Part 5

Puhukaamme nyt rauhanehdoista. On jo aika ottaa tämä kysymys käsiteltäväksi; sillä lordi Kitchenerin käsitys, että meidän on valmistuttava vuosikausien sotaan, kuten teimme sata vuotta sitten, on soturille sopiva, mutta ei järkevä. Luonnollisesti meille on fyysillisesti mahdollista kaivaa kaksikymmentä vuotta juoksuhautoja ja ammuskella saksalaisia joukkoja ja työntää Saksan armeijoja takaisin, milloin ne eivät työnnä meitä, sillä välin kuin vanhat naiset nyhtävät turnipseja ja kaitsevat vuohia tulivyöhyykkeessä, jonka poikki soturit juoksevat turvaa etsien. Mutta meillä ei ole varaa pidättää yksi miljoona miestä, jotka ovat suoriutuneet ankarasta ruumiillisesta tarkastuksesta, useat vuodet isyyden toimista, ellei aikomuksemme ole kasvattaa seuraava sukupolvi vähemmistä, joilla on huonot silmät, visvaiset suonet, mädät hampaat ja sisälmykset epäkunnossa. Soturit eivät ajattele näitä asioita, mutta järkevien siviilihenkilöiden on tehtävä se. Ja yksinpä sotilaatkin tietävät, ettei ampumatarpeita voi valmistaa niin nopeasti kuin kuluttaa, eikä ihmisiä ja hevosia saata synnyttää yhtä nopeasti kuin ne voi surmata koneiston avulla. Olisi tosiaankin hyvä, etteivät sanomalehtemme kirjoittaisi kymmenen tuuman pommeista, vaan 1,000 punnan pommeista, ja että sotilassoittokunnat toisinaan kajahuttaisivat kansallislaulun ja brabançonnen ja marseljeesin lopuksi vanhan tutun säkeistön: "Kyllä rahaa lentää saa, kymmentuumainen kun paukahtaa." Helppoa on moittia Norman Angelia ja Blochia siitä, että he esittävät niin synkkiä ajatuksia sodan aiheuttamista kuluista; ja H.G. Wells on kerrassaan oikeassa huomauttaessaan sen seikan, ettei sota kannata taloudellisesti, olevan sille suureksi ansioksi, koska ei mikään korkea ihmistoiminta kannata koskaan taloudellisesti. Mutta nykyaikainen sota ei kannata edes itsessään. Meidän miehet ovat jo syytäneet lyijyä peräytyviä saksalaisia vastaan, joilla ei ollut lyijyä jäljellä takaisin syydettäväksi; ja jos jatkamme loppumattomiin, niin ennemmin tai myöhemmin meidän on ryhdyttävä ratkaisemaan tätä asiaa nyrkeillämme ja onniteltava itseämme siitä, että Georges Carpentier ja tykkimies Wells [kaksi kuuluisaa nyrkkeilijää. Suom.] ovat molemmat meidän puolellamme. Tämä sota päättyy, kun Saksa tarjoo sovinnon kättä, mikä tapahtuu aikoja ennen kuin se on äärimmilleen nääntynyt, mutta ei suinkaan ennen kuin me olemme itsekin tyytyväisiä päästessämme lepäämään. Kansakunnat ovat mehiläisten kaltaisia: ne eivät voi surmata muutoin kuin oman henkensä hinnalla.

SANKARIMIELTEN KANTA.

Kysymys ehdoista on aiheuttava hurjan riidan. Yleisen mielipiteemme äärimmillä laidoilla meillä on kahdenlaisia temperamentteja. Ensinnäkin meikäläiset gentlemanit, urheilijat, uskalikot, ylväät ritarit. Näiden mielestä on kerrassaan inhottavaa ja raukkamaista parjata vihollista, kun hän on pystyssä, potkia häntä, milloin joku toinen on iskenyt hänet maahan, puhkaista häneltä silmät, leikata kieli, hakata poikki oikea käsi ja ryöstää häneltä kaikki rahat. Nämä urhot sanovat: "Ei riitä, että kykenemme tänään taistelemaan Saksaa vastaan. Me voimme taistella sitä vastaan joka päivä ja milloin tahansa. Tulkoon vain uudestaan ja yhä uudestaan. Me voimme taistella kolme yhtä vastaan; ja jos tulee kymmenen yhtä vastaan, kuten Monsin luona, niin me taistelemme peräytyen ja karkoitamme vihollisen jälleen takaisin, kun olemme uuvuttaneet sen oman painomme tasalle. Ellei sen laivasto halua lähteä liikkeelle taistelemaan siitä syystä, että meillä on liian paljo aluksia, niin lähetämme kaikki, mitä meillä on liikaa, takaisin Portsmouthiin ja annamme urhoollisinten ja parhaiden voittaa." Näin puhuvat urhot, ja niin otaksutaan (joskin erehdyttävästi) myöskin Draken käyneen armaadan kimppuun.

