Part 5

"Minä vain arvotteli. En ole tohtinut sanoa veljelle. Ehkei hän pidä teistä, kun te on suuri, pitkä barbaari. On parempi, ettei sanoa hänelle."

"Mutta missä hän luulee sinun olleen koko tämän ajan?"

"Hänkö?" Yuki näytti tulleen aivan ymmälle. "Hän myöskin" jatkoi hän, "on poissa kotoa. Ehkä hän on nainut jonkun kauniin barbaari-ladyn. Sitä ei minä tiedä."

"Minä en ymmärrä sinua oikein", lausui hänen miehensä. "Mutta ole huoletta, Yuki. Ellei sinulle ole mieluista puhua tästä asiasta -- ja näkyyhän selvästi, ettet tahdo mitään kertoa -- niin ei minuakaan haluta sinua kiusata."

"Kiitos", virkkoi Yuki ja huokasi hiljaa.

* * * * *

Kun Jack eräänä päivänä aukasi Amerikasta saapunutta postiaan, putosi erään kirjeen sisältä nuoren, kauniin tytön valokuva. Yuki otti sen ylös ja tarkasteli sitä säikähtynein katsein ja vavahtelevin huulin. Hän tunsi silloin ensimäisen kerran mustasukkaisuutta. Joku nainen Jackin kotimaassa siis rakasti häntä. Sillä kukaan japanilainen tyttö ei lähetä kuvaansa kellekään muulle miehelle kuin rakastetulleen.

Yukin ensimäinen ajatus oli repiä se pirstaleiksi. Hän ei voinut kärsiä, että Jack sitä kuvaa katselisi. Ehkä se kuva vielä houkuttelisi barbaarin pois hänen luotaan, ajatteli Yuki mustasukkaisena. Hän ei kuitenkaan repinyt kuvaa, vaan säilytti sitä kimononsa hihassa kokonaisen viikon, ottaen sen esiin aina yksinään ollessaan ja verraten sitä omaan suloiseen muotoonsa kuvastimessa.

Hänen omatuntonsa tai ehkä paremmin hänen naisellinen uteliaisuutensa saada tietää, kuka tuo kilpailija oli, pakotti hänet lopuksi tekemään miehelleen nöyrän tunnustuksen. Tämä otti asian kovin iloiselta kannalta ja oli tavattoman onnellinen siitä, että Yuki oli osoittanut mustasukkaisuutta. Hän nautti nyt suunnattomasti, saatuaan todisteen Yukin rakkaudesta.

"Eikö hän ole miellyttävä?" kysyi Jack, osoittaen kuvaa ja suuteli sitä.

"Ei", vastasi Yuki nenäkkäästi. "Rumin tyttö koko suuressa maailmassa. Ja kantaa tuollaisia tyhmiä tavaroita pään päällä. Minä ei tiedä, onko se hattu vai mikä. Ovatko ne kukkia, lintuja vai mehiläisiä? Ja sitten mokomatkin silmät!"

"Se on minun sisareni", virkkoi Jack totisena. "Minusta tuntuu ikävältä, ettet sinä pidä hänestä, Yuki, sillä aivan varmaan tulee hän hyvin paljon pitämään sinusta."

Yukin äkillinen pahatuuli vaihtui syväksi tuskaksi.

"Voi, voi, voi, antakaa minulle anteeksi, antakaa anteeksi!" huudahti hän langeten polvilleen. "Minä kaikkein tyhmin mousmé koko Japanissa. Hän kaikkein rakastettavin, herttaisin, kaunein tyttö koko suuressa maailmassa. Aivan teidän kaltaisenne, milord."

IX

Mikadon syntymäpäivä.

