Part 4

Jack oli hämmästynyt. Hänhän tiesi, että Yuki oli vielä aivan lapsi. Hän huomasi selvästi, että Yuki valhetteli hänelle. Ja sitä hän oli tehnyt ennenkin.

"Vaikka olisitkin kolmekymmenen vuotias, kuten väität, en kuitenkaan käsitä, mitenkä sinulla voi olla seitsemäntoista nuorempaa sisarusta."

Yuki näytti sangen hämmästyneeltä, vaan äkkiä virkkoi hän voitonriemuisena:

"Minun isällä on kaksi vaimoa."

Jack katseli häntä hetken aikaa tutkivasti. Yukin surulliset kasvot olivat todistavinaan, että hän muka oli puhunut totta, eikä Jack senvuoksi tahtonut voida pidättää nauruaan. Yuki oli todellakin taitava ja lystikäs pikku valhettelija!

"Tiedätkö, miksi sinua kutsuttaisiin minun kotimaassani?" kysyi Jack jokseenkin vakavana.

Hän pudisti päätään.

"Seikkailijattareksi."

"Se ei ikävä nimitys! -- Minä tahtoisi asua teidän maassa -- minä tahtoisi olla seikkailijatar!"

"No, mitenkä paljon sinä nyt sitten tahtoisit?"

Yuki oli laskevinaan sormillaan.

"Kaksikymmentäviisi dollaria", virkkoi hän viimein.

Jack antoi ne hänelle, ja hän kätki ne heti kimononsa alle. Nuori mies seurasi kiintyneenä hänen liikkeitään ja ihmetteli itsekseen, mihin kummaan hän mahtoikaan käyttää rahansa.

Äkkiä kysyi Yuki häneltä:

"Sanokaa, mitä maksaa matkustaa Amerikaan?"

"Se ei maksa paljon. Riippuu siitä, miten matkustaa. Noin neljä- tai viisisataa dollaria."

Yuki huokasi syvään. "Miten paljon sitten sieltä tänne?"

"Yhtä paljon."

Hän huokasi uudelleen. "Kuulkaa, hyvä, ystävällinen ylhäisyys, minä tahtoo matkustaa Amerikaan. Olkaa kiltti ja antakaa minulle niin paljon rahaa!"

"Minä itse vien sinut kerran sinne, Yuki."

Tämä ei näyttänyt olevan erikoisemman tyytyväinen tästä vastauksesta.

"Kiitos -- niin -- ehkä joskus." -- Vähän aikaa mietittyään kysyi hän jälleen: "Sanokaa, eikö maksa yhtään enempi kuin neljä tai viisi sataa?"

"Niin paljon se suunnilleen maksaa, -- ehkä mahdollisesti hiukan enemmän."

Nyt huokasi Yuki vielä syvempään, ja Jack huomasi selvästi, ettei se ollut teeskenneltyä.

* * * * *

Muutamia päiviä tämän jälkeen, kun hän sattumalta tuli tarkastelleeksi hänen kauniita pikku tavaroitaan, jotka yleensä huvittivat häntä suuresti, -- Yuki oli ulkona poimimassa kukkia päivällispöytään -- sattui hänen käteensä hänen pieni jalokivilippaansa. Kuten kaikkiin muihinkin hänen tavaroihinsa oli siihenkin suihkutettu hajuvettä. Hän kohotti lippaassa olevaa pientä tyynyä, jonka alla koruesineet olivat, ja silloin sai hän nähdä jotain, mikä häntä suuresti kummastutti. Siellä oli kokonainen pinkka seteleitä. Hän laski ne. Niitä ei ollut täyteen sataaviittäkymmentä dollaria. Hän laski sitten, miten paljon hän yhteensä oli antanut hänelle, ja se teki suunnilleen vain noin puolta enemmän kuin mitä lippaassa oli. Yuki oli siis kuitenkin ollut säästäväinen!

Mutta mitä tarkotusta varten hän oli säästänyt rahoja?

Hänen epäilyksensä heräsivät, ja vielä vähän aikaa etsiskeltyään löysi hän kaikki ne kallisarvoiset silkkikankaat, mitkä hän oli lahjoittanut hänelle -- ja jotka Yuki oli ilmoittanut varastetuiksi -- kokoon käärittyinä ja piilotettuina erääseen koriin.

VII

Vaimoni.

Jack Bigelow joutui aivan suunniltaan, kun hänen vaimonsa toisen kerran jätti hänet. Hän kaipasi häntä kovasti, vaikkakaan hän ei tahtonut sitä itselleen tunnustaa, sillä hän oli samalla kertaa myös suuttunut hänelle.

Silloin kun Yuki ensimäisen kerran poistui hänen luotaan heti vihkimisen jälkeen, ei hän tuntenut niin syvää kaipausta kuin nyt, sillä silloin tämä ei vielä ollut hänelle yhtä välttämätön kuin nyt. Nyt he olivat jo olleet naimisissa kokonaista kaksi kuukautta, ja Yuki oli nyt osa hänen sielustaan. Hänen rakkautensa Yukiin ei ollut mitään ohi menevää, jollaiseksi hän ei voinut heidän suhdettaan enää kuvitellakaan, vaikka hän oikeutetussa vihassaan hänen käytöksensä johdosta sitä koettikin.