PELKURIEN HÄPEÄLLINEN KANTA.

Mutta kaikki me emme ole ylväitä ritareita. Toisella laidalla on ihmisiä, jotka vaativat ryöstöä ja kostoa, tahtovat vihollista nöyryytettäväksi ja kidutettavaksi, tuomitsevat yhdellä palstalla raivostuneina preussilaiset kokonaisten kylien murhapolttajiksi ja joukkoteloittajiksi ja toisella riemuitsevat venäläisten menetellessä samoin; vaativat, että saksalaisia sotavankeja on kohdeltava pahantekijöinä, kuvaavat meikäläisiä indialais-joukkoja hurjiksi murhamiehiksi, koska kernaasti soisivat vihollisilleen sellaisen kohtalon, minkä tunnemme Indian kapinan ajoilta; kirkuvat, että Kaiser on lähetettävä Pirunsaarelle, koska St. Helena on hänelle liian hyvä, ja selittävät, että Saksa on runneltava ja poljettava tomuun niin perinpohjin, ettei se voi vuosisataan nostaa päätään. Käyttäkäämme näistä ihmisistä heidän omaa lempinimitystään ja sanokaamme heitä hunneiksi silläkin uhalla, että teemme vääryyttä todellisille hunneille. Ja lähettäkäämme heitä juoksuhautoihin niin monta kuin suinkin saamme houkutelluiksi lähtemään, siinä toivossa että ennen pitkää tapaamme heidän nimensä tietymättömiin kadonneiden joukossa. Mutta koska he pysyttelevät mieluummin omalla maaperällämme, niin heidät on otettava lukuun lopputiliä tehtäessä. Mutta silloin he eivät merkitse suuria. Useimmat heistä ovat aika lailla häpeissään siitä, mitä sanoivat noina kolmena, neljänä ensimmäisenä viikkona; ja useimmat niistä, jotka eivät ole, häpeävät tuoda kaunansa julkisesti esiin.

AFÄÄRIKANTA.

Paljoa enemmän merkitsevät tässä asiassa kummankin äärimmäisyyden välillä olevat ainekset. Ensinnäkin meidän pääjoukkomme, liikemiehet, joiden mielestä ritarillisuus ei kannata ja suuttumus on lapsellista, mutta jotka eivät voi käsittää, miksi emme pakottaisi Saksaa suorittamaan vahingonkorvausta ja hankkimaan meille varoja, jotta City saataisiin jälleen käyntiin. He unohtavat, että kun Ranska teki näin v:n 1871 jälkeen Berliinille, niin Berliini pääsi niin ankaraan vauhtiin, että ryntäsi päistikkaa suunnattomaan taloudelliseen onnettomuuteen, sillä välin kuin Ranskan talonpoika, joka oli hankkinut pääoman vanhasta sukastaan, menestyi koroilla vähemmän elinvoimaisten luokkain kustannuksella. Onnettomuudeksi on Saksa aloittanut tämänkaltaisen ryöstön omalla esimerkillään. Preussilaiset kenraalit ovat Napoleonin marsalkkain tavoin olleet aina julkeita rosvoja; kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan perimätapoja noudattaen he pakottavat kaupungit lahjomalla pelastamaan itsensä ryöstöstä ja hävityksestä, vieläpä majoituksestakin ja ovat aivan kykenemättömiä jäljittelemään jalomielisyydessä suurta Condéta (vai oliko se Turenne?), joka kieltäytyi ottamasta vastaan erään kaupungin tarjoamaa maksua sillä perusteella, ettei ollut aikonut marssia sen kautta. Raivoa, joka Blücherin valtasi, kun Wellington ei sallinut hänen ryöstää Pariisia, ja hänen huudahdustaan "Mikä kaupunki siinä olisikaan ryöstää!" (tarkoittaen tällöin Lontoota) pidetään yhä vielä soturille varsin luonnollisena. Ja niitä veroja, joita preussilaiset kenraalit äskettäin ovat kiristäneet valtaamiltaan Belgian ja Ranskan kaupungeilta, täytynee kai pitää lunnaina eikä tavallisena rikollisena rosvouksena. Mutta vaikka täten luovutaankin vaatimasta rangaistusta rosvouksesta, niin eivät saksalaiset juuri voine valittaa, jos heiltä itseltään otetaan lunnaita, kun sotaonni kääntyy heille vastaiseksi. Liegen, Lillen ja Antverpenin täytyy saada rahansa takaisin korkoineen; ja Rheimsillä on esitettävänä suuri rakennuslasku. Mutta meidän itsemme pitäisi tarkoin pidättyä kiristyksestä. Meidän ei pitäisi myydä vertamme eikä armoamme. Jos myymme jompaakumpaa näistä, niin olemme sotarosvoja yhtä hyvin kuin Blücherkin.

