Part 7

Mitä tulee Belgian erikoistapaukseen, ovat sen vaatimukset uudessa järjestelyssä yksinkertaiset. Jos teemme rauhan pudistamatta Belgiaa kokonaan saksalaisista, joudumme joko tappiolle tai häpeään. Ja sellaiseen hyvitykseen, minkä rahallinen korvaus voi tuottaa Belgialle, ei ole velvollinen vain Saksa, vaan myöskin Britannia, Ranska ja Venäjä. Belgia on joutunut puristuksiin allianssin ja ententen väliin, juuri nämä kaksi Europan rauhan uhkaa tuottivat tuhon päivän; ja koska Belgian sankarillinen vastarinta oli ententelle eduksi allianssia vastaan, niin on myöskin entente kaikkein suurimmassa määrin velvollinen korvaamaan vahinkoja, jotka ovat korvattavissa.

ASEIDEN RIISUMINEN.

Yllä mainittua asioiden järjestelyä tullaan vastustamaan monelta taholta, m.m. pasifistien leirissä. Muutamat kompastuvat vielä tuohon vanhaan harhaluuloon, jota nimitetään aseista riisumiseksi. He luulevat, että tässä on kysymys tykistä. He ovat väärässä; tykki merkitsee varsin paljon, kun sota syttyy, mutta sodan ja tykin takana on aina mies. Ja jos tuo mies todenteolla tarkoittaa maailmanrauhaa pysyväiseksi, niin hän varaa itselleen pyssyn suojellakseen sitä. Rauhanliitolla tulee olla ensiluokkaiset varusteet, muutoin sotaliitto tekee siitä pian lihamuhennosta. Se ajatus, että kaikki aseet jätetään pahaa tarkoittaville ihmisille, ei kelpaa mihinkään. Teoreettisesti meidän pitäisi hävittää kaikki varusteemme. Mutta koska me, Brittiläinen valtakunta, emme millään ehdolla suostu hävittämään puolustusvarusteitamme ja koska meillä ei ole vähäisintäkään aikomusta riisua aseitamme, vaan rakennamme edelleen tykin tykistä ja sotalaivan sotalaivasta rinnan parhaiden ystäviemme kanssa, jos vain pelkäämme joutuvamme heikomman asemaan, niin emme myöskään voi ruveta vaatimaan, että toiset vallat tekevät, mitä emme itse tahdo tehdä. Meidän tehtävänämme ei ole heikontaa itseämme tai ketään muuta, vaan järjestää sotilaallinen mahti vastapainoksi sodalle. Ja tämä käy päinsä vain yhdistämällä kaikkien kansakuntien intohimoiset pasifistit aseelliseksi voimaksi, vaan ei suinkaan kirouksia ja vastalauseita ja joulukortteja esittävien aseettomien avulla.

AMERIKAN ESIMERKKI.

