Part 1

JÄRJEN SANOJA SODASTA

Englantilaisen "kapinoitsijan" arvostelua

Kirj.

BERNARD SHAW

Suom. Toivo Wallenius

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

"Puhjetkoon europpalainen sota -- kenties sota kolmiliiton ja kolmisopimusvaltain välillä, jota niin moni englantilainen ja saksalainen sanomalehtimies ja politikoitsija ajattelee rikollisen kevytmielisesti. Jos taistelijat osoittautuvat tasaväkisiksi, niin se voi ensimmäisten taistelujen jälkeen kyteä edelleen kolmekymmentä vuotta. Minkä verran on Lontoossa tai Manchesterissa tai Chemnitzissä tai Bremenissä tai Milanossa väestöä sen päättyessä?"

("The Great Society", kirj. Graham Wallas, kesäk. 1914.)

Nyt on koittanut aika rohkaista mielensä ja ryhtyä puhumaan ja kirjoittamaan sodasta järkevästi. Ensinnä jo sen herättämä kammokin huumasi ajattelevimmat meistä; ja nytkin saattavat ainoastaan ne, jotka eivät ole suoranaisessa kosketuksessa tämän järkyttävän mullistuksen kanssa tai joille se ei ole tuottanut suuria kärsimyksiä, ajatella sitä järkevästi tai kuulla toisten keskustelevan siitä kylmäverisesti. Mitä ajattelemattomiin tulee, niin en uskaltaisi edes vihjatakaan sellaista, että he olivat alkuviikkoina säikähtyneet aivan suunniltaan; sillä tiedän liiankin hyvin, ettei brittiläinen siviilihenkilö salli epäiltävän ehdotonta rohkeuttaan: vain kokeneille sotilaille ja muukalaisille on heikkoutta todistava pelko luvallinen. Mutta varmasti he olivat -- sanoisinko: hiukan kuohuksissa? He tunsivat tuona juhlallisena hetkenä, että Englanti oli hukassa, jos yksi ainoa petturi heidän keskuudessaan päästäisi kaiken maailman kuuluville totuuden jostakin asiasta. Minulle se oli vaarallista aikaa. Minä en pidä hevillä kieltäni kurissa: ja synnynnäinen draamallinen taipumukseni ja näytelmäkirjailijan ammattitottumus estävät minua tarkastelemasta asiaa yksipuolisesti, vaikka mukavimpana tuloksena kaikinpuolisesta tarkastelusta onkin joutuisa "lynkkaus". Sitä paitsi aion siihen asti, kunnes _home-rule_ herää nykyisestä valekuolleisuudestaan, säilyttää irlantilais-oikeuteni arvostella Englantia jossain määrin syrjäisenä kuin muukalainen ja hiukan pahanilkisen halukkaana riistämään siltä omahyväisyyden. Lordi Kitchener teki tuonoin erehdyksen nuhdellessaan irlantilaisia vapaaehtoisia siitä, etteivät nämä rientäneet ripeämmin puolustamaan "maatansa". Toistaiseksi he eivät tunne sitä vielä maaksensa. Hänen olisi pitänyt pyytää, että he saapuisivat kuten ennenkin auttamaan vanhaa Englanti raukkaa kovassa kamppailussa. Silloin hän olisi puhunut oikein.

Tunnustettuani näin vilpittömästi puolueellisuuteni, jonka voitte ottaa huomioon kuten ampujakin tuulen vaikutuksen, esitän mielipiteeni oikeassa arvossaan. Niistä on jonkin verran hyötyä; sillä kuinka suuresti lienenkin ennakkoluulojen tai ilkeyden sokaisema, eivät minun ennakkoluuloni tässä kysymyksessä kuitenkaan ole samoja kuin ne, jotka sokaisevat brittiläisen isänmaanystävän, ja sen vuoksi uskon melkoisen varmasti näkeväni sellaista, mikä ei vielä ole osunut hänen silmiinsä.

