Part 3

Ratkaiseva sananvaihto Sir Edward Greyn ja prinssi Lichnovskyn välillä on esitetty kuuluisassa N:o 123:ssa. Minun ei tarvitse sen enempää kuin kenenkään muunkaan vakavan henkilön välittää tuosta verraten lapsellisesta yrityksestä vähentää N:o 123:n merkitystä sillä perusteella, että prinssi oli vain rakastettava pölkkypää, joka ei todellisuudessa edustanut pirullista hallitsijaansa. Aivan kiistämätöntä on, että sen keskustelun jälkeen ei prinssi Lichnovsky voinut tehdä muuta kuin ilmoittaa Kaiserille, että saatuaan lopultakin hänet pälkääseen eivät sopimusvallat aikoneet päästää häntä vapaaksi millään ehdolla ja että nyt oli kysymys ratkaisevasta taistelusta Suur-Britannian ja Saksan välillä. Silloin Kaiser sanoi: "Me olemme saksalaisia. Jumala auttakoon meitä!" Kun joukko narrimaisia ylioppilaita saapui hänen ikkunainsa edustalle hurraamaan sodalle, kehotti hän heitä lähtemään kirkkoihin rukoilemaan. Hänen tsaarille lähettämänsä sähkösanomat (joita ei julkaistu meidän sinisessä kirjassa, mikä oli lievimmin sanoen epäritarillista) olivat sävyltään arvokkaita ja pateettisia. Ja kun saksalaiset, lainaten rivin siltä runoilijalta, josta he käyttävät nimitystä "unser Shakespeare", sanoivat: "Tarttukoot aseisiin kaikki ilmansuunnat, niin me lyömme ne", oli tämä romanttis-militaristiselta kannalta suuremmoista. Junkkarien johtamat miehet ovat sittemmin tehneet, minkä ovat voineet, osoittaakseen tämän kerskauksen oikeaksi. Mutta siitä tosiasiasta ei päästä minnekään, että he olivat pyytäneet sitä. Heidän junkkarinsa olivat meikäläisten tavoin juoneet sen päivän maljan; eivätkä he olisi antaneet meidän valita sitä ärsytettyään meitä niin monta vuotta. Ja juuri sen vuoksi Sir Edwardilla oli tarjottavana suuri yllätys, kun hän lopulta tunnusti asian parlamentille.

KUINKA MAA OTTI SEN VASTAAN.

