Part 6

Tapahtukoon kauempana idässä mitä tahansa, Englannin, Ranskan ja Saksan olisi joka tapauksessa sitouduttuva pitämään yllä Länsi-Europan sisäistä rauhaa ja tuomittava ehdottomasti kaikki liitot ja sitoumukset, jotka velvoittavat niitä liittymään tämän yhdistelmän ulkopuolella olevaan valtaan sotatarkoituksissa, olipa sitten kysymys puolustuksesta tai hyökkäyksistä, jotka ovat kohdistetut siihen kuuluvaan valtaan. Meidän on päästävä siitä luonnottomasta tilanteesta, joka aiheutti nykyisen sodan. Ranska teki liiton Venäjän kanssa puolustukseksi Saksaa vastaan. Saksa teki liiton Itävallan kanssa puolustukseksi Venäjää vastaan. Englanti yhtyi ranskalais-venäläiseen liittoon puolustautuakseen Saksaa ja Itävaltaa vastaan. Seurauksena oli, että Saksa sekaantui Venäjän ja Itävallan väliseen riitaan. Ranskan kanssa sillä ei ollut mitään riitaa ja Venäjänkin kanssa vain vähäpätöistä erimielisyyttä, mutta sen oli siitä huolimatta pakko hyökätä Ranskan kimppuun tehdäkseen sen voimattomaksi, ennenkuin se ennättäisi iskeä Saksaa takaapäin, kun Saksa taisteli Ranskan liittolaista Venäjää vastaan. Ja tämä hyökkäys Ranskaa vastaan pakotti Englannin liittolaisensa Ranskan avuksi. Ei yksikään näistä kolmesta kansakunnasta halunnut taistella (ottamatta lukuun pikkuruisia junkkarimilitaristi-ryhmiä); sillä Englannilla ei ollut mitään voitettavana, Saksalla taas oli kaikki kadotettavana, Ranska oli luopunut toiveistaan saada Elsass-Lothringin kostetuksi eikä varmaankaan olisi uskaltanut antautua sotaan sen tähden. Mutta koska Venäjä, jolla oli melkoisen paljo voitettavana ja menetettävänä vain sotaista kunniaa, joutui Itävallan kanssa riitaan Serbiasta, sai se kaikki kolme läntistä ystävystä ja naapuria vuodattamaan "verivirtoja" toistensa kurkusta, mikä on hirvittävää järjettömyyttä. Viisikymmentä vuotta sitten olisi ajatus, että Englanti auttaisi Venäjää ja Japania tuhoamaan Saksan, näyttänyt yhtä suuressa määrin itsemurhalta kuin jos Kanada auttaisi apaasheja tuhoamaan Pohjois-Amerikan Yhdysvallat; ja vaikka me nyt ajattelemmekin paljoa paremmin japanilaisista (ja myöskin, sivumennen sanoen, apaasheista), niin ei se saa meitä suopeammiksi miestä kohtaan, joka polttaa poroksi oman katunsa sen vuoksi, että ihailee Jokohaman rakennustaidetta, varsinkin kun tuli leviää ennen pitkää Rheimsin tuomiokirkkoon. On jo kyllin paha, että olemme kavaltaneet itämaisen Persian itämaiselle Venäjälle (saamatta mitään vaivojemme palkaksi); mutta kun lisäksi uhrataan länsimainen Saksa, niin me hiomme veistä oman länsimaisen kurkkumme varalle. Venäjän hallitus on julkinen vihollinen kaikelle vapaudelle, mistä me kerskailemme. Kaarle I:n onnistumaton yritys vangituttaa viisi alahuoneen jäsentä, jotka eivät olleet samaa mieltä kuin hän itse, on täällä vanhan ajan historiaa: se tapahtui 272 vuotta takaperin; mutta tsaarin onnistunut yritys vangituttaa kolmekymmentä kuusi duuman jäsentä ja rangaista heitä kuin vaarallisia rikollisia on nykyajan tapahtumia. Venäjän hallituksen toimesta sattuu päivittäin sellaisia seikkoja, että ihmisiä, joiden pahimpana rikoksena on se, että pitävät _Daily News'ia_ hengenheimolaisenaan, ripustetaan hirteen, ruoskitaan tai lähetetään Siperiaan; niin että ennen vuotta 1906 yksin _The Times'inkin_ artikkelit sellaisista tapahtumista kuin Bobrikovin ja suuriruhtinaan murhasta olivat vain kohteliaita parafraaseja ajatuksesta "se oli hänelle parahiksi". Sallittakoon minun kysyä, miksi meikäläiset lehdet ovat sen jälkeen lakanneet esittämästä esimerkkejä Venäjän ylenkatseesta niitä valtiollisia periaatteita kohtaan, joita meidän otaksutaan puoltavan. Vastaus on yksinkertainen. V:sta 1906 alkaen me rupesimme lainaamaan Venäjälle rahaa ja Venäjä rupesi ilmoittamaan _The Times'issa_. Siitä pitäen se on saanut piestä ja hirttää H.G. Wellsejään ja Lloyd Georgejaan tusinoittain, ilman että meidän plutokraattinen sanomalehdistömme on sanallakaan paheksunut sitä, kunhan vain korot suoritetaan täsmällisesti. Venäjän on ottanut hoiviinsa kosmopoliittisen kapitaalin avara armeliaisuus, ainoa armeliaisuus, joka ei ala kotinurkista.

