Part 6

Rakkauden ollessa luottamusta voimakkaampi on kaikki rauha poissa. Heidän keskinäinen välinsä oli kylmä, tuskallinen ja toivoton. Yuki laihtui ja kalpeni siitä levottomuudesta, joka vaivasi häntä, mutta hän oli nöyrä ja tahtoi sovittaa, jota aikomusta hänen miehensä ei kuitenkaan tahtonut ymmärtää. Jos Yuki olisi näyttänyt merkkejäkään entisestä iloisuudestaan ja koettanut edes muutamilla pienillä, lystikkäillä päähänpistoilla saavuttaa hänen anteeksi-antonsa, olisi Jack varmaankin unohtanut pian kaikki, iloisena siitä, että jotain muutosta oli tapahtunut, mutta mitään sellaista ei Yuki yrittänytkään.

Häneen oli tarttunut merkillinen pelko miestään kohtaan, jota hän vältteli, ikäänkuin peläten herättää tyytymättömyyttä hänessä. Yuki vältteli miestään niin paljon kuin suinkin mahdollista, ja jos tämä joskus teki epätoivoisen yrityksen laskea leikkiä hänen kanssaan, sai tämä rajun itkukohtauksen ja vetäytyi shojin taakse, saadakseen olla yksinään surullisine mietteineen.

Hänen miehensä vartioi häntä kuin vankia. Hän oli varma siitä, että Yuki vain vartoi tilaisuutta päästä karkaamaan, ja hän tahtoi estää sen. Yuki oli herättänyt hänessä tavattoman katkeruuden, joka melkein lähenteli vihamielisyyttä. Mutta kaiken katkeruuden ja suuttumuksen takana sykki hänen sydämensä pohjatonta kaipuuta, ja hän tunsi vaimoaan kohtaan suurta hellyyttä; se tunne olikin hänessä niin voimakas, että se melkein sai hänet unohtamaan kaiken muun. Yukin häntä kohtaan osottama pelko loukkasi häntä, ja kerta toisensa perään tuli hän ajatelleeksi, oliko hän ollut tarpeeksi hyvä ja huomaavainen häntä kohtaan, vaan silloin hän taas aina yhtäkkiä muisti, että Yuki vain odotteli tilaisuutta päästä hänestä ja tällöin hänen vihansa kuohahti uudelleen.

He koettivat molemmin olla koskettamatta tuohon surulliseen asiaan, mutta se seikka oli vaan omiaan lisäämään heidän kummankin hiljaista kärsimystä. Jack pelkäsi antaa hänelle minkäänlaisia selityksiä, varmana siitä, että jos Yuki koettaisi saada aikaan jonkinlaista muutosta heidän suhteessaan, olisi se vain yritys uudelleen voittaa hänen suosionsa, johon tietysti Yuki jälleen haluaisi päästä, vaan jollaisen hyvän välin uudelleen syntyminen Jackin mielestä tuntui melkein mahdottomalta.

Yuki taas puolestaan ei koskenut siihen asiaan, peläten jälleen herättää hänen vihaansa, jonka oikeudenmukaisuudesta hän oli täysin tietoinen.

Kostea ja sateinen ilma oli myöskin omiansa lisäämään sitä surullista ja painostavaa tunnelmaa, joka vallitsi heidän kotinsa seinien sisäpuolella; ja sitäpaitsi murehti Yuki suuresti sen satakielen katoamista, jolla oli ollut pesä suuressa bambupuussa heidän puutarhassaan. Jack oli ynseä, kärsimätön, kuten oli luonnollistakin sellaisessa olotilassa, mutta salaa hän kuitenkin toivoi, että hänen ja vaimonsa suhde jälleen tulisi hyväksi.

