Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

JÄRKIMIEHET MIETTIMÄSSÄ

Kyhäeli

K. H. T. [Kaarlo Hemmo Tiihonen]

K. Malmström'in kirjapaino, Kuopio. 1901.

I.

"No Elli, mitä olet tuuminut? Pysytkö eilisessä vastustamisessasi vai rupeatko myöntämään", kysyi Mattilan isäntä. "Olen sitä mieltä, että jos asiasta on jotain tuleva, on jo aika päästä päätökseen."

"Mikä hätä sinulla nyt taasen on?" vastasi Elli puolinaisella kiivaudella. "Olenhan jo ennen sanonut, että saat tehdä, mitä itse parhaaksi katsot, mutta semmoinen minun ajatukseni kuitenkin aina on, että minun isältäni saatua perintöä sinä siinä tulet kyllä käyttämään. Eikä se tapahdu minun suostumuksellani, -- vaan olethan sinä nyt isäntä talossa", lisäsi hän ivallisesti naurahtaen.

"Ja sinä, Elli, uskot, että minä moisen vastauksen saatuani ryhtyisin niin tärkeään asiaan! Olethan sitä paitse liiankin selvään antanut minun huomata, että omaisuus on sinun. Sen johdosta en tahdo muuta vastata, kuin vaan sanon, että sinua pyysin omakseni sinun itsesi, enkä rahojesi tähden. Olen aina uskonut sinunkin olevan tästä vakuutetun, mutta taitaapa olla syytä ruveta epäilemään, että olen erehtynyt. Kuitenkin muistutan sinua siitä, mitä ennen häitämme lausuin, että tämmöisiä viittauksia en tahdo kuulla -- siihen en suoran luonteeni vuoksi ole luotu."

Mattilan Eljas nousi penkiltä ja lähti ovea kohti. Astuessaan ulos, lausui hän: "Menen ulkoniitylle väkeä katsomaan ja toivon joutuvani suurukselle kotiin."

Hän oli pulska ja reipas mies tuo Eljas ja jo ulkomuodosta saattoi nähdä, että hän on sisällisestikin kehittynyt. Jo lapsena oli hänellä niin suuri lukuhalu, että sananparreksi tuli: "Eljaksen löytää aina lukemasta". Koulutielle olisi mielellään lähtenyt, mutta isä ei uskaltanut niin suuria varoja kysyvään yritykseen poikaa päästää, vaikk'ei periaatteessa mitään vastaan ollut sanomista. Kansakoulun hän kuitenkin sai käydä, meni sitten maanviljelyskouluun, vieläpä kansanopistossakin lukuvuoden oli. Näissä kaikissa hänen harrastuksensa kirjallisuuden viljelemiseen yhä kiihtyi. Ja kaiken hyvän kirjallisuuden hän itselleen hankkikin, mutta roskakirjallisuudesta muitakin varoitti. Mutta vaikka niin innokas lukumies oli, ei hän kuitenkaan työntekovelvollisuuttaan unohtanut. Aina hän oli työaikana työssä, eikä katsonut, oliko työ raskasta vai huokeaa. Etenkin sen jälkeen, kuin kotitalossa ero tehtiin ja Eljas sai oman pikku tilan, huomattiin, että hän on työmies kiireestä kantapäähän asti. Hänen valiolauseensa oli: "Taloa ei ole arvosteltava suuruuden, vaan sen mukaan, minkälaisessa kunnossa se on." Ja kuntoon hän talonsa laittoikin. Siksipä yksin kielikellotkin silloin, kuin Eljas varhaista nuoruudesta asti sydämessään vallinneen taipumuksen johdosta solmitsi avioliiton siteet Elli Mannerheimon kanssa, yhtyivät muiden kanssa sanomaan: "Kelpaa siihen taloon emännäksi tulla." Eikä juuri kukaan ajatellut, että Eljas oli rahanaimisen tehnyt, sitä vähemmän vielä, kun huomattiin, että hän koetti omilla neuvoillaan pyrkiä eteen päin, ja jos milloin vaimonsa perintörahoja käytti, tapahtui se aina tämän suostumuksella. Sanomattakin arvataan, että Eljas tuli vuosi vuodelta yhä enemmän arvossa pidetyksi kunnassaan.

