastaneensa siten rakkaansa koko olemuksen. Mikään työ ei ollut koskaan ollut hänelle helpompaa eikä onnellisempaa: se oli rakkauden ylenpalttista purkautumista, rakkauden, jota ero oli nyt häneen koonnut; ja samalla antoi kunnioitus taidetta kohtaan ja vaadittava ponnistus hallita intohimonsa ja keskittää se kauniiseen ja selvään muotoon hänelle henkisen terveyden, sielun voimain tasapainon, joka tuntui melkeinpä ruumiillisena hekumana. Korkein nautinnoista, jonka kaikki luovat taiteilijat tuntevat: luomishetkenä vapautuu täydellisesti kiihkojen ja tuskien orjuudesta; tulee vuorostaan niiden herraksi. Ja kaikki, mikä tuottaa iloa, kaikki, mikä antaa kärsimyksiä, tuntuu nyt oman tahdon vapaalta leikiltä. Ah, liian lyhyitä onnen hetkiä; sillä pian kokee jälleen entistä raskaampina todellisuuden kahleet.

Sillaikaa kuin Christophe oli työssä, ennätti hän tuskin muistaa, että Minna oli poissa: hän eli hänen kanssaan. Minna ei ollut Minnassa, hän oli nyt täysin Christophen omassa persoonassa. Mutta kun Christophe lopetti sävellyksensä, oli hän jälleen yksin, yksinäisempi kuin ennen, väsyneempi, uupunut ponnistuksesta. Hän muisti, ettei hän ollut kirjoittanut Minnalle kahteen viikkoon, ja ettei Minna ollut hänelle vastannut.

Hän kirjoitti nyt taas hänelle: ja tällä kertaa ei hän voinut tyytyä täydellisesti pakkoon, johon hän oli ensimäisessä kirjeessä alistunut. Hän moitiskeli Minnaa, leikkiä laskien, -- sillä hän ei uskonut sanojaan itsekään, -- että Minna oli hänet unhottanut. Hän toruskeli hänen laiskuuttaan, ja koetteli häntä hellästi ärsytellä. Herättääkseen Minnan uteliaisuutta hän puhui työstään hyvin salaperäisesti; myöskin siksi, että hän tahtoi valmistaa Minnalle hänen palatessaan yllätyksen. Hän kuvaili yksityiskohdin hattua, jonka hän oli ostanut; ja kertoi, että totellakseen pikku tyranniaan, -- ja hän olikin totellut kirjeen kaikkia määräyksiä, -- ei hän ollut lähtenyt enää kotoaan, vaan oli tekeytynyt sairaaksi, ettei olisi tarvinnut mennä mihinkään vieraisille. Hän ei lisännyt, että hän oli loukannut herttuaakin, siten, että oli kerran mieluisemmassa totteluinnossa suvainnut olla menemättä eräihin illatsuihin linnaan, vaikka hänet oli sinne kutsuttu. Koko kirje oli pelkkää iloista välittömyyttä ja täynnä rakastavaisille suloisia pikku salaisuuksia: hän kuvitteli, että yksin Minnalla oli niihin avain, ja luuli olevansa hyvin kekseliäs, kun käytti joka paikassa "rakkaus"-sanan asemasta sanaa "ystävyys".

Kirjeensä laadittuaan tunsi hän hetken helpoitusta: ensinnäkin siksi, että se oli saanut hänet tuntemaan jollain tavoin puhelleensa poissa olevan kanssa. Mutta varsinkin sen tähden, että hän uskoi Minnan kohta vastaavan. Hän oli siis sangen kärsivällinen ne kolmisen päivää, joiden hän oli laskenut menevän postilta kirjettä Minnalle viedessä ja tuodessa hänelle vastausta. Mutta kun neljäs päivä loppui, alkoi hänestä taas tuntua siltä kuin hän ei olisi voinut elää. Hänellä ei ollut enää tarmoa, ei mielenkiintoa mihinkään, paitsi niillä hetkillä, jolloin hän odotti postimiehen saapumista. Silloin hän suorastaan vapisi kärsimättömyydestä. Hän sai taikauskoisia päähänpistoja ja haki kaikenlaisista pikkumerkeistä, -- uunissa palavien puiden rätinästä, sattumalta lausutusta sanasta, -- vakuutusta, että kirje tulisi. Kun odotusaika meni turhaan, niin hän vaipui jälleen voimattomuuteen. Ei työstä, ei kävelystä puhettakaan: olemassaolon ainoa tarkoitus oli odottaa seuraavaa postia; ja häneltä vaadittiin koko tarmoa, että hän olisi jaksanut odottaa siihen saakka. Mutta kun tuli ilta eikä sinä päivänä enää ollut mitään toivon syytä, silloin masentui hän aivan; hänestä tuntui, että hän ei jaksaisi enää elää huomiseen asti; ja hän istui tuntikausia pöytänsä ääressä, puhumatta, ajattelematta, vailla voimaa mennä edes nukkumaan, kunnes viimeiset tahdon tähteet johtivat hänet vuoteeseen; ja hän nukkui vaikeaa unta, nähden sekavia unia, jotka saivat hänestä yön tuntumaan iankaikkiselta.