Eräänä iltana hämärän saavuttua, kun heidän aterioidessaan jälleen oli vallinnut tuollainen raskas ja painostava tunnelma, lähti Jack ulos, koettaen rauhoitella itseään hyvällä sikarilla. Vaistomaisesti odotti hän Yukia. Hän kaipasi häntä, jos tämä vain hetkenkin oli poissa hänen luotaan. Äkkiä kuului hänen korviinsa pitkä ja ihmeellisen kaunis ääni, joka vaihdeltuaan ja merkillisesti väreiltyään täytti ilman voimakkailla, ihanilla soinnuilla, loppuen tuskalliseen ja liikuttavaan nyyhkimiseen, mikä melkein muistutti ihmisen itkua. -- Satakieli oli tullut takaisin!

Jack hämmästyi ja verannan pylvääseen nojautuen tuijotti pimeyteen. Silloin hän huomasi Yukin, joka tuli esiin erään puun varjosta; hän katsoi miestään silmiin ja vapisevalla, kyynelten tukahuttamalla äänellä kuiskasi hän hiljaa:

"Minä tahtoi teitä vähän huvittaa, milord!"

"Satakieli!" sanoi Jack liikutettuna. "Kuulitko sitä? Se on tullut takaisin!"

"Ei, milord -- se oli vain minä! Minä vain heikko kaiku!"

Yuki oli opetellut satakielen laulun.

Suuren hellyyden valtaamana sulki Jack hänet syliinsä. Ainakin muutamaksi minuutiksi unohdettiin viimeisen kahden viikon suru ja painostus ja heidän rakkautensa leimahti uudelleen.

Pitäissään häntä sylissään oli hän nyt ensimäisen kerran varma siitä, että Yuki todellakin rakasti häntä. Tämä painautui antautuvaisesti häneen, ja Jack tunsi, mitenkä hänen kätensä vapisivat, kun hän koetti irtautua hänestä. Mutta kuitenkin tahtoi Yuki päästä hänestä! Äkkiä päästi Jack hänet irti ja jäi seisomaan, hengitellen raskaasti ja odotellen, että Yuki sanoisi jotain. Mutta tämä ei liikahtanutkaan, seisoi vaan pää alas painuneena. Ja kun Yuki viimein kohotti siniset silmänsä häneen, oli niissä kummallinen, rukoileva ilme. Hän koetti puhua, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten lähti hän nyyhkyttäen ja epävarmoin, horjuvin askelin sisään, ja hänen miehensä jäi yksin.

* * * * *

Kaksi päivää sen perästä sai Jack Taro Burtonilta kirjeen, missä tämä lyhyesti ilmoitti saapuneensa Tokioon. Jack riensi heti tapaamaan häntä, sanoen Yukille odottavansa erästä vanhaa ystävää, jonka hän samana iltana toisi mukanaan kotiinsa.

XII

Taro Burton.

Vasta silloin kun Jack Bigelow tapasi vanhan ylioppilastoverinsa avautuivat hänen silmänsä oikein huomaamaan, että hän oli todellakin kolmen kuukauden ajan elänyt täydellistä haaveilu-elämää. Taro Burton -- tuo totinen, vanha, rakas Taro! Jack kiirehti hänen luokseen ja puristi hänen kättään iloisesti ja poikamaisen vallattomasti.

Hän unohti silmänräpäykseksi kokonaan viimeiset kuukaudet ja oli taas entinen reipas, amerikalainen ylioppilas.

Taron oli täytynyt viipyä Amerikassa senvuoksi, etteivät hänen omaisensa olleet voineet lähettää hänelle matkarahoja ennenkuin vasta kuukausi sitten. Hän kertoi saaneensa kärsiä paljon vaikeuksia ja olleensa ahdinkotilassa, ja senjälkeen kun hän oli tuonut perille heidän yhteisten ystäviensä terveiset, tahtoi hän kuulla tarkalleen, mitä kaikkea Jackille sillä aikaa oli tapahtunut. Miksi hän ei ollut käynyt Taron omaisten luona, kuten oli luvannut? Mitenkä paljon hän oli ehtinyt nähdä Japania? Miksi hän oli niin harvoin kirjoittanut?

Jack Bigelow nauroi.

