Part 9

"Te ette tule meidän mukanamme Amerikaan", virkkoi hän ja kuivasi silmiään. "Teidän tulee matkustaa takaisin Japaniin tavaroinenne päivinenne, ja minä saatan itse teidät sinne ja pidän huolen siitä, että te kunnollisesti tulette perille."

"Mutta --" lausui Yuki epäilevästi.

"Ei mitään epäilyksiä. Mieheni aikoo matkustaa viikon päästä, mutta -- minäpä en matkustakaan. Nyt otan minä määräämisvallan! Sen saatte nähdä!"

XVIII

Kun kirsikkapuut kukkivat.

Kesäksi pukeutuu Japanin maa loistaviin taivaankaaren väreihin. Niityillä ja laaksoissa hohtavat natanit ja azaleat punaisin ja valkoisin vivahduksin. Syksyn tullen saavat lehdet ja kasvit kaikki maan ja taivaan värivaihtelut, mutta talvisin, sanotaan, lepäävät jumalat väsyneinä kaiken tuon loisteliaisuuden aikaansaamisesta. Kun sitten taas tulee kevät, heräävät he unestaan ja uusiintunein, nuorin voimin luovat kukkuloille ja laaksoille, metsille ja vainioille entistä upeamman asun. Ja silloin kun kirsikkapuut kukkivat, hakevat linnut itselleen kukin lemmittynsä, purot kohisevat ja koko luonto on kukkeimmillaan.

Oli se päivä, jolloin Jack ja Yuki kaksi vuotta sitten menivät naimisiin. Jack oli jälleen Tokiossa. Hän saapui sinne keskuspoliisiviranomaisten lähettämän sähkösanoman johdosta juuri kun hän oli aikeissa matkustaa Amerikaan, jonne poliisit varmuudella sanoivat Yukin lähteneen. Hän asui kaupungin hienoimmassa amerikalaisessa hotellissa. Äkkiä hän sai vastustamattoman halun vielä ennen lähtöään käydä Yukin ja hänen entisessä, yhteisessä kodissa, joka oli muutaman penikulman matkan päässä kaupungista. Siellähän olivat hänen kaikkein rakkaimmat muistonsa.

Nyt aikoessaan jättää Japanin ainaiseksi, valtasi hänet hirveä pelko, että Yuki mahdollisesti vielä olisikin kotimaassaan, vaikka Jack olikin saanut täysin uskottavat tiedot, että hänen vaimonsa oli matkustanut erään teatteriseurueen mukana Amerikaan -- ja vielä päälle päätteeksi juuri sen miehen kanssa, jonka hän kerran itse oli nähnyt houkuttelevan Yukia.

Päivää ennen kuin matkan piti tapahtua tunsi hän itsensä levottomaksi ja tuskalliseksi. Ilman mitään varmaa päämaalia hän harhaili sinne tänne Tokiossa, otti viimein jiurikishan ja käski viedä hänet siihen pieneen taloon, joka vähän aikaa oli ollut hänen kotinsa.

Kuin unessa hän näki nuo laajat riisikentät, nuo tutut siniset vuoret, laaksot ja kylät. Väliin katseli Jack vetäjän auringon kovettamia kantapäitä, ja silloin hän muisti Yukin kerran sanoneen:

"Vetäjien jalanpohjat kovettuvat alituisesta juoksemisesta, jolla tavoin jumalat suojelevat niitä kivuntunteelta."

Kaikki ympärillä olevat maisemat olivat Jackille yhtä tutunomaiset kuin äidin kasvot, ja se aiheutti hänet hetkeksi unohtamaan kaiken tuskan. Hänet valtasi omituinen levon ja rauhan tunne, niinkuin matkamiehen, joka pitkän aikaa maailmaa kierreltyään vihdoinkin näkee kotinsa. Kulettaja pysähtyi äkkiä, kumarsi syvään ja odotti maksua.

Vai odottaisiko hän siksi, kunnes hänen ylhäisyytensä suvaitsisi palata takaisin kaupunkiin?

"Varrotkaa hetkinen", vastasi Jack, mennen sen jälkeen portista sisään puutarhaan sekä käyden siitä kivitettyä tietä pitkin ylöspäin -- tietä, jonka molemmin puolin kasvoi kirsikkapuita, joiden kummankinpuoleiset latvat yhtyivät, siten muodostaen rehevän holvin aina asuinhuoneelle saakka. Aukaistuaan shojin ja astuttuaan sisään hän pysähtyi silmänräpäykseksi; hänen sydämensä löi niin ankarasti, että hän oli kuulevinaan sen lyönnit. Ulkona oli auringonpaiste niin häikäissyt hänen silmiään, ettei hän hämärässä huoneessa ensin erottanut mitään. Mutta vähitellen hänen silmänsä tottuivat uuteen valaistukseen ja hän näki selvästi kaikki esineet. Vieno puistatus kävi läpi hänen ruumiinsa, ja hän tunsi tavattoman onnellisuuden tunteen.

