Part 4

Nyt nousee kysymys, mihin asemaan saattoi meidän hallituksemme tämä mielettömän teorian tulos ja Potsdamin kykenemättömyys soveltaa sitä käytäntöön. Se jätti aivan selvästi lännen vastuunalaisen poliisin asemaan. Europassa ei ollut ketään muuta, joka olisi ollut kyllin voimakas pannakseen "hullun koiran" kahleisiin. Belgian ja Hollannin, Norjan sekä Ruotsin, Tanskan ja Sveitsin ei juuri saattanut odottaa ottavan tätä velvollisuutta kantaakseen, vaikka Norjalla ja Ruotsilla ei olisikaan hyvää syytä venäläis-vastaiseen kantaansa eivätkä hollantilaiset kapitalistit olisi puolittain varmoja siitä, että heidän kauppamenestyksensä olisi suurempi Saksan kuin kotimaisen hallinnon alaisena. Kukaan ei väittäne, että Espanja olisi voinut tehdä jotain; ja mitä Italiaan tulee, niin oli epätietoista, eikö se pitänyt itseään yhä vielä kolmiliiton jäsenenä. Joko siis Englanti tai ei kukaan. Englannin pidättäytyminen syöksymästä melskeeseen kaikkine voimineen olisi ollut mahdotonta jokaiselta näkökannalta katsoen. Kansanvaltaiselta kannalta katsoen tämä olisi merkinnyt sen vaatimuksen hyväksymistä, jonka esitaistelijaksi Potsdam oli itsensä tehnyt hyökkäämällä Ranskan tasavallan kimppuun: me olisimme hyväksyneet junkkariluokan vaatimuksen saada järjestää maailman olot militaristiseen suuntaan joukkojen hengen ja ruumiin kustannuksella. Kansainvälisen sosialismin kannalta katsoen se olisi merkinnyt sen äärimmäis-kansallisen mielipiteen hyväksymistä, että muiden maiden asukkaat olisivat samantekevää, vaikka he viiltävätkin kurkun puhki toisiltaan. Meikäläiset militaristi-junkkarit huusivat: "Jos sallimme Saksan voittaa Ranskan, niin seuraavalla kerralla on meidän vuoromme!" Romanttiset junkkarimme lisäsivät: "Ja se onkin meille parahiksi! Kukapa säälisikään meitä sen hetken koittaessa, jos meitä nyt jänistää?" Yksinpä sellaistenkin älymiesten, jotka inhoavat sotaa ja pitävät sitä sellaisenaan häpeänä niin suurena, etteivät edes kaikki laakeritkaan kykene peittämään sen Kaininmerkkiä, täytyi myöntää, että poliisivelvollisuus on välttämätön ja että sellaista sotaa vastaan oli sodittava, johon saksalaiset ovat ryhtyneet hyökätessään Ranskan kimppuun yrittääkseen aivan ilmeisesti asettaa tykki-hegemonian kansakuntien ystävällisen kanssakäynnin sijaan. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Vaikka ulkoasiainministeriö olisi ollut Kansainvälinen sosialistitoimisto, vaikka Sir Edward Grey olisi ollut Jaures, vaikka Ramsay McDonald olisi ollut pääministeri, vaikka Venäjä olisi ollut Saksan eikä meidän liittolainen, niin tulos olisi silti ollut sama: meidän olisi täytynyt paljastaa miekkamme ja murskata Potsdam, kuten olemme murskanneet ja meidän aina täytyykin murskata Filip, Ludvig, Napoleon ja koko heidän sukunsa.