Eikä meidän pidä erehtyä tahrimaan käsiämme vaatimalla muka kostoksi korvausta. Se mies, joka ajattelee, että edes kaikki Saksan rahat voisivat sovittaa yhden ainoan brittiläisen rumpalipojan hengen, olisi ammuttava pelkästään ilmaistaksemme sen tunteen, että hän on arvoton elämään. Me asetamme alttiiksi henkemme kuten saksalaiset omansa; ja vain tässä aivan erikoisessa rahassa meidän olisi maksettava tai otettava vastaan maksu. Meidän ei suinkaan pitäisi sanoa Kaiserille sodan päätyttyä: "Roisto, sinä et voi koskaan korvata Louvainin kirjastoa tai Rheimsin veistokuvia; ja siitä seuraa loogillisesti, että sinun on tyhjennettävä taskusi meidän taskuihimme." Paljoa parempi on sanoa: "Jumala antakoon meille kaikille anteeksi!" Jos emme voi kohota tälle tasolle, jos meidän on tahrittava kätemme ryöstöllä, niin sanokaamme sitä ainakin ryöstöksi, mutta älkäämme saastuttako kieltämme ja sieluamme antamalla sille hienoja nimityksiä.

TUHON SAARNAAJAT.

Sitten meillä on militaristimme, jotka tahtovat saada Saksan "vuotamaan verensä kuiviin", silpoa ja runnella sen, niin ettei se voi koskaan enää tehdä sitä toistamiseen. No niin, se on varsin yksinkertaista, jos olette kyllin suuressa määrin militaristi tehdäksenne sen. Suunnattoman velkakuorman kasaaminen Saksan kannettavaksi ei tuota sitä tulosta. Sen laivaston hinaaminen Portsmouthiin tai upottaminen ei tuota sitä tulosta. Maakuntien ja siirtokuntien anastaminen ei tuota sitä tulosta. Tehokas keino on paljoa yksinkertaisempi ja käytännöllisempi. Mikä on tehnyt Saksan niin pelottavaksi tässä sodassa? Ilmeisesti sen suunnaton ylivoima miesluvussa. Juuri sen avulla meidät työnnettiin takaisin melkein Pariisin porteille asti. Järjestys, valmius, kuudentoista tuuman haupitsit auttoivat osaltaan; mutta meidät oli hautaamaisillaan juuri "tykinruoan" runsaus. Cambrain ja Le Cateaun luona brittiläinen soturi surmasi surmaamistaan, kunnes kivääri oli käynyt liian kuumaksi pidellä ja hänen kätensä herpoutui murhaajan-kouristuksesta; mutta yhä tuli vain uusia esille.

MIKSI EI TAPETTAISI SAKSATTARIA?