Samalla haavaa kuin hän sanoi, ettemme voineet "pysyä syrjässä käsivarret ristissä" katsellen, kuinka ystäväämme ja naapuriamme Ranskaa "pommitettiin ja piestiin", nousi koko maa hänelle suosiotaan paukuttamaan. Ulkoasiainministeriön epäluottamus yleistä mielipidettä kohtaan, englantilais-ranskalaisen sotasuunnitelman salaaminen, _entente'n_ piilottaminen "kveekkarin hattuun", Englannin yleisön ja Kaiserin petkuttaminen samalla tekosyyllä, kaikki tämä oli ollut kerrassaan tarpeetonta ja epäsuosittua, kuten useimmat niistä keksinnöistä, joita diplomaatit pitävät älykkäinä ja makiavellimaisina. Englannin yleisö oli kaiken aikaa seisonut Winston Churchillin takana. Se oli tahtonut Sir Edwardia tekemään juuri samoin kuin Sasonovkin tahtoi ja kuten minä _The Daily News'in_ palstoilla ehdotin tehtäväksi yhdeksän kuukautta sitten, nimittäin aseistautumaan hampaita myöten välittämättä kustannuksista, jotka eivät olisi tuntuneet meistä enempää kuin kirpunpurema, ja ilmoittamaan Saksalle, että jos se koskisi Ranskaan sormellaankaan, niin liittyisimme Ranskaan lyödäksemme sen häviölle; samalla olisimme lohdutukseksi moisesta uhkauksesta vakuuttaneet, että tekisimme aivan samoin Ranskalle, jos se kevytmielisesti rikkoisi rauhan käymällä Saksan kimppuun. Ei yksikään epävirallinen englantilainen, joka oli leipänsä arvoinen, halunnut honottaa tekohurskaasti meidän rauhanrakkaudestamme ja kunnioituksestamme sopimuksia kohtaan, tuskallisen velvollisuuden juhlallisesta täyttämisestä ja muusta senkaltaisesta kuvottavasta sekoituksesta koulumestarin lörpötystä, kylälehtien hölynpölyä ja kinematografi-melodraamaa, johon meidät uhattiin hukuttaa. Me olimme täysin valmiit iskemään Kaiseria päähän opettaaksemme hänelle, että jos hän aikoi tallata jalkoihinsa Europan, lukien mukaan uuden ystävämme Ranskan ja karskin pikku Belgian, niin hän ei ollut ottanut lukuun vanhaa Englantia. Ja tätä taistelunhaluista, mutta täysin suorasukaista ja inhimillistä kantaa ei kansakunnan tarvinnut laisinkaan puolustella, sillä se ei tietänyt, että me yllätimme Kaiserin tukalassa asemassa tai että ranskalais-venäläinen liitto oli uhannut rauhaa aivan yhtä suuressa määrin kuin itävaltalais-saksalainenkin. Mutta ulkoasiain-ministeriö tiesi sen varsin hyvin ja alkoi sen vuoksi suurissa määrin valmistella tarpeettomia, typeriä ja jotensakin tympäiseviä puolusteluja. Kansakunnalla oli puhdas omatunto, se ei ollut ensinkään vikapää hyökkäävään strategiaan: ulkoasiain-ministeriöllä oli kädet veressä, mutta se ei halunnut päästää asiata julkisuuteen. Siitä johtuivat sen saarnat.

H. G. WELLS KOHOTTAA MAANSA LIPUN.

Ratkaisevalla hetkellä ryhtyi H.G. Wells puhumaan kansakunnan äänellä. Kun hän kohdisti raivonsa sähköpurkauksena "tuohon marssivaan mielettömyyteen Europan sydämessä", niin hän toi ilmi vuosikausia tukahutettuna kyteneen kapinan sitä öykkärimäisyyttä ja ylimielisyyttä ja kerskailua vastaan, joka sanoo itseään vereksi ja raudaksi ja panssaroiduksi nyrkiksi ja Jumalaksi ja omaksitunnoksi ja yleensä kaikeksi, mikä kuuluu suuremmoiselta. Nietzschen tavoin meitä "ravittiin" kansanvaltaisten sanomalehtimiesten vankilarangaistuksilla majesteetinloukkauksesta, Kaiserin esi-isillä ja hänen tehtävällään ja hänen evankeliumillaan alistumisesta ja kuuliaisuudesta, kun oli kysymys köyhistä, ja kaksintaistelun lieventämästä auktoriteetista, kun oli kysymys rikkaista. Maailma oli käynyt ärtyisäksi ja halusi kiihkeästi, että ne, jotka miekkaa kalistelevat, hukkukoot miekkaan. Ei kukaan välittänyt rahtuistakaan sopimuksista: meidän jotka olimme nähneet Berliinin sopimuksen ratkeavan, kun Itävalta 1909 julkeasti valtasi Bosnian ja Herzegovinan, meidän ei tosiaankaan kannattanut puhua sopimusten pyhyydestä, joskaan eivät ulkoasiain-ministeriöiden paperikorit olleetkaan täynnä revittyjä "paperinpaloja", mikä muutoin oli hyvä asia; sillä kenraali von Bernhardin olettamus, että olosuhteet muuttavat sopimukset, ei ole Machiavellilta lainattu, se on lakikirjoista saatu typeryys. Katujen mies ei ymmärtänyt paljoa, tuskinpa rahtuistakaan Serbiasta tai Venäjästä tai yleensä niistä korteista, joilla diplomaatit pelasivat alituista "mustaa Pekkaansa". Meitä ärsytti aivan sietämättömästi preussilainen militarismi ja sen tapa halveksia meitä ja ihmiskunnan onnea ja selvää järkeä; ja niin me nousimme kapinaan ja kävimme sen kimppuun. Me olemme lähteneet liikkeelle nujertaaksemme Kaiserin aivan samoin kuin lähdimme nujertamaan Mahdin. Wells ei maininnut laisinkaan sopimusta. Hän sanoi vain: "Tuolla on hirviö, jota kaikki vapautta rakastavat ihmiset vihaavat; ja lopultakin me ryhdymme taistelemaan sitä vastaan." Ja diplomaatteihin kyllästyneenä sanoi yleisö: "Tepä sanoitte jotakin!" Me emme pysähtyneet kysymään omiltatunnoiltamme, onko preussilainen olettamus, että sivistyneen maailman herruus kuuluu saksalaiselle kulttuurille, todellakin omahyväisempi kuin englantilainen olettamus, että merien herruus kuuluu Britannian kaupalle. Ja turvallisina saarelaisina me olimme yhtä kykenemättömiä kuin ennenkin huomaamaan sitä hirvittävää sotilaallista vaaraa, mikä koitui Saksalle maantieteellisestä asemastaan, kun sillä oli Ranska ja Englanti länsirintamallaan ja Venäjä itärintamallaan: kaikki kolme liittyneinä tuhotakseen sen; ja kuinka järjetöntä oli pyytää Saksaa odottamaan murto-osa sekuntia, ennenkuin se hyökkäsi läntisen vihollisensa kimppuun, kun se ei kerran voinut saada mitään varmoja lupauksia läntisen vihollisensa tarkoituksista. "Me olemme nyt pakkotilassa, eikä pakko tunne mitään lakeja", sanoi valtakunnan kansleri valtiopäiville. "Se on meille kysymys elämästä ja kuolemasta", sanoi Saksan ulkoasiain-ministeri meidän lähettiläällemme Berliinissä, kun tämä oli äkkiä osoittanut harvinaista harrastusta Lontoon-sopimusta kohtaan, joka oli v:lta 1839 säilynyt vielä loukkaamattomana monen myöhemmän samankaltaisen "paperinpalasen" rippeen joukossa.

