Part 2

Epävirallisesti katsoen on asian laita aivan toisellainen. Demokratian, eipä edes sosiaalidemokratiankaan, vaikka se onkin yhtä vihamielinen brittiläisiä kuin saksalaisia junkkareita kohtaan ja käsittää varsin hyvin nykyaikaisen sodan vanhentuneisuuden ja äärettömän typeryyden, ei tarvitse olla kokonaan innostumatta taistelusta, joka voi tuottaa sille suurempaa hyötyä kuin sen valtiollisille vastustajille. Sillä Bernhardi Loistava ja meidän omat perin tylsät militaristimme ovat yhtä mielettömiä: sota ei saa aikaan mitään kaikesta siitä, minkä vuoksi he ovat siihen syöksyneet. On paljoa luultavampaa, että se saa aikaan juuri sellaista, mitä he eniten pelkäävät ja paheksuvat: se on itse asiassa jo pakottanut heidät juuri sellaiseen järjestykseen, jonka kukistamiseksi he perustivat anti-sosialisti-liiton. Osoittaaksemme, kuinka mielettömiä he ovat, sallittakoon meidän olettaa, että sota toteuttaa heidän läntisen ohjelmansa viimeiseen pykälään asti. Otaksukaamme, että Ranska lähtee sodasta voitollisena, onnellisena ja mainehikkaana, valloitettuaan takaisin Elsassin ja Lothringin, saatuaan Rheimsin tuomiokirkon korjatuksi parhaimpaan nykyaikaiseen afäärityyliin ja suunnaton sotakorvaus taskussaan! Olettakaamme, että me hinaamme Saksan laivaston Portsmouthiin ja jätämme Hohenzollernin kuvaannollisesti virumaan Romanovin kantapään alle ja todellisuudessa asumaan mukavassa huvilassa Chislehurstissa, seudun kaikkien teekutsujen sankarina ja sen kaikkien urheilukilpailujen palkintotuomarina! No niin, huutavat militaristit, otaksukaa kaikin mokomin sellaista: voisimmeko kaivata mitään sen parempaa? Mutta minullapa sattuu olemaan verraten vilkas mielikuvitus, eikä se suostu millään ehdolla pysähtymään tähän mukavaan kohtaan. Minun täytyy otaksua yhä edelleen. Otaksukaamme, että Ranska, jonka sotilaallinen maine on vielä kerran kohonnut napoleonisen korkealle, käyttää sotakorvauksensa rakentaakseen voittamattoman armaadan, voimakkaamman ja meitä lähempänä sijaitsevan kuin saksalainen laivasto, jota nyt olemme ryhtyneet hävittämään! Otaksukaamme, että Sir Edward Grey esittää vastalauseensa ja monsieur Delcasse vastaa: "Venäjä ja Ranska ovat nöyryyttäneet yhden valtakunta-öykkärin ja ovat valmiit nöyryyttämään toisenkin. En ole unohtanut Fashodaa. Estäkää meitä, jos voitte; tai jos haluttaa, niin etsikää apua Saksalta, jonka olemme murskanneet ja riisuneet aseista!" Mitä hyötyä on silloin kaikesta tästä verenvuodatuksesta, kun tuo vanha tilanne toistuu pahemmassa muodossa, kun meillä on vihollinen lähempänä rantojamme ja maallenousu paljoa mahdollisempi, kun vihollista on terästämässä "luonnollisen vihollisuuden" traditsio ja Waterloon tahra on pestävä pois aivan samoin kuin nyt Sedanin? Jo sylilapsenkin pitäisi kyetä käsittämään, että tuo typerä ajatus hellittää meitä ahdistavaa sotilaallista painostusta murskaamalla tämä tai tuo erikoinen valta on ihan samaa, kuin koettaisimme muuttaa valtameren painostusta nostamalla sangollisen vettä Pohjanmerestä ja kaatamalla sen Biskaijan lahteen.