Siinä problemissa ei ole mitään hämärää. Nuo saksalaiset voitiin surmata yhdessä silmänräpäyksessä, mutta syntyäkseen he olivat vaatineet naiselta kolmen neljännesvuoden työn ja teurastettaviksi kypsyäkseen kahdeksantoista vuoden ajan. Muuta ei tarvitse tehdä kuin tappaa 75 prosenttia kaikissa Saksan naisista, jotka ovat 60 vuotta nuorempia. Silloin voimme jättää Saksalle sekä laivaston että rahat ja sanoa "Pidä hyvänäsi." Miksi ei kannattaisi koettaa, jos kerran aiotte ruveta siksi, mitä nimitätte nietzscheläiseksi yli-ihmiseksi? Sota ei ole mikään tunneasia. Muutamat sanomalehdistämme valittavat, että saksalaiset surmaavat haavoitettuja ja ampuvat kenttäsairaaloita ja Punaisen ristin ambulansseja. Samat sanomalehdet julkaisevat palstamäärin vahingoniloisia selontekoja siitä, etteivät meidän haavoittuneemme välitä vähääkään nykyaikaisista ampumahaavoista, vaan toivovat pääsevänsä takaisin rintamaan viikon kuluttua; minun mielestäni ei voisi suoranaisemmin kehottaa saksalaisia surmaamaan haavoittuneita. Mutta naisen tappaminen ei ole pelkurimaisempaa kuin haavoittuneen miehen surmaaminen. Ja on olemassa vain yksi ainoa syy, minkä vuoksi on rikollisempaa surmata nainen kuin mies ja miksi naisia on säästettävä ja suojeltava miesten antautuessa alttiiksi. Syynä on se, että naisten tuhoutuminen on yhteiskunnan tuho. Miehet ovat verraten merkityksettömiä; surmatkaa 90 prosenttia Saksan miehistä, niin jäljellä olevat 10 prosenttia voivat kansoittaa maan uudelleen. Mutta jos surmaatte naiset, niin _delenda est Carthago_. Mutta juuri näin toivovat meikäläiset militaristit Saksalle käyvän. Sen vuoksi syy, joka estää surmaamasta naisia, pakottaa tässä tapauksessa juuri ryhtymään siihen. Miksi ei? Militaristiselta katsantokannalta, jonka mukaan vihollinen on tehtävä taisteluun kykenemättömäksi, ei ole mikään vastaus mahdollinen. Jos tahdotte tehdä hänet taisteluun kykenemättömäksi, niin siinä on keino ja ainoa tehokas keino. Meidän ei todellakaan pidä sanoa Kaiseria ja von Bernhardia tuon tarunomaisen Nietzschen oppilaiksi, kun he joko eivät ole huomanneet tai kammoavat moista räikeätä "biologista välttämättömyyttä". Pari vikisevää hurskasta sentimentalistia, jos suvaitsette. Mutta yli-ihmisiä! Lorua! Oi, sanomalehti-veljeni, jos teidän täytyy parjata preussilaisia, niin sanokaa heitä keikarien kaitsemiksi lampaiksi, sanokaa heitä ratsastaviksi kerjäläisiksi, sanokaa heitä makkaransyöjiksi, kuvatkaa heidät hyvään vanhaan englantilaistapaan silmälasit nenällä, villahuivi kaulassa, nukkavieru päällystakki möhömahan suojaksi napitettuna, puhaltamassa kontrabassoa kiertelevässä soittokunnassa. Mutta älkää käyttäkö heidän kunniakseen yli-ihmisen sankarinimeä tai julistako suuremmoisiksi konnantöiksi ja Miltonin Luciferille ominaisiksi sellaisia tavallisia väkivallan ja himon tekoja, joita voi suorittaa mikä juopunut heittiö tahansa poliisin ollessa loitolla ja joille ei mikään moninkertaistuttaminen voi tuottaa suurempaa arvoa. Mitä Nietzscheen tulee (joka puolalaisena vihasi Preussia ja sai samalla mitalla takaisin), niin sanokaapa, milloin hän kehotti saksalaisia alistumaan siihen, että heitä ajaisivat miljoonittain teurastettaviksi kuin lampaita nuoret pölkkypäät, jotka, ollen enimmäkseen kykenemättömiä itse lukemaan kymmentä lausetta filosofisesta tutkielmasta vaipumatta heti uneen, antavat yhtä oppimattomien sanomalehtimiesten vakuuttaa, että hän saavutti suuren maineensa sepittämällä halpahintaista evankeliumia öykkäreille? Näin meidän kesken sanoen olemme mekin sivistymätöntä kansaa; mutta pitäkäämme ainakin kielemme kurissa asioista, joita emme ymmärrä, ja varokaamme sanomasta koko Europalle, että englantilaisten luulon mukaan Parsifalin säveltäjä oli militaristipreussilainen (hän oli maanpakoon karkoitettu vallankumouksellinen), että Nietzsche oli Wagnerin oppilas (Nietsczhe piti enemmän ranskalaisen Bizet'n musiikista), ja että Kaiser on Nietzschen oppilas (tämä olisi voinut nauraa ylenkatseellisesti hänen lapselliselle hurskaudelleen).