Missä määrin käy mahdolliseksi vapauttaa nämä kansalliset varustelut kansallisen kontrollin alta, sitä ei vielä voi sanoa. Amerikka, joka on yhtä suuressa määrin kapitalismin demoralisoima kuin mekin, mutta paljoa vapaampi militarismista nyt, kun eversti Roosevelt on menettänyt sijansa etupenkillä, Amerikka on jo luvannut useille Europan valtioille, ettei ryhdy sotaan niitä vastaan, ennenkuin riidanalainen asia on ollut vuoden ajan kansainvälisen tuomioistuimen käsiteltävänä. Maailmassa ei ole eikä luultavasti tulekaan olemaan ainoatakaan sotilasmahtia, joka olisi kyllin voimakas estääkseen Amerikkaa kohtelemasta näitä sopimuksia, kuten Saksa on kohdellut v:n 1839 sopimusta, joka takasi Belgian puolueettomuuden. Sen vuoksi militaristit julistavatkin, etteivät nämä sopimukset ole edes sen paperin arvoisia, joille ne on kirjoitettu. Mutta he voisivat yhtä hyvin sanoa, että koska on olemassa rikoksia, joita ihmiset voivat rankaisematta tehdä umpimähkäisen rikoslakimme vuoksi, niin ihmiset tekevät niitä aina. Epäilemättä kansakunnat tekevät, mitä niiden etu vaatii. Mutta koska jokaisessa kansassa on joukko suuriäänisiä, siveellisesti vajavaisia hölmöjä, jotka eivät voi älytä, että kansakunnille on suunnattomassa määrin edullisinta luoda ja pitää yllä kansainvälistä luottamusta ja suojella omia vekseleitään yhtä tunnollisesti kuin nuo siveellisesti vajavaiset hölmöt maksavat typerät pelivelkansa ja taistelevat hulluja kaksintaistelujaan, niin käsittääkseni ei meidän pidä luopua kaikista muista kansainvälisistä takeista kuin haupitseista. Johan itse preussilaisetkin militaristit parjaavat meitä siitä, että olemme tehneet juuri niin kuin heidän omat militaristi-saarnaajansa olettivat meidän luonnollisesti tekevän, nim. olemme hyökänneet Preussin kimppuun välittämättä europpalaisen sivistyksen eduista, kun yllätimme sen epäedullisessa asemassa Ranskan ja Venäjän välissä. Mutta meitä olisi hävettänyt tehdä niin, ellei se olisi -- olettamalla, ettei sellaista seikkaa kuin häpeätä (= omaatuntoa) ollut olemassakaan -- pelästyneenä hyökännyt Ranskan ja Belgian kimppuun, jolloin häpeän tunto vaati meitä viipymättä puolustamaan niitä. Tätä idioottimaista ominaisuutta olla välittämättä ihmissielun korkeimmista luovista voimista, joiden puserruksetta ei sivistyksen kutomus -- kenties kaikkein vähimmän juuri saksalainen sivistys -- voisi pysyä koossa ainoatakaan päivää, pitäisi todellakin käsitellä Europan mielisairashoitoloissa eikä taistelutantereilla.

Me voisimme kaikki varsin hyvin aloittaa siten, että Amerikan lailla lupaisimme Haagin tuomioistuimelle olla tarttumatta aseisiin mistään syystä, joka on ollut sovintolautakunnan harkittavana vähemmän kuin vuoden ajan, ja kohdella jokaista läntistä valtaa, joka kieltäytyy antamasta tätä lupausta, vierottuna ja epäluotettavana jäsenenä Europan klubissa. Sellaisen lupauksen rikkominen olisi samaa kuin maantierosvous; ja maantierosvouksen ehkäisemisen tarpeellisuudesta ei kannata edes keskustellakaan.

TURVALLISUUDEN VIRVATULI.

Otettakoon huomioon, etten ehdota mitään ehdottoman turvallisuuden takeita. Koska en sairasta delirium tremensiä, voin elää ilman sitä. Turvallisuus on epäilemättä militaristien houkuttelevin syötti, kun on pyydystettävä pelkurien ääniä. Mutta heidän menettelytapansa tekee turvallisuuden mahdottomaksi. He ryhtyivät turvaamaan Egyptin englantilaisia kuvitellulta islamin kapinalta Denshawai-julmuuksien avulla, ja tämän vuoksi ei kukaan ole uskaltanut ehdottaa, että luottaisimme tässä taistelussa Egyptin armeijaan, vaikka India, saatuaan kuulla Keir Hardielta ja Ramsay Macdonaldilta Englannissa olevan todellisia anti-militaristeja, jotka pitävät indialaisia kanssaihmisinään, liittyykin meidän puolellemme taistelemaan preussilaisia junkkareita vastaan. Meidän täytyy aina sietää jossain määrin vaaran uhkaa; eikä meidän pitäisi koskaan käydä kauppaa kuoleman pelolla eikä unohtaa, ettei tämä kurjin kaikista kaupoista ole siitä huolimatta suurinta raukkamaisuutta, koska sen voivat aina kullata romantiikalla ja sankariudella ja juhlallisella kansallisella velvollisuudella ja isänmaanrakkaudella ja muulla sen tapaisella henkilöt, joiden pintapuolinen kirjallinen ja oratorinen kyky peittää pohjattoman kuilun mitä surkeinta mielettömyyttä.