Kun Eljas äsken kerrotun keskustelun loputtua oli huoneesta poistunut, jäi Elli yksinään akkunasta katselemaan.

Hän näytti tällä kertaa hermostuneelta, mikä kuitenkaan ei estänyt hänessä olevaa hyvänsävyisyyttä näkymästä. Pohjaltaan Elli olikin helläsydäminen nainen, jos kohta nuorena orvoksi jäätyään oli vieraan kasvatuksen merkkejä hänen luonteeseensa pinnalle tarttunut. Ensi kerran taisi tapahtua, että Eljaksen ja hänen välillään oli edes sen verran kiivauteen vivahtavaa sananvaihtoa ollut. Siksi Elli niin kovin miettiväiseksi muuttui, että kun piiat häneltä töitä kyselivät, olivat hänen vastauksensa epäselviä, jopa vääriäkin. Se herätti kummastusta ja palvelijat alkoivat keskenään kuiskutella yhtä ja toista. He olivat kyllä havainneet, että emäntä ja isäntä vaihtoivat keskenään muutamia vakavia sanoja ... oikeata riitaa se ei ollut ... mutta jotakin oli tapahtunut, se oli aivan varmaa...

Elli mietti ja mietti, että melkein alkoi päätä pakottaa. Hän ei ymmärtänyt mitään pahaa sanoneensa, oli vaan hieman viitannut ... niin, -- mutta eiköhän kuitenkin ollut väärin puhua isänsä perinnöstä? Kuinka hän tulikaan tuommoista maininneeksi, kun kuitenkin hyvin tiesi, ett'eivät rahat, vaan molemminpuolinen rakkaus oli Eljaksen ja hänet yhdistänyt? "Ei, kyllä oli rumasti tehty ruveta puhumaan isän-perinnöstä... Mutta enhän käsitä henkivakuutusta, enkä sen hyödyttäväisyyttä. Ovathan rahat pankissa varmassa tallessa. Miksikähän on Eljas ruvennut puuhaamaan henkivakuutuksen ottamista, vieläpä tahtoisi sen kerrassaan maksettavaksi? Eihän siihen ole pakkoa. Mutta kun en kuitenkaan ymmärrä tuota ja kun tiedän, että Eljaksella on tosi-sivistystä ja kuntoa ja että hän on niin henkivakuutukseen kuin kaikkeen muuhunkin täydellisesti perehtynyt, niin miksikäs en voi huoletta jättää sitä hänen päätettäväksensä? No, niinhän minä teinkin. Mutta lisäsin niin ilkeitä sanoja -- hyi, kuinka olin itsekin ilkeä!"

Tähän loppui Ellin mietiskely, sillä palvelijoita alkoi saapua suuruksen valmistelupuuhiin. Pian pöytä oli katettu. Vastoin tavallisuutta ei isäntää näkynyt.

"Syökää nyt tällä kertaa yksinänne", sanoi emäntä. "Isäntä meni ulkoniitylle, eikä ole varmaa tietoa, koska hän palajaa. Ja kiirettä tässä on kotiniitylläkin, niin ett'ei ole aikaa tuhlattavana. Minä syön sitten isännän kanssa."

Keskellä ateriaa saapui isäntä ja asettui pöydänpäähän tavalliselle paikalleen.

Kun palvelijat ja päiväläiset olivat poistuneet, sanoi Elli lempeästi miehelleen: "Olin äsken niin häijy sinua kohtaan. Ethän ole pahastunut siitä?"

"Eihän minun tapani ole semmoinen", vastasi Eljas tyynesti. "Olisi kuitenkin hauskaa, että vast'edes jätät moiset puheet sikseen. En tahdo uskoa, että sinä oikeastaan tarkoitit sitä, mitä sanoit. Ja mitä hyötyä on siitä sitten? Se päivä päättyy itkulla, joka riidalla alkaa. Ja jos eripuraisuus saa jalansijan, niin yhteiselämän onnellisuus häviää."