Lämpimät kesäpäivät olivat ohi. Syksyn lähestyessä väheni myöskin luonnon kauneus, mutta sittenkun ilma oli tullut viileämmäksi kävivät Jack ja hänen nuori vaimonsa usein kaupungissa, harhaillen Uyeno-puistossa sekä käyden chrysantemum-näyttelyssä, Shiba-temppelissä ja basaareissa. Eräänä päivänä tuli Jack vaimonsa luokse heiluttaen suurta hienonnäköistä paperipalasta. Se ei ollut enempää eikä vähempää kuin erään sangen ylhäisen japanilaisen lähettämä ranskankielinen kutsu Imperial-hotellissa pidettävään suurenmoiseen juhlaan. Se toimeenpantiin Mikadon syntymäpäivänä, ja prinssit ja prinsessat kunnioittaisivat sitä läsnäolollaan.

"Sinne me tietysti menemme", virkkoi Jack. "Se on sinullekin vaihtelua, ja minä tahdon sitäpaitsi esitellä sinut ystävilleni. Minä tapaan siellä joukon maamiehiäni."

Mutta Yuki vastusteli. Hän sanoi olevansa vain pieni ja yksinkertainen geisha-tyttö, joka ei ollenkaan sopisi moiseen ylhäiseen ja loistavaan piiriin.

Jack nuhteli häntä vakavasti, huomauttaen, ettei hän suinkaan ollut mikään mitätön geisha-tyttö. Hän oli päinvastoin hyvin tärkeä henkilö -- hän oli hänen, Jackin vaimo!

Yuki myönsi kyllä, että hänen säätynsä oli tavattomasti kohonnut mentyään naimisiin Jackin kanssa, mutta hän oli elänyt niin erillään muusta maailmasta, että hän oli kokonaan unohtanut sen käytöstavan, jota vaadittiin korkeimman hienoston keskuudessa, jonne hän sitäpaitse ei koskaan ollut kuulunutkaan, koska hän oli yksinkertaisesta perheestä lähtenyt sivistymätön tyttö. Hän aivan varmaan käyttäytyisi siellä tyhmästi, niin että hänen miehensä ja kaikki vieraat saisivat hävetä hänen tähtensä, sillä hän ei ollenkaan tietänyt, minkälaisia tapoja sellaisessa juhlassa noudatettiin ja miten hänen pitäisi pukeutua.

Jack lausui, ettei Yuki saisi puhua kenenkään kanssa, eikä katsoakaan keheenkään muuhun kuin häneen. Muussa tapauksessa tekisi hän itsemurhan. Ja mitä hänen käyttäytymiseensä tulee, niin vakuutti Jack hänen siinä suoriutuvan sangen hyvin -- hänhän oli niin rakastettava ja viehättävä -- ja se oli tarpeeksi.

"Oh, te suuret barbaarit ette tätä asiaa ollenkaan ymmärrä", vastasi Yuki. "Mitä ajattelisivatkaan minusta kaikki japanilaiset prinssit, nuo tavattoman hienot merkillisyydet?"

"Että sinä olet mitä hurmaavin olento! Mitä he muuta voisivatkaan ajatella, elleivät ole umpisokeita. Eikä se sitäpaitsi yksinomaan ole mikään japanilainen juhla. Se pidetään europalaisessa hotellissa ja sinne saapuu paljon muutakin väkeä. Minä olen todellakin onnellinen siitä, että olen saanut kutsun, sillä tiedätkö, se merkitsee erikoista huomaavaisuutta."

"Te on niin ylhäinen", virkkoi Yuki ylpeänä.

"Mitä vielä! Se ei, luulenma, ole asiaan vaikuttanut. Katsohan, minulla on Amerikassa eräs hyvä ystävä -- puoljapanilainen -- ja luultavasti ystävyyssuhteeni vuoksi häneen minut on kutsuttu juhlaan."

"Oh! Se puoljapani on varmaan sangen korkea-arvoinen henkilö?"

"Hän on muutamien täkäläisten ylhäisien perheiden sukulainen, vaikka hän itse onkin köyhä."

"Niin", virkkoi Yuki äkkiä innostuen, "rahat eivät Japanissa paljon merkitse! Keillä täällä on rahaa? Ei suinkaan maan vanhimmilla perheillä, eikä hienoimmilla suvuilla! Rahaa on ainoastaan kauppiailla ja valtiomiehillä."