Syy, joka pakotti meidät ryhtymään sotaan, on siis niin pätevä kuin yksikään _casus belli_ voinee konsaan olla. Itse asiassa juuri sen kaksinainen tasavaltainen ja sotilaallinen luonne tekee sen aivan liian päteväksi; sillä se antaa meikäläisille tilaisuuden vaatia sen kokonaan omaksi asiakseen ja vääntää sen vale-laillisilla puolustuksilla, jotka turmelevat yhdeksän kymmenesosaa meidän arvostamme, koska sotilaalliset ja oikeudelliset syyt tekevät tuskin kymmenettä osaa koko määrästä: suoraan sanoen, ne eivät olisi sellaisinaan riittäneet oikeuttamaan edes yhden ainoan pommerilaisen krenatöörin surmaa. Tarkastakaamme esimerkiksi sitä sotilaallista näkökohtaa, että meidän on ryhdyttävä taisteluun Potsdamia vastaan, koska seuraavalla kerralla on meidän vuoromme, jos Kaiser nyt pääsee voitolle. No niin: emmekö aina ole valmiit taistelemaan, kun meidän vuoromme koittaa? Jos tapahtuisi se kerrassaan uskomaton seikka, että Saksa, olkoon kuinka voitokas tahansa, asettaisi kansalleen saman miespolven aikana kaksi niin hirvittävää vaatimusta kuin sota aina aiheuttaa, niin miksi emme luottaisi laivastoomme, voitettujen myötätuntoon ja Amerikan ja Europan yleisen mielipiteen kannatukseen, kun meidän vuoromme tulee, ellei tällä kertaa ole kysymys muusta kuin tappion ja voiton erotuksesta sotaretkessä, joka muussa suhteessa on aivan samantekevä? Ellei maailman onni kärsi Englannin tappiosta enempää kuin Saksan tappiosta, niin kuka välittää siitä, joudummeko me tappiolle vai emmekö? Jos olemme vain osanottajia varustuskilpailussa ja luodeilla suoritetuissa Olympian-kisoissa tai syyttäjiä teknillisessä kansainvälisen lain tapauksessa, niin on aivan samantekevää, joudummeko häviölle vai emmekö, koska siitä ei koidu vahinkoa muille kuin itsellemme -- eikä edes itsellemmekään, ellemme ota huomioon kansallista turhamielisyyttämme. Vasta Europan elämän poliisivalvojina me olemme tärkeitä ja voimme lähettää miehemme juoksuhautoihin vakuutettuina siitä, että he taistelevat arvokkaan asian puolesta. Lyhyesti sanoen: junkkari-asia ei ole penninkään arvoinen; kansanvallan, sosialismin, kansainvälisyyden asia on kaiken sen arvoinen, mitä se uhkaa maksaa.

SAKSALAISET PUOLUSTAUTUVAT MEIDÄN SYYTÖKSIÄMME VASTAAN.