Yukin poissaollessa tuntui koko talo tyhjältä ja kolkolta. Minne hän vaan katseensa käänsikin muistuttivat kaikki häntä tuosta suloisesta olennosta. Tuolla oli pari hänen pieniä sandaalejaan, tuolla muutamia loistavia hiusneuloja, joita hänellä oli tapana käyttää, tuolla hänen kotoninsa, samiseninsa ja vähäinen rumpunsa. Vastaanottohuone, hänen oma huoneensa ja koko talo tuoksui Yukin mielihajuvettä, joka niin miellyttävästi vaikutti häneen.

Talossa vallitseva hiljaisuus kiusasi häntä tavattomasti. Heidän huvilassaan ei ollut paljon väkeä. Paitsi heitä itseään oli siellä vain palvelija ja palvelijatar, ja nyt, vaikka vain yksi talon asukkaista oli poissa, sai se aikaan merkillisen tyhjyyden. Nyt vasta hän tunsi selvästi, mitä Yuki hänelle todellakin oli. Jack oleili enimmäkseen ulkona, ja kun hän huonotuulisena ja hermostuneena pistäysi sisällä, toivoi hän aina Yukin ilmestyvän sieltä jostain piilopaikasta. Tämän tapana oli nimittäin leikitellä hänen kanssaan kätkeytymällä jonkin verhon taa, mistä hän sitten äkkiarvaamatta hypähti hänen luokseen.

Mutta kun ei häntä mistään löytynyt ja kun jo toisen päivän ilta oli tullut, alkoi hän pelätä, että Yuki oli jättänyt hänet ainaiseksi, ja hän tunsi rajatonta suuttumusta ja tavatonta epätoivoa.

Hänen vihansa muuttui katkeruudeksi. Yukilla ei ollut oikeutta jättää häntä tuolla tavoin ilman selityksiä. Hänhän ei tietänyt, minne hän oli mennyt ja mitä hänelle mahdollisesti oli voinut tapahtua! Ja pelko siitä, että hänen vaimonsa olisi joutunut jonkin onnettomuuden uhriksi, sai hänet aivan suunniltaan. Lakkaamatta tähysteli hän ulos talon verannalta ja parvekkeilta. Hän meni puutarhaan ja asteli siellä edestakaisin ilman rauhaa ja lepoa. Ja koko ajan hän tiesi, että Yuki yksin oli tämän kaiken aiheuttanut, ja hetki hetkeltä kasvoi hänen tuskansa.

Neljän päivän kuluttua Yuki palasi, hiipi hiljaa taloon ja pistäytyi omaan huoneeseensa. Jack oli kuullut hänen tulevan, vaan hän pidätti itseään kiirehtimästä heti hänen luokseen. Sen sijaan heittäytyi hän sohvalle, asettuen mukavaan ja välinpitämättömään asentoon, sekä ottaen jäykän, melkein luotaantyöntävän ilmeen.

Äkkiä kuuli hän hänen äänensä yläkerroksesta. Yuki lauloi, ja niin hillittyä ja hiljaista kuin hänen laulunsa olikin, vaikutti se häneen syvästi ja hurmasi häntä.

"Toko--ton--Yare--ron--ton--ton--!" lauloi Yuki. Sen jälkeen vallitsi hetken hiljaisuus. Hän tuntui odottavan, että Jack kutsuisi häntä, vaan tämä ei hiiskunutkaan. Jack oli todellakin hänelle hyvin, hyvin vihainen, eikä hän vaan niin vähällä leppynyt. Sitten alkoi Yuki ravistaa pikku rumpuaan. Jack tiesi vallan hyvin, mitä tuo melu tarkotti. Yuki koetti kaikin tavoin herättää hänen huomiotaan, vaan kun se ei onnistunut, ryntäsi hän alas kuin pyörretuuli sekä riensi suoraan hänen luokseen, iloisesti ja raikkaasti nauraen.

Jack ei kuitenkaan ollut hänestä valittavinaan, vaan istui hiljaa ja vakavana. Hän pysähtyi silloin äkkiä, herkesi nauramasta ja meluamasta, katsoen häntä pitkään ja tutkivasti. Sitten hän läheni häntä varovasti ja pää viistossa, mikä asento teki hänet sangen hullunkuriseksi ja suloiseksi.

"Te on varmaan minulle vihainen?"

Ei vastausta.

"Te on varmaan minulle hyvin vihainen, ylhäisyys?"

Ei vieläkään vastausta.

"Te on kai minuun kovin suuttunut, milord?"

Jack oli edelleenkin vaiti, heittäen häneen vain halveksivan katseen.

Yuki purskahti hillittömään, ilvehtivään nauruun.

"Oh! Te on kai hirveästi, hirveästi, hirveästi loukkaantunut, mr Bigelow?"