Moinen lakkaamaton odotus muuttui viimein suorastaan ruumiilliseksi kidutukseksi, kalvavaksi taudiksi. Christophe alkoi epäillä isäänsä, veljiään, jopa postimiestäkin, että he piiloittelivat hänelle saapunutta kirjettä. Häntä kiusasivat kaikenlaiset rauhattomat luulot. Minnan uskollisuutta ei hän epäillyt hetkeäkään. Ettei Minna hänelle kirjoittanut, johtui siitä, että hän oli sairas, kuolemaisillaan, ehkäpä jo kuollut. Hän tarttui kynään ja kirjoitti kolmannen kirjeen, muutamia sydäntä viiltäviä rivejä, joissa hän ei enää välittänyt estää tunteitansa näkymästä enempää kuin huoli oikeinkirjoitusvirheistäkään. Posti oli pian lähtevä; hän oli pyyhkinyt pois, tuhrannut koko sivun arkkia kääntäessään, räiskyttänyt kuorta sulkiessaan sille mustetta: ei sillä väliä! Hän ei olisi jaksanut odottaa seuraavan postin lähtöön. Hän juoksi ulos ja lykkäsi kirjeen laatikkoon, ja odotti sitten kuolemantuskissa. Seuraavana yönä näki hän Minnan ilmielävänä, mutta sairaana, kutsuvan häntä avukseen; Christophe nousi ylös, aikoi juosta, mennä jalkaisin hänen luokseen, mutta minne? Missä hän nyt oli?

Neljäntenä aamuna tuli viimein Minnalta kirje, tuskin puoli sivua, -- kylmä ja jäykkä. Minna sanoi, ettei hän ymmärtänyt, mistä Christophe oli saanut syyn moiseen hassuun huoleen; kertoi, että hän voi hyvin, ettei hänellä ollut aikaa kirjoittaa, pyysi häntä olemaan vasta niin kiihtymättä ja keskeyttämään kirjevaihdon.

Christophe aivan tyrmistyi. Hän ei suinkaan epäillyt Minnan rehellisyyttä. Hän vain syytti itseään, hän ajatteli, että Minna oli täydellä oikeudella tyytymätön hänen varomattomiin ja järjettömiin kirjeisiinsä. Hän haukkui itseään hölmöksi, hän iski otsaansa nyrkeillään. Mutta tekipä hän mitä tahansa: hänen oli pakko tuntea, ettei Minna rakastanut häntä niinkuin hän Minnaa.

Sitten seuraavat päivät olivat niin harmaat, ettei niistä voi sanoa mitään. Tyhjyyttä ei saata kuvailla. Christophelta oli viety kaikki, mikä häntä kiinnitti elämään: hänen kirjeensä Minnalle. Niinpä hän olikin nyt kuin mikä kone; ja ainoa teko, joka herätti hänen harrastustaan, oli se, että hän illalla ennen levolle menoaan nyppi kuin koulupoika almanakastaan pois jälleen yhden noita loppumattoman pitkiä päiviä, jotka eroittivat hänet siitä päivästä, jolloin Minna oli palaava kaupunkiin.

Aika, jolloin rouvan ja hänen tyttärensä olisi pitänyt olla kotona, oli mennyt; heidän olisi pitänyt saapua jo viikko sitten. Christophen horrosmaista tylsyyden tilaa oli seurannut kiihkeä levottomuus. Minna oli lähtiessään luvannut ilmoittaa hänelle, minä päivänä ja millä tunnilla he palaisivat. Christophe oli joka hetki valmis rientämään heitä vastaan; ja hän aprikoi yhtä mittaa, mikä tähän myöhästymiseen oli syynä.

Eräänä iltana tuli muuan naapuri ja isoisän ystävä, verhoilija Fischer pakinoimaan hetkisen piippuaan poltellen Melchiorin kanssa, kuten usein ennenkin illallisen jälkeen. Christophe, jota kalvoi alinomainen huoli, aikoi lähteä ylös huoneeseensa, sillä nytkin hän oli odottanut turhaan postimiestä. Silloin hätkähti hän yhtäkkiä: hän kuuli Fischerin sanovan, että hänen täytyi lähteä varhain seuraavana aamuna Kerichien taloon panemaan uutimia ikkunoihin. Christophe kysyi tyrmistyneenä:

-- Ovatko he sitten jo tulleet?