Jätän ehdoin tahdoin olettamatta, mitä voitollinen Venäjä saattaisi tehdä. Mutta Puolan ja Suomen ylevämielinen vapauttaminen sen omalla kustannuksella ja Bosnian ja Herzegovinan vapahtaminen Itävallan kustannuksella voisi helposti nostattaa hermostuneiden militaristiemme mieleen, että Venäjän saattaisi vallata intohimoinen halu vapauttaa India ja Egypti, ja lisäksi muistuttaa sille, että me olimme Japanin liittolaisia niihin aikoihin, jolloin Venäjä nöyryytettiin Mandshuriassa. Niin että teidän tasapaino-probleminne Aasiassa käy suunnattomassa määrin vaikeammaksi, jos Saksa heitetään pois venäläisvastaiselta vaakalaudalta ja murskataan muruiksi. Yksinpä Pohjois-Afrikassakin -- mutta riittää jo. Paistinpannusta voi raivata itselleen tien, mutta vain tuleen. Parasta on ottaa vaarin Nietzschen urheasta neuvosta ja pitää kunnianasianaan "elää vaarallisesti". Historia osoittaa, että usein se on paras keino elää kauan.

MITÄÄN OPPIMATTA -- KAIKKI UNOHTAEN.

Mutta sallikaa minun tutkia tuota militaristien teoriaa, ei otaksumien varaan piiloutuvan tulevaisuuden, vaan täyttyneen ja peruuttamattoman menneisyyden avulla. Onko totta, että kansakuntien täytyy voittaa tai tuhoutua ja että sotainen valloitus merkitsee hyvinvointia ja valtaa voittajalle ja häviötä voitetulle? Olen jo ohimennen vihjannut siihen tosiasiaan, että Itävalta on joutunut tuon tuostakin tappiolle: sen on voittanut Ranska, Italia, Saksa, melkein jok'ikinen maa, joka on arvellut kannattavan käydä sen kimppuun; ja kuitenkin se on tätä nykyä yksi suurvalloista, ja voittamaton Saksa on etsinyt sen liittoa. Saksa voitti Ranskan 1870 niin perinpohjaisesti, että se tuntui mahdottomalta; ja kuitenkin on Ranska siitä pitäen laajentanut aluettaan, sillä välin kuin Saksa anoo yhä vielä turhaan tilaa auringossa. Venäjän voitti Japani Mandshuriassa niin täydellisesti, ettei kukaan voine sen koommin väittää Lännen luonnollisesti olevan sotilaallisessa suhteessa itää etevämmän; ja kuitenkin juuri Venäjän herättämä pelko on saattanut Saksan tekemään nykyisen epätoivoisen rynnistyksensä Ranskaa vastaan; ja juuri Venäjän liittoon perustuvat Ranskan ja Englannin toiveet lopullisesta menestyksestä. Me itse tunnustamme, ettei se sotakuntoisuus, jolla olemme niin suuresti hämmästyttäneet saksalaisia, suinkaan aiheudu Waterloosta ja Inkermannista, vaan siitä läksytyksestä, minkä saimme buureilta, jotka olisivat luultavasti tuottaneet meille häviön, jos olisimme olleet jotakuinkin heidän kokoisiaan. Kreikka on äskettäin niittänyt sotamainetta saatuaan muutamia vuosia varemmin surkeasti selkäänsä turkkilaisilta. Helppoa olisi lisätä esimerkkien lukua poimimalla niitä kaukaisemmasta historiasta: niinpä ne toistuvat tappiot, joita meidän sotajoukkomme kärsivät seitsemännentoista vuosisadan lopulla taistellessaan tasapainosodassa Luxembourgin johtamia ranskalaisia vastaan, muuttivat Englannin asemaa hämmästyttävän vähän, tuskinpa laisinkaan, niiden vaikutus oli melkein sama kuin myöhemmin Marlborough'n johdolla saavutettujen voittojen. Ja näitä silmällä pitäen on aivan nurinkurinen se militaristi-teoriasta saatu johtopäätös, että valtiot, jotka nykyään eivät merkitse mitään sotilaallisina valtoina, eivät yleensä voi merkitä yhtään mitään. Monako näyttää olevan Europan onnellisin ja menestyksellisin valtio.