Kaikkein ensinnä en käsitä tätä sotaa sellaiseksi tilanteeksi, joka on sulattanut hallitukset ja kansat täydelliseksi ja samanmieliseksi yhteisyydeksi ikäänkuin yhteistä vihollista vastaan. Näen Englannin kansan yhdistyneen inhoamaan ja uhmaamaan preussilaisen junkerismin katsantokantoja ja toimia. Ja näen Saksan kansan kuohuvan pohjiaan myöten samallaisesta vastenmielisyydestä englantilaista junkerismia kohtaan ja suuttuneena meidän ilmeisestä petoksestamme ja kaksimielisyydestämme, kun kävimme sen kimppuun hetkellä, jolloin sitä uhkasi äärimmäinen vaara Ranskan ja Venäjän taholta. Näen, että molemmin puolin junkkarit ja militaristit ovat narranneet kansakunnat -- valitettavasti ei kokonaan vastoin niiden tahtoa! -- kohdistamaan toisiinsa sen vimman, mikä niiden olisi pitänyt säästää tuhotakseen junkerismin ja militarismin omassa maassaan. Ja näen Englannin ja Saksan junkkarien ja militaristien ahneesti tarttuvan tilaisuuteen, jota he ovat turhaan ikävöineet monet vuodet, tilaisuuteen murskata toinen toisensa ja tehdä omasta harvainvallastaan maailmaa hallitsevan sotilasvallan. Epäilemättä olisi tämän traagillisen väärinkäsityksen sankarillisin parannuskeino sellainen menettely, että molemmat armeijat ampuisivat upseerinsa ja palaisivat kotiin korjatakseen maalla satonsa ja pannakseen kaupungeissa toimeen vallankumouksen. Ja vaikka tämä ei olekaan nykyään käytännöllinen ratkaisu, niin se on silti vilpittömästi mainittava, koska se tai jokin sentapainen menettely on aina mahdollinen voitetussa asevelvollisuusarmeijassa, jos johtajat kannustavat sitä ponnistamaan yli ihmisvoimien, kun sen silmät avautuvat huomaamaan, että naapureitaan murhatessaan se puree poikki nenänsä tehdäkseen kiusaa kasvoilleen, puhumattakaan siitä että se sitoo militarismin ja junkerismin sietämätöntä iestä yhä lujemmin omaan niskaansa. Mutta nyt ei ole mitään mahdollisuutta -- tai, kuten meikäläiset junkkarit sanoisivat, mitään vaaraa -- että meidän sotilaamme antautuisivat niin hillittöminä terveen järjen valtaan. He ovat astuneet sotapalvelukseen vapaaehtoisesti; he eivät ole joutuneet häviölle eivätkä luultavasti joudukaan; heidän liikenneyhteytensä ovat koskemattomia ja ateriansa kohtalaisen säännöllisiä; he ovat yhtä taistelunhaluisia kuin upseeritkin; ja Preussia vastaan taistellessaan he vastustavat harkitumpaa, tietoisempaa, tyrannimaisempaa, mieskohtaisesti julkeampaa ja vaarallisempaa militarismia kuin heidän omansa on. Mutta myöskin vapaaehtoisella ammatti-armeijalla on kuten siviilihenkilöilläkin raja, jota pitemmälle verotusta, vararikkoisuutta, kieltäymyksiä, kauhuja ja häiriöitä ei voi ulottaa aiheuttamatta vallankumousta tai yhteiskunnallista hajaannusta, jotka ovat vieläkin tuhoisampia kuin alistuminen voittajan valtaan. Mainitsen kaiken tämän, en herättääkseni kevytmielisesti vastenmielisyyttä, vaan siitä syystä että sotilashenkilöt puhuvat nyt tästä sodasta ikäänkuin se muodostuisi pysyväiseksi ilmiöksi. Luullakseni he unohtavat tällöin, että nykyaikaisten sotatoimien aiheuttama kulutus on paljoa suurempi kuin koskaan ennen verrattuna siihen kaikkein korkeimpaan tuotantomäärään, mikä on mahdollinen sota-ajan rajoitusten vallitessa.

TUOMIOPÄIVÄ.