"Burton, vanha hyvä ystävä", virkkoi hän, "minä en ole välittänyt mistään koko Japanissa -- en mistään koko maailmassa -- lukuunottamatta yhtä ainutta ihanaa olentoa."

"No?" Taro tuli uteliaaksi. "Ja hän on --?"

"Minun pikku vaimoni."

"Sinun vaimosi!" Taro pysähtyi äkkiä. He kävelivät silloin Tokion suurinta katua.

"Niin", sanoi Jack ja naurahti suruttomasti. Kaikki hänen vihansa ja katkeruutensa nuorta vaimoaan kohtaan oli sillä hetkellä unohdettu ja anteeksi annettu.

"Vai niin -- vai niin, sinä olet siis sittenkin sen tehnyt!" virkkoi Taro pitkäveteisesti ja närkästyneellä äänellä. Hänen ystävänsä oli siis samanlainen kuin kaikki muutkin ulkomaalaiset, jotka menevät naimisiin ainoastaan vähäksi aikaa.

"Minkä tehnyt?"

"Ottanut itsellesi vaimon."

"Saanut vaimon, sinä kai tarkoitat. Tiedätkö mitä, vanha ystävä, hän tuli minun luokseni. Hän on oikea pieni noita, itse auringon jumalatar. Hän on lumonnut minut, hän on hypnotiseerannut minut."

"Oletko sinä vieläkin täydellisesti hänen lumonsa vallassa?"

"En! -- Tänään olen hiukan herännyt", vastasi Jack hajamielisenä.

"Ja pian", virkkoi Taro, "valveudut sinä vielä enemmän. Ja silloin -- silloin on hänen vuoronsa herätä."

"Ei", sanoi Jack painavasti ja katkerat muistot tunkeutuivat jälleen hänen mieleensä. "Hänellä ei ole ollenkaan sydäntä. Hän vain teeskentelee, että hänellä muka olisi sydän --."

"Mitä sinä oikeastaan tarkotat?"

"Yksinkertaisesti sitä, että me olemme molemmat vain näytelleet: minä itselleni ja hän minulle. Hän on kuitenkin kahden viime kuukauden aikana koettanut vakuuttaa minulle tunteittensa vilpittömyyttä, ja minä olen tuudittanut itseni luottamaan häneen. Ja juuri kun minä pääsin täyteen varmuuteen hänestä, havaitsin kauhukseni, että hän aikoi jättää minut!"

"Hänellä tuntuu olevan enemmän järkeä kuin monella muulla", virkkoi Taro. "Hänellä on nähtävästi enemmän arvostelukykyä kuin sydäntä."

"Niinpä luultavasti", oli Jack valmis myöntämään ajatellessaan kaikkia niitä rahamääriä, jotka Yuki oli häneltä houkutellut.

"Entä sinä?" kysyi Taro. "Oletko sinä tyytyväinen tähän asian käänteeseen?"

"Täydellisesti", nauroi Jack teeskennellyn huolettomasti, mikä seikka johti Taron arvelut harhaan, hän kun luonnostaan oli herkkäuskoinen. "Kysymyksessä ei ollutkaan yhdistyminen koko elinajaksi", lisäsi Jack.

Tämä vastaus oli Taro Burtonille sangen vastenmielinen, se kun soti hänen kunniantuntoaan ja moraaliaan vastaan, ja sitäpaitsi tuntui hänestä ikävältä kuulla sellaista parhaan ystävänsä suusta. Hän muuttikin keskustelun aihetta ja alkoi puhua omaisistaan. Hän tahtoi niin pian kuin mahdollista päästä heidän luokseen, ja hän aikoikin senvuoksi viipyä Tokiossa ainoastaan yhden päivän. Hän oli saapunut aikaisemmin kuin häntä oli odotettu, ja hän paloi halusta saada nähdä sisarensa ja äitinsä -- nämä kaksi olentoa olivat hänelle ainoat koko maailmassa. Jack tunsi itsensä pettyneeksi, sillä hän oli toivonut saavansa pitää ystävänsä luonaan useita päiviä. Taro suostui kuitenkin sinä päivänä syömään päivällistä hänen kotonaan, saadakseen tutustua hänen "auringonjumalattareensa".

