Part 8

Tämä tahtoikin ehdottomasti lähteä hänen mukaansa, vaan ei kuitenkaan voinutkaan täyttää aikomustaan. Hänen terveytensä, joka aina oli ollut vankka, oli nyt kuitenkin murtunut, ja Jack saattoi hänet hänen vanhempainsa luokse. Ennen lähtöään kustansi hän heille kaikki sellaiset tarpeet ja mukavuudet, mitkä mahdollisesti saattoivat olla heille tarpeen hänen poissaolonsa aikana.

* * * * *

Tuo vanha, harmaa palatsi, joka talvisen maiseman keskellä näytti niin pelottavalta, oli nyt aivan autio ja tyhjä. Naapurit silmäilivät sitä epäilevin katsein, ikäänkuin se olisi ollut joku peikkojen asunto. Heillä oli hämärät aavistukset siitä murhenäytelmästä, mikä oli näytelty sen lukittujen porttien takana.

Jack jätti palatsin viimeisenä. Omatsu oli pyytänyt häntä pitämään huolta, että talo tuli huolellisesti lukituksi ja että hän maksaisi palvelijoille palkat. Kun kaikki tämä oli suoritettu ja hän lähti talosta hämmästyi hän suuresti, huomatessaan portin ulkopuolelle kokoontuneen väkijoukon, joka uteliaana seurasi jokaista hänen liikettään ja juoruili melkein äänekkäästi. Hänen kulkiessaan ohi he kuitenkin kunnioittavasti vaikenivat. Tuo komeavartaloinen ulkomaalainen, joka oli ottanut puolisonsa heidän keskuudestaan, oli nyt yksinomaan heidän huomionsa esineenä, ja pyörein, ihmettelevin silmin tarkastelivat he häntä niin läheltä kuin mahdollista ja seurasivat häntä aina asemalle saakka. Pari kertaa oli hän aikeissa kääntyä ja pyytää heitä poistumaan, vaan hän pidätti itsensä, hyvin ymmärtäen, miten kummalliselta hän mahtoi heidän silmissään näyttää.

Asemalla kumarsi hän heille vakavana, ja hänen kumarrukseensa vastattiin kohteliaasti ja kunnioittavasti. Näin harvinaisella ja merkillisellä tavalla jätti tuo vaaleatukkainen barbaari kaupungin.

Vielä vuosi sitten hän oli ollut iloinen ja suruton nuorukainen. Nyt hän oli vakava mies, jonka sielua ahdisti raskas painostus, ja jolla oli pyhä tehtävä edessään. Ja sitäpaitsi asui hänen sydämessään tavaton tyhjyys -- tyhjyys, jonka hän tahtoi täyttää. Hän ei enää koskaan tulisi entiselleen, ei milloinkaan elämän puu hänelle kukkisi enää, ellei hän löytäisi sydämensä kadotettua haltiatarta - löytäisi auringonjumalatartaan.

XVI

Lemmen pyhiinvaeltaja.

Jack Bigelow matkusti Yokohamaan, mistä Tokion salapoliisit arvelivat hänen löytävän johtolangan kadonneen olinpaikalle. Tanssivien geishojen joukossa oli siellä äskettäin esiintynyt uusi ja hyvin kaunis tyttö, ja kun ei ollenkaan tunnettu hänen entisyyttään, eikä sitä, mistä hän oli tullut, luultiin häntä Yukiksi. Jackin sinne saavuttua oli tyttö kadonnut.

Jack oleskeli kokonaisen kuukauden Yokohamassa, kävi kaikissa sen teehuoneissa ja puistoissa, ja palkkaamiensa miesten avulla tarkasteli kaikki mahdolliset paikat, missä esiintyi tyttöjä. Mutta kukaan niistä, jotka tuotiin hänen nähtäväkseen, ei ollut Yuki, ja tarkastellessaan noita kaikenlaisia geishoja, jotka olivat aivan toisenlaisia kuin hänen vaimonsa, ja joita hän nyt oikein inhosi, alkoi hän entistä rajummin kaivata lemmittyään.