"Olen niin paljon miettinyt tuota henkivakuutusasiaa, mutta en sitä ymmärrä", sanoi Elli. "Jos nyt vielä kerran koettaisit selittää sitä minulle, olisi hauskaa, kun kuitenkin tahdot, että minun pitää se ensin ymmärtää ja vasta sitten antaa suostumukseni. Olisi parempi, että sinä yksin" -- -- --

"Olemmehan molemmat samanvertaisia", keskeytti Eljas. "En minä tee mitään yhteistä, johon sinä et suostu, enkä yhtään tahdo, että sinun on minuun niin umpimähkään luotettava, että minä yksinäni kaikki päättäisin ja kaikki tekisin. Onhan sinulla kylläkin älyä perehtyä niin helppotajuiseen asiaan, kuin henkivakuutus on. Ja kuten olen ehdottanut, niin aivan samalla tavalla tekisin, vaikka rahat minunkin perimiäni olisivat. Eihän meillä pitäisi olla mitään sinun tai minun, vaan kaikki on meidän yhteistä omaisuutta, jota yhdessä hoidamme ja kartutamme."

"Niin on! Eikä sinun koskaan enää tarvitse kuulla minulta moisia puheita", sanoi Elli päättävästi. "Mutta milloin otamme" -- -- --

"Voi, voi! Onko isäntäväki kuullut, mitä on tapahtunut Taskisen isännälle?" huusi eräs työvaimo ovelta. "Paimenpoika kertoo, että Taskisen ori oli ajaessa pillastunut ja että on niin pahoin loukkaantunut, että on viety kaupunkiin."

"Kuka on viety kaupunkiin? Isäntäkö vai ori?" kysyi Eljas.

"Tietysti isäntä, sillä hänhän juuri on loukkaantunut", vastasi vaimo ja palasi työhönsä.

"Minun täytyy mennä Taskiseen", sanoi Eljas. "Taskinenhan oli tässä äsken vielä reipas ja terve, kun minä hänen kanssaan vaihdoin muutamin sanoja mennessäni hänen ohitsensa. Kun emäntä siinä talossa on vähän kokematon, voin ehkä antaa hänelle hyviä neuvoja näin kiireellisen työajan varalle. Hyvästi nyt!"

"Mutta milloin otamme tuon henkivakuutuksen uudestaan keskusteltavaksi?" kysäsi Elli. "En tahtoisi sinun tähtesi asiaa kovin kauaksi jättää."

"Taitaa parhaiten sopia sunnuntaina."

"Mutta sunnuntaihin on vielä kokonainen viikko."

"Kun asia on perinpohjaisesti pohdittava, niin silloin on soveliain aika. Ehkä voimme silloin opettajan ja jonkun muun saada neuvonantajaksi vielä lisäksi", sanoi Eljas. "Asiaa ei ole epämääräiseen aikaan lykättävä, sen kyllä selvästi Taskisen tapauksesta havaitsemme. Vaan meidän on asia koko laajuudessaan otettava käsitelläksemme, sillä katsos, Elli" -- hän kääntyi takaisin ja laski kätensä vaimonsa olkapäälle -- "minä tahdon, että sinä henkivakuutuksen täydellisesti ymmärrät ja hyväksyt, ennenkuin siihen ryhdymme. Ei saa mihinkään kevytmielisesti myöntyä. Mutta hyvästi nyt toistamiseen! Elä nyt enää murehdi tämän aamuisia sanojasi. Ethän sentään tarkoittanut niillä mitään pahaa."

"En toki, en, en! Olen kuitenkin iloinen, että minua et väärin käsittänyt. Hyvästi, Eljas!"