AINOA TODELLINEN VAARA.

Ainoa vaara, mikä meitä on uhkaamassa ja jota ei voi torjua muuten kuin kohottamalla yleisesti ihmisluonnetta kansanvaltaisten hyveiden avulla, johtuu siitä, että keksitään aseita, jotka kykenevät tuhoamaan sivistyksen nopeammin kuin me kasvatamme ihmisiä, joiden voi uskoa käyttävän niitä viisaasti. Nykyään me käsittelemme niitä lasten lailla. Lapset ovat perin sieviä, perin herttaisia, perin helliä olentoja (toisinaan), ja lapsi voi valmistaa nitroglyseriiniä tai nitrogenikloriidia yhtä hyvin kuin mieskin, jos sen opettaa sellaiseen. Meillä on kyllin älyä jättää se opettamatta; mutta me opetamme sen täysikasvuisille lapsille. Me liitämme tuohon vaaralliseen teknilliseen opastukseen juhlallisen siveellisen opetuksen, jossa näiden kuninkaiden ja kapitalistien käyttämäin voimien kaikkein tuhoisin käyttö leimataan sankarillisuudeksi, isänmaanrakkaudeksi, kunniaksi j.n.e. On aivan paikallaan ampua Kaiseria tykeillä siitä hyvästä, että hän tekee näin; mutta niin me teemme itsekin. Sen vuoksi on epäämättömästi mahdollista, että tuloksena on pirullinen aaltoliike, joka kohottaa sivistyksen ajoittain tasolle, millä keksitään räjähdysaineita kyllin voimakkaita tuhoamaan se, ja sitten painaa sen takaisin aloittamaan uudestaan muutamien nälkiintyneiden ja perikatoon joutuneiden eloonjääneiden avulla. H.G. Wells ja Anatole France ovat kuvanneet tätä tulosta kaunokirjallisuudessa, enkä minäkään voi evätä sen mahdollisuutta. Sillä elleivät Englanti ja Saksa voi juhlia saapumistaan korkeimmalle sivistyskannalle, mikä konsanaan on saavutettu, paremmalla tavalla kuin ryhtymällä räjähdyttämään toisiaan palasiksi, niin näyttäisi siltä, että puolueettomien valtioiden rauha ei olekaan tuloksena niiden korkeammasta sivistyksestä, vaan heikommasta aseistautumista. Ja täytyy myöntää, ettei tulevaisuus näytä erikoisen toivorikkaalta, kun huomaamme, ettei tämä suinkaan lisää yhteiskunnallista valppautta ja kannusta kiivaampaan valtiolliseen arvosteluun, vaan päin vastoin synnyttää sellaisen olettamuksen, että kaikki perustuslailliset takeet ovat lakkautettavat sodan loppuun asti ja jokainen typerä tyranninen pakkokeino, kuten sanomalehdistön valvonta, sotalaki y.m.s., alkaa vaikuttaa hyvää eikä pahaa samassa tuokiossa kuin ihmiset ryhtyvät murhaamaan toisiaan. Ainoana lohdutuksena on se, että sivistys on ennenkin suoriutunut varsin tuhoisista sodista, enimmäkseen siitä syystä että ne ovat aiheuttaneet tuloksia, jotka eivät ole laisinkaan kuuluneet sotaan ryhtyneiden tarkoituksiin, vieläpä ovat olleet aivan päinvastaisia heidän aikeilleen. Esimerkiksi 1870 lienee Napoleon III tuskin tarkoittanut sitä, että hän syöstäisiin valtaistuimelta ja pakotettaisiin jälleen lähtemään maanpakoon Englantiin; ei myöskään Bismarck tähdännyt tasavaltaisuuden uudistumista Ranskassa eikä englantilais-ranskalais-venäläisen liiton muodostumista Preussia vastaan. Nykyisestä sodasta voi koitua monta hyvää asiaa, jos kukaan suoriutuu siitä hengissä jäädäkseen nauttimaan niistä.

KIRKKO JA SOTA.