Tokion poliisiviranomaisilta saapunut sähkösanoma sai hänet palaamaan takaisin. Siellä hän sai tietää, että poliisit nyt arvelivat Yukin oleskelevan Nagosakissa, joka on merikaupunki Kinshun länsirannikolla. Siinä kaupungissa oli Yukin isä Japaniin saavuttuaan kaikkein ensin asunut. Hän oli suuren silkkiliikkeen omistajan poika, joka oli matkustanut Japaniin perin pohjin perehtyäkseen siihen alaan, jolle hänen tuli antautua. Stephen Burton mielistyi suuresti tuohon vieraaseen maahan; hän meni naimisiin japanittaren kanssa ja omisti pian itselleen kaikki maan tavat, jääden lopulta koko iäkseen sen kansalaiseksi. Hän ei sitten enää palannut elävänä kotiinsa, mutta vieraat punapartaiset miehet olivat melkein väkivaltaisesti ottaneet hänen ruumiinsa mukaansa meren toiselle puolen.

Hänen isänsä, vanha sir Stephen Burton, ei koskaan hyväksynyt poikansa avioliittoa, ja senvuoksi eivät Taro ja Yuki milloinkaan tulleet tuntemaan ketään isänpuoleisista sukulaisistaan. Isä kuoli heidän ollessaan vielä aivan pieniä.

Ehkä oli Yuki jonkinlaisen epämääräisen tunteen ajamana lähtenyt sinne. Sitäpaitsi oli siellä paljon teehuoneita, joissa hän voisi esiintyä. Poliisi luuli varmaan, ettei se tällä kertaa ollut erehtynyt.

Matkustettuaan väliin hitaasti kulkevissa, epämukavissa junissa, joissa ei ollut makuuvaunuja eikä muitakaan sellaisia mukavuuksia, joita Amerikassa on kaikilla rautateillä -- väliin kurummoilla [kurumma = pienet vaunut], joiden vetäjien askelet tupruttivat pölyä hänen kasvoilleen, niin että maisemat hänen ympärillään olivat kuin tiheän harson peitossa -- ja väliin taas kiireesti ja väsymättömästi kulkien jalan, saapui hän viimeinkin nääntyneenä ja sairaana Nagasakiin. Siellä hänet heti piirittivät nakodat, jotka innokkaasti tarjosivat hänelle aviollista onnea. Hän ei tahtonut mokomia nähdäkään. Ne uudistivat hänessä liian surullisia muistoja.

Teehuoneen, jonne hänet osoitettiin, omisti ja sitä hoiti eräs vanhahko geisha, joka aikoinaan oli ollut kuulu kauneudestaan ja rakastettavaisuudestaan. Hän oli Jackia kohtaan tavattoman kohtelias ja ystävällinen. Hän otti hänet vastaan suurenmoisen kunnioittavasti ja esitti hänelle liverrellen ja mesikielin kaikki "pienen, vaatimattoman teehuoneensa" tarjoamat edut ja mukavuudet.

Jackilla ei kuitenkaan ollut halua ryhtyä hänen kanssaan vaihtamaan kohteliaisuuksia, vaan hän kysyi lyhyesti, oliko hänen palveluksessaan joku nuori ja kaunis tyttö, joka lauloi ja tanssi.

Madame Pine-leaf -- se oli teehuoneen omistajattaren nimi -- osoitti tämän kysymyksen johdosta perin koomillista hämmästystä. Hänenhän teehuoneessaan olivat kaikkein kauneimmat geishat, jotka tanssivat ja lauloivat kuin itse keijukaiset. Hän tyytyi kuitenkin vain nöyrästi vastaamaan:

"Täällä esiintyvät nuoret tytöt ovat kaikki kauniita ja he sekä laulavat että tanssivat kerrassaan mainiosti. Muuten -- täytyyhän jokaisen geishan omata ne taidot."