Lyhyesti sanoen militarismi on kaikkein typerimpiä niistä vale-tieteistä, joita viime vuosisata-puolisko on synnyttänyt niin runsaasti ja joille on yhteistä se ominaisuus, että ne tympäisevät kaikkia terveitä sieluja ja menettävät kokonaan tasapainonsa inhimillisen kokemuksen ilmeisten tosiasiain rinnalla. Todellisen käytännön nojalla uskaltaa laatia vain sellaisen säännön, että sodat, joiden tarkoituksena on ylläpitää tai järkyttää valtioiden välistä tasapainosuhdetta ja joita pintapuoliset ihmiset sanovat tasapainosodiksi, perusteelliset sitä vastoin kateellisuuden sodiksi, eivät koskaan saa aikaan haluttua rauhallista ja lujaa tasapainoa. Ne saattavat keventää riidanhalua, tuottaa kaunaa tuntevalle tyydytystä, lauhduttaa loukattua kansallisylpeyttä, kartuttaa tai laimentaa sotaista mainetta; mutta siinä onkin kaikki. Ja syynä on, kuten myöhemmin aion perin ratkaisevasti osoittaa, se että kansakunta voi todellisesti ruhjoa toisen vain yhdellä tapaa; ja se on sellainen tapa, ettei yksikään sivistynyt kansakunta uskalla edes pohtiakaan sitä.

OLEMMEKO ME TEKOPYHIÄ.

Ja nyt siirryn yleisistä huomioista nykyisen tapauksen valtiolliseen historiaan, mikä on välttämätöntä voidakseni tehdä siveellisen asemamme selväksi. Mutta jotta en menettäisi kaikkea luottamusta sen hämmästyttävän yhteensopeutumattomuuden vuoksi, mikä ilmenee meikäläisten valtiomiesten tunnetun persoonallisen luonteen ja heidän virallisesti edustamiensa toimenpiteiden välillä, minun täytyy ensiksi lausua sana englantilaisen valtiomiestoiminnan omituisesta psykologiasta, ei vain englantilaisten lukijaini hyväksi (jotka eivät tiedä sitä omituiseksi, kuten eivät myöskään tiedä vedellä olevan mitään makua, koska heillä on sitä aina suussaan), vaan vedotakseni laajemman maailman suopeuteen.

Kuinka epäoikeutetulta asia meistä tuntuneekin, niin tiedämme joka tapauksessa ulkomailla, yksinpä sielläkin, missä meihin suhtaudutaan mitä ystävällisimmin, vallitsevan sellaisen käsityksen, että meidän oivallisia ominaisuuksiamme heikentää parantumaton tekopyhyys. Ranskalle me olemme aina olleet Petollinen Albion. Saksassa pidettäisiin tuota nimitystä nykyään aivan liian imartelevana. Victor Hugon mukaan on syynä siihen, miksi _Mitta mitasta_ on suhteellisesti vähän suosittu Shakespearen näytelmistä, se seikka että tekopyhän Angelon luonne on liian tarkka dramatisoima meidän kansallisluonteestamme. Pecksniffiä [Muuan henkilö Dickensin romaanissa "Martin Chuzzlewitt"; suurta jaloutta teeskentelevä, todellisuudessa itsekäs tekopyhä. -- Suom.] ei pidetä Amerikassa niin poikkeuksellisena englantilais-gentlemanina kuin täällä Englannissa.

Tätä mainetta emme ole saaneet suotta. Maailmalla ei ole suurempaa syytä leimata Englantia juuri tällä tekopyhyyden paheella kuin esim. Ranskaa; eikä maailma kuitenkaan esitä Tartuffea tyypilliseksi ranskalaiseksi, kuten se esittää Angelon ja Pecksniffin tyypillisiksi englantilaisiksi. Me voimme panna vastalauseemme yhtä suuttuneina kuin preussilaiset sotamiehet väittävät valheelliseksi tuota yhtä yleistä käsitystä, että he ovat hurjia rosvoja ja tunnottomia ryöstäjiä; mutta siinä on sittenkin jotain totta. Jos arvostelette englantilaista valtiomiestä hänen tietoisten tarkoitustensa, vakuutustensa ja persoonallisen olemuksensa mukaan, niin huomaatte hänet useasti rakastettavaksi, vilpittömäksi, inhimilliseksi ja tarkoin totuutta rakastavaksi mieheksi. Jos arvostelette häntä, kuten muukalaisen on tehtävä, yksinomaan niiden virallisten toimenpiteiden mukaan, joista hän on vastuunalainen ja joita hänen on puolustettava alahuoneessa puolueensa edun vuoksi, niin teidän on monesti pakko tehdä se johtopäätös, että tämä arvon herra on pahempi kuin Cesare Borgia ja kenraali von Bernhardi yhteen lyötyinä ja ulkoasioissa todellinen Bismarck kaikessa muussa paitsi siinä, että häneltä puuttuu taitoa komentaa, suorasukaista selvää järkeä ja kykyä vapautua kaikista harhaluuloista oman valtiotaitonsa laatuun ja päämäärään nähden. Ja ne vakinaiset virkamiehet, joiden käsiin hän on joutunut, ansaitsevat luultavasti nekin kaiken tämän ja vielä vähän lisäksikin. Siten syntyy tuo hämmästyttävä vastakohta, jossa toisella puolen on berliiniläisten sanomalehtien makiavellimainen Sir Edward Grey ja toisella puolen se rakastettava ja yleiseen suosittu Sir Edward Grey, jonka me tunnemme. Täällä Englannissa me olemme valmiit astumaan mihin maailmankongressiin tahansa ja sanomaan: "Tiedämme Sir Edward Greyn rehelliseksi englantilaiseksi gentlemaniksi, joka tarkoitti hyvää todellisena patrioottina ja rauhanystävänä; olemme aivan varmat siitä, että hän menetteli oikein ja kohtuullisesti; emmekä me halua kuunnella sellaista hölynpölyä, joka väittää toista." Kongressi vastaa: "Sir Edward Greystä emme tunne muuta kuin sen, mitä hän on tehnyt; ja koska hänen tekonsa on aivan päivänselvä, sillä onhan hän itse tehnyt selkoa koko jutusta, niin meidän täytyy pitää Englanti vastuunalaisena hänen käytöksestään; silti uskomme teidän vakuutuksianne -- vaikka asia onkin meille samantekevä -- ettei hänen käytöksensä johdu missään suhteessa hänen luonteestaan."