VENÄLÄISET VENÄLÄISET JA HEIDÄN PREUSSILAISET TSAARINSA.

Ja nyt minun on tehtävä tiliä niille persoonallisille ystävilleni, jotka ovat joko venäläisiä tai Venäjän kansan sielunelämän tuntijoita. Selitän täten Sasha Krapotkinille ja Cunninghame Grahamille, että rakastan sydämestäni heidän Venäjäänsä, sitä Venäjää, joka on luonut Tolstoin ja Turgenjevin ja Dostojevskin ja Gorkin ja Tshehovin, Moskovan Taideteatterin ja Drury Lanen baletin, Peter Krapotkinin ja kaikki nuo suuret ihmisystävät, suuret taiteilijat ja viehättävät ihmiset, joita juuri heidän pohjois-saksalaiset tsaarinsa karkoittavat maanpakoon ja sulkevat vankiloihin ja pieksevät ja yleensä voimiensa mukaan koettavat tukahuttaa ja tuhota. Venäläisen Venäjän vuoksi olen valmis tekemään mahdollisimman suuria myönnytyksiä preussilaisen Venäjän hyväksi. Tunnustan, että nihilistit, niin paljon kuin heitä rakastimmekin, olivat turhanpäiväisiä romanttisia ihmisiä, jotka eivät olisi saaneet mitään aikaan, jos Aleksanteri II olisi luopunut valtaistuimestaan ja tarjonnut heille tilaisuuden hallita Venäjää, sen sijaan että vainosi heitä ja sai lopulta heittää henkensä heidän pommistaan. Myönnän, että suomalaisten esiintymistä venäläisiä kohtaan kuvaavat yhtä sietämättömäksi sekä ruotsalaiset että venäläiset sekä ettemme ole koskaan kallistaneet korvaamme venäläisten huomautuksille tässä asiassa. Olen valmis tunnustamaan oikeaksi Gilbert Murrayn huomautuksen, että kansanvalta on viime aikoina edistynyt Venäjällä enemmän kuin missään muualla Europassa, vaikka mieleeni muistuvatkin menneet ajat, jolloin sosialistit, saavuttaen 20 ääntä eräissä yleisvaaleissa ja 40 seuraavissa, saattoivat väittää, että tämä 100 prosentin lisäys oli suunnattoman paljoa suurempi niitä vaivaista kahta tai kolmea prosenttia, jota parempaa tulosta unionistit tai liberaalit eivät voineet saada. Olen valmis unohtamaan, kuinka lyhyt aika on kulunut siitä, jolloin Sir Henry Campbell-Bannerman sanoi: "Duuma on kuollut: kauan eläköön duuma!" ja jolloin me kieltäydyimme sallimasta tsaarin nousta maihin Englannissa, vaikka hänen aluksensa oli jalkaportaan päässä meidän rannastamme, missä tilaisuudessa minä itse huomautin Trafalgarin aukiolle kerääntyneelle väkijoukolle Englannin ja Venäjän välisestä Persian jakoa koskevasta sopimuksesta, sillä välin kuin pääkaupunkimme poliisi riisti tsaaria loukkaavia englantilaisia sanomalehtiä myyjien käsistä ja repi ne rikki aivan kasakkain tapaan. Minä nautin suunnattomasti venäläisestä taiteesta; havaitsen Venäjällä vallitsevan hengen, joka on luonnollinen vastalääke potsdamilaisuudelle; ja pidän aivan vilpittömästi useimmista venäläisistä, joita tunnen. Saattaisin varsin hyvin moittia Kaiseria siitä, että hän sotii näiden hurmaavien ihmisten Venäjää vastaan, aivan samoin kuin omaksi tyydytyksekseni ajattelen, että juuri tällä haavaa monikin saksalainen saattaa kysyä häneltä, kuinka hän voi lennättää shrapnelleja Bernard Shaw'n ja Cunninghame Grahamin Englantia vastaan. Mahdollisesti ei historia anna sitä hänelle anteeksi; mutta tällä haavaa on käytännöllistä merkitystä vain sillä seikalla, että hän tekee niin ja epäilemättä lukee Englannin petollisuuden meidän teostemme saavuttaman suosion viaksi. Ja kuten meidän on otettava Kaiser sellaisena kuin hän meistä näyttää eikä Hohenzollern-legendan ihannoimana, samoin on minun otettava tsaari sellaisena, miltä hän minusta näyttää. Taistellessamme Kaiseria vastaan me emme vastusta Bachia ja Wagneria ja Straussia, joille olemme vastikään antautuneet miekan iskutta Queen's Hallin taistelussa, vaan kaikkia niitä Saksan voimia, jotka tuottivat vaikeuksia Wagnerille ja Straussille. Ja taistellessamme tsaarin puolesta me emme auta Tolstoita ja Gorkia, vaan niitä voimia, joita vastaan Tolstoi saarnasi kaiken elämänsä ja jotka olisivat tuhonneet hänet, ellei hän olisi