"Niinpä tietenkin, vaan tarkottamani tyttö eroaa kokonaan muista. Hän ei ole laisinkaan toisten kaltainen. Hänen silmänsä ovat siniset. Hän on -- hän on -- puoljapanilainen."

"Vai niin, vai ei hän ole täysverinen geisha." Madame Pine-leafin suupielet vetäytyivät kokoon halveksumisesta. Hän oli kuitenkin kyllin kokenut voidakseen teeskennellä. Hän pyysi nuorta ulkomaalaista itse tarkastelemaan tyttöjä.

Jack odotti kärsimättömänä, ja häntä hermostutti jo pelkkä ajatuskin, että Yuki olisi häntä lähellä. Mutta vaikka hän melkein tungettelevasti tarkasteli jokaisen geishan kasvoja, ei hän löytänyt Yukia heidän joukostaan.

Maksaessaan emännälle -- joka oli huomannut vieraan suuren anteliaisuuden, eikä senvuoksi ollut hetkeksikään poistunut hänen luotaan -- todisti Jackin kasvojen ilme tavatonta pettymystä.

Nainen oli kovin tyytyväinen saamaansa korkeaan maksuun ja hän tuli myötätuntonsa ja kiitollisuutensa ohessa pakostakin hieman valhetelleeksi.

Kun hän nimittäin oikein lähemmin ajatteli, muisti hän, että muuan tyttö, jolla täydellisesti olivat Jackin ilmoittamat tuntomerkit, oli joku aika sitten ollut vähän aikaa hänen palveluksessaan, vaan ehtinyt jo matkustaa Osakaan.

Madame Pine-leafin kasvojen ilme oli sangen uskottava ja hänen sanansa olivat täysin vakuuttavat.

Kiitollisena puristi Jack hänen käsiään.

Osaka? Miten pitkä oli matka sinne? Arveliko madame Pine-leaf hänen joutuvan sinne ennenkuin Yuki ehtisi sieltä lähteä? Entä mikä oli hänen osotteensa?

Madame Pine-leaf arveli hänen varmasti ehtivän. Hän repäisi pienestä muistikirjastaan lehden, jolle hän merkitsi jonkun osotteen. Sen jälkeen hän syvään kumartaen lausui toivomuksenaan, että jumalat johtaisivat ulkomaalaisen oikeille jäljille.

* * * * *

Hän saapui Osakaan illalla, jolloin kaupungin monet merkilliset kanavat ja kapeat joet pinnallaan kuvastivat sen tuhantisen valot, jotka veden tummassa kalvossa säteilivät ja kimelsivät. Hotelli oli pitkän matkan päässä asemalta, mutta kadut olivat tyhjät, joten hänen vaununsa pääsivät nopeasti perille. Iltahämyssä tarjosi kaupunki harvinaisen näyn; se oli todellakin Yukin luonteelle sopiva seutu. Mutta päivänvalossa näytti se kuitenkin oikean leimansa. Se oli sittenkin meluava kauppakaupunki, missä jokainen kiiruhti edes ja takaisin, ikäänkuin kaikilla olisi ollut jotain tavattoman tärkeätä toimitettavaa.

Jack viipyi Osakassa vain muutaman päivän. Hän ei löytänyt sieltä Yukia. Siellä muuan teehuoneen omistaja ilmoitti hänelle hyvin nöyrästi, että sellainen tyttö todellakin oli vähän aikaa ollut hänen palveluksessaan, vaan että hän jo oli ehtinyt matkustaa pois. Minne sitten? Kiotoon.

Kiotoon, Japanin kauneimpaan kaupunkiin saavuttuaan kuletettiin häntä teehuoneesta toiseen. Jokaisessa niistä kerrottiin sellaisen tytön siellä muutaman kerran esiintyneen, vaan jo ehtineen muuttaa muualle. Hän oli ollut vain vieraileva geisha, joka matkusteli paikasta toiseen.