MEIDÄN ÄLYLLINEN LAISKUUTEMME.

Tämä tilanne paljastaa meille sen yleisen totuuden -- olen jo kuluttanut melkoisen osan elämääni koettaen saada englantilaiset tajuamaan sitä -- että meitä vaivaa turmiollinen älyllinen laiskuus, surkeana perintönä niiltä ajoilta, jolloin monopolimme kivihiili- ja rantamarkkinoilla soi meille tilaisuuden tulla rikkaiksi ja mahtaviksi sen enempää ajattelematta tai tietämättä keinoja: laiskuus, joka on käymässä meille perin vaaralliseksi nyt, jolloin monopolimme on menetetty tai saanut väistyä uusien koneellisen voiman lähteiden tieltä. Me tulimme rikkaiksi tavoittelemalla vaistomaisesti omaa välitöntä etuamme, s.o. luonnollisen lapsellisen itsekkyyden avulla; ja milloin vain heräsi kysymys siitä, oliko meillä oikeutta kaikkeen tähän, niin oli varsin helppoa saada se vaikenemaan kaikenkaltaisella mukiinmenevällä lörpöttelyllä (jos se nimittäin miellytti meitä eikä aiheuttanut vaivaa tai uhrauksia), jota pappimme tarjosivat 70 punnan vuosipalkasta tai sanomalehtimiehemme kymmenestä pennistä riviltä tai liike-elämän moralistit, joilla oli omia etuja valvottavina. Lopulta muutuimme paksupäisiksi, menetimme kaiken älyllisen tietoisuuden siitä, mitä oikeastaan teimme, ja sen kera kaiken objektiivisen itsekritiikin kyvyn. Ja sen lisäksi kasasimme itsellemme aika varaston hurskaita sanontatapoja, jotka eivät ainoastaan tyydyttäneet meidän turmeltunutta ja puolittain turtunutta omaatuntoamme, vaan vielä saattoivat meidät tuntemaan, että oli aivan tavattoman epägentlemanimaista ja valtiollisesti vaarallista koetella näitä hurskaita sanontatapoja omaan käytökseen sovellettuina. Me kehitimme Lutherin opin uskon vanhurskauttamisesta järjettömän pitkälle uskomalla, että niin kauan kuin ihminen sanoo sitä, minkä olemme päättäneet hyväksyä oikeaksi, ei ole vähintäkään väliä, mitä hän todellisuudessa tekee. Oikeastaan emme käsitä selvästi, miksi tarvitsee ollenkaan ottaa pohdittavaksi kysymystä moraalista, ellei ole jotain epäiltävää puhdistettavana. Siirtykäämme yleisestä erikoistapauksiin. Kuvatessani niiden diplomaattisten neuvottelujen kehitystä, joiden avulla ulkoasiain-ministeriömme onnistui lopulta päättää tilinsä Saksan kanssa militaristiselta kannalta katsoen suotuisimmalla hetkellä, minun täytyy esittää meidän ulkoasiain-ministerimme käyttäytymässä melkein samaan tapaan, kuin me syytämme Kaiserin käyttäytyneen. Ja kuitenkin hän on minun mielestäni peräti rehellinen gentleman, "äärimmilleen hämmästynyt"; hän tarkoitti hyvää, kammoksui viime hetkessä sodan kauhuja, tarrautui siihen toivoon, että saisi taivutetuksi jokaisen pysymään järkevänä, jos asianosaiset vain saapuisivat juttelemaan hänen kanssaan samaten kuin silloin, kun suurvallat saatiin pidätetyiksi Balkanin sodasta; mutta hän on aivan toivottoman köyhä positiivisesta politiikasta ja sen vuoksi kykenemätön vastustamaan niitä, jotka olivat käyneet käsiksi positiivisiin asioihin.