itsekin ollut arvossa pidetty junkkari yhtä hyvin kuin vallankumouksellinen kristitty. Ja jos epäilenkin, tuntuisiko tsaarista mukavalta olla jäsenenä kansanvaltaisessa rauhanliitossa, en suinkaan epäile Krapotkinin hyvää tarkoitusta: uhmaan Krapotkinin keisarillisen vanginvartijan ansioluetteloa ja pidän kiinni siitä ylväästä tosiasiasta, että Englanti on ainoa maa koko Europassa (vieden tässä suhteessa voiton yksin Ranskastakin), missä Krapotkinin on sallittu elää vapaana miehenä, missä hänen syntymäpäiväänsä on juhlittu julkisin kokouksin kautta koko maan ja hänen kirjoituksensa on mielihyvällä julkaistu parhaissa aikakauskirjoissa. Totta puhuen pidän juuri Krapotkinin vuoksi tsaaria henkilönä, jolla on jossain määrin toisellaiset mielipiteet kuin presidentti Wilsonilla, ja vihaan kuin paholaista sitä häpeällistä sortovaltaa, jonka otsakekoristeena hän on. Ja tiedän, että suoraan sanoen kaikki epäitsekkäät ja ajattelevat meikäläiset sodan kannattajat ovat peräti pahoillaan Venäjän liiton vuoksi. Joka tapauksessa käsittelisin tämän tilanteen tosiasioita kevytmielisesti koettaessani olla huomaamatta, että jos Europan kaikkein perinpohjaisin itsevaltius, jolla on käytettävänään ehtymätön armeija voittamattomassa maassa, saavuttaisi sotaista menestystä taistellessaan Europan pelätyintä sotilasvaltiota vastaan, niin siinä voisi herätä pyrkimyksiä, jotka olisivat paljoa vaarallisempia länsimaiselle vapaudelle ja ihmiskunnan onnelle kuin ne, joiden turhuuden Saksa nyt saa huomata häirittyään niillä itseään ja kaikkia muita neljänkymmenen vuoden ajan. Kun Venäjän puolesta on sanottu kaikki, minkä voi sanoa, jää jäljelle se tosiasia, että väkivalloin venäläistytetty saksalainen maakunta olisi aivan samallainen avoin haava Europan ruumiissa kuin Elsass-Lothring, Puola, Makedonia tai Irlanti. Hyödytöntä on haaveilla takeista; jos Venäjä ryhtyisi hallitsemaan kansanvaltaisesti, ei se voisi täyttää lupaustaan: paremmin se onnistuisi primitiiviseen kommunismiin turvautumalla. Olkoon sen kaupunkilaisväestö vaan yhtä kypsynyt kansanvaltaisuuteen kuin meidän omammekin (valitettavasti ei se merkitse vielä paljoa); mutta talonpoikien suunnaton enemmistö, jolle tsaari on persoonallinen Jumala, on vielä pitkät ajat eteenpäin tekevä hänen virkavaltaisuutensa vastustamattomaksi. Venäläiseen sivistykseen verrattuna on Saksan ja Itävallan sivistys meidän omaamme, siitä ei voi päästä minnekään. Perustuslaillinen Puolan kuninkuus ja jonkinlainen kaliifinvalta slaavien keskuudessa uudelleen järjestetyssä Kaakkois-Europassa sekä pääsy jäätymättömälle merelle, mikä on Venäjän yleinen inhimillinen oikeus -- puhuttakoon kuinka paljo tahansa vallan tasapainosta ja Indian avaimesta ja muusta sellaisesta -- kaikki tämä täytyy Venäjän saada palkkioksi osuudestaan tässä sodassa, vaikkapa meidän sitten olisi muutettava Konstantinopoli kansainväliseksi saadaksemme sen aikaan. Mutta ei voi kyllin vilpittömästi jo alun pitäen sanoa, että jokainen yritys järjestää Europan asiat nykyiselle perusteelle, s.o. saartamalla Saksa ja siihen liitetty saksalainen Itävalta Venäjän ja läntisten valtioiden yhdistelmän avulla, hajoisi palasiksi oman sisäisen luonnottomuutensa vuoksi, aivan samoin kuin se on jo räjähtänyt mitä tuhoisimmalla tavalla oman epävakaisuutensa tähden. Siihen asti kuin Venäjä muuttuu kansanvaltaisten valtioiden liittokunnaksi ja tsaari on joko korotettu perinnöllisen presidentin kunniakkaaseen asemaan tai sitten kokonaan poistettu, täytyy rauhanliigan itäisenä rajana olla ruotsalaisen, saksalaisen ja italialaisen sivistyksen itärajan; ja Puolan täytyy erottaa siitä Venäjä, jonka sivistys on aivan erilainen ja toistaiseksi mahdoton yhdistää edellisiin ja jonka ystävyyttä emme voisi omaksua millään muilla ehdoilla, koska lähempi liitto tuottaisi sille yhtä paljon haittaa kuin meillekin.