Jack kummasteli hänen yht'äkkistä tulisuuttaan. Häntä kummastutti myöskin se tuntemus, mikä Yukilla oli maan asemasta ja oloista. Mutta Yuki ei kuitenkaan ryhtynyt sen lähempään selvittelyyn; se kiusasi häntä, virkkoi hän.

"Entä juhla? Miten sen kanssa tehtäisiin?"

Ei, hän ei tahtonut seurata miestään sinne. Hänen täytyi mennä sinne yksinään kaikista niistä miljoonista syistä, mitkä Yuki toi esiin. Siellähän on kaikilla naisilla parisilaiset puvut. Miltä näyttäisikään, jos hän saapuisi sinne kimonossaan?

Jackia kummastutti edelleen. Kuinka hän tiesi, että naiset -- japanittaret niihin luettuina - olivat sellaisissa juhlissa tavallisesti europalaisissa puvuissa? Yuki näytti tietävän sellaisista asioista enemmän kuin hän luulikaan. Hänelle kävi päivä päivältä yhä selvemmäksi, ettei hänen vaimonsa kuulunut mihinkään yksinkertaiseen perheeseen. Ja muisto siitä rapistuneesta palatsista tuossa pienessä, ylhäisön asumassa kaupungissa, jonne hän oli saattanut hänet, ja joka epäilemättä oli hänen kotinsa, antoi tukea hänen luulolleen. Niin, kun kaikki seikat otettiin huomioon -- kuka hänen vaimonsa todellakin oli? Keitä olivat hänen sukulaisensa ja lähimmät omaisensa, ja miksi nämä eivät olleet käyneet hänen luonaan? Mitä merkitsikään se salaperäisyys, johon hän oli verhoutunut heti siitä saakka, kun he olivat toisiinsa tutustuneet? Ja nyt, kun hän ei enää epäillyt hänen rakkauttaan, miksi hänen ei ollut onnistunut voittaa hänen luottamustaan?

"Tahtoisin todellakin tietää, kuka sinä oikeastaan olet, pikku vaimoni?" virkkoi Jack äkkiä. "Minä en usko sinun kertomuksiisi sukulaisistasi, ja minä tiedän, ettet sinä ole mikään geisha-tyttö. Ethän Yuki?"

"En", vastasi tämä hiljaa.

"No, mutta sano siis minulle, keitä sinun sukulaisesi ovat. Onhan oikeus ja kohtuus, että saan tietää jotain heistä."

Yuki katsoi häneen totisena, mutta hänen kauneissa silmissään oli arka ja tuskallinen ilme, ja sitten alkoi hän soperrella jotain satua.

"Sukulaiseniko? Keitäkö he ovat? Minun esi-isät ovat tulleet kuusta. Minun sadat esi-isät ovat taistelleet leijonien tavoin ja voittaneet itselleen melkein puolet Japania -- he ovat taistelleet päämiesten ja maan ylhäisten kanssa, ovat taistelleet keskenään. He on ollut ritareita, he on katkaisseet pään kaikilta, jotka on olleet heitä vastaan. Mutta vihastui jumalat suuresta verenvuodatuksesta. He minun esi-isiä rankaisi, he alensi ne samaan köyhyyteen kuin oli ollut se kunnianarvoisa kansa, jonka he oli hengiltä ottaneet. Paljon tuskaa, paljon surua sai huoneemme kärsiä. Kaikki ylhäisyys, kaikki ylpeily, kaikki komeilu ainiaaksi poissa. Kaikki, kaikki ympäri vaelsivat. He itkivät kuin hautajaisissa. Kukaan ei ollut onnellinen. Mahtavuuttaan ja rikkauttaan ei he takaisin saanut. Niinpä eräälläkin isällä oli suuri perhe kurjuutta näkemässä ja heidän joukossa tytär, kaunis kuin kuu, josta hänen sukunsa polveutui. Hän enemmän kuin muut itki. Oh, kaikki itki, itki, siksi kunnes silmänsä sammuivat.