Ei teidän myöskään pidä hetkeäkään kuvitella, että minä pidän tietoista Sir Edward Greytä Othellona ja alatietoista Jagona. Olen sitä mieltä, että ulkoasiain-ministeriö, jossa Sir Edward on oikeastaan vain otsikkokoristeena, halusi harkitusti ja tietoisesti ryhtyä tuohon monasti siirrettyyn militaristisotaan Saksaa vastaan aivan samoin kuin amiraliteettikin; ja siinä on jo lausuttu melkoisen paljo. Ellei Sir Edward Grey tietänyt mitä tahtoi, niin Winston Churchill ei ainakaan ollut niin ymmällään. Hän ei ollut mikään "isti", vaan kannatti peittelemättä sitä yleistä käsitystä, että jos miestä uhataan, niin hänen pitää iskeä, ellei häntä pelota. Jos asiain johto olisi ollut hänen käsissään, niin mahdollisesti hän olisi voinut estää sodan (ja siten tuottaa itselleen ja brittiläiselle yleisölle suuren pettymyksen) pelottamalla keisaria. Nyt hän oli järjestänyt Ranskan ja Englannin laivastojen yhteistoiminnan, paloi taistelunhalusta ja saattoi varmaankin vain vaivoin hillitä itseään riisumasta julkisesti takkiaan, sillä välin kuin Asquith ja Sir Edward Grey esittivät maalle vakuutuksiaan, joiden johdosta yleisö erehtyi käsittämään, ettei meillä ollut velvollisuutta ryhtyä sotaan ja ettemme luultavasti ryhtyisikään siihen sen enempää kuin ennenkään. Mutta vaikka Sir Edward ei poistanutkaan väärinkäsitystä, niin luulen hänen kuitenkin ryhtyneen sotaan junkkari-liberaalin (sellaisiakin kentaureja on olemassa) raskain sydämin eikä suinkaan junkkarijingon ylimielisyydellä.

Nyt voin, tekemättä Sir Edward Greylle enempää vääryyttä kuin sen hituisen, mitä ei voi välttää, ryhtyä esittämään tarinaa diplomaattisista neuvotteluista sellaisina kuin ne näyttävät kongressista, joka minun otaksumani mukaan järjestää ne ehdot, minkä mukaan Europan on määrä iät kaiket elää suuremmassa tai vähemmässä määrin onnellisena.

SODAN DIPLOMAATTINEN HISTORIA.