He menivät kumpainenkin omalle suunnalleen. Elli oli tyytyväinen, ett'ei katkera mieli päässyt hänen mieheensä juurtumaan, mutta vielä iloisempi oli hän siitä, että oli siihen määrään oman itsensä voittanut, jotta oli voinut vikansa tunnustaa. Eljaksen kanssa naimisessa ollessaan oli hän jo ennenkin havainnut, miten pahasti hemmottelu oli häneen vaikuttanut, mutta pahe oli siksi juurtunut, ett'ei hän ollut sille mitään voinut. Nyt hän luuli jo sen juurista kiinni saaneensa ja sen irti repineensä -- ja siitä hänen mielensä niin riemastui, että palvelijat kummastellen katselivat hänen iloisuuttansa.

II.

Kaikki Mattilan väki palvelijat, torpparit ja päiväläiset -- oli keskiviikoksi koottu takaniitylle jonka heinät olivat sinä päivänä latoon pantavat. Mutta kyllä kelpasikin tämmöisenä poutakesänä heiniä koota -- ne olivat ruutikuivia melkein heti kaaduttuaan. Kiirettä nyt oli, sillä rukiit olivat kypsymäisillään, eikä heinänteko ollut vielä lopussa. Tämä kesä kysyi voimia ja tarmoa sekä työväeltä että isännältä. Mutta ainakin Eljas on mies, joka sai kaiken kuin voidellun menemään. Ollen itse eturivissä, johti hän työnsä ja väkensä mainiosti. Hän vaati itseltään ensin ja sitten vasta muilta.

Istuttiin juuri päivällistä syömässä niittyladon varjossa. Vaikka oltiin Heinäkuun kuumimmassa helteessä hikeen asti ponnisteltu, oltiin kuitenkin hilpeitä. Leikkiä laskettiin ja sanasutkauksia päästeltiin.

"Katsokaas Kaisaa" -- virnaili renki -- "kun koettaa niin suurta piimäkokkelia ryypätä, että silmänsä repiävät."

Kaisa punastui, laski tuopin maahan ja lausui: "Sinun suusi on jo repeytynyt, koska se ei voi kiinni pysyä."

Puhelu sai kuitenkin toisen suunnan, kun eräs miehistä kysäsi: "Onkohan totta, että Taskisen isäntä on kuollut? Minä kuulin aamulla, että hän eilispäivän kuluessa on nukkunut ijankaikkiseen uneen -- semmoinen sana on muka sairashuoneelta tullut. Onko isäntä siitä mitään kuullut?"

"En ole kuullut mitään siitä, vaikka kyllä yksinäni olen arvellut, ett'ei Taskinen koskaan parane, sillä niin pahoin hän oli musertunut", vastasi Eljas.

"Onpa se onneton isku tuolle perheelle", sanoi emäntä. "Mies parhaassa ijässään ja niin toimelias kaikinpuolin kun hän oli sekä hyväkin vielä. Ei hän vielä liene ennättänyt saada talouttansa aivan varmalle pohjalle, sillä luulenpa, että on velkoja."

"No, veloista ei ole mitään vaaraa", puheli Eljas. "Kun Taskinen oli henkivakuutuksessa, niin vakuutussumma riittää tekemään talon velattomaksi, vieläpä rahoja ylikin jää."

"Mikä on tuo henkivakuutus?" kysäsi Heikki. "onhan siitä nykyisin paljonkin puhuttu, mutta en minä ole vielä koko sen asian perille päässyt."

"No, en voi nyt ruveta tässä sitä laajemmin selittelemään", vastasi isäntä. "Lyhyesti sanottuna on henkivakuutus semmoinen säästölaitos, että siihen maksetaan joka kerrassaan tahi joka vuosi varma rahamäärä, jota sanotaan vakuutusmaksuksi, ja laitos taasen sitoutuu tätä vakuutusmaksua vastaan suorittamaan vakuutussumman joko maksajan, s.o. vakuutetun, kuoltua tai viimeistäänkin silloin, kuin hän on täyttänyt määrätyn ikävuoden. Kun säästöpankista voidaan pääoma korkoineen ottaa, milloin halutaan, ei henkivakuutuslaitoksesta saada vakuutussummaa, ennenkuin se välipuheen mukaan on maksettava. Mutta säästöpankki ei maksa muuta kuin siihen sijoitetut rahat korkoineen, kun sitä vastoin henkivakuutuslaitoksen täytyy suorittaa koko vakuutettu summa, vaikk'ei se vakuutusmaksuina ole niin paljoa saanutkaan."