Mitä vastaavat saksalaiset tähän? Tai oikeammin: mitä saksalaiset vastaisivat siihen, jos heidän virallisilla militaristeillaan ja kaiseristeillaan olisi älyä keksiä vaikuttava vastaus? Epäilemättä he sanoisivat, että meidän sosiaali-demokraattiset tunnustuksemme ovat kyllä kaikki perin oivallisia, mutta me olemme omaksuneet sen kannan epäilyttävän äkkiä ja äskettäin. He huomauttaisivat, että hengenvaaraan joutuneen kansakunnan on hiukan vaikeata uskoa olemassaolonsa riippuvaksi muukalaisesta yleisestä mielipiteestä, jota ensiksikään eivät ole koskaan tuoneet ilmi ne henkilöt, jotka todellisuudessa määräävät Englannin ulkopolitiikan, ja joka toiseksi on kokonaan vieras heidän tunnetuille mielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen. He kysyisivät syytä siihen, minkä vuoksi me -- sen sijaan että teimme sopimuksen Ranskan ja Venäjän kanssa ja kieltäydyimme ilmaisemasta Saksalle sen tarkoitusperästä muuta kuin että emme sitoutuneet pysymään puolueettomina, jos ranskalais-venäläinen yhtymä kävi Saksan kimppuun -- emme sanoneet suoraan 1912 (jolloin Saksa esitti meille kysymyksen peittelemättä) ja jälleen viime heinäkuussa (kuri Sasonov vaati meitä niin voimakkaasti näyttämään korttimme), että jos Saksa hyökkäisi Ranskan kimppuun, niin me ryhtyisimme sotaan edellistä vastaan, joko Venäjän kanssa tai ilman sitä, vaikka tiesimme varsin hyvin, että hyökkäys Ranskaa vastaan Belgian kautta kuuluisi Saksan ohjelmaan, jos vaara Venäjän taholta kävisi uhkaavaksi. He huomauttaisivat, että jos meidän oma ulkoasiain-ministerimme julkisesti väitti olevansa kokonaan tietämätön ranskalais-venäläisen liiton ehdoista, niin saksalaisen oli vaikea uskoa niiden olevan täysin sopivia julkaistaviksi. Lyhyesti sanoen, he selittäisivät: "Jos olitte ennen tätä tapausta niin tavattoman viisaita ja hyvää tarkoittavia, miksi eivät teidän ulkoasiain-ministerinne ja lähettiläänne Berliinissä ja Wienissä ja Pietarissa -- suokaa anteeksi, Petrogradissa -- kehottaneet meitä pysymään rauhassa ja luottamaan länsimaiden yleiseen mielipiteeseen? Miksi he kieltäytyivät antamasta meille mitään lupauksia paitsi sen vihamielisen vakuutuksen, että Englanti toimisi yhdessä Ranskan kanssa meitä vastaan Pohjanmerellä, ja tekivät meille täysin selväksi, että teidän politiikkanne oli junkkaripolittiikka ihan yhtä suuressa määrin kuin meidän omammekin ja ettei meillä ollut mitään toivottavaa teidän suopeudeltanne? Mitä todisteita oli meillä siitä, että te pelasitte muuta kuin tätä meidän omaa militaristi-shakkiamme, jota nyt niin hurskaina tuomitsette, mutta jota ei kukaan teistä, paitsi kourallinen sosialisteja, joita halveksitte, ja syndikalisteja, jotka telkeette vankilaan, ole vuosikausiin vastustanut, vaikka se onkin ollut puheena kaikkialla militaristienne saksalaisvastaisissa ohjelmissa ja sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa? Ovatko teidän sosiaali-demokraattiset periaatteenne vilpittömiä, vai ovatko ne vain tikari, jota salaatte hihassa iskeäksenne sen takaa päin meihin, kun kaksi hirvittävintä vihollistamme koettaa murskata meidät? Jos näin on laita, niin missä on silloin teidän siveellinen ylemmyytenne, senkin hurskastelijat? Ellei, miksi ette silloin -- toistamme sen vieläkin -- tehneet niitä tunnetuiksi kautta koko maailman, sen sijaan että valmistitte älyttömällä vaikenemisellanne meille salaväijytyksen?"

Käsittääkseni ei tähän voi vastata muuten kuin tunnustamalla suoraan, että me emme tietäneet, mitä tahdoimme; että pääsimme siitä selville vasta sitten, kun Saksan hyökkäys Ranskan kimppuun pakotti meidät lopultakin tekemään päätöksen; että vaikka epäilemättä täysi selvyys ja pitkällinen ounastus meidän puoleltamme olisikin ollut peräti paikallaan, niin silti voi monella syyllä puolustaa politiikkaa, joka kieltää kahlaamasta virran poikki, ennenkuin on sille saapunut; että meidän täytyy joka tapauksessa jyrkästi kieltäytyä tunnustamasta, että olemme muita alttiimmat menettelemään väärin, kun olosuhteet viimein pakottavat meidät ajattelemaan ja toimimaan. Samoin: että keskustelu on turha saksalaisten oman asian tähden; sillä olettivatpa saksalaiset meidän olevan häikäilemättömiä militaristeja tai tunnollisia demokraatteja, heidän oli kuitenkin päädyttävä samaan johtopäätökseen, nim. siihen, että me hyökkäisimme heidän kimppuunsa, jos he ahdistaisivat Ranskaa; niin muodoin täytyi heidän olettamuksensa, että emme sekaantuisi leikkiin, perustua siihen uskoon, että olemme suoraan sanoen "halveksittavia", jommoisista erehdyksistä ihmiset saavat aina maksaa tässä matoisessa maailmassa.