Meidän lähettiläämme tuntuu olleen sitä mieltä, ettei tarvinnut pitää niin suurta kiirettä. Voivathan saksalaiset marssia Ranskaan Verdunin ja Toulin välisen linnoitusvyöhykkeen kautta, jos he eivät todellakaan malttaneet odottaa muutamaa päivää siltä varalta, että Sir Edward Greyn vakuuttava puhe ja viehättävä luonne saisi Venäjän pehmenemään ja Itävallan vakuutetuksi rikoksestaan. Tällöin valtakunnan kansleri, joka ei ole aivan täydellinen enkeli, kysyi, olimmeko ottaneet lukuun, mitä maksoi asettua elämänsä puolesta taistelevan valtakunnan tielle (sillä nämä militaristiset valtiomiehet uskovat täydellä todella, että kansakunnan voi surmata tykinlaukauksilla). Se oli uhkaus; ja koska me emme välittäneet yhtään Saksan vaarasta emmekä suvainneet uhkauksia vallalta, joka meillä nyt oli käsissämme, niin sai rasva jäädä tuleen liekehtimään hurjemmin kuin konsanaan ennen. Vain yksi lopputulos oli mahdollinen, kun mieltenkuohu, kansallinen itsekkyys ja molemminpuolinen tietämättömyys tuolla tavoin iskivät yhteen.

ASQUITHIN ARKALUONTOINEN ASEMA.

Tämä tuntui suuremmoiselta tilaisuudelta hallituksen asettua kansakunnan etunenään. Mutta minun muistini mukaan ei Englannin hallitus ole kertaakaan ymmärtänyt kansaa. Uskollisena Gladstonen ajan perimätavoille (mikä, ohimennen sanoen, ei juuri ole oikeudenmukaista Gladstonea kohtaan), ettei vapaamielisen pääministerin pitäisi tietää mitään ulkopolitiikasta, vielä vähemmän välittää siitä, ja rauhallisen tunteettomana kansan mielenpurkautuman todelliselle luonteelle palautui Asquith takaisin vuoteen 1839, omaksuen lakimiehen näkökannan Belgian puolueettomuuden loukkauksesta. Hän vakuutti meille, ettei kukaan olisi voinut tehdä rauhan hyväksi enempää kuin Sir Edward Grey, vaikka hyökkäys Kaiserin nujertamiseksi olikin kaikkein suosituin teko, mihin Sir Edward oli konsanaan ryhtynyt.