"Jumalat alkoi surra. Yksi heistä eniten murehti. Hänkin oli kotoisin kuusta. Se jumala tuli alas Japaniin, synnytti paljon melua ja meni naimisiin sen vanhan esi-isän kauniin tyttären kanssa. Se kuun jumala on minun isä. Minä on puoliksi kuusta, puoliksi auringosta."

Yuki oli kaikessa tapauksessa luvannut hänelle tulla hänen kanssaan katsomaan sotaväen paraatia, mutta viime tingassa hän kuitenkin peruutti päätöksensä. Hän oli muka nähnyt sellaisen näytelmän monta, monta kertaa ennen. Hän oli sellaiseen väsynyt.

Jack vannoi, ettei hän lähtisi ilman häntä. Hän selitti, ettei mikään ollut mitään, ellei Yuki ollut hänen seurassaan. Nuori mies oli todellakin hyvin tyytymätön, mutta kuinka olikaan, kun Yuki oli aikansa liverrellyt hänelle ja hyväillyt häntä, oli hän yksinään matkalla juhlaan, ja häntä harmitti, ettei hän sittenkään ollut jäänyt kotiin.

Kadut olivat täpösen täynnä kirjavia väkijoukkoja. Jiurikishoja vilahteli siellä täällä, pienten ihmisten muodostamat ryhmät työntelivät toinen toisiaan, -- pieniä miehiä, pieniä naisia, pieniä lapsia, pieniä kissoja ja koiria käveli ja juoksenteli toinen toistensa vieressä, ollen vaarassa joutua vaunujen alle, jotka nekin silloin tällöin olivat lähellä törmätä toisiaan vastaan. Liehuvia lippuja ja värikankaita lepatteli ja loisteli kaikkialla, ja koko kaupunki sykki juhlatunnelmaa.

Jack astui alas jiurikishastaan ja raivasi itselleen tien väkijoukkojen läpi juhlapaikalle. Hän saapui onnellisesti oikealle teltalle, joutuen pian innokkaaseen keskusteluun vanhojen ystäviensä ja tuttaviensa kanssa, kuten yleensä on tavallista, kun matkailijat tapaavat toisensa vieraassa maassa.

Saavuttuaan sotaväen paraatipaikalle, jossa jo oli sekä jalka- ja ratsuväki että tykistö, tuntui hänestä, kuin hän olisi äkkiä joutunut pois Japanista ja olisi jossain länsimaassa.

Sillä tuolla keisarillisella sotilasparaatilla ei ollut ollenkaan itämaista leimaa. Yhtä vähän huomasi itämaalaisuutta siinä meluavassa, kirjavassa väenpaljoudessa, jossa jokainen tahtoi voittaa toisensa arvossa ja ylhäisyydessä. Todellista japanilaista olivat vain varjot, lempeät lauhat tuulet, kaukaisten vuorten ja metsien aaltomaiset ääriviivat sekä puolikuut kansallislipuissa, joita liehui kaikkialla. Ja koska Jack oli kauan ollut eroitettuna muusta maailmasta, häikäisi tämä upeus ja säteily häntä tavattomasti. Kentällä oli seitsemäntuhatta miestä ja Mikadoa ympäröivät hänen kenraalinsa, henkivartijansa, ratsumiehensä ja lipunkantajansa; ja hän lähti sieltä jyrisevien hurraa-huutojen ja fanfaarien kaikuessa, jotka melkein tukahuttivat kansallishymnin säveleet, jota kaikki soittokunnat yht'aikaa soittivat.

Paraatin loputtua ei Jack lähtenytkään kotiin, vaikka hänen aikomuksensa oli heti palata. Muutamat hänen ystävänsä ja tuttavansa, jotka olivat tulleet Japaniin samalla laivalla kuin hänkin, veivät hänet juhlakulussa hotelliinsa, josta hän sitten lähti heidän kanssaan keisarillisiin kemuihin.