Ja nyt, missä on meidän yhteiskunnassamme elin, jonka tehtävänä olisi alinomaa muistuttaa meille, että, kuten Lassalle sanoi, "miekka ei ole koskaan oikeassa", ja todeta hänen kanssaan kammolla, että "valhe on Europan valtoja?" Me emme ole yhdessäkään varemmassa sodassa keksineet niin purevaa ivaa, että olemme sulkeneet osakepörssin, vaan emme kirkkoa. Pakanat olivat loogillisempia, he sulkivat rauhan temppelin paljastaessaan miekkansa. Me muutamme rauhantemppelimme viipymättä sodantemppeleiksi, ja meidän pappimme ovat kaikkein sodanhaluisimpia jäseniä koko seurakunnassa. Rohkenen vakuuttaa, että tämän synnyttämä skandaalin tunne on paljoa syvempi ja yleisempi kuin kirkko luulee, varsinkin työläisten keskuudessa, joilla on taipumusta käsittää uskonto vakavasti tai muussa tapauksessa hyljätä se ja arvostella sitä läheisesti. Kun ensimmäinen laukaus saa piispan hylkäämään Kristuksen palvelemisen ja keräämään seurakuntansa Marsin alttarin ympärille, niin hänen menettelynsä saattaa olla isänmaallista, välttämätöntä, miehekästä, oikeata; mutta se ei oikeuta häntä luulottelemaan, ettei ole tapahtunut mitään muutosta ja että Kristus on itse asiassa Mars. Me menettelisimme suoremmin -- ja ajan pitkään se hyödyttäisi kirkkoa parhaiten -- jos sulkisimme kristityt kirkkomme samalla hetkellä kuin sota julistetaan ja avaisimme ne vasta sitten, kun rauhansopimus on vahvistettu. Epäilemättä tämä tuntuisi monesta suuremmalta kieltäymykseltä kuin vaihtorahan, hevosten, automobiilien ja pikajunien puute ja muut sodan aiheuttamat proosalliset epämukavuudet. Mutta olisiko se pahempaa kuin uskon menettäminen ja sielussa herännyt kammo, kun näemme kansakuntien rukoilevan yhteiseltä isältään apua hakatessaan ja pistäessään ja räjähdyttäessään toisiaan palasiksi ja kirkon järjestävän tätä hirvittävää paradoksia sen sijaan että vastustaisi sitä? Tekisikö se vähemmän ateisteja vaiko enemmän? Ateismi ei ole mikään yksinkertainen homogeninen ilmiö. On olemassa nuorekas ateismi, josta jokainen kyvykäs nykyaikainen sielu alkaa, ateismi, joka puhdistaa sielun taikauskosta ja kauhuista ja orjamaisuudesta ja halpamaisesta tinkimisestä ja tekopyhyydestä ja päästää sisään taivaan kirkkauden. Ja on olemassa epätoivon ja pessimismin ateismi, tuo synkkä huuto "nyt tiedän, ettei ole Jumalaa", jonka niin moni meistä päästää tätä nykyä nähdessään näkönsä ja kuulonsa menettäneitä runneltuja raajarikkoja, jotka kerran olivat reippaita, ihailtavia, rakastettavia miehiä, ja pappeja siunaamassa sotaa ja kykenemättömiä vanhuksia yllyttämässä nuoria miehiä siihen. Mitä on kirkolla nykyisessä suhtautumisessaan esitettävänä moista pimeyttä vastaan muuta kuin se omituinen, mutta kammottava tosiasia, että on olemassa karkearakenteisempia ihmisiä, joihin nuo hirvittävät onnettomuudet vaikuttavat aivan päinvastaisella tavalla, koska ne tuntuvat olevan lähtöisin mahdista, joka on ilkeydessään niin valtava, että sitä täytyy palvoa, koska se on voimakas? Jos kaikki Europan kirkot sulkisivat ovensa siihen asti kuin rummut herkeävät pärisemästä, niin ne muistuttaisivat mitä voimakkaimmalla tavalla, että vaikka sotainen maine onkin kuuluisa ja vanha kunnia, ei se kuitenkaan ole Jumalan lopullista kunniaa.