* * * * *

Taro vietiin pieneen vastaanottohuoneeseen, jonka sisustusta Jack piti täydellisesti japanilaisena, vaan joka kuitenkin, lukuunottamatta verhoja, mattoja ja maljakkoja, oli kauttaaltaan amerikalainen. Jack riensi yläkerrokseen ilmoittamaan vaimolleen ystävän saapumisesta ja pyytämään häntä tulemaan alas vierasta tervehtimään.

Yuki puki parhaillaan ylleen hienointa asuaan. Palvelijatar oli harjannut hänen tukkansa aivan kiiltäväksi. Hänen miehensä oli jo kauan sitten kieltänyt häntä tätä tarkotusta varten käyttämästä öljyä, jonka vuoksi hiuksilla, jotka kauniisti kiersivät hänen korviensa ja niskansa yli, nyt oli luonnollinen, kastanjanruskea värinsä. Yuki ei myöskään saanut käyttää mitään maaleja poskiinsa eikä huuliinsa; senkin oli hänen miehensä kieltänyt. Hän oli tällä hetkellä kuin jossain sadussa esiintyvä auringonjumalatar; hänen silmänsä paloivat halusta saada esiintyä sille äsken saapuneelle vieraalle oikein hienona, ja hänen poskipäillään hohti ruusuinen punerrus. Miehensä mielestä oli hän aivan vastustamaton, ja hän tempasi hänet syliinsä ja kantoi alas rappusia. Tällä tavoin tulivat he vastaanottohuoneeseen -- nuori nainen punehtuneena ja koettaen riistäytyä irti.

Taro Burton seisoi ikkunan vieressä. Ystävänsä iloisuudesta huolimatta oli hän jokseenkin vakava. Kun Jack oli laskenut pienen vaimonsa lattialle, otti Taro muutaman askelen häntä kohti sekä japanilaisen tavan mukaan kumarsi syvään ja kohteliaasti.

Yuki suoristautui, oikoi rypistyneen kimononsa poimuja ja katsoi hetkisen alas.

"Yuki, se on minun ystäväni mr Burton."

Yuki vavahti merkillisesti, nosti päänsä, ja kun hänen ja Taron katseet yhtyivät, astuivat he kumpikin askelen taaksepäin ja heidän silmissään leimahti tavaton kauhun ilme.

Taron kasvot olivat kuoleman kalpeat ja hän jäi seisomaan hiljaa ja liikkumatta, ikäänkuin siihen paikkaan naulittuna. Yuki vaipui alas lattialle itkien ja vavisten.

Jack kääntyi ensin Taron ja sitten Yukin puoleen, joka kyyryissään nyyhkytti raivoisasti. Sitten ryömi Yuki polvillaan Taron luokse, vaan tämä, joka nyt näytti saaneen takaisin liikuntokykynsä, astui jälleen muutamia askeleita taaksepäin.

Hän näytti sillä hetkellä ikäänkuin vanhentuneen ja koetti irroittaa säikähtynyttä katsettaan Yukista.

Silloin kuului Jackin kauhua todistava huudahdus:

"Burton, mitä tämä on?"

Äkkiä Yuki nousi, riensi Taron luokse sekä nyyhkien ja rukoilevalla äänellä lausui hänelle muutamia sanoja japaniksi. Mutta Taro pysyi kylmänä. Jack tempasi vaimonsa väkivallalla pois hänen luotaan.

"Burton, vanha, rakas ystävä, mitä tämä merkitsee, mitä?"

Taro työnsi hänet luotaan.

"Hänhän on minun sisareni! Voi jumalani!"

Jack Bigelow tunsi sillä silmänräpäyksellä ikäänkuin elämä olisi kadonnut hänestä. Hän sai käsiinsä tuolin, jolle hän vaipui menehtyneenä.