"Mistäs se laitos ne rahat sitten ottaa?" uteli Heikki.

"Vakuutusmaksuista tietysti, mutta selitys siitä, miten siinä menetellään, on liian mutkikasta voidakseni siihen nyt tässä ryhtyä. -- Annapas minulle piimäleili, Elli. Kiitos! -- Mutta lyhyesti sanottuna on asia näin. Vakuutusmaksusta asetetaan osa korkoa kasvamaan, jotta siitä, jos vakuutettu elää vakuutussumman maksuaikaan asti, muodostuu se summa, mistä hän on vakuutettu ja mikä sillä ajankohdalla on maksettava. Toinen osa käytetään kuolemantapauksista meneviin suorituksiin ja laitoksen hoitokustannuksiin. On muistettava, että kuolemantapauksen sattuessa on aina joku osa vakuutussummasta valmiina, jotta toisten vakuutettujen vakuutusmaksuista ei tarvita ottaa koko suoritettavaa summaa, vaan ainoastaan se osa, mikä puuttuu, ja on tämä osa suurempi tahi pienempi, riippuen siitä, kuinka kauan vainaja on ollut vakuutettu ja minkä vakuutustavan mukaan hänen vakuutuksensa on ollut tehty. Mutta miten tässä erikoisseikoissa menetellään, sitä en osaa sanoa, ja sitä hoitaakin laitoksen oppinut matemaatikko, johon täytyy luottaa, sitä enemmän vielä, kun hän on valantehnyt, kuten on laita siinä yhtiössä, missä Taskinen ja minä otimme" -- -- --

"Sinäkö? Oletko sinäkin henkivakuutuksessa?" huudahti Elli.

"Olen kun olenkin", sanoi Eljas hieman hämillään. "Asianlaita on siten, ett'ei sitä tavallisesti ensiksi vastaan-tulevalle kerrota... Muuten kyllä sen holhoojallesi ilmoitin kosima-aikanani, kun jo silloin huomasin sinussa vastenmielisyyttä 'maallisiin asioihin'. En olisi nytkään siitä mitään virkkanut, ell'eivät vanhat muistot olisi vieneet minua mukanaan liiaksi... Mutta -- kiitos Jumalalle ruoasta -- nyt heti työhön miehet ja naiset! Kuivunut heinä odottaa kokoojiansa. Jopa tässä tuli tarpeeksi juteltua tällä kertaa."

Kaikki nousivat ja lähtivät työhön. Elli otti Eljaksen hihasta kiinni ja kuiskasi:

"En ymmärrä, mistä syystä sinä vielä puuhaat tuon henkivakuutuksen kanssa, kun jo kerran olet vakuutettu. Voihan se olla hyvä semmoisille, kuin esimerkiksi Taskisen perheelle, mutta mitäs me" -- -- --

"Me emme missään suhteessa eroa Taskisen perheestä, sillä samat ovat velvollisuudet maailmassa meilläkin. Mutta eihän ole kysymys yksin minun vakuutuksestani ollutkaan, vaan on puhuttu myöskin sinun henkivakuutuksestasi. Ja muutoin se vakuutus, joka riitti minulle yksin ollessani, voi ehkä tulla liian vähäpätöiseksi naimisessa ollessani, jos ehkä" -- lisäsi hän leikillisesti hymyillen -- "hyvinkin suuren perheen isäksi joudun... Aina on ajateltava tulevia polvia, joita kohtaan on sinulla, minulla ja jokaisella mitä painavimpia velvollisuuksia."

"Niin, -- mutta eihän meillä ole, kuin yksi poika, tuo valkotukka ja sinisilmäinen Eljas, joka ensiviikolla täyttää 8 kuukautta."