Todistuskappaleena siitä, kuinka meikäläiset ulkoasiain-ministeriön junkkaridiplomaatit saattoivat meidät sotaan, on Valkoinen kirja, Sekalaista N:o 6 (1914), joka sisältää europpalaisia selkkauksia käsittelevää kirjeenvaihtoa ja on sittemmin julkaistu uudelleen erään myöhemmän Valkoisen kirjan yhteydessä. Näistä useasti siteeratuista ja harvoin luetuista asiakirjoista näemme, kuinka kaikkien kansakuntien junkkarit, ne miehet, jotka vuosikausia ovat hokeneet "sen täytyy tulla" ja vaatineet Englannissa asevelvollisuutta ja suurempiin yrityksiin pystyviä sotajoukkoja, hiukan hätkähtävät huomatessaan yht'äkkiä, että nyt se on tullut. He ryntäilevät ulkoasiain-ministeriöstä lähetystöön ja lähetystöstä palatsiin vikisten: "Tämä on hirveätä. Ettekö voi estää sitä? Koettakaa nyt olla järkeviä. Ajatelkaahan seurauksia", j.n.e. Yksi ainoa heidän joukossaan säilyttää päänsä selvänä ja katselee tosiasioita suoraan silmiin. Tämä mies on Sasonov, Venäjän ulkoasiain-ministeri. Hän koettaa kaiken aikaa saada Sir Edward Greytä ottamaan miehekkäästi vastaan sen, mitä ei voi välttää. Hän toistaa toistamistaan: "Tiedätte varsin hyvin, että teidän on mahdotonta estää Europpaa sodasta. Tiedätte, että sopimus pakottaa teidät taistelemaan Saksaa vastaan, jos Saksa käy Ranskan kimppuun. Tiedätte, että olette jo valmistautuneet taisteluun; että Britannian armeijaa komentaa jo ranskalais-brittiläinen sotaneuvosto, että teidän on mahdotonta peräytyä kunnialla. Tiedätte, että tuo Itävallan vanhus, joka olisi jo vuosia sitten katsottu yli-ikäiseksi, jos olisi ollut veronkantaja, on päättänyt ryhtyä sotaan Serbiaa vastaan ja lähetti tuon typerän neljänkymmenen kahdeksan tunnin ulttimaattumin, kun me olimme kaikki maalla, jotta voisi ruveta taistelemaan, ennenkuin ennättäisimme takaisin pitämään häntä kurissa. Tiedätte, että hänellä on takanaan Wienin jingo-roskaväki. Tiedätte, että jos hän ryhtyy sotaan, niin Venäjän on mobilisoitava. Tiedätte, että Ranskan on yhdyttävä meihin, kuten teidänkin Ranskaan. Tiedätte, että sillä haavaa kuin me mobilisoimme, on Saksalla, tuon vanhan miehen liittolaisella, vain yksi epätoivoinen voiton mahdollisuus, nimittäin lyödä meidän liittolaisemme Ranska miljoonainsa loistavalla hyökkäyksellä ja pyyhältää sitten takaisin kohdatakseen meidät Veikselin luona. Tiedätte, ettei tätä voi estää muuten paitsi siten, että Saksa tekee Itävallalle vakavia huomautuksia ja vaatii Serbian kysymystä käsiteltäväksi kansainvälisessä tuomioistuimessa eikä sodassa. Tiedätte, ettei Saksa uskalla tehdä tätä, koska sen liitto Itävallan kanssa on turva Ranskan ja Venäjän välistä liittoa vastaan, ja ettei se missään tapauksessa halua tehdä sitä, koska Kaiserin asemassa olevasta henkilöstä on luonnollisesti varsin vastenmielistä sallia edesvastuuttomien vallankumouksellisten murhata kuninkaallisia henkilöitä eikä hän voi arkkiherttuan murhan jälkeen ajatella kyllin pahaa Serbiasta. Meillä on vain yksi ainoa mahdollisuus välttää tuhon päivää; perin vähäinen se on, mutta kannattaa kuitenkin koettaa. Te torjuitte sodan Algeciras-kriisissä ja sitten taas Agadir-kriisissä ilmoittamalla, että aioitte ryhtyä taisteluun. Koettakaahan uudestaan. Kaiser on jäykkäniskainen siitä syystä, ettei usko teidän rupeavan taistelemaan tällä kertaa. No niin, todistakaa hänelle, että aiotte. Hän joutuu silloin niin hirvittävän ylivallan alaiseksi, ettei kenties uskalla moisesta hinnasta tukea Itävallan Serbialle antamaa ulttimaattumia. Ja jos Itävalta tulee täten pakoitetuksi menettelemään oikeudellisesti Serbiaan nähden, niin me venäläiset tyydymme, eikä silloin synny sotaa."