Lopuksi joutui Jack takaisin Tokioon, kaupunkiin, mistä hän oli surullisen lemmen pyhiinvaelluksensa alkanut. Siellä kerrottiin Yukin esiintyvän ensimäisenä geishana Sauzanymon puutarhassa; ja Jack kiiruhti suoraa päätä sinne. Teehuoneen omistaja vastaanotti hänet tavattoman kohteliaasti, kuunteli nöyrästi hänen kertomustaan ja vakuutti, ettei hänen tarvinnut olla ollenkaan levoton. Se tyttö, jota vieras haki, oli vielä hänen palveluksessaan. Oikeudesta saada nähdä hänet vaati isäntä pienen korvauksen -- vaan jos ulkomaalainen veisi geishan mukanaan, täytyisi hänen suorittaa suurempi maksu.

Jack työnsi hänelle sellaisen summan rahaa, että hänen silmänsä säteilivät ihastuksesta ja tyytyväisyydestä. Sen jälkeen kuletettiin Jack parhaimpien geishojen yksityishuoneeseen.

Matolla istui muuan tyttö, joka kumartaen ojensi käsivartensa häntä kohden. Jack tarkasteli häntä hengitystään pidättäen. Hän ei nähnyt hänen kasvojaan, vaan kun hänen kärsivällisyytensä ei kestänyt pitempää odotusta, tarttui hän kiihkoissaan tyttöön ja kohotti hänen päätään. Hän näki vieraat kasvot.

Näiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen hän ei enää etsiskellyt yhtä kiihkeästi kuin tähän saakka, joskaan hän ei silti vieläkään suonut itselleen lepoa. Sairaana ja väsyneenä hän meni vielä kerran keskuspoliisiasemalle.

Siellä sanottiin, että asian hyväksi oltiin tehty kaikki mitä voitiin. Nuo pienet japanilaiset poliisimiehet olivat sangen ystävällisiä, ja heidän päällikkönsä keksi jutun, jonka suunnittelua varmaankin olisi moni Japanin kirjailija kadehtinut.

Yukin sanottiin oleskelevan jossain Matsusheina Bayn läheisyydessä Japanin koillisosassa, lähellä Sendain kaupunkia, missä joet laskevat Tyyneen valtamereen. Se tunnettiin yleisesti onnettomasti rakastuneiden olinpaikkana, ja poliisipäällikkö oli luotettavista lähteistä saanut kuulla, että siellä oli nähty muuan tyttö, jonka ulkonäkö täydellisesti vastasi Yukin tuntomerkkejä. Vieläpä otti hän paperipalan, johon hän piirteli merkillisiä koukeroita. Ne muka olivat ne tiedot, jotka hän sillä hetkellä saattoi antaa. Maa oli suuri ja ulkomaalainen ei tietystikään niin nopeasti voinut saada käsiinsä etsimäänsä henkilöä, vaan lopulta kaikki kuitenkin päättyisi onnellisesti.

Tämä merkillinen kertomus teki Jackiin syvän vaikutuksen, varsinkin kun hän muisti, miten usein Yuki oli maininnut tuosta paikasta, ja miten heillä kerran oli ollut aikomus siellä käydäkin. Hän matkusti nyt suoraan sinne, ja uusi toivo heräsi hänessä.

Pieni poliisipäällikkö hieroi tyytyväisenä käsiään ja katseli pöydällä olevaa suurta palkkiotaan.

"Nuo ulkomaalaiset saatanat ovat sentään tavattoman yksinkertaisia!"

Täydellisesti samaa mieltä oli hänen apulaisensakin, joka virkkoi:

"He ovat valmiita uskomaan ensimäiseen parhaaseen valheeseen."

Päällikkö rypisti silmäkulmiaan. "Se on kuitenkin kaikkein mahdollisin paikka, missä kadonnut voi olla", sanoi hän terävästi.

