Part 7

Äiti näytti aivan murtuneelta. Kaikki oli kadotettu, koska Taro kerran tiesi näin paljon. Hän vaipui poikansa jalkoihin -- ja jälleen muistui Jackin mieleen hänen vaimonsa.

Taro nosti hänet ylös -- ei epäystävällisesti -- ja koetti malttaa mieltään.

"Minä pyydän, puhu minulle totta", rukoili hän.

"Se tapahtui sinun tähtesi", vastasi äiti puoliääneen japaninkielellä. "Minä tahdoin niin, _minä_, sinun äitisi tahdoin sitä, ja sisaresi noudatti pyyntöäni. Poikani, se oli vain halpa uhri."

"Uhri! Mitä sinä tarkotat?" huusi Taro.

"Niin, meillä ei ollut rahaa kustantaa sinun opintojasi amerikalaisessa yliopistossa, ja kun sinä tahdoit palata kotiin, silloin oli meillä vielä vaikeampi pulma edessämme."

Hän jatkoi kertomustaan japaninkielellä, aina väliin keskeyttäen. Sen jälkeen kun Taro oli matkustanut Amerikaan he olivat menettäneet pienen omaisuutensa, vaan eivät tahtoneet siitä hänelle mitään ilmoittaa, peläten, ettei hän, jos hän saisi tietää, miten köyhiksi he olivat tulleet, enää jäisi opiskelemaan sinne amerikalaiseen yliopistoon. Talo oli hänen, sitä he eivät voineet myydä. Heidän muutamat riisikenttänsä olivat tuottaneet huonoja satoja; heidän tulonsa olivat pienentyneet pienentymistään. Heidän täytyi erottaa palvelijoita toinen toisensa perään, kunnes jäljellä oli vain muutamia, ja nämä kieltäytyivät ottamasta vastaan mitään palkkaa. Hekin kokosivat rahaa mistä vain saivat ja lähettivät ne hänelle. Se oli kyllä kovaa, mutta niin suuresti he kaikki häntä rakastivat.

Äitinsä tietämättä kävi Yuki joka päivä Tokiossa opettelemassa esiintymään geishana; ja lopuksi oli hän itse keksinyt lauluja ja tansseja, joilla hän pian ansaitsi paljon rahaa eräässä hienossa teehuoneessa Tokiossa.

Näin oli heillä nyt melkoisen paljon tuloja, ja jonkun aikaa saattoivat he lähettää hänelle enemmänkin rahaa kuin mitä oli määrä. Senjälkeen pyysi Taro matkarahoja. Oh, he olivat vain heikkoja naisia! Koska he olivat lähettäneet hänelle kaikki rahansa, ei heille ollut jäänyt yhtään mitään, ja silloin -- silloin rupesivat nakodat ahdistelemaan Yukia ja tekivät hänelle houkuttelevia tarjouksia. Tyttö ei kuitenkaan ottanut niitä huomioonsa, sillä hän ei ollut vielä edes naima-iässä -- hän oli vasta kuudentoista vuotias. Vasta sitten kun heidän pulansa oli aivan huutava, alkoi hän kuunnella äidin ja nakodain ehdotuksia. He vakuuttivat hänelle, miten edullista olisi, jos hän menisi naimisiin, ja kun veli toisensa perään yhä vaativammin pyysi matkarahoja, antoi Yuki viimein suostumuksensa.

Kun tyttö oli tehnyt päätöksensä koettivat äiti ja nakodat yhdessä etsiä hänelle sopivaa miestä. He onnistuivatkin tavattoman hyvin, sillä Yuki pääsi naimisiin erään ulkomaalaisen kanssa, joka oli harvinaisen rikas ja luonteeltaan sangen ystävällinen, vaan joka kuitenkin luultavasti pian jättäisi hänet, mikä seikka muuten Omatsun mielestä oli varsin toivottava.

Siinä kaikki, mitä äidillä oli kerrottavaa. Hän rukoili nöyrästi kunnianarvoisalta pojaltaan anteeksiantoa.