Sitä paitsi oli olemassa toinenkin pulma. Vaikka Asquith uskookin ylevän varmasti olevansa vapaamielinen valtiomies, niin toden teolla hän on varsin suuressa määrin sitä, mitä Kaiser olisi ollut, jos hän olisi ollut Yorkshiresta ja lakimies sen sijaan, että nyt on vain puoleksi englantilainen ja toiseksi puoleksi Hohenzollern ja voideltu keisari kantapäihinsä asti. Mikäli on kysymys kansanvapauksista, ei historia tee mitään eroa Asquithin ja Metternichin välillä. Hänen on pysyttävä Belgian turvallisella akatemiallisella pohjalla siitä varsin ilmeisestä syystä, että jos hän alkaisi puhua siitä, kuinka Kaiser sulkee vankilaan kansanvaltaisia sanomalehdentoimittajia ja agitaattoreita j.n.e., niin tämän juhlallisen asennon turmelisivat heti huudot sellaiset kuin: "Mitä sanotte Denshawaista?" -- "Mitä maksaa Tom Man?" -- "Äänioikeus naisille!" -- "Oletteko käynyt hiljattain Indiassa?" -- "Tehkää McKennasta Kaiser!" -- "Rakas vanha Herbert Gladstone!" j.n.e. Suora totuus on se, että militaristeja lukuun ottamatta Saksa on käytännössä monessa suhteessa kansanvaltaisempi kuin Englanti: ovatpa Kaiserin omat junkkarit julkisesti solvaisseet häntä pelkuriksi siitä syystä, ettei hän vedä vertoja Asquithille, kun on kysymys esiintyä tyynen välinpitämättömänä vapaamielisiin periaatteisiin nähden ja tuiki tietämättömänä työtä tekevien luokkain sympatioista, mielipiteistä ja harrastuksista.

Asquithin oli myöskin käännettävä yleinen huomio pois siitä tosiasiasta, että kolme hänen hallituksensa jäsentä, kaikki epäämättömästi ja ilmeisesti patriootteja ja älyllisesti rehellisiä, siirtyi sodanjulistuksen tapahtuessa suoraa päätä yksityiselämään. Yksi heistä, John Burns, teki tällöin suunnattoman persoonallisen uhrauksen, ja hän on siitä pitäen säilyttänyt tuikean äänettömyyden, joka on paljoa kaunopuheisempi kuin se kuuluisa puhe, minkä Saksa keksi hänen kunniakseen. Yleensä ei uskota, että näihin kolmeen valtiomieheen vaikutti kiihtymys Belgian puolueettomuuden loukkauksen vuoksi.

Hallitukselle oli ylimalkaan mahdotonta tarttua suuremmoiseen tilaisuuteen ja asettua johtamaan kansallista liikettä, jonka Sir Edward Greyn sodanjulistus nostatti; yksinkertaisena syynä oli se, ettei hallitus edusta kansaa ja on sympatioiltaan yhtä suuressa määrin junkkarihallitus kuin Kaiserinkin hallitus. Asquith ei voi ymmärtää sen enempää kuin Sir Edwardkaan sitä seikkaa, että me tahdomme aivan yksinkertaisesti tehdä lopun potsdamilaisuudesta sekä kotona että muualla. Varmaankin molemmat pitävät Potsdamia varsin hienona ja kadehdittavana laitoksena ja tahtovat, että Englanti veisi voiton Potsdamistakin ja ottaisi merien herruuden yksinoikeudekseen. Me, niin minä käsitän asian, tahdomme taata sen merien herruuden, joka on ihmiskunnan yhteinen perintö, vähäisimmällekin valtiolle ja alhaisimmalle kalastajalle, joka elatukseensa nähden on riippuvainen merestä. Tahdomme, että Pohjanmeri on yhtä turvallinen jokaiselle, sekä englantilaiselle että saksalaiselle, kuin Portland Place.