Tätä seurasi kammottava hiljaisuus, jonka katkaisi nuoren tytön äkillinen, korvia vihlova nauru. Jack peitti kasvonsa käsillään.

Burton teki liikkeen ikäänkuin lyödäkseen sisartaan, joka ei väistynyt, vaan enemmän nojautui hänen puoleensa -- ja hänen kolkko ja terävä naurunsa vaimeni vähitellen, viimein loppuen hillittömään nyyhkinään.

Yuki ojensi molemmat kätensä ja sanoi hiljaa: "Sayonara!" Huoneessa vallitsi kuoleman hiljaisuus, mutta kaiku kuulosti toistavan: "Sayonara -- Sayonara", joka ei merkitse ainoastaan: hyvästi, vaan tuon toivottoman lauseen: hyvästi ainiaaksi!

* * * * *

Jack ja Taro jäivät kahden, vaan kumpikaan ei keskeyttänyt kamalaa hiljaisuutta. Palvelijattaren saapuminen herätti heidät ajatuksistaan. Oli alkanut hämärtää, ja hän sytytti lampun.

Jack nousi hitaasti. Hän lähestyi ystäväänsä, joka istui kuolon kalpeana ja kivettyneenä.

"Hyvä jumala! Burton, anna minulle anteeksi!" lausui hän särkyneellä äänellä. "Minä olen rehellinen mies ja toimin oikeudenmukaisesti! Hänhän on minun vaimoni ja kaikkeni koko maailmassa. Jos vain sinä tahdot, annamme vihkiä itsemme vielä kerran, ja minä vannon kaiken sen nimessä, mitä minulle on pyhintä, että aina suojelen häntä ja kohtelen häntä samalla rakkaudella ja kunnioituksella kuin ketä naista tahansa, joka olisi minun vaimoni."

"Se sinun täytyykin tehdä", vastasi Taro heikolla ja väsyneellä äänellä, lisäten: "Mutta missä hän on?"

"Niin, missä hän on?" toisti Jack pelästyneenä. He olivat unohtaneet, että Yuki oli sanonut hyvästi ja mennyt. Jack pelästyi tavattomasti ja Taro joutui aivan suunniltaan.

"Meidän täytyy heti ryhtyä etsimään häntä", lausui Jack.

He huusivat häntä nimeltä ja hakivat häntä talon joka kolkasta, he menivät lyhtyinensä alas puutarhaan ja etsiskelivät häntä puitten varjojen takaa, mutta häntä he eivät nähneet. He kuulivat vain syystuulen tohinan mäntyjen latvoissa, ja heidän mielensä täytti raskas painostus ja syvä murhe.

"Hänen on täytynyt mennä kotiin", virkkoi Jack.

"Meidän tulee siis heti kiiruhtaa sinne", sanoi Taro.

"Burton, vanha, rakas ystävä, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Luota minuun! Tunnethan minut tarpeeksi!"

Taro pysähtyi ja mitteli häntä katsein, jotka todistivat vihaa ja tuskaa. He eivät puhuneet enää ystävyyden kieltä. Jack luki hänen silmistään kovan ja järkähtämättömän tuomion.

"Niin, muuten --" lausui Taro, ensin katkaisten lauseen, vaan jatkaen sitten kylmästi ja soinnuttomasti: "muuten minä tapan sinut."

XIII

Sisaren uhri.

Jack Bigelowin muulloin niin loistavat ja iloiset kasvot todistivat nyt kalvavaa tuskaa ja epätoivoa. Hän oli niin hermostunut, että hän saattoi tuskin minuutin aikaa pysyä hiljaa. Hän asteli rautatievaunussa edestakaisin, ja kun hän joskus hetkiseksi istahti, tapahtui se vain siksi, että hän sai silmäillä onnetonta ja kärsivää ystäväänsä. Taro näytti rauhallisemmalta, mutta Jack tiesi, että tuon itsehillinnän takana kyti hehku, joka tarvitsi vain pienen tuulen väreen leimahtaakseen hävittäväksi ilmiliekiksi.