Taro oli kuunnellut hänen kertomustaan henkeään pidättäen. Hänen kalpeat kasvonsa olivat kamalasta tuskasta vääntyneet, hänen kätensä kouristuivat suonenvedontapaisesti ristiin ja koko hänen olentonsa vapisi rajusti. Hän koetti koota hämmentyneitä ajatuksiaan ja kerta toisensa perään hän puristi hehkuvaa otsaansa.

"Tämä on kauheata", virkkoi hän Jackille äänellä, joka kuulosti vieraalta ja kovasti ponnistetulta. "Minun -- minun tähteni on pikku sisareni myynyt itsensä. Sen hän on tehnyt valmistaakseen minulle mukavuutta ja hyvinvointia! Lumihiutale -- uhrautunut minun vuokseni, ja minä en ole tietänyt siitä mitään! Minulla ei ole ollut pienintäkään aavistusta niistä vaikeuksista, joita he olivat saaneet kokea. Voi -- voi, olisinhan minä voinut iloisin mielin ja nuorin voimin tehdä täällä työtä heidän hyväkseen! Miksi koko taakka joutui pienen siskoni harteille -- pienen, hennon siskoni? Mutta niin se on ollut aina. Tässä maassa ei naisella ole mitään oikeuksia."

Syvästi murheellisena kuunteli Jack hänen katkeraa ja epätoivoista mielenpurkaustaan.

"Eikö äitisi ole ilmoittanut, missä Yuki tällä hetkellä on?"

Taro oli aivan unohtanut, että he olivat juuri häntä etsimässä. Äidin kertomus oli hänet saanut unohtamaan sen. Taro oli kokonaan pysähtynyt hautomaan raskaita ajatuksiaan kaikista niistä kuukausista Yukin elämässä, mitkä tämä oli uhrannut hänen hyväkseen. Jackin kysymys herätti hänet jälleen tajuntaan ja tuhannet synkät aavistukset täyttivät hänen mielensä.

"Niin, missä on Yuki?" kysyi hän kiihkeästi.

Yuki oli viettänyt muutamia päiviä miehensä luona, mutta madame Omatsu odotti häntä kotiin millä hetkellä tahansa, ja sen jälkeen tyttö ei enää koskaan palaisi tuon ulkomaalaisen luokse.

Taron silmät leimusivat tulta. Yuki ei ollut tullut takaisin. Hänen olisi jo pitänyt olla siellä! Oh -- hän tiesi vallan hyvin, mitä oli tapahtunut. Hänen siskonsa oli varmaan tehnyt itsemurhan. Tällaisessa tapauksessa oli japanilaisella tytöllä aina tapana ottaa itsensä hengiltä. Yukilla virtasi sankariverta suonissaan. Hän ei epäröisi hetkeäkään.

Hän kääntyi äkkiä ystävänsä puoleen. Kaiken sen raivoisan tuskan, minkä sisaren uhrautuminen ja katoaminen oli synnyttänyt hänessä, tahtoi hän nyt purkaa Jackille. Taro horjahti, ja ennenkuin Jack ehti rientää avuksi, kaatui hän pitkälleen lattialle, loukaten otsansa suureen nojatuoliin, joka aikoinaan oli ollut hänen isänsä. Jackin kohottaessa tunnottomaksi tulleen miehen päätä, näki hän, kuinka veri virtasi suuresta haavasta hänen vasemman silmänsä yläpuolella.

Koko talon valtasi kiire ja levottomuus. Kaikkialta kuului pelästyneitä kuiskauksia ja nyyhkytyksiä -- ja kaiken yli äidin epätoivoinen valitus.

XIV

Taistelu yön hiljaisuudessa.

Päivät ja yöt hoidettiin sairasta nuorukaista mitä huolellisimmin ja aina istuttiin hänen vuoteensa ääressä. Hän heittelehti edestakaisin väliin hiljaa ja katkonaisesti valittaen, ja ainoa sana, mitä kaikesta siitä voitiin erottaa, oli hänen sisarensa nimi.