VASTASYYTÖKSIEN TARPEELLISUUS.

Ja nyt joku, joka toivoo, etten olisi sanonut kaikkea tätä (hän kun on luultavasti puhunut hirvittävää pötyä Belgiasta viimeisen kuukauden ajan), kysyy varmaankin: "Miksi kaikki nämä vastasyytökset? Mikä on tehty, on tehty. Eikö nyt ole jokaisen englantilaisen velvollisuus tukahuttaa kaikkinainen erimielisyys yhteisen vaaran uhatessa?" j.n.e. Kaikkiin moisiin rukouksiin tulla säästetyksi niin kauhealta asialta kuin totuudelta minun täytyy vastata, että historian muodostavat pääasiallisesti vastasyytökset ja että minä kirjoitan historiaa, koska tarkka tapahtumain tuntemus ei ole vain tuiki tarpeen voidaksemme käyttäytyä jotenkuten järkevästi Europan edessä, kun välttämätön tilinteon päivä koittaa, vaan sillä on myöskin käytännöllistä merkitystä siihen vaaralliseen ja suoranaiseen tehtävään nähden, mikä meillä on edessämme; sillä nythän meidän on pyydettävä kansakunnalta sotamiehiä ja suunnattomia rahasummia. Sen on ratkaistava kysymys, onko tuossa pyynnössä vedottava peittelemättä meidän vapaudenrakkauteemme ja traditsioomme, jonka mukaan Englanti on maailman vapauden suojelija, eikä huonoihin lakeihin vanhentuneista sopimuksista, kaikellaiseen lorupuheeseen Kaiserin pirullisesta luonteesta ja rauhaarakastavan Englannin loukattuun sopivaisuuden tuntoon tai muuhun sentapaiseen hölynpölyyn, mikä on monet kuukaudet kuvottanut John Bullia. Epäilemättä oli melkein mikä hyvänsä puolustettavissa alussa, kun me kaikki puristimme lujasti toistemme käsiä ja kehotimme toisiamme olemaan pelkäämättä. Mutta nyt on aika rohkaista mielensä, tunnustella lihaksiaan, käsittää voimamme ja urheutemme arvo ja lausua totuus häpeämättä, rohkeiden ja lujaluontoisten miesten lailla, koettamatta päästä vastuunalaisuudesta ikäänkuin mitkäkin ulkoasiain-ministeriön juonen viralliset puolustelijat.

MITÄ SAKSAN OLISI PITÄNYT TEHDÄ.