Vihdoinkin he olivat perillä. Jack oli siis nyt toisen kerran tuossa pienessä kaupungissa. Kuu eivätkä lähdet valaisseet tietä, jota he astelivat, ja pilvistä putoili lumensekaista sadetta. Sanaakaan lausumatta he jättivät rautatievaunun ja yhtä vaiteliaina kulkivat sille palatsille, jonka Jack oli nähnyt jo aikaisemmin. Puutarhan ruosteinen veräjä narisi heidän astuessaan sisään ja nähdessään edessään tuon rapistuneen, vanhan rakennuksen, suurine parvekkeineen ja kaltevine kattoineen. Puutarhan keskellä oli pieni lammikko, joka sai vetensä jostain näkymättömästä lähteestä, ja josta vesi taas laski kiemurtelevana purona kauempana olevaan lahdelmaan. Lammen rannalla oli pieni vene sekä keskelle oli laitettu kaunis leikkisaari.

Vasta siinä Taro pysähtyi ja tuijottaessaan lammen kirkkaaseen pintaan todisti hänen katseensa rajatonta kauhua. Mitkä muistot mahtoivatkaan tällöin tunkeutua hänen mieleensä? Hän näytti aivan kuin olevan tukehtumaisillaan. Siinä ympäristössä olivat hän ja Yuki yhdessä kasvaneet. Pikku vene, pikku saari -- molemmat olivat samat kuin ennen. Mikään ei ollut muuttunut -- ainoastaan Yuki. Hänen huuliltaan kuului tuskallinen valitus.

Taro oli sisartaan seitsemän vuotta vanhempi, ja heidän välinsä oli aivan harvinaisen hellä. Kansallisuutensa vuoksi he olivat kasvaneet erillään toisista lapsista. Japanilaiset lapset olivat nauraneet heidän hiuksilleen ja silmilleen, jotka olivat samallaiset kuin Kirishitaneilla [kristitty]. Taro oli saanut taistella taistelunsa yksikseen. Hänestä kehittyi umpimielinen ja mietiskelevä poika, jolla oli tulinen ja kiihkeä luonne, ja joka hylkäsi jokaisen ystävyyssuhteen kotinsa ulkopuolella.

Saadessaan pienen sisaren oli hänen ilonsa aivan rajaton, ja hän tunsi sitä kohtaan mitä suurinta rakkautta, samaa, mitä hän itse niin jakamattomasti sai osakseen äidiltään. "Lumihiutale" syntyi silloin kun heidän englantilainen isänsä viimeisiä hetkiään makasi sairasvuoteella. Tuo pieni liekki leimahti palamaan samalla hetkellä, kun isän elämän tuli sammui ja häipyi suureen, hiljaiseen pimeyteen. Omatsu, heidän äitinsä, suri niin syvästi miehensä kuolemaa, että Yukin syntyminen häntä enemmän kiusasi kuin riemastutti. Taro oli kantanut siskonsa temppeliin ja hänen keksintöään oli myös nimi "Lumihiutale" (Yuki), sillä tämä oli syntynyt sellaisena päivänä, jolloin maa oli valkoisen lumen peitossa. Samaan aikaan oli myöskin huomattu hallaa, mikä muuten on perin harvinainen vieras siinä osassa maata. Yuki muistuttikin hyvin paljon lumihiutaletta, sillä hän oli pehmyt, valkea ja puhtoinen.

Mitenkä saattoikaan olla mahdollista, että kun hän nyt vuosien perästä saapui tälle paikalle, mistä hänellä oli kaikkein rakkaimmat muistonsa -- niin, mitenkä olikaan mahdollista, että hänen, nähdessään jälleen nuo tutut paikat, täytyi tuntea mitä syvintä surua ja katkeruutta? Yuki oli ollut se kannus, joka oli pakottanut häntä pyrkimään eteenpäin -- Yuki oli ollut hänelle kaikki kaikessa, koko hänen maailmansa!