Hiljaa ja hellästi hiveli äiti hänen kuumeista otsaansa ja hänen vapisevia käsiään, joiden punoittavaa hehkua hän koetti kylmin sivellyksin lievittää. Äidin kasvot olivat kalpeat ja kärsivät, syvät, tummat juovat ilmestyivät hänen silmiensä alle ja mustassa tukassaan hohti jo jokunen hopeasäie; mutta koskaan ei hän -- ensimäisen yön tuskan ja surun jälkeen -- antanut enää murheelleen näkyväistä valtaa, sillä hän tiesi, että jos hän sen tekisi, ei hän voisi hoitaa rakastamaansa poikaa. Hän kielsi itseltään kaiken levon unen ja istui yötä päivää vuoteen vieressä. Heidän palvelijattarensa pyysi häntä joskus menemään levolle, mutta hän vain pudisti päätään ja istui poikansa vieressä valppain, kyynelettömin silmin. Hänkö lepäämään? Kun Taro heittelehti edestakaisin kuumehoureissa! Ei! Vasta sitten hänkin hieman levähtäisi, kun jumalat suovat hänen pojalleen rauhaa ja helpotusta.

Liikuttavasti hän hymyili silloinkin, kun nuori amerikalainen vaativin sanoin koetti houkutella häntä hetkeksi nukkumaan.

"Antakaa minun valvoa teidän sijastanne", pyysi Jack. "Hänhän on rakas minullekin."

Mutta äiti ei vastannut sanaakaan, istui vaan liikkumattomana sairasvuoteen ääressä.

Jack Bigelow palasi takaisin Tokioon ja alkoi innokkaasti etsiä kadonnutta vaimoaan. Kaupungin koko poliisivoima pantiin liikkeelle ja rahoja ei säästetty. Sitä nakodaa, joka oli välittänyt avioliiton, kuulusteltiin ankarasti, mutta hän ei voinut antaa mitään tietoja. Myöskin teehuoneen omistaja vannoi valan, ettei Yuki ollut palannut hänen luokseen, ja valitti äänekkäästi sitä aineellista tappiota, mikä häntä sen johdosta oli kohdannut. Jonkun verran lohdutti häntä kuitenkin se melkoinen rahasumma, minkä Jack hänelle työnsi.

Vielä viidentenä päivänä Yukin katoamisen jälkeen oli tuo salaperäinen arvoitus ratkaisematta. Suuri palkinto luvattiin sille, joka voisi antaa kadonneesta jotain tietoa. Poliisi piti varmana sitä, että Yuki oleskeli Tokiossa, ja Jack antoi etsiä kaikki kaupungin mahdolliset ja mahdottomat loukot, mutta turhaan. Yksi luuli nähneensä erään nuoren tytön, jonka tuntomerkit suuresti muistuttivat Yukia, menneen teehuoneeseen samana iltana, kun Yuki oli kadonnut; toinen vakuutti hänen myyneen kukkia torilla; ja kolmas vannoi Yukin menneen erääseen saksalaiseen laivaan ulkomaalaisen herrasmiehen seurassa. Viimeksi mainitun tiedon antaja oli huomiostaan täysin varma, sillä kysymyksessä oleva tyttö oli ollut japanilainen, mutta hänellä oli siniset silmät ja ruskea tukka. Jokainen uusi tiedonanto oli kuitenkin aina poikkeuksetta väärä.

Väsyneenä ja sielultaan sairaana palasi Jack Bigelow takaisin Yukin kotiin. Muuan palvelija ilmoitti hänelle sen iloisen tiedon, että sairas nyt oli jonkunverran rauhallisempi. Aivokuume oli hiukan asettunut, ja potilas oli vaipunut vahvistavaan uneen. Väsynyt kun hän oli kaikkien turhien ponnistelujen jälkeen, koski tämä hyvä sanoma tavattomasti nuoren miehen hermoihin. Hän vaipui eräälle tuolille ja peitti kasvonsa käsillään, mutta vaikka hän itse olikin suuresti levon tarpeessa, tuli hän heti ajatelleeksi sairaan äitiä, ja hän tiedusteli levottomana, miten on madame Omatsun laita. Oliko tämä ollenkaan levännyt?