Toivoaksemme ei sodan loputtua Europan asioita ratkaise ryhmä miekankalistajia, jotka istuvat maahan kaadetun rummun ympärillä kukistetussa Berliinissä tai Wienissä, vaan jonkinlainen kongressi, jossa ovat edustettuina kaikki vallat (niiden joukossa ehdottomasti myöskin Amerikan Yhdysvallat). Aavistan meitä uhkaavan sellaisen vaaran, että tämä kongressi tuottaa meille suuren yllätyksen ja me taasen aiheutamme tarpeettomia ja kohtuuttomia vaikeuksia esiintymällä siinä Loukatun Viattomuuden edustajina. Siinä osassa ei meitä hyväksytä. Sellainen kongressi on varmaankin pitävä meitä maailman riidanhaluisimpana kansana preussilaisten jälkeen (jos se tekee edes tätäkään poikkeusta). Olen aivan selvillä siitä, että tämä ennustus herättää melkoista kummastusta ja suuttumusta ylevämielisemmissä (_hochnäsig_, sanoisivat saksalaiset) lukijoistani. Sallittakoon minun sen vuoksi lieventää sitä käsittelemällä hiukan laajemmin junkerismi- ja militarismi-kysymystä yleensä sekä sitä kirjallista propagandaa Englannin ja Potsdamin välisestä sodasta, jota on aivan avoimesti harjoitettu kummallakin puolella viimeksi kuluneiden neljänkymmenen vuoden aikana. Pyydän lukijoitani säilyttämään kärsivällisyytensä tämän kiusallisen toimituksen kestäessä. Jos se käy sietämättömäksi, niin he voivat laskea tämän lehden kädestään ja huojentaa mieltään sanomalla parikymmentä kertaa Kaiseria Attilaksi ja Keir Hardie'a kavaltajaksi. Toivottavasti he ovat sitten kylliksi virkistyneet aloittaakseen uudestansa. Sillä saksalaisia ei vahingoiteta soimaamalla Kaiseria tai Keir Hardie'a tai minua; mutta meillä on varmasti hyötyä saadessamme selvemmän käsityksen valtiollisesta tilanteesta. Sitä paitsi en usko, että aito englantilainen on sisimmässä sydämessään ihastunut Loukatun Viattomuuden osaan sen enempää kuin minäkään. Hän omaksuu sen vain siitä syystä, että sanotaan hänen arvonsa vaativan sitä.

JUNKKAREITA ON KAIKKIALLA.

Mitä on junkkari? Onko hän saksalainen upseeri, iältään kolmenkolmattavuotias, tavoiltaan röyhkeä ja tottunut iskemään miekallaan kuoliaaksi viattomia siviilihenkilöitä? Toisinaan, mutta ei laisinkaan yksinomaan sitä tai mitään sentapaista. Turvautukaamme sanakirjaan.

_Junker_ = nuori aatelismies; junkkari, herranen; maalaispatruuna, maalaisaatelinen. _Junkerherrschaft_ = junkkariherruus, maanomistaja-valta. _Junkerleben_ = maalaisaatelisen elämä; (kuv. ) hilpeä elämä. _Junkerpartei_ = maalaisaateli-puolue. _Junkerwirtschaft_ = maalaisaateli-puolueen toiminta.

Näemme siis, ettei junkkari ole suinkaan erikoisesti ominainen Preussille. Me voimme väittää kasvattavamme tästä lajista niin täydellisiä muotoja, ettei Saksalla voi olla toiveitakaan päästä konsanaan parempiin tuloksiin. Sir Edward Grey on junkkari ylimmästä hiustupsusta aina varpaidensa kärkiin asti; ja Sir Edward on hurmaava ihminen ja aivan kykenemätön iskemään hengiltä edes vastustuspuolueen etupenkin miestä tai ilmoittamaan saksalaiselle, että aikoo ammuttaa tämän. Lordi Cromer on junkkari. Winston Churchill on omituinen ja jotensakin miellyttävä yhdistelmä junkkaria ja jänkkiä: hänen suora saksalaisvastainen taistelunhalunsa on suunnattomassa määrin suositumpi kuin hänen hurskastelevien virkaveljiensä siveysloruilu. Hän on omahyväinen ja hilpeä junkkari, kuten lordi Curzon on pöyhkeä junkkari. Tarpeetonta on jatkaa luetteloa. Näillä saarilla on junkkareita suoraan sanoen kaikkialla.