Taro muisti, mitenkä heillä oli ollut tapana soudella pikku veneellä, ja mitenkä Yuki, tuo pieni "itsevaltiatar" oli istunut tuhdolla hänen edessään sekä kuunnellut hartaudella ja säkenöivin silmin hänen kertomustaan kalastajapoika Urashimasta ja tämän morsiamesta, joka oli lohikäärme-kuningattaren tytär. Ja kun hän oli lopettanut -- ehkä sadannen kerran -- oli Yukilla ollut tapana sanoa: "Kuulehan, Tarosama, minä olen prinsessa ja sinä kalastajapoika. Me soudamme sillä merellä, missä ei kesä koskaan kuole!" Ja hauskuttaakseen häntä oli hän kertonut siskolleen satuja toisensa perään, samalla kun he soutelivat sinne ja tänne aina siksi, kunnes aurinko alkoi laskeutua länteen ja heidän pieni äitinsä kutsui heitä tulemaan sisään.

Yksitoikkoisesti rapisi sade vihmoessaan lammen rantoja, ja veden pinta väreili hiljaa ja surumielisesti. Taro valitti jälleen ääneensä.

Koputettuaan eräälle suurelle ovelle ilmestyi sisältä muuan mieshenkilö, joka madame Omatsua kysyttäissä vastasi äreästi, että hän jo oli mennyt levolle.

Se ei merkinnyt mitään. Hänen tuli herättää hänet. Taro oli saanut takaisin puhekykynsä, ja hän antoi palvelijalle niin varmat määräykset, että tämä syöksyi suinpäin niitä täyttämään. He odottivat hetkisen yön hiljaisuudessa, vaan talosta ei kuulunut ääntäkään. Taro kolkutti oveen uudelleen, jolloin eräässä ikkunassa sytytettiin heikko valo ja palvelija pisti esiin päänsä. Hän pyysi heitä olemaan kärsivällisiä. Hän avaisi muutaman sekunnin päästä. Hän saapuikin pian, aukasi oven ja meni heidän edellään sisään takaperin ja yhtä mittaa syvään kumartaen, sillä talon emäntä oli käskenyt olemaan äärimmäisen kohtelias kaikille muukalaisille.

"Menkää emäntänne luokse ja sanokaa hänelle, että hänen poikansa tahtoo häntä heti tavata!"

Oitis tämän jälkeen kuului shojin takaa kohinaa. Taro näki silmät, jotka vetäytyivät pois erään pikku ikkunan luota, ja samassa astui muuan naishenkilö sisään. Äidinrakkaus olisi pitänyt pakottaa hänet heti heittäytymään poikansa syliin, sillä hänhän ei ollut nähnyt esikoistaan viiteen vuoteen; mutta minkälaiset hänen tunteensa lienevätkin olleet, peitti hän kaikki purkaukset huomatessaan poikansa seurassa vieraan, ylhäisen ulkomaalaisen, jonka nähden hänen täytyi esiintyä vissillä arvokkuudella. Nainen kumarsi hienosti kerta toisensa perään ja lopuksi heittäytyi pitkälleen lattialle. Taro ryntäsi esiin ja nosti hänet ylös.

Nainen oli hyvin kaunis, lempeän näköinen ja miellyttävä. Hänen kapeat kasvonsa olivat aivan siloiset -- ikäänkuin nuoren tytön -- sillä japanittaret vanhentuvat hitaasti. Oli vaikeata uskoa, että hän oli tuon nuoren miehen äiti -- miehen, joka parhaillaan piteli häntä käsivarsillaan ja tuijotti häneen ankarin, tutkivin silmin.

"Missä on sisareni Yuki?" kysyi hän käheästi.