"No, onpa jo aluksi siinäkin."

"Voi, voi! Onkohan pikku Eljas itkenyt kodossa ja ovatkohan häntä hyvin hoitaneet?"

"Ole huoletta siitä. Sama Leena, joka sinua pienenä ollessasi hoiteli, se sama Leena osaa sinun poikaasikin hellyydellä vaalia... Käskithän sitä paitse lapsentytön heti tulla sinua hakemaan kotiin, jos Eljas hiukankin rauhattomaksi rupeaa. Vaan kun sinä kerran sanoit, että mitä me turhaa liiaksi lapsestamme huolta pidämme -- katsokoon hän muka itse eteensä suureksi tultuaan, niin tahdonpa nyt kysyä: mitä pitäisit vanhemmastasi, jos olisivat kaikkensa hävittäneet ja sinut puille paljaille jättäneet? Kunnioittaisitko heidän muistoaan, kuten nyt teet?"

"Elä haasta tuommoisesta, mitä joskus ilman ajattelematta olen puhellut. Vaan sanopas minulle, kuka minut perii, jos minä -- Herra siitä varjelkoon -- sattuisin piankin kuolemaan?"

"Lain mukaan olen minä Eljaksen kanssa sinun perillisesi."

"Sinulle siis olisi hyötyä minun henkivakuutuksestanikin?"

"Saman verran kuin sinulle on minun vakuutuksestani -- tai oikeastaan vähemmän, sillä sinun vakuutuksesi olen ajatellut tehtäväksi pienemmälle summalle kuin minun. Mutta onpa jo meidänkin aika lähteä työhön."

He ottivat haravansa ja ryhtyivät toisten joukossa heinäkarhoja kokoomaan.

Elli ei työssäkään voinut jättää mielestään tuota henkivakuutusta. Miksi hän tahtoo minuakin vakuuttaa? Paha henki oli taasen päässyt irti. Hän tiesi, että Eljas häntä todellisesti rakastaa, kuten hänkin Eljasta. Jättäisihän hän jo nytkin perintöä -- miksi Eljas tahtoo sitä vielä henkivakuutuksella suurentaa? Mutta ei siinä voi mitään oman voiton pyyntöä olla -- eipä sitä hänenkään mieleensä tule, vaikka tietää nyt, että Eljas on henkivakuutuksessa. Ei, ei Eljas häntä toivoisi henkivakuutuksessa olevana sen enempää kuolemaan, kuin nytkään. Paras on jättää asia sunnuntaiksi -- kai se silloin selvenee.

Mutta kaikesta huolimatta Elli jäi levottomaksi. Oudot ajatukset risteilivät mielessä ja sydämessä tuntui niin kummalliselta...

Eljas kyllä havaitsi tämän, mutta hän ei kadottanut mielenmalttiaan. Hän kohteli Elliä tyyneydellä, kuin sairasta lasta.

Koko niityn tuotteet ennätettiin hyvissä ajoin saada latoon. Tyytyväisinä mentiin kotiin. Ellin mieliala muuttui pikku Eljasta hyväellessä, joka oli voinut erinomaisesti. Näytti kuin äiti olisi poikaansa entistä enemmän kiintynyt...

III.

Vitkalleen ja hartaudessa astui Mattilan Elli Eljaksensa kanssa kirkon-portaita alas, kun jumalanpalvelus oli päättynyt. Pieniin joukkoihin kokoontuivat ihmiset kirkkomäellä. Painostava mieliala vallitsi kaikkialla. Äskettäin juuri oli saapunut viesti asevelvolisuusasian lopullisesta kohtalosta. Siitä nyt keskusteltiin ja se synnytti surun ilmeen kaikkien kasvoille.

Kun Mattilan haltijaväki tuli kirkkomäelle, pysähtyi Eljas ja katseli ympärilleen, ikäänkuin jotain etsien.