Perin vaikeata on kenenkään, joka ei ole junkkari tai onnistunut asianajaja, päästä Englannin ministeristöön, samantekevää mikä puolue kulloinkin on vallalla, tai välttää eroa, kun me alamme pärisyttää rumpua. Ulkomaanministeriö on junkkariklubi. Meidän Vallitsevat luokkamme ovat suurimmalta osaltaan junkkareista muodostuneita: kaikki, jotka eivät ole junkkareita, ovat roskaväkeä ja saavat kiittää asemastaan yksinomaan jonkinlaista kyvykkäisyyttä, enimmäkseen kykyä ansaita rahaa. Ja tietenkin on myöskin Kaiser junkkari, joskaan ei niin aitosininen kuin kruununprinssi eikä laisinkaan niin itsevaltainen kuin Sir Edward Grey, joka mielipidettämme tiedustamatta lähettää meidät sotaan virkkamalla sanan jollekulle lähettiläälle ja lupaa kynänvedollaan meidän varamme ulkomaalaisille liittolaisilleen.

MITÄ ON MILITARISTI?

Kun nyt tiedämme, mikä junkkari on, niin tarkastakaamme militaristia. Militaristi on henkilö, joka uskoo, että kaikki todellinen valta on valtaa surmata ja että Sallimus on suurten sotajoukkojen puolella. Nykypäivien kaikkein kuuluisin militaristi on kenraali Friedrich von Bernhardi, joka tästä maineestaan saa kiittää meidän intoamme ostaa hänen kirjojaan ja toistaa hänen sanojaan. Mutta me emme voi sallia kenraalin pääsevän omien kirjailijaimme edelle militaristisen propagandan suorittajana. Olen kyllin vanha muistaakseni, kuinka tämän perin vanhan propagandan saksalais-vastainen vaihe alkoi Englannissa. Ranskalais-saksalainen sota 1870-1871 jätti Europan kovin hämmästyneeksi. Siihen asti ei kukaan ollut pelännyt Preussia, vaikka kaikki pelkäsivätkin hiukan Ranskaa; ja me pidimme yllä "puskurivaltioita" itsemme ja Venäjän välillä idässä. Tosin Saksa oli voittanut Tanskan; mutta olihan Tanska pieni valtio, ja Ibsenin suureksi suuttumukseksi jättivät ne, joiden olisi pitänyt sitä auttaa, sen pulaan hädän hetkellä. Saksa oli voittanut myöskin Itävallan; mutta jokainen näyttää pystyvän voittamaan Itävallan, vaikka ei kukaan näytäkään pystyvän käsittämään, etteivät tappiot merkitse niin paljoa kuin militaristit arvelevat, sillä Itävalta on tätä nykyä yhtä tärkeä valtio kuin konsanaan ennen. Äkkiä Saksa iski Ranskan suin päin tomuun käyttämällä niin hyvin järjestettyä sotakuntoisuutta, ettei siihen mennessä kenelläkään ollut aavistustakaan moisesta. Europassa ei ollut ainoatakaan valtiota, joka ei olisi sanonut itselleen: "Hyvä jumala! miten kävisi, jos se hyökkäisi _meidän_ kimppuumme?" Me täällä Englannissa ajattelimme vanhanaikaista armeijaamme ja vanhanaikaista ylipäällikköämme George Rangeria ja sotaministeriötämme ja sen Itämaisen sodan ajoilta periytynyttä tylsyyttä; ja me tutisimme housuissamme. Mutta emme olleet sellaisia hölmöjä, että olisimme jättäneet asian sikseen. Pian julkaisimme ensimmäisen lehden bernhardilais-kirjallisuutta: erään anonymisen kirjasen nimeltä _Dorkingin taistelu_. Se ei ollut ensimmäinen sivu englantilaista militaristi-kirjallisuutta: tarvitsee vain palata siihen purkaukseen sodan ihannoimista, joka ilmeni typerän Krimin sodan airuena, tavatakseen Marsille kohotettuja ylistyslauluja, jotka olisivat saaneet Treitschken punastumaan (ja ehkä saivatkin); mutta se oli ensimmäinen sivu, jossa esitettiin luonnollisena seikkana, että Englannin luonnollinen vihollinen oli Saksa eikä Ranska tai Venäjä. _Dorkingin taistelu_ meni suuremmoisesti kaupaksi, ja sen tekijästä vilisi mitä hurjimpia arvailuja. Ja sen loppumoraalina oli: "Aseisiin, muutoin saksalaiset piirittävät Lontoota, kuten he ovat piirittäneet Pariisia!" Siitä ajasta alkaen aina nykypäiviin asti