PÄÄOMAN SIIRTYMINEN MAASTA.

Mutta tässä minun on terotettava jokaisen asianomaisen mieleen, ettei ankarin vastarinta suinkaan tule vallan tasapainon kannattajain puolelta, kun vaaditaan katkaistaviksi nämä luonnottomat liitot, jotka länsi ja itä, kansanvalta ja itsevalta, kahdeskymmenes vuosisata ja pimeät vuosisadat ovat solmineet keskenään. Ne eivät ole todellisuudessa tasapaino-liittoja; päin vastoin, ne pyrkivät toimittamaan suunnattoman ylivallan idälle lännen kustannuksella ja militaristiselle itsevaltiudelle kansanvallan kustannuksella. Ne ovat pohjaltaan aivan epäisänmaallisia, yksinpä täysin tunnottomiakin liikemaailman tuotteita; ja tasapaino-teoriat ovat vain meidän diplomaattiemme yrityksiä salata yksityisen ahneuden toimenpiteet yhteishyvän naamiolla. Tämä ei ole ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, jolloin minun on ollut pakko väittää, että suurimpana vaaranamme ulkopolitiikan alalla on pääoman pyrkimys kaikota pois sivistyksen yhteydestä: toinen vierii alamäkeä helvettiin yhtä luonnollisesti kuin toinen ponnistelee ylämäkeä Taivaalliseen kaupunkiin. Englantilaisen sallitaan hankkia toimeentulo itselleen ja perheelleen vain sillä ehdolla, että hän elättää myöskin kapitalistia ja tämän seuralaisia. Ja hän huomaa yhä suuremmassa määrin, että nämä seuralaiset eivät ole englantilaisia, vaan venäläisiä, etelä-amerikkalaisia, kaffereita, persialaisia tai keltaisia tai mustia raakalaisia, jotka ovat aseistetut hänen tuhokseen (puhumattakaan preussilaisten ja itävaltalaisten kohtalosta), ja että meikäläisten diplomaattien solmiamat liitot tarkoittavat yhä vähemmän kansakunnan turvallisuutta tai vallan tasapainoa tai muita yleisiä asioita ja yhä enemmän kapitalisteille suotuisia tilaisuuksia saada suurta voittoa orjatyöstä. Esimerkiksi englantilais-venäläinen liitto ei ole mikään kansallinen sopimus: se on memorandum kauppasopimuksesta, joka määrää, mitkä osat Persiaa jäävät venäläisten, mitkä taasen englantilaisten kapitalistien käytettäviksi; kapitalistit, jotka aina vastustavat valtion sekaantumista asioihin kansan eduksi, kannattavat sitä näet erittäin innokkaasti, milloin on kysymys lakkolaisten lannistamisesta kotimaassa ja muukalaisten kilpailijana pidättämisestä heidän laitumiltaan ulkomailla. Ja nyt kävi niin kummallisesti, että kun valtio oli täten hankkinut meikäläisille kapitalisteille tilaisuuden käyttää hyväkseen erinäisiä Persian osia ja ottanut heidän hyväkseen suojellakseen Venäjälle jätetyn osan parlamentaarisia vapauksia, huomasivatkin nämä kapitalistit, että lorujen lopuksi oli kaikkein edullisinta lainata Venäjälle rahaa, jotta se voisi hyötyä Persiasta, ja helpottaa sen toimia sallimalla venäläisten tuhota Persian