Sensaissa asettui Jack asumaan erääseen pieneen japanilaiseen ravintolaan, mistä hän joka päivä teki retkeilyjä ihmeen ihanalle meren rannalle. Paikka oli aivan sellainen, kuin miksi Yuki oli sen hänelle kuvannut. Merestä kohosi lukemattomia, monen muotoisia luotoja, joilla kasvoi kummallisen näköisiä, majesteetillisia honkia -- ja siellä hän myös näki tuon puhutun "Hadakajiman" eli "Alastoman saaren". Hän muisteli kaikkia niitä kauniita satuja ja lauluja -- salaperäisiä ja haaveellisia kuin itämaalaisten runoilijain tarinat yleensä -- joita Yuki oli sieltä kertonut.

Entä miten ihanat olivatkaan lahtea ympäröivät maisemat!

Rinteet, kukkulat ja korkeat vuoret olivat puhtaimmassa, valkoisessa asussaan. Puiden oksilla kimeltävät lumihiutaleet muistuttivat jalokiviä, joista toiset putosivat alas laudoille ja jäätyivät, kun taas toiset sulivat ja vetenä juoksivat merenlahden avaraan syliin.

Jackissa kyti heikko ja epämääräinen aavistus, että Yuki todellakin oli paennut tänne rauhalliselle syrjäseudulle, joka oli kaukana sieltä, missä hän oli saanut niin paljon kärsiä ja surra. Jack oli aivan varma siitä, että Yuki häntä rakasti, ja se tietoisuus olikin hänelle suuri lohdutus noina surun ja koettelemuksen aikoina.

Matsushiman kaunis luonto ei häntä kuitenkaan kauan viehättänyt, sillä -- hän oli yksin! Hiljainen maisema ja jättiläismäiset hongat, joiden komeita kruunuja lempeä tuuli keinutteli, näyttivät ikäänkuin pilkkaavan häntä. Lahti oli lumoavan kaunis, vaan sillä oli samalla pelottava ja kummitusmainen leima. Se muistutti häntä pienoisista jaloista, jotka mahdollisesti olivat astelleet sen rantoja pitkin, ja kaikenlaiset kiusaavat mielikuvat seurasivat häntä yötä ja päivää.

Pienessä kylässä meren rannalla asusti muuan köyhä kalastajaperhe ja Jack koetti heiltä tiedustella, olisivatko he nähneet sillä tienoolla Yukin näköistä olentoa. Hän sai kuitenkin vastaukseksi vain keksittyjä juttuja. Monta, monta kaunista tyttöä oli harhaillut Matsushiman rannoilla -- monta, monta nuorta tyttöä, jotka onnettoman lemmen vuoksi olivat kadottaneet järkensä. Nämä lapsi raukat, jotka kuolemasta etsivät sitä onnea, minkä elämä oli heiltä kieltänyt, kummittelivat sitten jälkeenpäin henkiolentoina lahden luodoilla.

He eivät epäilleetkään, ettei tuon vieraan barbaarin morsianta olisi kohdannut sama kohtalo!

Nuorekkuus ja elämänilo olivat olleet Jackin luonteen pää-ominaisuudet, joiden ohella hänessä huomasi jalomielisyyttä ja taipumusta toimia hetken mielialojen mukaan. Kukaan ei ollut luullut hänellä olevan mitään syvempiä tunteita tai että hän olisi asettanut elämälleen jonkun korkean päämäärän; mutta suuri suru voi joskus pakottaa ilmi sellaisiakin luonteenominaisuuksia, jotka siihen saakka ovat uinuneet ja olleet kätkössä suruttoman pinnan alla.

Syvä ja todellinen rakkaus kesämorsiameensa oli vallannut koko hänen sielunsa. Yuki ei hetkeksikään poistunut hänen ajatuksistaan. Tapahtuipa sen sijaan joskus, että hän kokonaan unohti kadottaneensa hänet ja luuli elävänsä yhdessä hänen kanssaan suloisten, kesäisten unelmien mailla. Yuki oli hänen sielunsa. Jackin sydän kuului hänelle siksi, kunnes se lakkaisi sykkimästä.