ei Englannissa ole koskaan lakattu harjoittamasta propagandaa Saksaa vastaan tähdätyn sodan puolesta. _Dorkingin taistelun_ antamaa esimerkkiä noudattivat sanomalehdistössä ja aikakauskirjoissa julkaistut kirjoitelmat. Myöhemmin tuli jingokuume (sivumennen sanoen venäläisvastainen, mutta älkäämme puhuko siitä juuri tällä haavaa), Steadin _Totuus laivastosta_, kanaalitunnelipuuhan raukeneminen, Rudyard Kipling, Lordi Roberts, laivastoliitto, imperialistisen ulkoasiainministerin ilmestyminen vapaamieliseen ministeristöön, Wellsin _Ilmasota_ (joka sietää varsin hyvin tulla uudelleen luetuksi juuri tätä nykyä) sekä dreadnoughtit. Kaikessa tässä kiihtymyksessä oli vihollisena, näytelmän roistona, valkoisena vaarana Preussi miljoonine asevelvollisineen. Alussa, _Dorkingin taistelun_ edustamassa vaiheessa, oli sävy pääasiallisesti puolustusta tarkoittava. Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin Kaiser rupesi jäljittelemään meidän armaadapolitiikkaamme rakennuttamalla suuren laivaston, muuttui saksalais-vastainen kiihotus julkisesti hyökkääväksi; ja huuto, että joko Saksan tai meidän laivastomme oli upottava ja että Englannin ja Saksan välillä täytyi vielä jonakin päivänä syttyä sota, herkesi nopeasti olemasta militaristiemme leirissä vain pelkkää huutoa ja muuttui heille todelliseksi aksiomiksi. Ja mitä meikäläiset militaristit sanoivat, sitä toistivat junkkarimme ja sitä varten meidän junkkarivaltiomiehemme toimivat. Selonteon siitä, kuinka he juonittelivat saartaakseen Saksan ja Itävallan englantilais-ranskalais-venäläisen yhtymän keskelle, saa lukea _The Hibbert Journal'in_ lokakuun numerosta 1914, missä sen esittää sotilaallisen suorasukaisesti ja ylvään peittelemättä mies, joka kykenee näkemään asioita vain omalta kannaltaan, nimittäin Lordi Roberts. Puhuttuaan tuota tavanmukaista hölynpölyä Nietzschestä tekijä esittää siinä myöskin kuvan brittiläisistä hallintoviranomaisista "kantamassa valkoisen rodun taakkaa", nuorista miehistä, jotka "juuri lukioista suoriutuneina palavat halusta pitää yllä brittiläisen valtakunnan yleviä traditsioita jokaisessa uudessa alusmaassa, mikä joutuu huolenpitomme alaiseksi", "meidän sopivaisuudestamme esiintyä vallitsevana rotuna", "siitä suuresta tehtävästä, minkä Sallimus on meille antanut", "siitä voitonvarmuudesta, joka ei ole koskaan meitä jättänyt", meidän tehtävästämme "ottaa valvontamme alaiseksi viidesosan maan pinnasta ja huolehdittavaksemme joka viidennen maailman asujamista". Mutta ei vihjaustakaan siihen suuntaan, että maailman asujamet mahdollisesti kykenevät pitämään huolta itsestään. Eikä edes sivumennenkään johdeta mieleen, kun on kysymys tuosta valkoisen rodun taakasta, etteivät ihmiset suinkaan ole yksinomaan mustia Brittiläisen valtakunnan ulkopuolella tai edes Saksan valtakunnan sisäpuolellakaan. Vain tuota pyhää yksinkertaisuutta, joka kerskailee "Englannin ylväästä asemasta", "meidän hallintomme sympaattisuudesta, suvaitsevaisuudesta, viisaudesta ja suopeudesta" idän mailla (kuten selvästi ilmenee, huomauttanee Kaiser purevasti, Delhin kapinoitsijain tuomiossa), ja tuosta ritarillisesta tunteesta, että meidän pyhin velvollisuutemme on pelastaa maailma sellaisesta kamalasta onnettomuudesta, että sitä hallitsisivat konsanaan ketkään muut kuin nuo nuoret miehet, jotka ovat vast'ikään suoriutuneet Britannian lukioista. Muutettakoon sanat Britannia ja brittiläinen Saksaksi ja saksalaisiksi, niin Kaiser merkitsee innostuneena nimensä tämän kyhäelmän alle. Se kuvaa _hänen_ ajatuskantaansa, _hänen_ suhtautumistaan sanasta sanaan.