parlamentti siitä huolimatta, että itse kehotimme sitä pysymään lujana kannallaan. Ranskan kapitalistit olivat jo kauan varemmin pakottaneet Ranskan liittoon Venäjän kanssa, mutta Ranskan tasavalta voi puolustautua sillä, että se tarvitsi liittolaisen saksalais-vaaraa vastaan. Sen luonnollinen liittolainen oli tässä tapauksessa Englanti; mutta koska Englannissa ei ollut tarjoaa markkinoita sen rahoille, ajoivat sen pohatat maansa Venäjän liittolaiseksi. Ja juuri tuo liitto eikä suinkaan liitto Englannin kanssa on pelottanut Saksaa siinä määrin, että se on hyökännyt Ranskan kimppuun ja syössyt Europan kauheaan sotaan. Luonnollinen liitto Englannin kanssa ehkäisi kahdesti sodan, nim. Algeciras- ja Agadir-kriiseissä, jolloin Sir Edward Grey sanoi pelottomana, että me suojelisimme Ranskaa, ja ryhtyi ensimmäisiin toimenpiteisiin Ranskan ja Englannin maa- ja merivoimien yhteistä käyttöä varten. Miksi me peräydyimme tuosta lujasta asemasta viime heinäkuussa ja siten saatoimme Saksan tekemään sellaisen laskuvirheen meidän puolueettomuuteemme nojaten, sitä en suinkaan tiedä. Minun todisteluilleni riittää se seikka, että kykenimme pitämään yllä tasapainoa Ranskan ja Saksan välillä, mutta emme enää pystyneetkään samaan tehtävään, kun oli kysymys Saksasta ja Venäjästä, ja että Venäjä joutui mukaan länsimaiden asioihin, kun venäläisiä lainoja sijoitettiin Ranskaan ja Englantiin. Meidän olisi kannattanut kymmentä kertaa paremmin lahjoittaa Venäjälle kaikki, mitä me itse ja Ranska olemme lainanneet sille, sen sijaan että nyt saamme suorittaa europpalaisen sodan kustannukset. Mutta mikä on mennyttä, on mennyttä. Selitän vain, minkä vuoksi ranskalaiset sanomalehdet, kun Ranskan rahat joutuivat Venäjälle, havaitsivat Venäjän kansan mitä mielenkiintoisimmaksi kansaksi ja sen hallituksen -- sopivalla tavalla ymmärrettynä -- hämmästyttävän vapaamieliseksi hallitukseksi, ja minkä vuoksi Englannin sanomalehdistö, kun Englannin rahat joutuivat Venäjälle, aikoi yhtäkkiä kallistua kreikkalais-katolisuuteen ja pahoitteli Stolypinin epävirallista teloitusta yhtä syvästi kuin ennen oli riemuinnut Bobrikovin joutuessa saman kohtalon alaiseksi. Tuloksena kaikesta tästä on se, että länsimainen sivistys harjoittaa tätä nykyä uutterasti itsemurhaa oikein koneiden avulla ja tuottaa laumoittain aasialaisia ja afrikkalaisia auttamaan teurastuksessa, ei typerien kapitalistien hyväksi, joita nyt joutuu tukuittain perikatoon, vaan murskatakseen Itävallan valtakunnan Venäjän ja Itä-Europan slaavilaisten hyväksi. Tämä saattaa olla kylläkin suotava asia, mutta sen olisivat voineet ja saaneet tehdä itäiset vallat keskenään, tarvitsematta raadella Belgiaa ja Saksaa ja Ranskaa ja Englantia sen johdosta.