XVII

Yukin retket.

Jos Jack olisi seurannut Yukia silloin kun tämä lähti hänen luotaan, olisi hän tietänyt, ettei häntä ollut koko Japanissa. Jättäessään hänet ja Taron oli hänellä vain yksi ainoa päämaali: ainaiseksi päästä pois sen veljen näkyvistä, jota hän niin suuresti oli rakastanut, vaan joka oli työntänyt hänet luotaan ja solvaissut häntä, häntä, joka oli luullut auttaneensa veljeään. Hän kulki Tokiota kohti pää kumarassa ja nyyhkyttäen kuin lapsi, joka pimeässä on eksynyt. Viimein saapui hän kaupunkiin.

Hän ei tietänyt, minne hän menisi tai mitä hän rupeisi tekemään; hän vain ajatteli suruaan. Harhaillessaan pitkin katuja hiljaa itkien ja valittaen muisti hän äkkiä sen teatteri asiamiehen osoitteen, jonka hän oli tavannut teehuoneen puutarhassa. Hän oli monasti uteliaana tarkastellut hänen antamaansa korttia, ja vaikka hän olikin unohtanut nimen, muisti hän kuitenkin, missä tuon herran piti asua.

Pitkän aikaa kuljeskeltuaan hän viimein löysi etsimänsä talon. Ja tapahtuikin niin onnellisesti, että tuo amerikalainen herra sattui olemaan kotona. Hän oli -- kertoi puhelias palvelija -- juuri palannut pitkältä matkalta lännestä, ja parin päivän perästä aikoi hän lähteä kotimaahansa. Tahtoiko neiti välttämättömästi tavata häntä? Palvelija luuli, että hänen herransa jo makasi.

Yuki pyysi puhutella häntä vain silmänräpäyksen, ja palvelija katosi. Pian sen jälkeen saapui teatteriasiamies närkästynein kasvoin. Mutta nähdessään Yukin muuttui hänen muotonsa kokonaan.

"Mitä! Tehän olette se nuori tyttö, joka teehuoneen puutarhassa tanssi ja lauloi?" huudahti hän. "Käykää sisään, käykää sisään!"

Hän johti hänet kiireesti sisähuoneeseen, ja Yuki seurasi häntä mielellään.

* * * * *

Kaksi päivää sen jälkeen jätti Yuki Yokohoma Maru-nimisellä laivalla synnyinmaansa Japanin.

Kun laivan ankkuri nostettiin, sulki hän silmänsä ja hänen täytyi pitää kiinni kaidepuusta. Ympärillään kuuli hän matkustajien nauravan ja rupattelevan, ja muutamat heiluttivat lakkejaan ja nenäliinojaan rannalla seisoville ystävilleen ja tuttavilleen. Vielä kauan sen jälkeen kun ranta jo oli kadonnut näköpiiristä, seisoi hän kannella ja puristi kaidepuuta molemmin käsin suonenvedontapaisesti.

Silloin joku saapui ja kosketti häntä olalle lempeästi. Yuki säikähtyi.

"Ettehän vain, pikku raukka, liene sairas?" lausuttiin hänelle kirkkaalla ja miellyttävällä naisen äänellä.

Yuki katsoi puhujaan surullisesti. Hän tunsi teatteri-asiamiehen rouvan ja koetti koota ajatuksiaan. Hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin vilkaista vieraan naisen osanottoa ilmaiseviin kasvoihin katsein, jotka selvästi kuvastivat hänen pohjatonta tuskaansa.

"Mitä näenkään? Tehän värisette ja vapisette vallan tavattomasti! Jimmy, tulehan tänne!" Hän kutsui miestään, joka siinä samassa saapuikin, heittäen sikaarinpätkänsä kaidepuun yli mereen.