Mutta koska tiedän varsin hyvin, etteivät kirkot ryhdy mihinkään sellaiseen, ei minun auta omaksua sävyä, joka voisi eräissä lukijoissa herättää ajatuksen, että toivon muutamien korkeasti kunnioitettujen ystävien lailla rauhan sivistystä voitavan rakentaa niiden laajojen kirkollisten järjestelmäin raunioille, jotka eivät ole vielä koskaan kyenneet lausumaan totuutta, koska niiden on ollut pakko puhua köyhille näiden tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden mukaan ja rikkaille näiden vallan mukaan. Jos tahdomme edes näön vuoksi puhua järkevästi tässä kohdassa, niin meidän on kaikkein ensimmäiseksi huomattava, että tässä sodassa taistelulinjat kulkevat kaikkien valtiollisten ja uskonnollisten rajaviivojen poikitse, ottamatta lukuun sosialistisen tulevaisuutemme ja kommersialistisen menneisyytemme välistä rajaa. Materialistinen Ranska, metafyysillinen Saksa, sekapäinen Englanti ja bysanttilainen Venäjä saavat muodostaa sotilaallisia yhtymiä mielin määrin; mutta ristiretkeä ne eivät missään tapauksessa voi muodostaa, ja historia on naurava kaikille yrityksille esittää tätä sotaa meidän junkkareillemme ja punatakeillemme filosofisessa tai valtiollisessa tai uskonnollisessa suhteessa korkeammaksi ja merkityksellisemmäksi kuin aivan yksinkertaiseksi alkuperäiseksi tappelunhaluksi. Kuinka kauas ulottuvat tämän sodan seuraukset lienevätkin, me täällä Englannissa taistelemme osoittaaksemme preussilaisille, ettei heidän kannata sortaa meitä tai naapureitamme, jos voimme sitä estää; ja jos he ovat kyllin typeriä tehdäkseen taistelukyvystä sivistyksen mittakaavan, niin me saatamme pelata sitä peliä yhtä tuhoisasti kuin hekin. Se on yksinkertaista, se on totta ja kaikkein hauskin ja innostavin peruste, jonka avulla voi kerätä rekryyttejä. Se tulistuttaa verta ja suoristaa selkää yhtä tehokkaasti ja joutuisasti kuin tekopyhyys ja mahtipontisuus ja humbuugi katkeroittavat ja masentavat. Mutta se ei auta meitä pitemmälle kuin taistelun loppuun. Me emme voi jatkaa taistelua iät kaiket tai edes kovinkaan kauan, ajatelkoon lordi Kitchener mitä tahansa; ja tulkoon ratkaisu minkälainen hyvänsä, asianosaisten täytyy taistelun päätyttyä turvautua jälleen siviiliviisauteensa ja valtiolliseen kaukonäköisyyteensä voidakseen järjestää ne ehdot, joiden perustalla meidän on määrä elää tästä lähtien onnellisesti yhdessä. Kansakuntien pysyväisen kanssakäymisen käytännöllisiä ehtoja ei käy laatiminen pistimellä, joka ei saa aikaan muuta kuin muhennosta niistä, jotka luottavat siihen. Kuten jo olen selittänyt, ne ovat löydettävissä siten, että nykyisten militarististen kuningaskuntien sijaan tulee järjestelmä kansanvaltaisia valtioita, joiden rajat määrätään saman kielen ja uskonnon sekä samojen tapojen mukaan; milloin laajuus tekee ne valtiollisesti kömpelöiksi, ne ryhmitetään federatiivisiksi yhdysvalloiksi, ja sodasta niitä suojelee kansainvälinen sosialismi, ainoa perusta, jolla etujen identtisyys kaikkien työntekijäin kesken pysyy aina selvänä.

JAURES'N KUOLEMA.