PATA KATTILAA SOIMAA.

Suvaitkaa nyt huomata, etten väitä tätä kiihotusta järjettömäksi. Omasta puolestani olen kannattanut aina hirvittävää aseistautumista ja pilkannut sitä käsitystä, ettei meillä, jotka vuosittain tuhlaamme satoja miljoonia tyhjäntoimittajille, olisi hyvinkin varaa korottaa armeijan ja laivaston aiheuttamat kustannukset kahden-, kolmen-, neljänkertaisiksi. Olen puolustanut sitä mielipidettä, että jokainen ihminen olisi pakotettava palvelemaan maatansa sekä sodassa että rauhassa. Tyhjäntoimittajat ja tuhlarit eivät omaksuneet innostuneina minun kantaani, sillä he käsittivät hämärästi minun tarkoittavan kustannuksia suoritettaviksi heidän taskustaan ja aikovan käyttää myönnytystä, ettei rikkauden pitäisi vapauttaa ihmistä sotapalveluksesta, kuvaamaan sitä, kuinka typerää oli sallia niiden vapauttaa hänet siviilipalveluksesta. Sen vuoksi minun täytyy uudelleen vakuuttaa samaa, jotta ei kukaan olettaisi minun tuomitsevan niitä, joiden toimia tässä kuvaan. Periaatteessa he olivat usein kauhean väärässä, mutta käytännössä varsin oikeassa. Mutta nyt heidän on pysyttävä tykkiensä ääressä, kun nuo tykit laukeavat. Heidän ei kannata tekeytyä viattomiksi radikaalisiksi rauhanystäviksi, ja tarpeetonta on heidän väittää, että militarismipropaganda, joka väitti sotaa Englannin ja Saksan välillä välttämättömäksi, on preussilaista julkeutta, josta Kaiseria on ankarasti rangaistava. Se ei ole oikein, se ei ole totta eikä gentlemannin kaltaista. Me sen aloitimme; ja jos he tulivat vastaan puolitiehen, kuten he tekivätkin, niin meidän asiamme ei ole moittia heitä siitä. Kun saksalaiset miekankalistajat joivat "koittavan päivän" maljan, niin he kohottivat maljan sille päivälle, josta meikäläiset laivastoliittolais-toitottajat ensinnä olivat sanoneet, että "sen täytyy koittaa". Älkäämme siis enää jatkako hölynpölyämme preussilaisesta sudesta ja brittiläisestä karitsasta, preussilaisesta Machiavellista ja englantilaisesta evankelistasta. Me emme voi vuosikausia karjua, että nämä pojat ovat oikein verikoiran rotua, ja sitten äkkiä tekeytyä gaselleiksi. Se ei käy päinsä. Kun Europpa ja Amerikka laativat sopimuksen, joka päättää tämän jutun (sillä se koskee Amerikkaa aivan yhtä paljon kuin meitäkin), niin ne eivät käsitä meitä salakavalan tyrannin ja hurjan sotamieslauman viattomiksi uhreiksi. Niiden on koetettava keksiä keino, miten nämä kaksi auttamattoman riidanhaluista ja parantumattoman pöyhkeilevää kansaa, jotka ovat ärisseet toisilleen neljänkymmenen vuoden ajan karvat pörrössä ja hampaat irvissä ja nyt kieriskelevät pitkin ja poikin hampaat toinen toisensa kurkkuun tarrautuneina, miten ne saataisiin kesytetyiksi toimimaan maailmanrauhan luotettavina vartijakoirina. Minua surettaa hävittää se sädekehän saartama pyhimyskuva, jonka brittiläinen jingo-sanomalehtimies parhaillaan näkee kuvastimeen katsoessaan; mutta se on tehtävä, jos mielimme käyttäytyä järkevästi lähestyvänä tilinteon päivänä.