"Katsohan, hän on jo merikipeä. Parasta on noutaa heti joku noista ayah-naisista [intialaisia sairaanhoitajattaria], tai miksi sinä niitä kutsutkaan, ja laittaa tämä tyttönen pikimiten vuoteeseen."

He riisuivat hänet ja nöyrästi ja tottelevasti asettui Yuki lepäämään pieneen hyttiin, joka hänestä tuntui häkiltä tai holvilta, jonne hän oli suljettu kuolemaansa saakka.

Siinä hän makasi, seuraten kannelta kuuluvaa ääntä ja melua sekä meren aaltojen voimakasta hyökynää.

Ayah-nainen ilmoitti teatteri-asiamiehen rouvalle, joka oli entinen operettilaulajatar, että pieni japanilainen tyttö oli jo laskeutunut levolle ja nukkunut, mutta kun tuo vilkas ja lämminsydäminen nainen vilkasi hyttiin, huomasi hän ihmeekseen Yukin makaavan avoimin silmin ja tuijottavan hytin kattoon.

"Te olette kuin pieni, soma viuhkaan maalattu kuva", virkkoi hän Yukille. "Te olette kaunein japanilainen tyttö, minkä minä koskaan olen nähnyt. Minä luulen, että meistä tulee hyvät ystävät. Eikö niin?"

Yuki ei voinut muuta kuin hiukan nyökäyttää päätään. Hän sulki väsyneet silmänsä.

"Ettehän te ole kovasti sairas", puheli amerikatar. "Ajattelin, että voisimme hetkisen jutella toistemme kanssa. Katsokaahan, minun mieheni on koko tämän mukaamme ottamamme seurueen johtaja, mutta minulla ei ole halua puhella heistä muiden kanssa kuin teidän. Te olette vallan toisenlainen kuin ne muut. No, eikö ole oikein, kun olen sanonut teille suoraan -- mitä?"

"Minä tahtoo kiittää teitä", lausui Yuki hiljaa, "mutta minä on liian väsynyt voidakseni olla kohtelias."

"Niinpä saattekin olla yksinänne, pikku lapsukaiseni", sanoi toinen. Ja suudeltuaan Yukia hän lähti.

Hänen mentyään katosi Yukin välinpitämättömyys. Vavisten ja väristen alkoi hän kiireesti ja hermostuneesti pukeutua. Hän ei voinut aukaista hytin ovea, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista lukkoa kuin siinä oli. Hän oli syntynyt maassa, missä lukot yleensä ovat harvinaisuuksia, ja missä shoji avautuu pienimmästäkin kosketuksesta. Hänet valtasi sanomaton kauhu huomatessaan olevansa sulettuna tuohon pieneen komeroon, jonne eivät auringonsäteet päässeet muualta kuin kovin pienestä ikkunasta, jota vastaan vaahtoiset laineet pärskyivät.

Hän heittäytyi koko voimallaan ovea vasten ja kolkutti sitä pienillä, hennoilla käsillään. Hän koetti kävellä hytissä edes ja takaisin, ja hän alkoi tuntea yhä suurempaa yksinäisyyden ja turvattomuuden tunnetta. Laivan keinuminen pelotti häntä, ja ajatus siitä, että se joka hetki kuletti häntä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kotimaastaan, täytti hänen mielensä suunnattomalla kauhulla, jollaista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.

Sen surullisen ja tärisyttävän tunteen vallassa, missä hän viime päivät oli ollut, oli hän hautonut vain yhtä ainoata ajatusta: päästä pois kauas, kauas... Mutta nyt alkoi vastavaikutus, ja häntä rupesi ottamansa askel pelottamaan. Hän tunsi pohjatonta, kipeätä kaipuuta. Hän painoi käsillään polttavaa otsaansa, ikäänkuin tahtoen karkottaa sieltä tuskalliset ajatukset.