Oli jo myöhä yö hänen saapuessaan kotiin Yukin luokse. Vastaanottohuoneesta vilkkui heikko valo, ja hän ajatteli levottomana, olisikohan Yuki valvoen odotellut häntä. Saavuttuaan huoneeseen ei hän huomannut häntä heti, sillä liekki lampussa paloi pienenä, ja huonetta valaisi melkein enemmän harmaja aamusarastus. Astuessaan huoneen poikki törmäsi Jack häneen. Yuki oli nukahtanut lattialle. Hän lepäsi selällään kädet pään alla. Jack katseli häntä ja häntä hämmästytti Yukin nuoruus ja hentous. Hän oli melkein kuin väsynyt lapsi, joka oli nukahtanut leikkikalujensa ääreen. Vieressä olevalla pöydällä oli Jackia varten laitettu pieni illallinen, joka jo kuitenkin oli ehtinyt jäähtyä. Toisella puolella oli Yukin pieni rumpu ja samiseni, jolla hän nähtävästi oli koettanut lyhentää iltansa pitkiä hetkiä.

Jack tarkasteli häntä pitkän aikaa ja hänet valtasi syvä ja raskas yksinäisyyden tunne. Mistä johtuikaan se, ettei hänen ollut onnistunut rakentaa siltaa sen kuilun yli, joka oli heidän välillään. Hänestä tuntui aina, ikäänkuin ei Yuki olisikaan kokonaan hänen, ikäänkuin hän olisi vain vieras hänen talossaan, pieni, villi lintu, jonka hän oli pyydystänyt -- ja vanginnut, vaikkakin tämä, kuten hän luuli, oli lentänyt hänen luokseen etsiäkseen turvaa. Tämä oli melkein samanlainen tapaus kuin kerran poikasena oli sattunut hänelle. Hän oli saanut kiinni pienen peipon, joka sitten turhaan päristeli siipiään ikkunaruutua vastaan. Hän oli sen ensin pelastanut ahdistajan kynsistä, vaan ei ollutkaan enää päästänyt sitä lentoon, ja hän muisti vielä varsin hyvin, miten se näytti kaipaavan vapauttaan.

Ajatus siitä, että hän vielä kerran voisi kadottaa Yukin, täytti hänet sellaisella tuskalla, että se melkein tuperrutti hänet. Hän laskeutui polvilleen, otti hänet käsivarsilleen, sekä kantoi hänet hellästi ja varovaisesti heidän huoneeseensa yläkerroksessa.

Seuraavana päivänä kysyi Yuki häneltä suruisena, oliko juhlassa ollut paljonkin häntä kauniimpia naisia. Oliko hänellä ollut hauskaa, ja mitenkä hän nyt senjälkeen viihtyisi ilman samanlaisia huvituksia? Miksi hän oli palannut takaisin hänen, niin mitättömän olennon luokse?

Ja Jack vastasi hänelle, ettei hän ollut koskaan kaivannut häntä niin paljon kuin juuri tuossa juhlassa. Hän vakuutti hänelle, että se päivä oli tuntunut hänestä kovin pitkältä, että hälinä, paraati, sotilasmusiikki, fanfaarit ja hurraa-huudot olivat kuulostaneet hänestä tyhjänpäiväisiltä, kun pikku Yuki ei ollut siellä tekemässä hänen iloaan todelliseksi. Jack kertoi hänelle vielä, että hänen oli täytynyt olla melkein epäkohtelias päästäkseen pois juhlasta niin aikaisin, että hän oli torunut jiurikisha-miehiä, kun nämä hänen mielestään ryömivät, sensijaan että heidän olisi pitänyt juosta, ja ettei hän ollut tuntenut itseään levolliseksi ja onnelliseksi ennenkuin oli astunut oman kynnyksen yli ja sulkenut hänet syliinsä.

Mutta hänen sanansa eivät kokonaan poistaneet levotonta ja surullista ilmettä Yukin kosteista silmistä.

"Eilen illalla", virkkoi hän, "minä särki pienen rannerenkaani. Se on huono enne!"

"Mitä siitä, minä ostan sinulle kokonaisen tusinan uusia", vastasi Jack.