Yleensä voimme varsin hyvin kerskailemalla preussilaisten tapaan selviytyä tuosta keskustelusta, jos vain pystymme pitämään puoliamme sotatantereella. Mutta preussilaistapa ei juuri tyydytä omaatuntoa. Sillä seikalla, etteivät meikäläiset diplomaatit kyenneet keksimään Saksalle oikeata tietä, ei Saksa voi puolustaa kykenemättömyyttään löytää itse sitä. Eipä siltä, että tämä olisi ollut enemmän sen asia kuin meidän: se oli europpalainen kysymys ja olisi ollut ratkaistava kaikkien lähettiläiden ja ulkoasiain-ministerien yhteisin neuvoin. Mutta se oli, lievimmin sanoen, yhtä suuressa määrin Saksan asia kuin kenenkään muun ja tavattoman tärkeä sille: "kysymys elämästä ja kuolemasta", kuten valtakunnan kansleri ajatteli. Mutta meidän ei kannata väittää olevamme Saksaa siveellisesti ylempänä. Meille se oli kysymys monen englantilaisen elämästä ja kuolemasta; ja nämä englantilaiset ovat kuolleet siitä syystä, että meikäläiset diplomaatit olivat yhtä sokeita kuin preussilaiset. Sota on tuottanut tappion salakähmäiselle junkkaridiplomatialle, meikäläiselle yhtä hyvin kuin vihollisellekin. Niiden meistä, joiden täytyy vielä kuolla, on saatava innostusta, ei kuuliaisuudesta diplomaatteja kohtaan, vaan menneiden aikojen katusulkujen sosialisti-sankarin tavoin "ihmissuvun solidarisuuden" tunnosta. Ja jos hän ostaa verellään voiton tuolle pyhälle asialle, niin myönnän, ettemme juuri voisi sallia ulkoasiain-ministeriön ripustaa martyyripalmunlehväänsä sotaministeriön lieden reunukselle.

ENSIMMÄINEN RANGAISTUS PETOLLISUUDESTA.

Ulkoasiain-ministeriö voi sentään ainakin muuttaa kantaansa ja asettua kannattamaan _hyvää_ asiaa, sen sijaan että alentaa sitä saivartelevilla puolusteluillaan. Sillä katsokaahan, mikä on ollut ensimmäinen tulos tuosta Belgian-hölynpölystä! Se aiheutti sen välttämättömän johtopäätöksen, että kun viimeinenkin saksalainen oli karkoitettu Belgian maaperältä, silloin rauhaarakastava Englanti, suoritettuaan vastahakoisen tehtävänsä tässä järkyttävässä sodassa, vetäytyisi tyynesti erilleen kamppailusta ja jättäisi liittoutuneiden tehtäväksi selvittää asiat Potsdamin kanssa. Asquithin Mansion Housessa pitämän puheen jälkeen liittoutuneet vaativatkin täydellä syyllä meitä hyväksymään juhlallisen sopimuksen, jonka mukaan kaikkien oli pysyttävä yhdessä aina sodan loppuun asti. Tämän johdosta on tehty surkean laiha yritys osoittaa, että epäluotettava asianosainen olikin Ranska, jonka Kaiser muka koetti lahjomalla saada erilleen. Muuta ei voi sanoa kuin että sellaisille henkilöille voi syöttää mitä tahansa, jotka uskovat, että yksikään hallitus Ranskassa uskaltaisi nyt tarjota Ranskan kansalle rauhan hinnaksi muuta kuin Elsassia ja Lothringia tai että toistaiseksi voittamaton ja todellakin mestarillisesti etenevä Kaiser (kuten silloin näytti) uskaltaisi tarjota Ranskalle sellaista maksua. Tietysti meidän oli hyväksyttävä vaatimus; mutta ellei pääministerin oma menneisyys olisi estänyt häntä asettumasta kansan suosimalle kannalle, niin meidän ei olisi epäilty mahdollisesti vetäytyvän pelistä, kun tekopyhyytemme vaatimukset olivat tulleet tyydytetyiksi. Hän olisi tietänyt, että me emme puolusta sopimusta, joka sattumalta on jäänyt Pariisin, Praagin, Berliinin ja kaikenkaltaisen ja -aikaisten sopimusten rippeiden joukkoon ainoana europpalaisena sopimuksena, mikä tähän asti on säilynyt ilmeiseltä loukkaukselta: me kannatamme sotaa sen vuoksi, että siinä vastustetaan sotaa, sotilaspakotusta, mielivaltaa, öykkärimäsyyttä, raakaa voimaa, sotilaslakia, luokkaröyhkeyttä, sitä, mitä rouva Fawcett nimitti järjettömäksi pirullisuudeksi (jonka johdosta sanomalehdet puolustellen selittivät, että hän, ollen nainen, oli tietysti tarkoittanut muukalaisten eikä Englannin sotaa). Muistaen, mitä itse olemme sanoneet ja tehneet, voivat muutamat meistä epäillä, tokko saatana pystyy heittämään ulos saatanan, mutta vaikka tehtävä ei ole juuri langenneelle enkelille kuuluva, niin antakaamme hänen kuitenkin yrittää.