Ei, hän oli edelleen paikallaan poikansa vuoteen vieressä, ja he pelkäsivät, että elleivät he saisi häntä houkutelluksi nukahtamaan, hän varmaan sairastuisi.

Hitain ja väsynein askelin astui Jack ylös rappusia, naputti hiljaa shojille ja astui sen jälkeen sairaan huoneeseen.

Taro makasi selällään suuressa, englantilaisessa sängyssä valkoisen peitteen alla.

"Teidän täytyy levähtää", kuiskasi Jack tuolle pienelle naiselle, joka oli polvistunut vuoteen viereen.

Tämä vain pudisti päätään.

"Minä pyydän, tehkää se", rukoili Jack. Mutta vaikkei nainen ymmärtänytkään hänen sanojaan, ymmärsi hän kuitenkin, mitä hän tarkotti, ja hän kieltäytyi itsepintaisesti noudattamasta kehotusta.

"Tulkaa", virkkoi hän ystävällisesti, laskien käden hänen olkapäälleen. "Hänhän nukkuu nyt niin rauhallisesti. Se tekee hänelle oikein hyvää, mutta te itse tulette niin väsyneeksi ja heikoksi, ettette enää hänen herättyään jaksakaan ryhtyä häntä hoitamaan."

Hän väitti kuitenkin, että hänen voimansa olivat sangen hyvät, ja ettei hän mitenkään tahtonut jättää poikaansa. Jack kumartui hänen puoleensa ja koetti lempeästi pakottaa häntä nousemaan, vaan se ei onnistunut.

Hän huomasi kuitenkin, että Omatsun oli vaikeata pitää auki väsyneitä silmiään. "Hän kyllä pian nukahtaa", tuumi Jack itsekseen, istahti sitten hänen viereensä ja painoi hänen väsyneen päänsä käsivarrelleen. Nainen ei vastustellut, vaan katsoi kiitollisena hänen rehellisiin, sinisiin silmiinsä, huokasi ja antoi päänsä vaipua hänen rintaansa vasten. Huoneessa oli hiljaista, rouva Omatsu nukahti, mutta unissaan hän silloin tällöin huokasi raskaasti.

Jack katseli huoneessa makaavaa olentoa. Harmaassa iltahämärässä saivat sairaan kasvot tavattoman pöyristyttävän leiman. Jack vavahti ja käänsi pois päänsä. Pieni nainen hänen käsivarrellaan tuntui raskaammalta ja raskaammalta.

"Hän levähtää paremmin, jos hän saa olla pitkällään", ajatteli Jack ja kantoi hänet viereiseen huoneeseen, missä hän varovaisesti asetti hänet sohvalle. Sitten otti hän sytytetyn lampun, vei sen sairaan huoneeseen, asetti sen erääseen nurkkaan lähelle vuodetta ja sulki ikkunaluukut. Sen jälkeen lähestyi hän vuodetta ja tarkasteli surullisena siinä makaavaa nuorukaista. Taro liikahti, peitteen päällä lepäävä käsi puristui suonenvedon tapaisesti nyrkkiin ja hänen kasvonsa muuttuivat kauhistuttaviksi. Hän äänteli tuskallisesti. Jack arveli, että nukkujaa kiusasi hirveä painajainen, joka ryösti häneltä unen suoman virkistyksen.