Ja nyt takaisin Friedrich von Bernhardiin.

KENRAALI VON BERNHARDI.

Monen muun sotilas-kirjailijain lailla on myöskin Friedrich erittäin sopiva lukea; ja hän pitää yllä Bismarcktraditsion hyvää ja pelottavaa puolta: toisin sanoen, hän ei ole mikään humbuugintekijä. Hän katsoo tosiasioita suoraan silmiin, hän ei petä itseään eikä lukijoitaan; ja jos hänen olisi tarjottava valeita -- minkä hän epäilemättä tekisi yhtä paksusti kuin yksikään brittiläinen, ranskalainen tai venäläinen upseeri, jos hänen isänmaansa turvallisuus olisi vaarassa -- niin hän tietäisi valehtelevansa. Tämä viimeksi mainittu seikka todistaa meidän mielestämme perin huonoa makua, ellei suoraan sanoen turmeltuneisuuttakin.

Tosin hän tunnustaa Fredrik Suuren oivalliseksi esimerkiksi sodan ja maailmanpolitiikan alalla. Mutta sulimmat kiitoksensa hän varaa tässä asiassa Englannille. Juuri meidän ulkomaanpolitiikastamme hän sanoo oppineensa sen, mitä meikäläiset sanomalehtimiehet tuomitsevat "öykkärin, materialistin, karkeita ihanteita palvovan ihmisen opiksi, opiksi joka saarnaa pirullista pahuutta." Hän omaksuu vilpittömästi tuon opin meiltä (ikäänkuin meikäläiset rehelliset sekapää-raukat olisivat koskaan kehittäneet mitään niin älyllistä kuin oikea oppisuunta on) eikä nuhtele meitä muusta kuin siitä, että olemme sallineet Yhdysvaltain lujittaa yhtenäisyyttään ja käydä meille vaarallisiksi, vaikka olisimme voineet jakaa ne kannattamalla etelävaltioita sisällis-sodassa. Hän osoittaa mitä selvimmällä tavalla, että ellei Saksa murskaa Englantia, niin Englanti murskaa Saksan hyökkäämällä kimppuun sellaisella hetkellä, jolloin se on epäedullisessa asemassa. Lyhyesti sanoen: hän ennustaa, että me, hänen suuret opettajansa reaalipolitiikassa, menettelemme juuri siten, kuin junkkarimme nyt ovat pakottaneet meidät tekemään. Kyllä asia on sellainen, että juuri me olemme toteuttaneet Bernhardin ohjelman ja Saksa on lyönyt sen laimin. Hän neuvoi Saksaa tekemään liiton Italian, Itävallan, Turkin ja Amerikan kanssa, ennenkuin se ryhtyisi kukistamaan ensin Ranskaa, sitten Englantia. Mutta kukaan ei ole profeetta omassa maassaan; ja Saksa on antanut pusertaa itsensä Ranskan ja Venäjän väliin liittolaisenaan vain Itävalta ja suonut siten otollisen tilaisuuden englantilaisille junkkareille. Nämä ovat tarttuneet siihen täsmällisyydellä, jonka pitäisi miellyttää von Bernhardia, vaikkapa tämä tunnustus tapahtuukin hänen isänmaansa kustannuksella. Kaiser ei tahtonut myöntää, että he olivat terävämpiä junkkareita kuin hänen omansa. Se oli hänelle ikävä, vieläpä raivostuttavakin yllätys. Hän teki kaiken, mitä keisari saattoi tehdä sietämättömään häpeään alistumatta, saadakseen heidät pidättämään verikoiransa loitolla ja antamaan hänen selviytyä kahdesta pelottavasta vihollisestaan. Mutta he nauroivat Fredrik Suuren naurua ja syöksivät kaikki meidän voimamme häntä vastaan, kuten hän olisi Bernhardin periaatteiden mukaan saattanut tehdä meille, jos olisi tavannut meidät yhtä epäedullisessa asemassa, Virallisesti tämä sota on junkkarin taistelua junkkaria vastaan, militaristin taistelua militaristia vastaan; ja meidän on siitä suoriuduttava, ei tekopyhinä teeskentelijöitä vastustaen, vaan kynsin ja hampain kamppaillen.

MILITARISTISTA LYHYTNÄKÖISYYTTÄ.