AVOIN MAKSUOSOITUS.

Havaitkaa sillä välin, kuinka Idän diplomatia jälleen voittaa meidät viekkaudellaan suoranaisena tuloksena tästä sopimuksien aiheuttamasta pahaonnisesta tekopyhyyden purkauksesta. Jokainen on sanomistaan sanonut, että tämä sota on hirvittävin, mitä milloinkaan on käyty. Ei kukaan ole sanonut, että tämä uusi sopimus on hirvittävin avoin maksuosoitus, mikä meidän milloinkaan on täytynyt kirjoittaa sen vuoksi, että parlamentin enemmistöpuolue on tahtonut saavuttaa tehokkaan siveellisen asennon. Tosin J.A. Hobson käsitti tilanteen heti ja hänen sallittiin päästää nurkastaan vähäinen pahaenteinen vaakahdus; mutta kuuluiko sitä varoittavaa torventoitotusta, jonka olisi pitänyt törähtää kautta koko sanomalehdistön? Ajatelkaahan, mitä avoin maksuosoitus merkitsee. Ranska voi kenties tyytyä siihen, että saa sen nojalla takaisin Elsassin ja Lothringin. Meidän täytyy tyytyä muutamiin kaistaleisiin Saksan siirtokuntia ja mestaruuteen raskaspainoisten sarjassa. Mutta Venäjä? milloin on se sanova: "Seis! Riittää jo!" Entä jos se ei tyydykään vain Puolaan, vaan vaatii vielä Itä-Preussiakin? Entä jos se tahtoo saada Konstantinopolin päästäkseen sen kautta jäätymättömien merien yhteyteen ja lisäksi vaatii Itävallan hajoamista? Entä jos siinä herääkin suuremmoinen ajatus vallata koko Preussi, jossa asiassa kansatieteellisillä kartoittajilla, militaristisilla mielipuolilla ja panslavistisilla suuruudenhulluilla onkin jotain sanottavaa? Se saattaa olla järkevää järjestystä, mutta siinä on jo liikaa. Ja se seikka, että me olemme joutuneet siihen parlamentin tietämättä, keskusteluitta, varoituksitta, kenenkään vetoamatta yleiseen mielipiteeseen tai vaatimatta demokratian vahvistusta, pelkästään Sir Edward Greyn kynänvedon kautta viiden viikon kuluttua siitä kuin hän oli samalla tavalla toimittanut meidät kauhistavaan yleiseuroppalaiseen sotaan, se osoittaa, kuinka täydellisesti ulkoasiain-ministeriö on luopunut kaikista yrityksistä esiintyä vähemmän itsevaltaisena kuin Kaiser itse. Se vain tarjoo avoimen valtakirjan liittoutuneiden armeijoille virkkamatta kansakunnalle sanaakaan, ennenkuin maksuosoitus on kirjoitettu. Muuta rajoitusta ei tällä velvoituksella ole kuin varmuus siitä, että maksuosoitus joutuu protestiin samalla hetkellä, jolloin sen nojalla nostetaan liian suuria summia. Ja siitä voi koitua täysin puolustettava syy uuteen sotaan itse liittolaisten kesken. Missään tapauksessa ei mikään sopimus voi pelastaa kutakin liittoutunutta karkeasta todellisuudesta alistua ja maksaa häviölle jouduttuaan, joko sitten toiset ovat tappiosta osallisia tai eivät. Enkö sanonut, että sitä parempi, kuta pikemmin teemme itsellemme selviksi rauhanehdot, jotta tietäisimme, minkä vuoksi taistelemme ja kuinka pitkälle meidän on mentävä? Sen sijaan me allekirjoitamme naurettavan "paperinpalan" säästääksemme itseämme sietämättömän väsyttävältä ajattelulta.