YKSINKERTAINEN VASTAUS.

Nietzsche olisi varmasti hyväksynyt sen ehdotuksen, että meidän on surmattava Saksan naiset, jos tarkoitamme täyttä totta puhuessamme Saksan tuhoamisesta. Mutta hän olisi myöskin vastannut minun kysymykseeni "Miksi ei?" mitä ei yksikään piintynyt militaristi kykene tekemään. Tämän vastauksen antamiseen ei tarvita mitään filosofia. Ensimmäinen tavallinen antimilitaristi, jonka tapaatte, sanoo teille, että se olisi liian hirveätä, että elämä kävisi sietämättömäksi, jos ihmiset tekisivät sellaista. Ja hän olisi aivan oikeassa; niin että säästäkää meitä kuulemasta sen enempää maahan kaatuneen vihollisen polkemisesta, jotta hän ei kykene nousemaan kokonaiseen vuosisataan. Mahdollisesti emme pysty vastustamaan kiusausta, vaan ryöstämme Saksaa suuremmassa tai vähemmässä määrin, jos sen voitamme. Me harjoitamme jo tarmokkaasti merirosvousta varastaen saksalaisia laivoja ja myyden niitä tuomioistuimiemme välityksellä, sen sijaan että rehellisesti pidättäisimme ne sodan loppuun. Kun alahuoneessa nousee herroja ilmoittamaan, että he ovat saksalaisille velkaa, mutta eivät aio maksaa näitä rahoja, niin voi täydellä syyllä odottaa, että kansassa esiintyy voimakas vaatimus puoltamaan ryöstöä. Sota ei lopultakaan ole muuta kuin vihollisen alistamista järjestetyn murhan, ryöstön ja merirosvouksen alaiseksi; enkä laisinkaan epäile, että tavallinen englantilainen sanoo minulle samoin kuin Falstaff Pistoolille, kun oli kysymys hänen osuudestaan varastetun viuhkan hintaan nähden: "Luuletko sinä, että minä panen sieluni vaaraan _ilmaiseksi_?" Johon minä vastaan: "Ellette voi vastustaa rosvouksen tuottamaa kiusausta, niin menetelkää vilpittömästi ja tietäkää olevanne puolittain isänmaanystävä, puolittain sotarosvo; mutta älkää puhuko pötyä vihollisen tekemisestä kyvyttömäksi. Cromwell koetti sitä keinoa Irlannissa. Hänen olisi sen sijaan pitänyt koettaa _Home rulea_. Ja mitä ei Cromwell voinut tehdä Irlannissa, sitä emme voi tehdä Saksalle."

JÄRKEVÄT IHMISET.

Lopulta meillä on jäljellä ainoa mielipide, josta on vähänkään toivoa sivistykselle: tarkoitan niitä ihmisiä, jotka eivät välitä ritarillisuudesta, kostosta, ryöstöstä, ylpeydestä, pelosta, kunniasta tai mistään muusta patriotismin vastenmielisestä ilmauksesta, vaan harkitsevat kysymystä, kuinka voitaisiin järjestää Europan kartta ja muodostaa sen valtiolliset olot sellaisiksi, ettei tämä inhottava rikos ja järkyttävä harmi, yleiseuroppalainen sota, enää hevillä uudistuisi. Kartta on varsin tärkeä; sillä ne avoimet haavat, jotka ovat lopultakin ruvenneet märkimään ja puhjenneet, kiusattuaan maailmaa vuosikausia, ne syntyivät muutettaessa Elsassin ja Lothringin sekä Bosnian ja Herzegovinan väriä kartalla. Ja uutta karttaa laadittaessa ei ole otettava huomioon valloituksia, vaan niiden ihmisten mielipide, joita se suoranaisesti koskee. Muuan Europan rikottuja sopimuksia, joista on viime aikoina puhuttu paljoa harvemmin kuin Belgian sopimuksesta, on Pragin sopimus, jonka mukaan olisi pitänyt toimittaa kansanäänestys Schlesvigin ja Holsteinin kansallisuudesta. Tätä kansanäänestystä ei ole koskaan pantu toimeen. Mahdollisesti se on nyt tehtävä monen muun kansanäänestyksen ohella, ennenkuin tämä sota on ratkaistu.