Kaikkein suurin onnettomuus, minkä sota on aiheuttanut, on ollut Jaures'n kuolema, sillä hän merkitsi Ranskalle ja Europalle enemmän kuin kymmenen armeijakuntaa ja sata arkkiherttuaa. Ehdotin kerran painolakia, joka olisi voinut pelastaa hänet. Sen mukaan olisi jokaisessa artikkelissa, mikä julkaistiin sanomalehdessä, mainittava ei ainoastaan kirjoittajan nimi ja osoite, vaan myöskin se summa, mikä hänelle suoritetaan avustuksesta. Jos se kurja hölmö, joka murhasi Jaures'n, olisi tietänyt, että ne kolmivuotista asevelvollisuutta käsittelevät arvottomat artikkelit, joita hän oli lukenut, eivät olleet Ranskan avunhuutoja, vaan ne oli raapustanut joku oppimaton poloinen, joka halusi ansaita kolme francia, niin hän olisi tuskin uhrannut omaa henkeään riistääkseen elämän suurimmalta valtiomieheltä, minkä hänen maansa on synnyttänyt jälkeen Mirabeaun aikojen. Tuskin lienee liian paljo sanoa, että tämä kamala murha ja se hirvittävä sota, joka melkein pimensi senkin kaameuden, on nälkiintyneen sanomalehtimiehen kostoa yhteiskunnalle niin typerälle, että vaikka se ei sallikaan ihmisen täyttää hampaita, ellei hänellä ole siihen toimeen hyväksyttyjä edellytyksiä, se sallii jokaisen, olipa hän kuinka vaivainen, tietämätön, oppimaton ja typerä tahansa, täyttää sen aivot vaivautumatta edes ottamaan selkoa hänen nimestään. Milloin yleensä sekaannumme hänen ja hänen nylkijäinsä toimintaan, niin teemme sen määräämällä sensoreita estämään häntä kertomasta, ei valheita, kuinka ilkeitä ja vaarallisia ne lienevätkin ulkomailla omalle kansallemme, vaan totuutta.

Sosialismi on menettänyt johtajansa mannermaalla; mutta se on luja ja edustava pääkohdaltansa: se vihaa sotaa, ja se näkee selvästi, että sotaa käyvät aina työläiset, joilla ei ole mitään riitaa keskenään, vaan päin vastoin korkein yhteinen harrastus. Se vastustaa alituiseen pääoman vaarallista maasta vientiä tekemällä sen käytön kotosalla yhä tarpeellisemmaksi. Se tietää, että sota on romanttiselta puoleltaan "kuninkaiden urheilua", ja arvelee, että meidän olisi parasta vapautua kuninkaista, elleivät he saata tappaa aikaansa kansanvaltaisemmilla huvituksilla. Se toteaa sen tosiasian, että vaikka sanomalehdet huutavat meille, että nämä taistelut satojen peninkulmien rintamilla, missä kaatuneita on enemmän kuin taistelijoita menneiden aikojen sotaretkillä, ovat historian suurimpia, kyllästyttävät nämä koneteurastukset meitä niin hirvittävästi, että meitä hävettää kiittämättömyytemme sotureitamme kohtaan, kun emme enää kykene tuntemaan heihin nähden samaten kuin ennen verraten vähäpätöisistä kauheuksista sellaisista kuin Wateloo tai Inkermann ja Balaklava. Se ei unohda koskaan, että niin kauan kuin korkeampi opetus, kulttuuri, ulkomaanmatkat, maailmantuntemus, lyhyesti sanoen kaikki edellytykset tuntea ulkomaisia asioita ja äänestää älykkäästi, ovat rajoitetut yhden vähäisen luokan etuoikeudeksi ja suuret joukot ovat jätetyt köyhyyteen, ahtauteen ja tietämättömyyteen, niin kauan täytyy tuon vähäisen luokan hankkia suurten joukkojen kannatusta sodilleen julkaisemalla liehitteleviä julistuksia kansallisista hyveistä ja kiukkuisia purkauksia vihollisen roistomaisuuksista, lisäten tarpeen tullen tietoisia valheita ja vainoten tarmokkaasti kaikkia yrityksiä kertoa epämukavia totuuksia. Tässä ei ole aikomus syyttää junkkaria hirviöksi. Tietämättömiä on hallittava heidän tietämättömyytensä mukaan. Papin on keksittävä heille valeihmeitä; tiedemiehen on tarjottava taikaparannuskeinoja, lakimiehen on voitettava heidän lausuntonsa sofismeilla, väärällä paatoksella ja vetoamalla heidän ennakkoluuloihinsa; armeijan ja laivaston on huikaistava heidät juhlakulkueilla ja soittokunnilla, jylisevillä yhteislaukauksilla ja romanttisilla tarinoilla; kuninkaan on eristäydyttävä ihmiskunnasta ja muututtava epäjumalaksi. Siitä ei pääse mihinkään, niin kauan kuin sellaisia luokkia on olemassa. Muhamed, rohkein profeetta, joka konsanaan on heittänyt Jumalan yksiyden ja kaikkivaltiuden pantiksi hurjalle soturiheimolle, joka palvoi kiviään yhtä hartaasti kuin me palvomme herttuoita ja miljoonapohatoita, ei voinut hallita sitä uskonnollisella totuudella, vaan oli pakotettu turvautumaan järkyttäviin kuvauksiin helvetistä ja tuomiopäivästä, jotka hän keksi sitä tarkoitusta varten. Mitä muuta hän voi tehdä, ellei tahtonut jättää kansaansa turmion omaksi? Jos diplomatialla on sellainen aksiomi, ettei ihmisille pidä kertoa totuutta, ei se johdu laisinkaan siitä, että esim. Sir Edward Grey on mieskohtaisesti taipuvainen valehtelemaan; se on välttämättömyys, joka johtuu siitä, että ihmiset eivät kykene käsittämään totuutta.