BELGIA EUROPAN VALTOJEN RISTIINNAULITSEMANA.

Ja nyt, ennenkuin jätän kysymyksen Belgiasta: mitä olemme tehneet Belgian hyväksi? Olemmeko pelastaneet sen joutumasta vihollisen valtaan? Asetimmeko sen rinnalle puoli miljoonaa miestä, kun vyöry pyyhälsi sen ylitse? Vai pysyimmekö turvallisina omassa maassamme ylistäen sen sankarillisuutta kirjoituksissa, joiden onnistui herättää sellainen käsitys, että belgialainen soturi on noin neljän jalan mittainen, mutta tavattoman karski kokoisekseen? Kun belgialainen soturi huusi: "Missä ovat englantilaiset?" niin oli vastauksena "ison huoneen suuruinen määrä ainetta", jonka saksalainen piiritystykki lennätti ilmaan ja joka murskasi hänet maahan, jota meidän ei ollut onnistunut pelastaa sodan pahimmilta kauhuilta. Me emme ole suojelleet Belgiaa; Belgia on suojellut meitä joutuen siitä hyvästä Saksan valtaan. Nyt pyhä velvollisuus vaatii meitä karkoittamaan saksalaiset Belgiasta. Siihen mennessä voisimme ainakin pelastaa sen pakolaiset yksityisen armeliaisuuden oikullisuudesta myöntämällä anteliaasti avustusta yleisistä varoista. Meidän ei tarvitse tyrkyttää sille rahaa lainaksi; Saksan kapitalistit tekevät sen mitä suurimmalla mielihyvällä, kun sota on päättynyt. Luullakseni hallitus käsittää tämän nyt, sillä huomaan sen esittävän sellaisen myöhäisviisauden, ettei meidän lainastamme tarvitse maksaa korkoa. Kun nyt alamme nähdä, mihin todella olemme joutuneet, mitä käytännöllisiä opetuksia voimme siitä saada?

SALAPERÄISYYDEN AIHEUTTAMA VALMISTUMATTOMUUS.

Ensinnäkin sen, että itsevaltainen ulkomaanpolitiikkamme, jossa ulkoasiain-ministeri on aina junkkari ja ryhtyy sotaan ja päättää sodan kysymättä neuvoa kansakunnalta tai uskomatta asiaa sille tai edes pidättymättä pettämästä sitä tarkoituksiinsa nähden, aiheuttaa ehdottomasti sellaisen tuhoisan tuloksen, että ryhdytään sotaan olematta siihen valmiita. Suunnitellaan sotia, joihin tarvitaan suunnattomia hyökkäysarmeijoita, harjaantuneita ja sotaan varustettuja. Mutta koska sellaisia valmistuksia ei voi salata yleisöltä, niin ne lykätään siksi, kunnes sota on toden teolla julistettu ja aloitettu, vaikka seurauksena olisikin sellainen hirvittävä vaara, että meidän vähäinen rauhanarmeijamme joutuisi tuhotuksi, kuten oli käymäisillään Monsin ja Cambrain luona. Ammattimiehet sanovat, että jalkamiehen valmistamiseen kuluu neljä ja ratsumiehen valmistamiseen kuusi kuukautta. Ja me hankimme armeijan, joka kykenee taistelemaan Saksan joukkoja vastaan, julistamalla Saksalle sodan ihan kuin meillä jo olisi sellainen armeija ja luottamalla sitten siihen, että tästä aiheutuva kauhea vaara saa meidät miehissä astumaan riveihin vapaaehtoisesti tai pakosta (mikä on vielä parempi seikka junkkarien kannalta katsoen). Minusta tuntuu siltä, että kansakunnan, joka sietää moisia järjettömiä menetelmiä ja suunnattomia vaaroja, täytyy ennen pitkää hukkua pelkästä mielettömyydestä. Ja kaikki tuo on silkkaa taikauskoa: Edward I:n aikaiset menetelmät tahdotaan säilyttää voimassa Yrjö V:n hallitusaikana. Sen vuoksi ehdotan sodasta otettavaksi kaikkein ensinnä sen opin, että ulkoasiain-ministeri alennetaan tavallisen pääministerin tai vaikkapa perustuslaillisen hallitsijan tasalle, niin ettei hän voi ampua ainoatakaan laukausta tai kirjoittaa sopimuksia alahuoneen valtuuttamatta, vaan on pakotettu suorittamaan diplomaattiset toimenpiteensä kaiken kansan nähden; ja nykyisen säännöksen sijaan, jonka mukaan diplomaattiseen palvelukseen antautuvalta vaaditaan ainakin 400 punnan yksityiset vuositulot, laaditaan uusi määräys, että ainakin toisen puolen diplomaattikunnasta on oltava henkilöitä, jotka eivät ole koskaan aterioineet sen korkeampien isäntien kuin vaatimattomien asiainajajain tai lääkärien päivällispöydässä.