"Missähän opettaja nyt lienee? Näin hänen äsken kirkosta menevän Mäentaustan lautamiehen kanssa", puheli Eljas itsekseen. Sitten hän kääntyi Elliin päin. "Etkö ole samaa mieltä minun kanssani, että pyydämme heidät molemmat päivälliselle meille? Saammehan sitten jutella yhtä ja toista -- muun muassa puhella henkivakuutusasiastakin. Mäentausta on älykäs ukko ja hänellä kyllä on viisas neuvo meillekin annettavana, jos vaan pyydämme. Mutta minne ihmeelle he hävisivät?"

"Tuollahan nuo ovat tapulin vieressä, jossa Mäentausta valjastaa hevostaan. Pyydetään heitä vaan, se on oikein mieleeni. Kyllä ruokaa riittää heillekin".

Mentiin ja pyydettiin opettaja Oksasta ja Mäentaustan lautamiestä emäntänsä kanssa Mattilaan. Ensin hieman kursailtiin, kun muka on niin usein Mattilassa oltu, mutta kutsu kuitenkin otettiin vastaan. Mäentaustan pieni poika lähti hevosella kiertotietä ja muut kaikki menivät Mattilan kirkkoveneesen.

Venematkalla lausuttiin vakavia sanoja niistä huolestuttavista tapahtumista, jotka viime vuosina olivat kohdanneet Suomen kansaa. Synkältä kyllä tulevaisuus kangasti, mutta jos suomalaiset itse pysyvät rehellisinä suomalaisina, eivätkä itseään unohda, niin, "viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi". Yksimielisiä oltiin siinä, että nykyinen tila asettaa suurempia vaatimuksia kansan kehitykselle ylipäänsä, mutta etenkin sen siveellisen tarmon kasvattamiselle.

Saavuttiin Mattilan rantaan ja noustiin maalle. Molemmat emännät riensivät edeltäkäsin katsomaan, oliko kaikki valmiina ja myöskin päivällistä valmistamaan. Nuo kolme miestä jäivät rantapeltoa katselemaan, jossa rukiinleikkuuta oli eilen aljettu. Ihailtiin lupaavaa satoa, jonka herttainen v. 1901 kesä oli lahjoittanut. Kuivuus ei ollut pahasti vaikuttanut tällä paikkakunnalla, sillä ukkoissadetta oli tuon tuostakin saatu.

Mäentausta huomautti, että hyvä sato olikin nyt paikallaan, kun kunnallismaksut taas nousevat, koska on välttämätöntä rakentaa ainakin pari uutta kansakoulua. "Eihän vielä tiedetä, mistä rahat otetaan", lopetti hän puheensa. "Lainata meidän täytyy, mutta on hirveätä maksaa 6 tai 7 prosenttia korkoa pankeille. Eikä valtiolta voida tämmöisiin yrityksiin pyytää. Kuulin, että naapurikunnan samanlainen pyyntö on hyljätty."

"No, silloin pitää kääntyä lainaa pyytämään Suomi-yhtiöltä. Minun kotipitäjäni Pohjanmaalla sai Suomi-yhtiöltä ottamallaan lainalla viime katovuonna hädän torjutuksi, eikä korko ollut, kuin 5 prosenttia", tiesi opettaja kertoa.

"Ei kunnallislautakunta ole vielä muuta, kuin asiaa mietiskellyt", sanoi Mäentausta. "Hyvä on, että sain tuon tiedon. Ei täällä sitä yhtiötä juuri paljon tunneta."

"Kyllä sitä jo täälläkin tunnetaan" -- lausui Eljas -- "ainakin niissä piireissä, joissa henkivakuutusta pohditaan. Ikävää vaan on, ett'ei sillä täällä ole semmoista asiamiestä, joka innolla ja kunnolla tekisi sekä yhtiötä että vakuutusaatetta tunnetuksi kansalle... Mutta meidän on kiirehdittävä taloon. Näen jo Ellin tuolla veräjällä vartoovan meitä."

Astuskeltiin sisään ja pian itsekullakin oli höyryävä kahvikuppi kädessä. Jonkuu ajan kuluttua ilmestyi emäntä ovelle ja kutsui vieraita "haukkaamaan sitä, mitä talossa näin sattumalta tarjolla on."