PUNAINEN LIPPU JA MUSTA LIPPU.

Uskotteko nyt lopultakin, oi typerät brittiläiset, saksalaiset ja ranskalaiset patriootit, mitä sosialistit ovat teille sanoneet jo monet vuodet, nim. että teidän Union Jackinne ja trikolorinne ja Keisarilliset kotkanne ("missä raato on, sinne kotkat kokoontuvat") ovat vain leluja, jotka huvittavat teitä, ja että maailmassa on tästä pitäen oleva vain kaksi todellista lippua, kansanvaltaisen sosialismin punainen lippu ja kapitalismin musta lippu, Jumalan lippu ja Mammonan lippu? Mitä maallista tai taivaallista hyvää tulee siitä, että narri ampuu toisen narrin? Päivänselvää on, että jos annamme käsitellä kapitaaliamme yksityisen ihmisen itsekkyyden mukaan, niin hän lähettää sen sinne, missä palkat ovat alhaiset ja työläiset orjuudessa ja nöyriä, toisin sanoen, niin monen sadan peninkulman päähän kuin mahdollista sivistyksen ammattijärjestöistä ja ammattijärjestöjen säätämistä palkoista ja eduskuntien työläispuolueista. Ja Saksa syöksee maailman sotaan siitä syystä, että saisi tilaisuuden tuottaa itselleen häpeää muutamista kumiplantaasheista, joita sen puhujat ja sanomalehtimiehet runollisesti nimittävät "paikaksi auringossa". Kun noudatatte sosialistien neuvoa pitäen pääomanne tarkoin kansallisen kontrollin alaisena ja säästäen shrapnellinne tuhlareille, jotka eivät vain omalta osaltaan riistää varoja maansa teollisuuden palveluksesta, vaan tahtovat tehdä myöskin lapsistaan ja lastensa lapsista itsensä kaltaisia joutavia tuhlareita, silloin huomaatte, ettei meidän pääomastamme joudu penniäkään ulkomaille, niin kauan kuin Britanniassa on yksikään slummi puhdistettavana ja uudelleen rakennettavana tai yksikään nälkäinen, repaleinen ja oppimaton brittiläislapsi ravittavana, vaatetettavana ja opetettavana.

RAUHAN LIITTO.

Mutta lännessä en huomaa mitään voittamatonta estettä rauhansopimukselle laajimmassa merkityksessä. Tämä sota on tasoittanut tietä, jos saan käyttää sanaa "tasoittaa" kuvatakseni menettelyä, jossa tapaa niin vähän kohteliaisuutta ja niin paljo shrapnelleja. Saksa on nyt oppinut -- ja tämä opetus oli ilmeisesti tarpeen, vaikka se olisikin ollut päivänselvä järkevästi hallitulle kansalle -- että rynnäkköihin ja ammuntaan jouduttaessa se menettää viipymättä kaikki korkean sivistyksensä suomat edut, koska Ranska ja Englanti, olivatpa ne sitten sivistyneitä tai sivistymättömiä, voivat rynnätä ja ampua yhtä hyvin tai paremminkin kuin se; ja jos käydään käsiksi pistimiin ja miekkoihin, niin näiden puoliraakalaiset turko- ja gurkha-orjat pystyvät hakkaamaan Preussin kaartin kappaleiksi siitä huolimatta, että Wagnerin musiikki vie ehdottomasti voiton heidän musiikistaan. Ottakaamme sitten Ranska käsiteltäväksi. Se ei uneksikaan voivansa taistella Saksaa ja Englantia vastaan omin neuvoin. Eikä Englanti voisi taistella Ranskaa ja Saksaa vastaan tekemättä uhrausta, joka olisi yhtä tuhoisa kuin järjetönkin. Siis meillä on tarpeelliset alkuehdot rauhanliiton luomiseksi näiden kolmen maan kesken; sillä jos yksi niistä rikkoisi sen, voisivat molemmat toiset saada sen katumaan tekoaan, ja moisissa olosuhteissa ei se luultavasti rikkoisikaan sitä. Jos nykyinen sota päättyy siten, että ranskalaiset valloittavat takaisin Elsassin ja Lothringin, niin sellainen liitto tulee vielä paljoa pysyväisempi; eipä silti, että Ranska voi pelkän valloituksen nojalla saada oikeutta pitää kumpaakaan maakuntaa vastoin niiden omaa tahtoa (mikä voitaisiin saada selville kansanäänestyksellä), mutta silloin olisi helppo jakaa sotakunnia Ranskan ja Saksan kesken, kun Ranska olisi voittanut takaisin laakerinsa ja opettanut Saksan antamaan vastustajalleen arvoa, hävittämättä kuitenkaan muistoa Saksan voittokulusta v. 1870. Ja jos sodan tuloksena olisi vielä sekin, että Saksan valtakunta järjestettäisiin uudelleen kansanvaltaiseksi ja Englannin kansa saisi maansa ulkomaanpolitiikan kansanvaltaisen valvonnan alaiseksi, niin tämä yhdistelmä kävisi suunnattoman paljoa helpommaksi ja lujemmaksi, puhumattakaan siitä, että se tulisi Amerikan yleisen tunteen mukaiseksi, mikä on tärkeätä liiton turvallisuuden ja arvon vuoksi.