Sir Edward ei kyennyt ymmärtämään tätä. Hän on vapaamielisen hallituksen jäsen maassa, missä sellaisella miehellä ei ole mitään valtiollista uraa, joka ei aseta oman puolueensa valtaa kaikkien muiden näkökohtien edelle. Mitä olisivatkaan _The Daily News_ ja _The Manchester Guardian_ sanoneet, jos hän olisi Bismarckin tapaan muitta mutkitta huomauttanut: "Jos sota kerran syttyy, niin ei Englannin ja Preussin välistä vanhaa riitaa ratkaista lähettiläiden teekutsuissa ja areiopageissa, vaan verellä ja raudalla." Turhaan toisti Sasonov: "Mutta jos kerran aiotte taistella, kuten hyvin tiedätte tekevänne, miksi ette sano sitä?" Koska Sir Edward oli Sir Edward eikä Winston Churchill tai Lloyd George, ei hän voinut myöntää aikovansa taistella. Päin vastoin hän vakuutti meille, ettei hänellä ollut mitään velvollisuutta ryhtyä taistelemaan. Hän vakuutti Saksalle, ettei hänellä ollut vähintäkään vakavaa aikomusta ryhtyä taistelemaan. Ja koska Saksa oli varma siitä, että se voisi Itävallan avulla murskata Ranskan toisella kädellä ja Venäjän toisella kädellä, jos Englanti vain pysyisi loitolla, se antoi Itävallan heittää tulitikun ruutikellariin.

PATTERI PALJASTUU.

Silloin ulkoasiain-ministeriö, joka aina toimii rakastettavan ja suositun, mutta sekavan välineensä Sir Edwardin kautta, paljasti junkkari-militaristisen patterinsa. Hän ilmoitti äkkiä, että Englannin oli otettava osaa sotaan, vaikka ei sanonutkaan sitä vielä Englannin kansalle, koska diplomaattisten perimätapojen mukaan on sopimatonta ilmoittaa sille mitään, ennenkuin käy liian myöhäiseksi vastustaa asiaa. Mutta hän sanoi sen Saksan lähettiläälle. Hengenvaaralliseen satimeen joutuneena koetti prinssi Lichnovsky epätoivoisena säilyttää rauhaa Saksan ja Suur-Britannian välillä. Lupaisimmeko säästää Saksan, jos Belgia jätettäisiin loukkaamattomaksi? Emme. Tahtoisimmeko ilmoittaa, millä ehdoilla säästäisimme Saksan? Emme. Entä jos Saksa lupaisi, ettei se anastaisi Ranskalta alueita? Emme. Emmekö edes, vaikka he lupaisivat olla koskematta Ranskan siirtomaihin? Emme. Eikö sitten ollut mitään pelastuskeinoa? Sir Edward oli vilpitön. Hän myönsi, että oli olemassa vain yksi mahdollisuus: yleinen mielipide vapaamielisten keskuudessa ei kenties hyväksyisi sotaa, ellei Belgian puolueettomuutta loukattaisi. Ja hän varustausi tämän mahdollisuuden varalta toimittamalla Englannin sotaan päivää varemmin kuin antoi parlamentille tiedon asiasta.

Kaikki tämä on kerrottu diplomatian kielellä Valkoisen kirjan riveillä tai rivien välissä. Tämä kieli ei ole niin suorasukaista kuin minun kieleni; mutta ratkaisevassa kohdassa se on kyllin selvää. Sasonovin sävy on kohteliaan diplomaattista N:o 6:ssa, mutta N:o 17:ssä hän päästää kielensä valloilleen. "En usko, että Saksa toden teolla haluaa sotaa; mutta sen kannan määrää teidän kantanne. Jos asetutte lujasti Ranskan ja Venäjän puolelle, ei synny sotaa. Jos nyt luovutte niistä, niin tulee vuotamaan verivirtoja, ja lopulta teidät pakotetaan kuitenkin sotaan." Hän oli aivan oikeassa; mutta hän ei käsittänyt, että juuri sotaa meidän junkkarimme halusivatkin. He eivät uskaltaneet ilmaista sitä itselleen; eivätkä he luonnollisesti uskaltaneet ilmaista sitä hänellekään. Ja kenties hän harrasti itsekin sotaa niin voimakkaasti, ettei pahoitellut rehellisen neuvonsa hylkäämistä. Hajoittaa Itävallan keisarikunta ja hankkia Venäjälle Kaakkois-Europan slaavilaisten keskuudessa kaliifin valta, samalla kuin Preussi lyötäisiin Ranskan sekä Venäjän vanhan vihollisen ja Preussin vanhan liittolaisen Englannin avulla, se ajatus houkutteli niin voimakkaasti, että Sasonov osoittausi kaikkein todellisimmaksi ihmisystäväksi koko diplomaattisessa maailmassa pystyessään vastustamaan sitä niinkin suuressa määrin, että näytti Sir Edward Greylle vilpittömästi ainoan mahdollisuuden estää sitä.

NUMERO 123.