Ja niin olikin laita. Taro taisteli kuumehoureissa. Hän luuli näkevänsä pienen sisarensa polvillaan sänkynsä vieressä hyväilemässä ja rauhoittamassa häntä. Ja hän luuli vihdoinkin saavansa lepoa ja rauhaa. Mutta voi -- juuri kun hän oli vaipumassa suloiseen uneen -- näki hän pimeässä tumman olennon, joka lähestyi Yukia, kumartui hänen puoleensa, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja piti häntä vankina hellittämättömässä syleilyssä. Yuki puolustautui ja taisteli vastaan, ensin rajusti ja sitten heikosti, ja lopuksi herkesi hän kokonaan ponnistelemasta, ollen siinä hiljaa ja kalpeana. Tumma olento nosti hänet ylös ja kantoi pois. Vähän ajan perästä saapui olento takaisin ja Taro tunsi hänen hengityksensä kasvoillaan. Mies kumartui hänen puoleensa, ja pimeästä huolimatta tunsi hän hänet ystäväkseen Jack Bigelowiksi! Hän koetti tarttua häneen, heittäytyä hänen ylitseen, iskeä ja surmata hänet, mutta joku näkymätön voima pidätti häntä niin, ettei hän voinut liikuttaa jäsentäkään. Hän ei voinut liikuttaa sormeaan eikä silmäluontaankaan, ja koko ajan hän tunsi ystävänsä hengityksen, joka tunkeutui sisään hänen sieramiinsa ja tahtoi tukehuttaa hänet!

Jack katseli levottomana, minkälaista tuskaa Taro näytti kärsivän, ja hän kumartui hänen puoleensa korjaamaan tyynyä, että sairaan kävisi helpommaksi hengittää. Mutta kun hän koetti korjata nukkuvan asentoa, syöksähti veri Taron päähän, ja hän heräsi äkkiä horrostilastaan. Jack näki mielipuolisuuden hehkun noissa silmissä, jotka kamalina tuijottivat häneen. Raivostuneena ryntäsi sairas vuoteestaan ja heittäytyi Jackin päälle niin voimakkaasti, että he molemmat vaipuivat lattialle. Taro joutui hänen päälleen.

"Sainpa sinut käsiini -- petturi -- viettelijä --!" huusi hän, tarttuen käsillään Jackia kurkusta.

Hyökkäys oli niin äkillinen ja odottamaton, että Jack aivan hämmentyi. Pian hän huomasi, miten voimaton hän oli puolustamaan itseään. Hän havaitsi olevansa mielipuolen vallassa, jonka ruumiillisen voiman hän hyvin tunsi. Ei ollut ajattelemistakaan koettaa riistäytyä irti. Ainoa keino pelastumiseen oli tekeytyä tiedottomaksi. Mutta vaikeata oli kestää Taron hillitöntä puristamista. Väliin kuristi mielipuoli kovasti, väliin hän ikäänkuin hyväili kaulaa, väliin pisteli ja puserteli, kunnes hän taas tarttui siihen molemmin käsin. Hän leikki hänen kanssaan! Jack ei liikahtanut. Hän sulki silmänsä ja rukoili voimaa kestämään tuon kamalan hyökkäyksen.

"Mitä sinä olet tehnyt hänelle?" kuuluivat käheät kuiskaukset hänen korvaansa. "Minne sinä olet vienyt hänet? Haa, sinä vaikenet! Nyt olenkin saanut sinut vaikenemaan iäksi! Nyt olet kylmä, nyt et enää voi hengittää, et myöskään hymyillä etkä nauraa hänelle. Et ainakaan silloin, kun minä näin kuristan kurkkuasi. Kerran olit sinä minun ystäväni, ja minä rakastin sinua. Mutta nyt -- nyt minä tapan sinut! Niin, minä tapan sinut näin -- näin!"

Jack tunsi itsensä yhä väsyneemmäksi ja heikommaksi. Hänen päällänsä makaava olento tuijotti häneen kamalasti, ja siinä samassa hän melkein kadotti tuntonsa. Äkkiä hän oli kuulevinansa jonkun henkilön syöksyvän huoneeseen. Hän eroitti naisen kirkaisun, jota seurasi kamala nauru. Sen jälkeen hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään.