Hän uskalsi tuskin hengittää, -- niin valtavan vaikutuksen teki häneen heidän vanhan kotinsa näkeminen. Hän ei tohtinut liikahtaakaan, peläten siten särkevänsä ihanan lumoustilansa. Hän oli kuin ohuen, hienon auteren keskellä, joka pienestäkin väräyksestä saattoi häipyä pois.

Siinä seisoessaan kuuluivat hänen korviinsa muistelojen kuiskeet -- kuiskeet kaikesta menneestä -- ja vanhoista, salaperäisistä saduista, joita Yuki oli kertoillut hänelle. Hän muisti niin hyvin tarinan henkiolennosta, jonka läheisyys monasti tunnettiin, vaan jota ei koskaan nähty! Ehkä mahdollisesti sellainen kumma henki todellakin oli olemassa! Sillä kaikki huonekalut, matot, maljakot, vanha riippumatto ja suuri tupakkaruukku, kaikki saivat äkkiä merkillisen persoonallisen leiman - leiman sellaisen, joka oli vain yhdellä ainoalla olennolla maan päällä -- sillä, jota hän rakasti.

Hän hiipi varpaillaan toiselle puolen huonetta, koskettaakseen vaimonsa pieneen rumpuun ja palikkaan, jotka olivat jääneet sinne. Mutta ne olivat särjetyt. Silloin muisti hän äkkiä, että hän itse oli rikkonut ne eräänä päivänä, jolloin rummun pärinä mielestään oli häirinnyt häntä. Samisenista ja kotonista hän oli pitänyt, vaan rummun ääntä hän ei kärsinyt. Sitä oli Yuki aina rämpyttänyt silloin, kun hän tahtoi pikkuisen kiusata miestään. Nähdessään nuo särkyneet esineet tunsi Jack tuskaa ja katumusta. Ja hän kätki poikkinaisen rumpupalikan nenäliinaansa.

"Tämä paikka on lumottu!" sanoi hän itsekseen, eikä hän oikein tuntenut omaa ääntään, jonka kaiku tyhjässä huoneessa toisti.

"Minä luulen tulevani hulluksi", sanoi hän kerran toisensa perästä, ja kaiku vastasi: "Hulluksi, hulluksi, hulluksi!"

Sitten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja istui hiljaisessa huoneessa vaiti ja liikkumatta.

* * * * *

Kaukaa kuuluivat hänen korviinsa temppelin kellojen surulliset kumahdukset. Niiden yksitoikkoinen ääni kiusasi häntä sanomattomasti. Mitä muistoja ne herättivätkään hänen mielessään! Nyt soittivat ne hänelle murheesta ja pettyneistä toiveista. Niiden kaiussa ei ollut yhtään lohduttavaa, yhtään parantavaa sävyä. Eivätkö ne koskaan vaikene? Noin ne eivät olleet soineet milloinkaan ennen. Nyt täyttivät niiden yhtämittaiset kumahtelut koko seudun. Miksi niitä soitettiin niin lakkaamatta? Ja kuule, -- hänen vanhan kotinsa näkymättömät henget yhtyivät kellojen soittoon ja alkoivat laulaa niiden mukana hiljaista, surumielistä, liikuttavaa säveltä.

Koko talo kaikui säveliä, samalla tuttuja ja selittämättömiä. Hän syöksyi ylös ja värisi kuin viluissaan. Vähitellen hän alkoi kuulla sanojakin, jotka olivat henkien kieltä, sanoja, joita hän oli oppinut rakastamaan ja joita nyt lauloi ihmisääni. Hiljaa ja horjuvin askelin hän hapuili ylös rappusia heidän toisessa kerroksessa olevaan huoneeseensa. Hän pysähtyi ovelle -- hän ei voinut astua sisään.