SAKSAN YHTEYS SÄILYTETTÄVÄ.

Mutta sallittakoon minun tässä varoittaa niitä, jotka toivovat Saksan hajoavan, että heidän toivonsa on turha. Eteläsaksalaiset, jotka ovat maailman ystävällisimpiä, luotettavimpia ihmisiä (mikäli minä tunnen maailmaa), inhoavat preussilaisia paljoa syvemmin kuin me; mutta he tietävät, että yhdistyneen Saksan osana he ovat arvossapidettyjä ja voimakkaita ja että he olivat heikkoja ja halveksittuja ja vähäpätöisiä erityisinä kuningaskuntina. Saksa pysyy koossa. Epäilemättä saksalaiset sanovat täydellä syyllä preussilaiselle harjoituskersantille ja hänen isännälleen Hohenzollernille: "Kylläpä te olette laittaneet aika sopan kaiken sen jälkeen, mitä olemme teidän puoleltanne sietäneet, koska luulimme, että voisitte tehdä meidät voittamattomiksi. Luulimme, että jos olittekin ankaroita herroja, niin olitte joka tapauksessa hyviä krenatöörejä; mutta nyt nuo reimat pikku belgialaiset ja venäläiset, jotka saivat selkäänsä japanilaisilta, ja englantilaiset, jotka suoriutuivat niin huonosti kourallisesta buurilaistalonpoikia, tappelevat ja järjestävät aivan yhtä hyvin kuin tekin. Koska ranskalaiset ja englantilaiset ovat järjestyneet tasavallaksi ja peräti rajoitetuksi yksinvallaksi, niin mepä tahdomme koettaa, miten sellainen hallitusmuoto soveltuu meille." Mutta he eivät rupea hajoittamaan valtakuntaa; päinvastoin, on paljoa luultavampaa, että he laajentavat saksalaista yhteiskuntaansa liittämällä siihen saksalaisen osan Itävaltaa. Ja koska tästä aiheutuisi kysymys, kumpi olisi kukkona orrella, Habsburg vaiko Hohenzollern, niin asia ratkaistaisiin yksinkertaisimmin siten, että he vapautuisivat kummastakin ja siirtyisivät ennemmin tai myöhemmin ratkaisevan askeleen kansanvaltais-tasavaltaiseen hallitusmuotoon, mihin Europpa on ilmeisesti pyrkimässä. Tosin kuninkuudella on erinäiset etunsa, kun se on rajoitettu ja siihen liittyy esikoisuuden rajoittama ylimystö ja sitä kontrolloi valtiollisesti yhteinen kansa, johon kuuluvat kaikki muut paitsi ylimysperheiden vanhimmat pojat, joten aatelisluokan eristäytyminen saksalaiseen tapaan käy mahdottomaksi. Sellainen yksinvalta varsinkin kun hallitsijana on nainen, kuten nykyään Hollannissa ja kuningatar Viktorian aikana Englannissa, on mukiinmenevä sijake muodolliselle tasavallalle vanhoissa sivistysmaissa, joissa vallitsee piintyneet monarkkiset traditsiot, vaikka se onkin luonnoton uusissa ja pääasiallisesti kansanvaltaisissa valtioissa. Joka tapauksessa on ajateltavissa, että liittoutuneet länsivallat saattaisivat vaatia sen tapaista hallitusmuotoa otettavaksi käytäntöön Saksassa ja Itävallassa jonkinlaisena takeena; sillä vaikka se ei miellyttäisikään Venäjää, niin eivät eräät Venäjänkään vaatimuksista miellytä meitä; ja tässä asiassa täytyy harjoittaa jonkinlaista vaihtokauppaa.

VIERAIDEN SEKAANTUMINEN.