Koska halveksin arvostelijoita, jotka johtavat ihmiset harhaan kykenemättä saattamaan heitä oikeaan, tahdon ensiksi, ennenkuin jatkan meidän virallisen asemamme arvostelua, tehdä hallitukselle ja ulkoasiain-ministeriölle sen palveluksen, että määrään heille oikean virallisen aseman; sillä myönnän, että yleisön kanta on liian kypsymätön virallisesti käytettäväksi, vaikka se sellaisenaan onkin terve. Tämä oikea virallinen kanta on löydettävissä vain tarkastamalla, mitä Saksan olisi pitänyt tehdä ja mitä se olisi voinut tehdä, ellei se olisi ollut meikäläisten junkkarien lailla niin suuressa määrin militaristi-mielettömyyden sokaisema ja militaristi-paniikin valtaama, että "sillä ei ollut aikaa lausua paholaiselle hyvää huomenta". Asia on varsin yksinkertainen: sen olisi pitänyt uskoa länsirajansa turvallisuus Länsi-Europan ja Amerikan yleiselle mielipiteelle ja taistella Venäjää vastaan, jos sen kimppuun käytiin, välittämättä sen enempää selkänsä suojelemisesta. Militaristien teorian mukaan olisimme me, Ranska ja Englanti, hyökänneet viipymättä sen kimppuun takaapäin; mutta militaristinen teoria saattaa kannattajansa pulaan juuri sen vuoksi, että se olettaa Europan shakkilaudaksi. Europpa ei ole mikään shakkilauta, vaan väkirikas mannermaa, missä vain ani harvat ihmiset ovat antautuneet sotilaallista shakkia pelaamaan; ja myöskin noilla harvoilla on otettavana huomioon monta seikkaa eikä vain vastustajan kuninkaan valtaaminen. Ensinnäkin olisi Englannin käynyt mahdottomaksi hyökätä Saksan kimppuun moisissa olosuhteissa, ja jos Ranska olisi tehnyt siten, ei Englanti olisi auttanut sitä; mahdollisesti olisi vielä yleinen mielipide pakottanut Englannin sekaantumaan asiaan julkaisemalla yhteisen vastalauseen Amerikan kanssa tai ehkäpä asevoiminkin suojelemaan Saksaa, jos sitä ahdistettaisiin tuhoisasti kahdelta taholta. Yksinpä meidän militaristeillamme ja diplomaateillammekin olisi ollut syitä sellaiseen sekaantumiseen. Hyökkäävä ranskalais-venäläinen hegemonia, jos se saisi Saksan muserretuksi, olisi meille aivan yhtä vastenmielinen kuin Saksan ylivalta. Täten Saksa olisi pahimmassa tapauksessa joutunut taistelemaan Venäjää ja Ranskaa vastaan puolellaan kaikkien muiden valtojen sympatiat ja mahdollisuus saada aktiivista apua muutamilta, varsinkin niiltä, jotka ovat sen tavoin vihamielisellä kannalla Venäjän hallitukseen nähden. Ellei Ranska olisi käynyt sen kimppuun -- ja vaikka olenkin yhtä tietämätön ranskalais-venäläisen liiton ehdoista kuin Sir Edward Grey suvaitsee aivan tyytyväisenä olla, niin en voi ymmärtää, kuinka Ranskan hallitus olisi voinut puolustaa oman kansansa edessä hirvittävän vaarallista hyökkäystä Saksaa vastaan, jos Venäjä olisi ollut hyökkäävänä puolena -- silloin Saksa olisi joutunut oikeudenmukaiseen asemaan taistelussaan Venäjää vastaan. Mutta ei edes taistelu Venäjänkään kanssa ollut välttämätön. Serbialle annettu ultimaattumi oli hassahtavan ukon typeryyksiä, pahempi rikos kuin salamurha, joka sen aiheutti. Ei ole mitään syytä epäillä Sir Maurice Bunsenin viestissä esitettyä johtopäätöstä, että siitä olisi voitu selviytyä ja että Venäjä ja Itävalta olisivat huomanneet parhaaksi jättää taistelun sikseen ja sopia asiasta. Kortit viittasivat todellakin rauhaan, ja pyrkiminen siihen olisi ollut vain tervettä peliä.

MILITARISMIN AKILLESKANTAPÄÄ.