Herättyään tajuntaansa hän huomasi makaavansa vuoteessa. Muuan nainen oli kumartuneena hänen puoleensa, valellen kylmällä vedellä hänen ohimoitaan ja hyväillen häntä hellästi. Se nainen oli aivan Yukin näköinen ja hänen kosketuksensa tuntuivat samanlaisilta kuin Yukin, kun tämä kerran hänen ollessaan tilapäisesti sairas, oli häntä hoidellut ja hyväillyt. Tämä nainen ei kuitenkaan ollut Yuki; se oli hänen äitinsä. Hän oli herännyt sairaan huoneesta kuuluneeseen meluun, rynnännyt sisään ja nähnyt koko tuon kamalan kohtauksen. Japanilaiset naiset ovat yleensä urhoollisia; he voivat valittamatta kärsiä suuria ruumiillisia tuskia, eivätkä pelkää henkeään. Hän päästi vihlovan kirkaisun herättääkseen palvelusväen ja sitten koetti hän pienillä voimillaan saada miehet eroon toisistaan. Ensin oli Taro nauranut hänelle ja tehnyt vastarintaa, vaan kun hän oli huomannut hänen valkoiset kasvonsa irroitti hän äkkiä ja horjahti taaksepäin, tullen samassa järkiinsä jälleen.

Madame Omatsun huutoon heränneet palvelijat olivat rientäneet huoneeseen. Ystävällisesti ja sävyisästi johtivat he takaisin vuoteeseen sairaan nuorukaisen, joka nyt oli heikko ja taipuvainen kuin pieni lapsi.

Jack oli saanut arveluttavia vammoja. Tapaus sinänsä oli järkyttänyt hänen mieltään niin suuresti, että hänen täytyi maata vuoteessa useita vuorokausia. Lohduttavan enkelin tavoin oleskeli rouva Omatsu milloin toisen, milloin toisen sairaan vuoteen ääressä. Hän kutsui Jackiakin pojakseen ja olikin häntä kohtaan kuin todellinen äiti, joka ei koskaan lähestynyt häntä hellästi suutelematta hänen käsiään.

XV

Lupaus.

Syksyinen, surumielinen maisema oli nyt pukeutunut kirkkaimpiin väreihin, punaiseen ja keltaiseen. Joulukuussa oli lunta ja hallaa, mitkä molemmat yleensä siihen aikaan ovat Japanissa harvinaisia, sillä joulukuu ei siellä ole mikään kylmä kuukausi. -- Perheenemännät olivat vilkkaassa touhussa. Ulos asetettiin uudet riisikorsimatot ja kaikki nurkat ja komerot tomutettiin ja puhdistettiin, sillä japanilaiset valmistuvat jo kuukautta ennen ottamaan vastaan uudenvuoden juhlaa. Koko maa oli ikäänkuin herännyt uuteen eloon tämän tärkeän juhlan edellä.

Burtonin perheen asuma palatsi oli kuitenkin kaikelle tuolle hyörinälle täydellinen vastakohta. Siellä ei avattu ainoatakaan ikkunaa eikä ovea, mistä pilkekään uuden vuoden auringosta olisi päässyt sisään.

Kepeinä mutta tummina olivat kuoleman varjot saartaneet Burtonien palatsin. Siellä vallitsi ainainen, raskas painostus ja siellä liikuttiin hiljaa ja aavemaisesti. Jostain kaukaa kuuluivat heikot iltakellon kajahdukset, joiden suruisa kaiku suuresti muistutti kuolonkellojen ääntä. Tuuli suhisi ja huokaili, ja kaikki henkiolennot lauloivat palatsin ympärillä haikeita murhelauluja.

Yön lähestyessä heräsi kuoleva nuorukainen tajuntaansa ja silmäili ympärilleen väsynein, mutta kirkkain katsein -- kohosipa heikko hymyilykin, tosin surumielinen, hänen sinertäville huulilleen. Alhaalta kuuluivat hänen korviinsa hiljaiset, valittavat äänet. Ne muutamat vanhat palvelijat, jotka olivat tulleet toimeensa jo ennen Taron syntymää ja jääneet paikalleen perheen onnettomuudenkin jälkeen, olivat nimittäin kokoontuneet yhdessä murehtimaan ja itkemään talon ainoan pohjan kohta koittavaa kuolinhetkeä.