Aterioidessa liikkui keskustelu useilla eri aloilla. Mäentausta on kiivasluontoinen ja kun hän pääsi moittimisen alkuun, niin kyllä oli kuunneltavaa. Hän moitti kasvavaa sukupolvea veltostumisesta, laiskuudesta ja yli varojen elämisestä. "Ei kukaan enää tahdo kovaa työtä tehdä, kaikki vaan keinottelulla ja helpolla työllä toimeentuloa etsivät. Metsät ja talot myödään tehtaille, rahoilla pöyhkeillään jonkun aikaa, ajellaan polkupyörillä ja eletään herroiksi, ei edes kotikutoinen vaate kelpaa. Jos tätä menoa jonkun aikaa kestää, jos eivät silmät jo pian avaannu, niin perikatoon joudumme. Miksi semmoisella vauhdilla tahdotaankaan loppua kohti kulkea? Ei yhtään huomisesta välitetä, kunhan vaan päiväkseen hyvin eletään. Samanlaisia ovat kaikki niin herrat, kuin talolliset, niin palvelijat, kuin työväkikin. Mutta kyllä tästä vielä kirous palkaksi koituu, jahka kaikki joudumme kerjäläisinä kelkka perässä kulkemaan, kuin pyrstötähdet taivaalla", lausui hän lopuksi kiivastuneena ja löi nyrkkiään pöytään, niin että lautaset helähtivät.

"Hillitse itseäsi" -- alkoi Mäentaustan emäntä -- "ja muista, että olet toisten vieraana."

"Niin, antakaa todellakin anteeksi! Mutta en voi luontoani saada aisoissaan pysymään, kun näitä asioita koskettelen. Tiedänhän, ett'eivät kaikki samanlaisia ole, vaikka taisin kiivastuneena niin sanoa. Niinpä esimerkiksi ei tässä talossa yli varojen eletä, eikä aikaa turhaan käytetä. Uskaltaa tämän talon emäntä navettaan mennä, jota monet köyhäinkin talojen matamit eivät enää tee, ja nähdään hänet heinäniitylläkin. Ja entäs isäntä sitten" -- --

"Kas, kun setä rupeaa" -- virkkoi Eljas -- "päivällistä tuommoisella korupuheella maksamaan... Ei pidä liioitella... Kiitos kuitenkin, että meistä hyvää ajatellaan! -- Koska en luule tässä enää mitään lisää olevan odotettavana, nouskaamme pöydästä pois. Luojalle kiitos!"

Kun siinä oli kiitelty ja kosteltu, lausui Mattilan isäntä näin: "Menkäämme nyt saliin, niin voimme ryhtyä pääasiaan, joka on saada hyvä neuvo teiltä, kunnioitettavat vieraamme. Elli ja minä olemme erimielisiä eräässä asiassa. Ja koska tapani on ja tulee olemaan, ett'en tärkeissä asioissa toimi omin päin ilman Ellini myöntymystä, joskin olen selvillä asian edullisuudesta ja hyvistä puolista, en ole nytkään tehnyt mitään, kun hän on vastaan. En ole myöskään tahtonut jättää asiaa sikseen, koska katson sen tärkeäksi sekä itsellemme että välillisesti koko kansallemme, vaan olemme sen vuoksi päättäneet yhdessä kuulustella parin ymmärtävän miehen neuvoa ja toimia sen mukaan.

"Asia on tämä. Kuten tiedätte, jätti appivaarini jälkeensä jotenkin runsaan omaisuuden, josta Elli sai puolet. Erittäin on tästä omaisuudesta nyt kysymyksessä se, joka saatiin myödystä metsästä ja mikä osa on nyt pankkiin talletettuna. Minä tahtoisin irtisanoa pankkitalletuksista osan ja asettaa ne rahat henkivakuutuksiin Ellin ja minun hengelle. Mutta Elli ei siihen suostu. Mitä sanotte te henkivakuutuksesta?"