Jääkäämme hetkeksi tarkastamaan tätä mahdollisuutta. Ensinnäkin on hyväksyttävä välttämättömäksi ehdoksi, että sivistyneet kansakunnat eivät voi suostua ottamaan vastaan ulkoapäin määrättyä hallitusmuotoa, jos tämän järjestelyn tarkoituksena on rauha ja pysyväisyys. Jos voitollinen Saksa koettaisi pakottaa Ranskaa ja Englantia omaksumaan Preussin hallitusmuodon, niin ne alistuisivat siihen samalla tapaa kuin Irlanti alistui Dublinin linnan valtaan, mikä ei suinkaan, lievimmin sanoen, jäisi tuhatvuotiseksi järjestelyksi. Vaikka olemmekin täysin vakuutetut siitä, että meidän hallintomme Indiassa on paljoa parempi kuin konsanaan kansallinen indialainen hallitus voisi olla, niin varmaa on, että se pysyy keinotekoisena, epävarmana ja alituiseen uhattuna valtiollisena rakenteena aina siihen asti, kunnes se muuttuu yhtä vapaaehtoiseksi kuin Australian parlamentillinen hallitus ja on tullut sitä mukaa sovelletuksi. Siitä huolimatta ei meidän tarvitse mennä toiseen äärimmäisyyteen ja tehdä sellaista johtopäätöstä, että hallitusmuodon täytyy soveltua maalle niin tarkoin, että sen pitää olla mitan mukaan kotitekoinen. Europalla on varastossa valmiita hallitusmuotoja, sekä yksinvaltaisia että tasavaltaisia, jotka sopivat varsin mukavasti jokaiselle Länsi-Europan kansakunnalle. Meillä on nykyään aika lailla harmia niistä lukuisista saksalaisista, jotka siitä huolimatta, että heidän oma maansa ja hallitusmuotonsa on vähemmän kuin päivänmatkan päässä, asettuvat tänne ja naivat englannittaria tuntematta laisinkaan meidän hallitusmuotoamme sietämättömäksi. Englantilaiset eivät väsy koskaan esittämään, että he "menestyvät paremmin ulkomailla" (ja itse asiassa he usein menestyvätkin) ja että Preussin menettelytavat ovat paljoa sukkelampia kuin Paddingtonin. Sen vuoksi on varsin mahdollista, että jos sopivaa hallitusmuotoa eivät ehdottaisi voittajat, vaan kansainvälinen kongressi, jolla ei ole valvottavina muita etuja kuin rauhan edut, niin se tuntuisi varsin mieluisalta kansakunnasta, joka on kauttaaltaan kyllästynyt tyranneihinsa.

LÄÄKÄRI, PARANNA ITSESI.

Mutta kongressi, joka ottaisi tehtäväkseen Saksan vapauttamisen, ei varmaankaan pysähtyisi siihen. Jos kutsumme kongressin vaatimaan Saksan hallitusmuodon kansanvaltaisemmaksi tekemistä, niin meidän on suostuttava tekemään omammekin kansanvaltaisemmaksi. Jos lähetämme Kaiserin St. Helenaan, niin meidän on lähetettävä sinne myöskin Sir Edward Grey. Sillä jos me kaikki rauhan aamuna rupeamme taas suunnittelemaan toistemme tuhoa ulkoasiain-ministeriöidemme salakammioissa, niin että parlamentista ja vapaista kansanvaltaisista laitoksista huolimatta ulkoasiain-ministeri saattaa minä hetkenä hyvänsä astua ulkoasiain-ministeriöstä alahuoneeseen ja sanoa: "Sovin eilen Cocagnen lähettilään kanssa siitä, että Englannin on ryhdyttävä hänen maansa kanssa sotaan Brobdinnagia vastaan; äänestäkää siis minulle pari sataa miljoonaa ja sitten tiehenne juoksuhautoihin," silloin olemme ihan yhtä pitkällä kuin ennenkin, mikäli on kysymys sodan saattamisesta loppuun. Kongressi on varmastikin vaativa meitä lupaamaan, että jos laisinkaan heristämme panssaroitua nyrkkiä, meidän on tehtävä se julkisesti, ja että vaikka saammekin pitää miekkamme valmiina (sallittakoon minun ohimennen huomauttaa, että aseiden riisuminen on hölynpölyä; tämän kokemuksen jälkeen ei kukaan rupea riisumaan aseitaan), niin paljastakoot sen kansakunnan edustajat, vaan eivät junkkaridiplomaatit, jotka halveksivat kansakuntaa ja epäilevät sitä ja ovat jo vuosikausia harjoittaneet sotavehkeilyä sen selän takana. Luultavasti se paheksuu sitäkin, että sen paljastavat kansakunnan edustajat, ennenkuin tapaus on alistettu maailman edustajain ratkaistavaksi. Se on todellista maailmanpolitiikkaa.

ITÄ ON ITÄ JA LÄNSI ON LÄNSI.