Huoneen nurkassa olevalla pienellä alttarilla oli sureva äiti polvillaan. Hänen huulensa eivät liikkuneet, vaan hänen palavista silmistään saattoi päättää, että hän rukoili armoa jumalilta. Vuoteen viereen oli kumartunut Jack Bigelow, kasvot käsiin kätkettyinä. Luultavasti hänkin rukoili oman kansansa Jumalaa -- sitä ainoata ja totista!

"Burton", virkkoi hän, huomatessaan sairaan liikahtavan, "sinulla on minulle jotain sanottavaa!" -- Hän pyyhki hikipisarat ystävänsä otsalta.

"Sisareni -- ", alkoi Taro hiljaa ja vaivalloisesti.

"Vaimoni --" kuiskasi toinen särkyneellä äänellä, ja kun Tarolla näytti olevan vaikeata puhua enempää, pani Jack suunsa aivan hänen korvansa kohdalle.

"Burton, meidän surumme on yhteinen! Kaiken sen nimessä, mitä minulle on pyhää, minä vannon, etten lopeta etsiskelyjäni ennenkuin olen löytänyt Yukin. Mitään ei säästetä, ei vaivoja eikä rahaa. Minä en suo itselleni pienintäkään lepoa ennenkuin olen löytänyt hänet. Jumalan nimessä! Minä lupaan hyvittää kaiken sen vääryyden, mitä olen tehnyt sinulle sekä sinun -- ja minun --!"

Taron suuret, kuumeista tulta liekkivät silmät tuijottivat Jackiin herkeämättä. Hänen pitkä, laiha kätensä vapisi, kun hän koetti nostaa sitä. Sanaakaan sanomatta tarttui hän Jackia kädestä, ja tämä käsitti hyvin tuon mykän ilmaisun. Se todisti, että Taro nyt uskoi ja luotti häneen. Ja Jack piti sairaan kättä omassaan siksi, kunnes se kylmeni ja jäykkeni.

Minne oli muuttanut eur-aasialaisen sielu? Tekikö se todellakin pitkän ja harhailevan retkensä äitinsä esi-isien _Meidon_ luokse, tai oliko se jo isänsä _Jumalan_, kolmiyhteisen, totisen ja ainoan Jumalan istuimen edessä, missä hänet asetettaisiin tilille teoistaan maan päällä?

* * * * *

Äänettömin, horjuvin askelin poistui pieni äiti alttarin luota. Hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja kun hän saapui laihat kätensä eteenpäin kohotettuina, muistutti hän ihmistä, joka äkkiä oli tullut sokeaksi.

Hänen lähestyessään tunsi Jack Bigelow vihlovaa tuskaa. Hän irrotti Taron käden omastaan ja kääntyi tulijan puoleen, peittäen samalla vainajan hänen näkyvistään. Vallitsevassa salaperäisessä hämärässä muistutti äiti enemmän henkiolentoa kuin ihmistä, sillä hän oli pukeutunut sellaiseen valkoiseen pukuun, jollaiseen Japanissa tavallisesti vain kuolleet verhotaan.

Esi-isäinsä muinaisella sankaruudella oli Omatsu valmistunut suorittamaan yhdessä poikansa kanssa tuon pitkän matkan kauas iäisyyteen. Surullisessa epätoivossaan oli tämä japanilainen nainen muodostanut itselleen kuitenkin sellaisen käsityksen, etteivät jumalat mahdollisesti ottaisikaan häntä poikansa kanssa vastaan senvuoksi, että viimemainittu oli antanut sielunsa aivan vieraalle jumalalle. Hän oli valmistautunut sellaisenkin tapauksen varalle. Ja siinä hän nyt seisoi heikkona ja horjuvana, samalla kun tuo pitkä, vaaleatukkainen ulkomaalainen katseli häneen osaaottavasti sinisillä silmillään, jotka olivat samallaiset kuin oli ollut hänen miehelläänkin.