Utukuvien tavoin näkyivät nyt hänen edessään kaikki hänen tähänastisen lyhyen elämänsä tapahtumat. Hän muisteli onnellista lapsuuttaan, hänen ja veljensä välistä hellää suhdetta, hänen suruaan Taron Amerikanmatkan johdosta, sen jälkeisiä yksitoikkoisia kuukausia sekä lopuksi -- avioliittoaan. Hänen ehdittyään siihen saakka, kasvoi ja suureni hänen kaipauksensa siinä määrässä, että hänen järkensä oli mennä sekaisin. Hän ikävöi miestään -- ikävöi hänen kuiskeitaan, syleilyjään...

Vasta kolmen päivän kuluttua tuli hän terveeksi. Hoitajattarensa luvalla hän nyt sai nousta laivan kannelle, missä toiset matkustajat huvittelivat ja laskivat leikkiä keskenään.

Hermostuneesti hän oli odottanut tätä hetkeä, jolloin hän sai jättää vankikomeronsa, jona hän edelleenkin piti hyttiään. Siellä maatessaan hän oli sairaloisesti kuvitellut, että jos hänet vain päästettäisiin ylös kannelle, saa hän vielä nähdä synnyinmaansa rannat, saa nähdä Fujiyaman [Fujiyama = vuori, japanilaisten ylpeys] ylpeän, pilvien reunoja tavottelevan huipun.

Vaan mikään sellainen näky ei häntä kohdannut. Hän näki vain rajattoman, kylmän ja armottoman meren, jonka jättiläislaineet lakkapäisinä tyrskyivät korkealle.

* * * * *

Teatteri-asiamies ja hänen rouvansa pitivät hyvää huolta hänestä. Yuki kävi heidän kanssaan Kiinassa, Intiassa, Filippineillä sekä lopuksi Australiassa. Kaikilta seuduilta kokosi tuo amerikalainen herra mukaansa voimistelijoita, tanssijattaria, silmänkääntäjiä, miekkailijoita ja kaikenlaisia temppujen tekijöitä, joilla hän aikoi Amerikassa koota itselleen omaisuuden. Hän oli myöskin yhdistänyt hyötyyn huvin, sillä tämä matka oli samalla hänen häämatkansa.

Teatteri-asiamiehen rouva alkoi vähitellen jonkun verran arvailla Yukin sielunelämää -- sellaista aavistuskykyä on iloisemmilla ja suruttomimmillakin maailmanihmisillä -- ja se seikka sai hänet entistä enemmän lähentymään tuota pientä japanilaista kaunotarta.

Hän oli ottanut Yukin aivan erikoiseksi suojatikseen ja varjeli häntä kaikilta niiltä uteliailta ja tungettelevilta kysymyksiltä, joita hänelle tehtiin joka puolelta. Mutta kesti useita kuukausia, ennenkuin hän sai kuulla Yukin surullisen elämäntarinan. Tämä nimittäin tapahtui vasta muutamia päiviä ennen kuin heidän piti matkustaa Amerikaan, tuohon suureen maahan, joka Yukin mielestä oli yhtä kaukana kuin taivaan tähdet.

Heidän matkansa oli kestänyt paljon kauemmin kuin teatteri-asiamies oli laskenut, mutta jota lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä levottomammaksi ja hermostuneemmaksi kävi Yuki. Yuki uskoi suojaajattarelleen, miten heikko ja sairas hän oli ollut aina siitä saakka kun he olivat lähteneet Japanista, mitenkä hänen sydäntänsä kirveli ajatellessaan viimeistä kohtausta veljensä kanssa, ja kuinka syvästi hän kaipasi sitä rakastamaansa miestä, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin "vain pikku, pikku ajaksi".

Haaveellisen amerikalaisen naisen sydän suli kokonaan Yukin itkiessä katkerasti hänen käsivarsillaan. Hänenkin silmistään alkoivat tulvia kyynelet.