Tämä asiain tila olisi aivan paikallaan, jos hallitsevat luokat todella harrastaisivat hallittavien parasta ja pettäisivät niitä niiden oman edun vuoksi. Mutta sitä ne eivät suinkaan tee. Epäilemättä ne käyttävät toisessa sijassa valtaansa pitääkseen pystyssä maata, jossa niillä on niin mahtava ja mukava asema; mutta ensi sijassa niiden tarkoituksena on säilyttää tämä asema köyhien lailliseksi järjestetyn ryöstön avulla. Ja sitä varten he liittyisivät Saksan junkkareihin Saksan ja Englannin työläisluokkaa vastaan yhtä auliisti kuin Bismarck auttoi Thiersiä kukistamaan Pariisin kommunin. Ja vaikka näin ei olisikaan laita, niin ei mikään saisi työläisluokkaa vakuutetuksi siitä, että ne, jotka nylkevät sitä säälimättä liikealalla, olisivat hienotunteisempia yleisissä asioissa, varsinkin kun on kysymyksessä sota, jonka avulla rikkaat ihmiset voivat ansaita paljon rahaa. Meidän sotilassäädyllämme on paljon suoranaista etua sodasta; mutta se tuottaa ainakin mieskohtaista vaaraa ja kärsimyksiä ja tappioita sen jäsenille. Mutta kapitalisti, jolla on osakkeita räjähdysaineissa ja tykeissä ja sotamiesten saappaissa, ei joudu minkään vaaraan tai kärsimysten alaiseksi. Voitto merkitsee Europan kapitalisteille, että he ensiksikin voivat määrätä viholliselle suunnattoman sotaveron ja sitten lainata hänelle rahaa sen suorittamiseksi; mutta työläisluokka saa tuottaa ja maksaa sekä pääoman että korot.

Niin kauan kuin asiat ovat sillä kannalla, on meillä myöskin oleva sotia ja salakähmäistä ja valheellista diplomatiaa. Ja tämä on yksi monista syistä rakentaa valtio tasaisemmille tuloille, koska ilman sitä on yhteiskunnallisen aseman ja yleisen kulttuurin yhtäläisyys mahdotonta. Kansanvalta ilman tasa-arvoisuutta on paljoa vaarallisempi petos kuin suora harvainvalta ja itsevalta. Ja ilman kansanvaltaa ei kannata toivoa rauhaa eikä meidän kannata vakuuttaa itsellemme, että sivistyksen pyhyys on suojeleva sitä enemmän kuin Rheimsin tuomiokirkon pyhyys on suojellut sitä, ei hunneilta ja vandaaleilta, vaan sivistyneiltä saksalaisilta gentlemaneilta.

MAINEEN KOHTALO.