PIKKUVALTIOIDEN ASEMA.

Sota on jo suuresti lisännyt erään tekijän arvoa, jota rauhanliitto tarvitsee avukseen. Pienemmät valtiot: Hollanti, Belgia, Sveitsi ja Skandinavian vallat, olisivat oman turvallisuutensa vuoksi liittyneet siihen milloin tahansa viimeksi kuluneiden neljänkymmenen vuoden aikana, jos sellaista olisi ollut olemassa, ja siten toteuttaneet Houston Chamberlainin unelman protestanttisesta pohjasta niin todelliseksi kuin sellainen unelma konsanaan voi tulla. Mutta sen taistelun jälkeen, minkä Belgia on äskettäin suorittanut, voivat pikkuvaltiot liittyä siihen varmoina siitä, että niitä kohdellaan melkoisella arvonannolla sotilaallisina tekijöinä; sillä Belgia voi nyt väittää pelastaneensa Europan omin voimin. Saksa on saanut tehdä sen varsin ikävän huomion, että vaikka iso mies kykeneekin voittamaan pienen miehen, niin voittaja saattaa kuitenkin joutua katumaan rauhan rikkomista, jos tuo pieni mies taistelee oikein tarmonsa takaa. Eipä edes suurvaltainkaan taisteluissa ole voitto vielä, mikäli tähän asti on taisteltu, aina kallistunut suurten armeijain puolelle. Jos Kaiserilla olisi ollut pari miljoonaa miestä vähemmän, niin hän olisi kenties käyttänyt niitä huolellisemmin ja suoriutunut paremmin.

Silti en suinkaan kannata pikkuvaltioita sellaisinaan, ja vastustan jyrkästi sitä mielipidettä, että me olisimme missään suhteessa velvolliset ryhtymään harhaileviksi ritareiksi puoltaen niitä suurilta. Ne ovat enimmäkseen joko parantumattoman sotaisia itse, kuten Montenegro, tai pysyviä kiusauksia suurvalloille, kuten Bosnia ja Herzegovina. Ne tekevät rajat moninkertaisiksi, mistä on vain harmia, ja lisäävät vain kieliä, jotka ovat tuottaneet sekaannusta Baabelin tornin ajoilta asti. Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen ja Etelä-Amerikan hajavaltojen jyrkkä vastakohtaisuus tässä suhteessa on rauhanystävien kannalta katsoen pätevä syy puoltaa pohjan yhtenäisyyttä. Suuria valtiollisia yhtymiä voi vastustaa vain sen syyn nojalla, että ne muodostavat tavattoman vaarallisia itsevaltiuksia. Mutta toisiinsa liittyneinä kansanvaltaisina ryhminä ne ovat maailman parhaita naapureita. Federatiivinen kansanvaltainen Venäjä olisi yhtä luotettava virkaveli kuin Amerikka; federatiivinen kansanvaltainen Saksa olisi yhtä miellyttävä seuralainen kuin Sveitsi.

BELGIAN VAATIMUKSET.