"Yukiko?" Madame Omatsu hymyili pyhimyksellisen uskottavasti. Yuki oli jo ehtinyt mennä nukkumaan. Ehkä hänen poikansa tahtoisi olla hyvä ja odottaa huomenaamuun. Ja äiti kysyi häneltä -- kunnianarvoiselta pojaltaan ja perilliseltään -- miten hän jaksoi ja oliko hän terve? Sitten alkoi äiti hyväillä rakastettua esikoistaan. Hän siveli Taron tukkaa ja nousi varpailleen ylettyäkseen suutelemaan häntä. Hän koetteli hänen vaatteitaan ja hymyili tyytyväisesti senvuoksi, että ne olivat samallaiset, jollaisia hänen miesvainajansakin oli käyttänyt. Mutta Taron kasvot synkkenivät synkkenemistään, eikä hänellä ollut halua vastaanottaa äidin hyväilyjä, vielä vähemmän vastata niihin, ennenkuin hän oli saanut selvän Yukista.

"Lähetä hakemaan häntä!" virkkoi Taro lyhyesti.

Lähettääkö häntä hakemaan? Oh, madame Omatsu pyysi jalolta pojaltaan kymmenen miljoonaa kertaa anteeksi, ettei hän ollut ehtinyt täysin selittää asian laitaa. Yuki oli todellakin mennyt levolle, vaan se ei ollut tapahtunut heidän omassa, tavattoman vaatimattomassa kodissaan Tyttö oli vierailulla muutaman ystävänsä luona.

Taro irrotti äitinsä kädet omistaan ja onnettomuutta ennustavin, leimuavin silmin työnsi hän hänet luotaan.

"Missä?"

"Missäkö? Ei kaukana kotoa -- ehkä muutaman riisikentän matkan päässä."

"Missä talossa? Mitkä ovat niiden ihmisten nimet?"

Madame Omatsu kalpeni hiukan. Hänen silmänsä menivät melkein umpeen ja hänen huulensa vavahtelivat, mutta hän koetti vieläkin kierrellä.

"Ihmistenkö nimet?" Hän ei oikein muistanut, vaan jos hänen poikansa tahtoisi olla hyvä ja odottaa huomiseen -- silloin hän varmaan voisi ilmoittaa heidän nimensä.

"Voi", huudahti hänen poikansa mielettömänä ja karkeasti, "sinä petät minua, sinä valhettelet. Minä tahdon tietää kaikki. Minulla on siihen oikeus, sillä minä olen hänen laillinen holhoojansa. Minun täytyy heti saada hänet tavata."

Madame Omatsu koetti vieläkin kierrellä; hän oli hyvin liikutettu, vaan kuitenkaan hän ei itkenyt. Vieläpä hän hieman naurahti. Jackin mielestä se muistutti Yukia, ja hän tunsi viiltävää tuskaa. Heikosti valaistussa huoneessa oli äiti hyvin Yukin näköinen -- tosin pienempi ja hennompi kuin tämä, joka oli uhkea kuin ruusu ja ruumiiltaan terve ja kukoistava.

Taro puhutteli häntä terävästi ja soimaavasti, vaan äiti vastasi hiljaa, lempeästi, nöyrästi ja lohduttavasti. Jack tunsi syvää sääliä häntä kohtaan. Äkkiä työnsi Taro hänet äärimmäisen epätoivoisena vielä kauemmaksi luotaan. Hänen kärsivällisyytensä näkyi olevan aivan lopussa.

"En voi saada mitään selvää Yukista", sanoi hän Jackille englanninkielellä. Sen jälkeen kääntyi hän uudelleen äitinsä puoleen.

"Kuule nyt, mitä minä sanon sinulle!" alotti hän. "Sinä olet minun äitini, ja sellaisena minä kunnioitan sinua, mutta sinä et saa pettää minua. Minä tiedän kaikki. Minä tiedän, että sisareni on mennyt naimisiin erään amerikalaisen kanssa -- tiedän, _miten_ hän on mennyt avioliittoon, jos sinä yleensä voit sellaista yhtymää ollenkaan kutsua avioliitoksi. He eivät _itse_ pidä sitä sellaisena, ja se sinun täytyy tietää. Äiti, minä kysyn sinulta, mitä sinä siitä avioliitosta tiedät? Sellaistahan ei ole voinut tapahtua sinun tietämättäsi?"