"Tuhatkaan uutta rannerengasta ei voi tehdä sitä yhtä ehjäksi", virkkoi hän ja pudisti surullisena päätään. "Se on huono enne. Se on ehkä jumalten varoitus."

Mistä he häntä varoittaisivat? Sitä ei Yuki voinut sanoa, mutta hän oli kuullut kerrottavan, että sellaiset tapaukset olivat tavallisia ennen lemmensuruja. Ehkä Jack pian katoisi hänen luotaan. Ehkä hänkin, samoinkuin kalastajapoika Urashima jätti keijukaismorsiamensa palatakseen kansansa luokse, menisi pois ja jäisi iäksi synnyinmaahansa.

X

Huono enne.

Oli marraskuun loppupuoli. Puiden upea syksyinen väriloiste alkoi haalistua, ja luonto pukeutui ruskeisiin ja mustanharmaisiin väreihin, ennenkuin sen ylle lopullisesti heitettiin talven valkea peite. Lintujen liverrykset lakkasivat kokonaan, ja pohjatuuli ravisteli puiden lehdettömiä oksia, joilla siivekkäät laulajat vielä vähän aikaa sitten, kesän aurinkoisina päivinä ja hopeanhohteisina kuuvalo-öinä, olivat virittäneet ihania laulujaan.

Syys-iltain leppoisa kauneus oli kuvaamattoman surumielinen, ja sattui usein, ennenkuin aurinko oli ehtinyt vaipua metsän taakse, että silkinhieno sade hiljaa vihmoi maata, ikäänkuin olisivat jumalat itkeneet kesän kuolemaa -- itkeneet epätoivoisia kyyneleitä.

Se pieni talo, missä Jack ja hänen nuori vaimonsa asuivat, oli lännen puoleisella rinteellä, ja sen liuskakivikatto loisti ja kimalteli laskeutuvan auringon viimeisten säteitten hohteessa.

Yuki avasi huoneensa shojin ja katseli suruisin ja kaipaavin silmäyksin Tokiota, joka syksy-illan hämärässä säteili kuin jättiläis-jalokivi eriskummaisine valoja värivivahduksineen. Hän hiipi äänettömästi pienelle parvekkeelle ja laskeutui alas puutarhaan, missä syysehtoo jo oli heittänyt tummat harsonsa puitten ja pensaitten yli. Muutama minuutti sen jälkeen huusi hänen miehensä:

"Yuki! Yuki!"

Jack veti hänet huoneeseen ja sulki shojin hänen jälkeensä.

"Sinä olet taasen itkenyt!" sanoi hän terävästi ja käänsi hänen kasvonsa valoa kohti.

"Vain sadepisarat on pudonnut kasvoilleni, milord", vastasi tämä melkein kuulumattomalla äänellä.

"Sinä et saa mennä ulos sateeseen. Sinähän olet aivan märkä, rakastettuni."

"Semmoista pikku sadetta", virkkoi Yuki. "Se ei minua vahingoita. Olen hakenut kaikkialta pikku satakieli parkaamme. Poissa! Ehkä kuollut! Kaikki kuolevat -- linnut, kukat, ehkä -- minäkin!"

Jack sulki kädellään hänen suunsa ja huudahti valittaen:

"Ah, älä puhu niin, Yuki!"

Samassa tuli sisään palvelijatar, tuoden tarjottimella heidän iltaruokansa, mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt laskea sen kädestään, oli Yuki rientänyt ja ottanut sen häneltä.

"Mene, tyttö kiltti", sanoi hän: "Minä tahtoo itse tarjota milordille."

Ja Yuki polvistui hänen jalkojensa juureen, kuten geishoilla on tapana, pitäen tarjotinta käsissään, aikoen kannattaa sitä koko ajan kun Jack söisi, vaan tämä otti sen häneltä ja laski vieressä olevalle pöydälle. Hiljaa ja hellästi tarttui hän Yukin käsiin.