-- Vekkuli, sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin; aikaa sitten! vastasi ukko Fischer irvistellen. He tulivat toissa päivänä.

Christophe ei kuullut enää muuta; hän poistui huoneesta ja aikoi lähteä ulos. Äiti, joka oli jo jonkun aikaa pitänyt häntä silmällä, vaikkei Christophe ollut sitä huomannut, meni hänen perästään ja kysyi arasti, minne hän aikoi. Christophe ei vastannut, hän juoksi ulos. Hän kärsi hirveitä tuskia.

Hän riensi Kerichien taloon. Kello oli yhdeksän illalla. Vallasnaiset istuivat molemmat salissa, eivätkä näyttäneet kummastelevan, kun huomasivat hänet. He sanoivat hänelle hyvää iltaa. Minna, joka oli kirjoittamassa, kurotti hänelle pöydän takaa kätensä ja jatkoi kirjettään, kysellen hajamielisen näköisenä, miten hän voi. Hän pyysi sitäpaitsi anteeksi epäkohteliaisuuttaan, ja oli sitten kuuntelevinaan, mitä Christophe puhui; mutta hän keskeytti nuorukaisen puheen kysyäkseen jotakin äidiltään. Christophe oli valmistanut joukon liikuttavia sanoja, kertoakseen kaikki, mitä hän oli kärsinyt heidän poissa ollessaan: nyt jaksoi hän tuskin sammaltaa muutaman sanan; kumpikaan naisista ei niistä välittänyt, eikä hän uskaltanut jatkaa: se olisi kuulunut sorasoinnulta.

Kun Minna oli lopettanut kirjeen, otti hän käsityönsä, istuutui muutaman askelen päähän Christophesta ja alkoi kertoa matkastaan. Hän tarinoi hupaisista viikoista, jotka oli viettänyt, ajeluretkistä, hovielämästä, mielenkiintoisista ylhäisistä ihmisistä; hän innostui vähitellen ja puhui paljon sellaisista tapahtumista ja henkilöistä, joita Christophe ei laisinkaan tuntenut, mutta joiden muisto sai Minnan äidin ja hänet itsensä ilosta nauramaan. Christophe tunsi itsensä muukalaiseksi keskellä kaikkea tuota kerrottua; hän ei tiennyt, miten käyttäytyä, ja hän nauroi nolon näköisenä. Hänen silmänsä eivät lakanneet katselemasta Minnan kasvoja, ne pyysivät, ne rukoilivat yhden ainoan katseen almua. Mutta kun Minna katsoi häneen, -- ja se tapahtui harvoin, sillä paremminkin hän puhui äidilleen kuin Christophelle, -- niin olivat hänen silmänsä samoin kuin hänen äänensäkin ainoastaan rakastettavat ja välinpitämättömät. Varoiko Minna äitiään, vai ymmärsikö Christophe hänet väärin? Hän olisi tahtonut puhua Minnalle kahden kesken, mutta rouva von Kerich ei poistunut heidän paristaan hetkeksikään. Christophe koetti kääntää pakinan suuntaan, joka läheni häntä itseään; hän puhui töistään, suunnitelmistaan; hän aavisti hämärästi, että Minna väistyi hänestä erilleen; ja vaistomaisesti koetti hän herättää hänessä mielenkiintoa itseensä. Ja tosiaan näytti Minna kuuntelevan hyvin tarkkaavasti; hän keskeytti hänen kertomustaan pikku huudahduksilla, jotka eivät aina sopineet paikalleen, mutta joiden sävy kuitenkin ilmaisi mielenkiintoa. Mutta juuri, kun Christophe alkoi jälleen pienen lempeän hymyn huumaamana toivoa, näki hän Minnan nostavan pikku kätensä suulleen ja haukoittelevan. Christophe vaikeni heti. Minna huomasi sen, ja pyysi sievästi anteeksi, sanoen olevansa väsynyt. Christophe nousi ylös, ajatellen, että häntä pyydettäisiin jäämään; mutta hänelle ei virketty mitään. Hän viivytteli hyvästejään ja odotti ainakin sanottavan, että hän olisi tervetullut takaisin huomenna: siitä ei puhettakaan. Hänen täytyi lähteä. Minna ei saattanut häntä eteiseen. Hän ojensi hänelle kätensä, -- välinpitämättömänä ja kylmänä riippui se Christophen kädessä; ja Christophe erosi heistä keskellä salia.