Näitä ehdottaessani en suinkaan unohda, ettei ole helppoa keksiä tehokasta keinoa diplomatian hillitsemiseksi ja että meidän diplomaateillemme on yhtä tärkeätä kuin konsanaan ennen suuri luonne ja luokka-epäitsekkyys (mikä nykyään on mahdoton täyttää). Tiedän hyvin, että diplomaattista toimintaa harjoitetaan nykyään ei vain virallisin kirjeenvaihdoin, joka on tarkoitettu mahdollisesti julkaistavaksi ja joutuu tarkastuksen alaiseksi, mikä on jossain määrin vastuunalaista tarkastusta, vaan myöskin yksityisin kirjein, joita ei itse kuninkaallakaan ole oikeutta lukea. Tiedän, että yksinpä Yhdysvalloissakin, missä sopimukset ja sodanjulistukset kuuluvat parlamentin tehtäviin, presidentti voi siitä huolimatta aiheuttaa tilanteen, jossa kongressilla, samaten kuin meidän alahuoneellammekin tätä nykyä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin julistaa sota. Mutta vaikka täydellinen turvallisuus onkin mahdoton saavuttaa, ei siitä suinkaan seuraa, ettei olisi ryhdyttävä varokeinoihin tai ettei kansanvaltainen traditsio olisi turvallisempi kuin feodaalinen traditsio. Paljoa vakavampia epäilyksiä tuottaa joukkojen alttius joutua sotakuumeen valtaan ja tuo hirvittävän vaarallinen jokapäiväinen tulva halpoja sanomalehtiä; sillä näihin kirjoittavat nimettömät miehet ja naiset, joiden häpeällisen alhainen palkka on takeena heidän tietämättömyydestään ja nöyryydestään taloudellisen johdon edessä; mutta viimeksi mainittua hallitsee taasen varakas luokka, joka ei ainoastaan liehittele sotilassäätyä yhteiskunnallisista syistä, vaan jolle sota tuottaa suoranaisia etujakin suomalla tilaisuuden korottaa rahan arvoa, ja rahahan on ainoa kauppatavara, mitä varakkaalla luokalla on myytävänä. Mutta minä en kykene laisinkaan huomaamaan, että meikäläiset junkkarit ovat vähemmän alttiita sanomalehdistön vaikutukselle kuin alkeiskoulujen kasvattama yleisö. Päin vastoin, meikäläiset demokraatit ovat luotettavampia kuin plutokraatit, ja ne kuumehoureet, joita meikäläiset junkkarit sota-aikana lähettävät sanomalehtiin ilmaiseksi, olisivat kalliita, jos niistä maksettaisiin puoli pennyä riviltä. Rahaylimystö haluaa sotaa, koska se tarjoaa palkintoja plutokratialle: sosialismi haluaa rauhaa, koska sen palvelemat edut ovat kansainvälisiä. Koska sosialistinen puoli on kansanvaltainen puoli, niin meidän olisi parasta tehdä diplomatiamme kansanvaltaiseksi, jos haluamme rauhaa.

RAUHANEHDOT SODAN PITUUDEN LUONNOLLISET RAJAT.