Sen sijaan Saksa karahti Ranskan kurkkuun, ja tunkeutumalla Belgiaan se antoi meille militaristiemme haluaman syyn käydä sen kimppuun kansakunnan täysin myötätunnoin. Minkä vuoksi se teki tämän typeryyden? Ei suinkaan kenraali von Bernhardin neuvojen vaikutuksesta. Päin vastoin, hän oli nimenomaan varoittanut sitä joutumasta Venäjän ja ranskalais-brittiläisen yhdistelmän väliin, ennenkuin se oli muodostanut vastapainoliiton Amerikan, Italian ja Turkin kanssa. Eikä hän suinkaan ole rohkaissut sitä uskomaan, että Englanti säästäisi Saksaa: päin vastoin, hän ei saattanut kylliksi ihailla sitä salakavalaa häikäilemättömyyttä, jota Englanti osoittaa vaaniessaan tilaisuuttaan ja syöksyessään vihollisensa kimppuun, kun tämä on lyöty maahan. (Se mies parka ei tietänyt, kuinka suuresti hän ylisteli meidän kykyämme harjoittaa reaalipolitiikkaa!) Mutta hän ei ottanut huomioon uskontonsa turmiollista perusheikkoutta, nim. sitä, että koska junkkari-militarismi päästää esille vain hölmöjä ja keikareita ja tukahuttaa kaikki aito realistit ikäänkuin nämä olisivat käärmeitä, niin kriisin sattuessa käy aina ilmi, että "hölmöt eivät pysty omaan hölmötyöhönsä". Kaiser ja hänen ministerinsä sotkivat asiansa aivan hirvittävällä tavalla. He olivat Bernhardin kiihdyttämiä, mutta eivät ymmärtäneet häntä. Hänen imartelunsa he nielivät, mutta hänen sotataitonsa ja varoituksensa jäivät käsittämättä. He tiesivät, että kun koitti aika asettua ranskalais-venäläistä liittoa vastaan, silloin heidän oli tehtävä suuremmoinen hyökkäys Ranskan kimppuun ja pyyhkäistävä sen nappulat pois isolta shakkilaudalta, ennenkuin Venäjä sai aikaa mobilisoida; ja sitten oli palattava murskaamaan Venäjä jättäen Englannin valloitus toiseen aikaan. Tätä enempää ei heidän päähänsä voinut mahtua yhdellä kertaa; ja he olivat auttamattoman kykenemättömiä ottamaan selkoa siitä, olivatko toiset Bernhardin vaatimista ehdoista toteutettavissa, tai koulupoikamaisen mielikuvituksensa kiihdyttäminä muistamaan, oliko hän yleensä asettanutkaan mitään vaatimuksia. Ja niin he tekivät hyökkäyksensä ja saattoivat itsensä siveellisesti väärään joka kohdassa, tehden sitä paitsi voiton saavuttamisen inhimillisesti mahdottomaksi sotilaallisessa suhteessa. Juuri sellainen on militarismin nemesis: militaristi joutuu suureen peliin, jota hän ei typeryytensä vuoksi kykene pelaamaan menestyksellä. Espanjan Filip yritti sitä 300 vuotta takaperin; ja se rappiotila, mihin hän tällöin saattoi maansa, on jatkunut tähän päivään saakka. Hän oli niin typerä, että vaikka luulikin olevansa Jumalan valitsema välikappale (yhtä varma toivottoman typeryyden merkki ihmisessä, joka ei voi käsittää jokaisen toisen olevan yhtä suuressa määrin saman vallan välikappale, kuin takeena viisaudesta ja suopeudesta ihmisessä, joka kunnioittaa naapuriaan kuten itseäänkin), koetti hän kuitenkin kamppailla Drakea vastaan sellaisin olettamuksin, että tykki oli ase, jota ei yksikään todellinen ritari ja hyvä katolilainen voinut alentua käsittelemään. Ludvig XIV yritti uudestaan kaksi vuosisataa sitten, ja ollen kevytmielisempi houkkio hän sai selkäänsä Marlborough'lta ja lähetti poikansa pojanpojan valtaistuimelta mestauslavalle. Napoleon koetti sitä sata vuotta takaperin. Hän oli vaarallisempi, koska hänessä oli suunnatonta persoonallista kykyä ja teknillistä sotataitoa; ja hän aloitti Ranskan vallankumouksen loistavin suosituskirjein. Kaikki tämä vei hänet espanjalaista tekopyhää ja ranskalaista keikaria pitemmälle; mutta hänkin liitti itseensä hölmöjä ja roistoja ja päätyi voitettuna St. Helenan saarelle tyydytettyään kahdenkymmenen vuoden aikana idioottien kunnian- ja verenhimoa, pidettyään sotaa "suurena pelinä" ja kenttää, jolle oli ylt'yleensä siroiteltu ruumiita, "kauniina näkynä". Lyhyesti sanoen, hän oli hölmöille ihan yhtä suuri magneetti kuin toisetkin, mutta paljoa kykenevämpi.

MEIDÄN OMA OIKEA ASEMAMME.