"Mikä sinua painostaa, Yuki? Sinun täytyy sanoa se minulle. Sinä salaat minulta jotain. Minkälaiseksi minun laululintuseni onkaan muuttunut! Minä en voi elää ilman sitä."

"Tekin olette kadottanut pikkuisen linnun!" lausui Yuki hiljaa ja hämillään. "Niinkuin minäkin kadotin satakieleni!"

"Minäkö kadottanut -- minäkö kadottaisin sinut?" huudahti Jack tuskallisesti "Minä en ymmärrä sinua. Sinä et ole enää pitkään aikaan ollut kaltaisesi. Mikä sinua vaivaa, rakastettuni? Minä kaipaan sinun nauruasi ja lauluasi. Sinä olet nykyisin aina vain surullinen. Sinun silmäsi ovat aina kosteat." Hänen äänensä värähteli. "Sano, tarvitsetko -- tahdotko saada rahaa, Yuki? Tiedäthän, että voin antaa sinulle mitä sinä vaan ikänä tahdot."

Yuki hypähti ylös.

"En, en, en, en!" huusi hän. "En enää koskaan elämässäni, milord."

"No mutta miksi --?"

"Oh, minä pyydän, älkää kysykö miksi?"

"Mutta -- --!"

"Kuulkaa minua! Minä ei enää ole samanlainen geisha-tyttö kuin naimisiin mennessämme. Minä on paljon, paljon muuttunut. Nyt, katsokaas, minä olen nainen, sata vuotta vanha -- viisas - surullinen. Minä on paljon muuttunut!"

"Se on totta", virkkoi Jack, "sinä olet muuttunut. Sinä olet ollut minun Undineni, ja minä olen vihdoinkin löytänyt sinun sielusi."

* * * * *

Eräänä koleana marraskuun iltana, kun he eivät ankaran ja purevan pakkastuulen vuoksi voineet lähteä ulos kävelemään tai tehdä huvimatkaa kaupunkiin, oli Jack nukahtanut sohvalle. Pitkän aikaa ennenkuin hän heräsi oli hän tuntenut Yukin ihanan olennon läheisyyden, mutta hänen suloiseen tunteeseensa sekaantui jotain epäselvää aavistusta lähestyvästä onnettomuudesta.

Herättyään huomasi hän Yukin seisovan vieressään kasvoillaan tavattoman epätoivoinen ilme.

"Mikä sinun on, Yuki?"

Hän hypähti pystyyn pelästyneenä.

"Sinä näytät niin surulliselta! Sinä näytät aivan siltä, kuin olisi tapahtunut jotain kauheata!"

Yuki vaipui hänen jalkojensa juureen, ja vaikka Jack koettikin tarttua häneen, vaipui hän kuitenkin kokoon ja hänen ruumiinsa vapisi nyyhkytyksistä.

"Voi, älä itke! Älä itke! Minä en voi nähdä sinun itkevän. Yuki, sano minulle, mitä on tapahtunut!"

"Vähän, vain vähän aikaa olkaa kärsivällinen!" pyysi tämä.

"Vähän aikaa! Mitä sinä tarkotat?"

Yuki koetti hillitä itseään. Mutta äkkiä särki Jackin korvia hänen teeskennelty naurunsa.

"Minä on vain vähän pelästynyt", sanoi Yuki. "Minä" -- jatkoi hän sammaltaen -- "minä on pelästynyt senvuoksi, että teidän antamanne pieni rannerengas on nyt kokonaan särkynyt."

"Siinäkö kaikki?"

"Se on hyvin huono enne! Jumalat ehkä tahtoo erottaa meidät!"

"Erottaako meidät?" Jackin epäluulot heräsivät. "Miten he voisivat sen tehdä? Kohtalohan on liittänyt meidät yhteen. Jumalatko tahtoisivat? Vielä mitä!"

"Jumalat katsoo meihin", kuiskasi Yuki.

"Katsovat meihin?"

"Niin, ne katsoo meidän sydämiimme."

Hänen äänensä oli tuskin kuuluva.