Madame Omatsu tahtoi sanoa jotain. Ja ponnistusten jälkeen sai hän hiljaa kuiskatuksi:

"Anota? [Sinäkö?]" Ja hän jatkoi vielä: "Suvaitkaa vastata, tahdotteko jotain?"

"Äiti!" huudahti Jack. "Rakas, rakas äiti!"

* * * * *

Taron hautajaisissa sai Jack Bigelow tutustua vaimonsa omaisiin. Hän ei ollut voinut aavistaakaan sellaista sukulaisten paljoutta. Heitä saapui joka puolelta maata, serkkuja, setiä, tätejä, vieläpä vanha isoäiti ja iso-isäkin, joista ensinmainittu oli jo aivan vanhuuden heikko ja sokea. Kaikki nämä asettuivat pitkään riviin ja itkivät todellisia tai teeskenneltyjä kyyneleitä sekä mutisivat rukouksia vainajan sielun hyväksi.

Muutamat heistä olivat rikkaita, korkea-arvoisia ja huomatuita henkilöitä Japanissa; he olivat kohteliaita ja hyväntahtoisia ja näyttivät saapuneen vain muodon vuoksi ja kunnioittaakseen surevaa äitiä. Suurin osa heistä oli kuitenkin entistä, syrjäytettyä ylhäisöä, joka kuitenkin käyttäytyi arvokkaasti, jopa ylpeästikin.

Kaikki katselivat Jackia totisin, epäilevin silmin, mikä on ominaista yläluokan japanilaisille. He eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään hämmästystä tai mielipahaa hänen läsnäolonsa johdosta. Kukaan ei nimittäin edes tietänyt, missä suhteessa hän oli Burtonin perheeseen; he luulivat häntä vain Taro-vainajan ystäväksi. Mutta pingotetussa ja hermostuneessa mielentilassaan luuli Jack, että kaikki alinomaa tuijottivat häneen ja pitivät häntä vastenmielisenä vieraana, jonka he tiesivät olevan syyn perheen onnettomuuteen.

Kun hautajaiset olivat ohi ja sukulaiset ja tuttavat hajaantuneet kukin taholleen -- kun hän nyt oli vain kahden Omatsun kanssa, valtasi hänet tavaton hermostuminen ja ahdistus. Suuressa palatsissa vallitseva hiljaisuus ja yksinäisyys painostivat häntä. Hän olisi melkein mieluummin kuunnellut palvelijain iso-äänistä valitusta -- mutta sekin oli lakannut ja häipynyt vainajan kera olemattomiin. Nyt oli autiota ja kuoleman hiljaista kuin haudassa.

Omatsukin, joka sankarillisella kärsivällisyydellä oli kestänyt nuo surun päivät, oli nyt, kun kaikki oli ohi, aivan lamautunut ja epätoivoinen. Hänen koko olentonsa vapisi, ja kun Jack lähestyi ja lohdutteli häntä, heittäytyi hän tämän käsivarsille ja itki kuin pieni lapsi. Jack koetti lausua rohkaisevia sanoja, vaan kyyneleet tukahuttivat hänenkin äänensä.

Huonolla japaninkielellä -- sitä oli Yuki hänelle opettanut -- koetti hän saada Omatsulle selväksi, että tästä lähtien olisi hänen elämänsä tehtävä suojella häntä ja pitää hänestä huolta aivankuin omasta äidistään. Vaikkei hän ollutkaan sen arvoinen, tahtoi hän kuitenkin parhaansa mukaan täyttää hänen kuolleen poikansa paikan. Sen jälkeen kertoi hän Tarolle antamastaan lupauksesta, että hän etsisi Yukia siksi kunnes hän viimein löytäisi hänet ja sitten tekisi hän Yukin hyvin onnelliseksi. Tahtoisiko Omatsu seurata häntä?