Sillä siellä oli toinenkin olento. Hän tiesi sen, hän näki sen, vaikkei hän mitään käsittänyt. Hänhän näki edessään _hänet_ -- sellaisena kuin hän ennen oli ollut elävänä -- hänen pienen päänsä, nuo suuret, siniset silmät, joista loisti kostea kirkkaus, hänen pienen pienoiset kätensä ja hänen pienen suunsa suruisine hymyineen, mikä heidän yhdessäolonsa viimeisinä aikoina oli synnyttänyt hänessä niin paljon tuskaa. Yuki oli kuvastimen edessä ja kiinnitti kirsikankukkia hiuksiinsa. Hän kääntyi ja huomasi ovella seisovan miehen.

Hän ei ollut sellainen nainen, jolla oli tapana kirkaista tai pyörtyä, -- mutta hänen kasvonsa tulivat nyt kuolon kalpeiksi ja hän seisoi siinä kuten kivettyneenä. Vähitellen kohotti hän katseensa ja jäi tuijottamaan tulijaa silmiin.

Hetken aikaa he tarkastelivat toisiaan silmää räpäyttämättä ja molemmista tuntui, ikäänkuin heidän sydämensä tykintä olisi kokonaan tauonnut. Mutta äkkiä teki mies kiihkoisan liikkeen, aikoen lähestyä häntä ja samassa putosivat kukat Yukin kädestä. Siinä silmänräpäyksessä oli Jack sulkenut hänet syliinsä, ja kun hän vähän ajan perästä päästi hänet, tapahtui se vain siksi, että hän sai juoda hänen silmiensä sineä, ja sitten hän taas puristi hänet entistä lujemmin rintaansa vasten, ikäänkuin peläten hänen katoavan. Jack saattoi vain kuiskata hänen nimeään:

"Yuki! Yuki! Minun vaimoni, vaimoni!"

Kumpikaan heistä ei selitellyt mitään. Heillä olisi siihen kyllä aikaa vastaisuudessa. Nyt nauttivat he vain siitä onnesta, että olivat löytäneet toinen toisensa.

Joku saapui sisään kiireisin ja kuuluvin askelin. Se oli tuo amerikalainen nainen. Hän katsoi heitä suurin ja kummeksuvin silmin.

"No, tämäpä nyt vasta -- --!" virkkoi hän ihmetellen ja kääntyi samassa pois ääneensä itkien.

"Sellaista rakkautta! Ja niin kaunis ja uhkea mies! Niin, nyt minä olen kadottanut pikku tyttöni ainiaaksi. Ne miehet, ne miehet! Ne sitten aikaansaavat tässä maailmassa jos jotakin!"

Hän riensi Jackin jiurikishalle ja käski heti viedä itsensä Tokioon.

* * * * *

Sillä aikaa olivat rakastavaiset lähteneet alas puutarhaan ja istuutuneet ruohopenkerelle. Jack piti Yukin molempia käsiä omissaan eikä voinut irroittaa katsettaan hänen ihanista kasvoistaan. Hänen silmänsä ja huulensa hurmasivat häntä.

Punaisten kirsikkakukkien terälehtiä putoili tuhansittain heidän ympärilleen, ja linnut lauloivat heidän päänsä päällä. Merenlahdelta tuleva lempeä tuulenhenki leikki Yukin kiharoilla ja vallattomin niistä huiskahti hänen kädelleen. Jack kumartui ja suuteli sitä. Yuki hymyili ja oli onnellinen tuntiessaan hänen huultensa kosketuksen.

"Minä rakastan sinua koko sielustani!" huudahti Jack niin hellästi ja hartaasti, että koko luontoa näytti lämmittävän hänen lempensä hehku. "Naura nyt minulle vähän."

"Voi, milord", sammalsi Yuki, "minä ei enää koskaan naura teille. Minä voi nauraa siitä onnesta, että saan jälleen olla teidän."

Vetäen hänet syliinsä ja ilon kyynelten silmistään helmeillessä virkkoi Jack:

"Nyt sinun täytyy tulla minun mukanani minun kotiini."

"Minä tahtoo seurata teitä maailman loppuun saakka ja vielä kauemma!"

"Mutta me palaamme takaisin tänne. Me kudomme jälleen yhteen elämämme katkenneet langat."

"Ne ei koskaan katkea enää!" huudahti Yuki.

"Ennenkuin kuolema meidät erottaa", lisäsi Jack.

"Ei, ei, me uskomme kuten minun kansani uskoo, että me olemme yhdistetyt -- ikuisesti."

"Niin, ikuisesti", toisti Jack, ja temppelin kellojen kumahdellessa vastasi kaiku:

"Ikuisesti, ikuisesti!"

End of Project Gutenberg's Japanilainen satakieli, by Winnifred Eaton