"Ja mitä he siellä näkevät sellaista, mikä saattaa sinut surulliseksi?" kysyi Jack melkein ankarasti. Yukin salaperäisyys oli loukannut häntä.

"Rannerengas" -- soperteli Yuki -- "on särkynyt -- ja rakkaus -- myös särkyy -- ja kuolee!"

* * * * *

Yukin surumielisyys lisääntyi päivä päivältä. Hän oli herättänyt epäluuloja miehessään, jota hänen ainainen murheellinen mielentilansa melkein ärsytti. Jack tunsi, että häneltä aivan varmaan salattiin jotain.

Eräänä päivänä, kun hän huomasi hänen vaatteensa huolellisesti kokoon käärittyinä ja sijoitettuina pieneen matkalaukkuun -- aivankuin matkalle lähtöä varten -- kävi Jackille täysin selväksi hänen petollinen menettelynsä. Edellisinä kertoina, jolloin Yuki oli poistunut hänen luotaan, ei hän ollut ottanut mitään tavaroita mukaansa, mutta nyt näytti aivan todenmukaiselta, että hän aikoi jättää hänet ainiaaksi. Hän oli kai nyt käyttänyt häntä tarpeeksi paljon hyväkseen -- ja nyt ei hän enää häntä tarvitsisi!

Jackin viha oli rajaton. Hän ei ollut voinut edes aavistaa, että häntä niin tavattomasti voitaisiin pettää. Suuren raivon valtaamana tempasi hän kaikki silkkikankaat pois matkalaukusta ja heitti ne sikin sokin lattialle; senjälkeen nouti hän Yukin ja näytti hänelle, mitä oli tehnyt.

"Mitä sinä olet ajatellut?" kysyi Jack suuttumuksesta vavisten.

Yuki ei vastannut mitään, hän oli kuin mykkä. Hän ei nauranut eikä laskenut leikkiä, ei välittänyt edes itkeäkään. Hän näytti aivan tupertuvan niiden katkerien ja kovien sanojen vaikutuksesta, joita Jack syyti hänelle, sanojen, joita Jack niin monta kertaa jälkeenpäin katui.

"Eikö lupaus merkitse sinulle mitään -- pyhä lupaus, vala? Vastaa! Papukaijanko tavoin sinä vain jäljittelit sanojani vannoessasi jääväsi luokseni siksi kunnes --" hänen äänensä värähteli mielenliikutuksesta, "kunnes kuolema meidät erottaa?"

Yuki oli edelleenkin vaiti, hän ei lausunut ainoatakaan sanaa puolustuksekseen, ja tämä hänen vaiteliaisuutensa saattoi Jackin yhä suurempaan vimmaan, ja hän syytti häntä säälimättömästi.

"Minä en voi ymmärtää, mikä on ollut sinun tarkotuksesi, mutta sinä et voi kieltää, ettet olisi ponnistanut kaikkia voimiasi keksiäksesi jos mitäkin keinoja -- ja niitä löytämään sinä oletkin ollut oikea mestari -- joilla voisit saavuttaa luottamukseni. Ja minä -- minä olen ollut sokea ja harhaan johdettu narri. Voi, Yuki, Yuki, tässä täytyy olla joku erehdys, joku kamala erehdys. Joku salainen taakka painostaa sinua! Ole rehellinen minua kohtaan! Etkö näe, etkö voi käsittää, kuinka minä kärsin?"

Yukin huulet liikkuivat ja hän sopersi jotain. Hän pyysi anteeksi kaikkea sitä ikävyyttä, minkä hän oli aikaansaanut hänen kodissaan.

"Sinä et vastaa minulle!" huusi Jack. "Mikä on ollut sinun aikomuksesi? Aiotko sinä jättää minut? Sinun täytyy vastata minulle!"

"Parasta minun lähteä", vastasi Yuki tuskin kuuluvasti. Hän ei jaksanut sanoa enempää.

"Se on siis todellakin ollut sinun aikomuksesi!" Jack saattoi tuskin uskoa hänen sanojaan.

XI

Satakieli.