"Se näyttää sinua todellakin tavattomasti huvittavan", virkkoi Jack ja kääntyi poispäin.

Yuki nauroi veitikkamaisesti.

"Oh, se onkin hauskaa."

"Mitä sinä tarkotat?" kysyi Jack terävästi.

"Kun te on vihainen. Oh! Te on kuin suuri ukkosilma." Hän lausui tuon sanan koomillisesti murtaen, houkutellakseen hänet nauramaan. Kun hän siinä kuitenkin erehtyi, muutti hän käytöstapaansa.

"Te on muuttunut!" Hän huokasi melkein tyytyväisenä.

Jack mutisi jotain.

"Nyt te näyttää jo hiukan kiltimmältä", virkkoi hän.

Jack nousi ja meni ikkunan luo. Hän käänsi selkänsä Yukiin ja vihelteli teeskennellyn iloisesti. Tämä lähestyi häntä arasti ja asettui hänen viereensä.

"Onko te iloinen, ylhäisyys, kun te näkee minut jälleen?"

"En", vastasi Jack lyhyesti.

Tämä lyhyt ja merkitsevä vastaus tuntui pelottavan häntä. Yuki ei sittenkään ollut oikein varma vaikutusvallastaan häneen.

"Tahtooko te minun lähtevän takaisin?" kysyi hän puoliääneen.

"Tahdon."

Yuki viipyi silmänräpäyksen ja sanoi sitten aivan hiljaa: "Ah-bah!" (Hyvästi.)

Hän saattoi huomata, vaikkeikaan hän kääntynyt katsomaan, että Yuki hitaasti poistui huoneesta. Hän kuuli shojin vedettävän syrjään ja sitten taas takaisin paikalleen. Hän oli jälleen yksin! Silloin riensi hän hänen jälkeensä ja huusi kovaa hänen nimeään. Yuki tuli juosten takaisin ja syöksyi suoraan hänen syliinsä. Jack syleili häntä tulisesti. Hänen vihansa oli häipynyt olemattomiin. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä. Pelko hänen menettämisestään oli voittanut hänen ylpeytensä. Kun tuo pikku olento tahtoi irtautua hänestä, ei hän päästänyt häntä, vaan istuutui eräälle rappuselle ja piti häntä kauvan polvellaan. Yuki alkoi nauraa jälleen, työnsi huulensa pitkälle ja näytti suuresti ihmettelevän tuskallista ilmettä Jackin kasvoilla.

"Oh, jumalat!" huudahti Yuki. "Te on kuin vanha kiinalainen pappi!" Hän venytti pienet kasvonsa niin kapeiksi kuin mahdollista, väänsi kauniita silmiään, sekä lauloi muutamia juhlallisia säveleitä, siten lystikkäästi matkien pappien esiintymistä temppelissä.

Hänen miehensä pysyi kuitenkin totisena. Hänellä ei ollut halua nauraa Yukin ilkeälle pilalle.

"Yuki", virkkoi hän, "sinun täytyy olla vakava ja kuunnella minua hetkinen."

"Minä kuulee, mr Juhlallinen -- Äkäpussi!"

"Missä sinä olet ollut?"

"Vain pikku, pikku vierailulla?"

"Missä sinä olet ollut?" toisti hän itsepintaisesti.

"Minä -- minä on sen unohtanut."

"Vastaa minulle!"

Hän oli tuumivinaan ja huoahti teeskennellysti.

"Minä pitää unohtamisesta", virkkoi hän.

"Mitä sinä sitten tahdot unohtaa?"

"Sen missä minä oli."

"Miksikä?"

"Se on niin surullista. Oh! Minä kävi vanhan isän ja äidin luona, jotka jo on yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden vanhat, ja minä tapasi myös kaikki ne seitsemäntoista veljeäni ja sisartani. Te kai kaipasi minua?" kysyi hän ja muutti samalla keskustelun aihetta, päästäkseen lähemmin selvittämästä, missä hän oli ollut.

"En", vastasi Jack, hänen valheestaan loukkaantuneena.

"Sitä ei minäkään luule!"

"Missä sinä olet ollut, Yuki?"

"Miksi te tahtoo sitä tietää, kun te ei kuitenkaan pidä minusta?"

"Olenko minä niin sanonut?"

"Te sanoo ei kaivanneensa minua."

"Minä en puhunut totta", vastasi Jack katkerasti. "Missä sinä olet ollut?"

"Vain kadun toisella puolella. Minä kävi tapaamassa vanhaa ystävää teehuoneella."

"Mutta sinähän juuri sanoit olleesi vanhempiesi ja sisarustesi luona."

Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän ristipuheestaan.

"Te sanoo ensin ei kaivanneensa minua, sitten te sanoo, että te valhetteli. Te sanoi suuren valheen, minä vain pikku, pikku valheen."

"Yuki, kuule minua! Jos sinä vielä kerran jätät minut sillä tavoin, ei sinun tarvitse enää koskaan palata."

"Eikö koskaan?"

"Minä tarkotin mitä sanoin."

"Mitä te sitten aikoo tehdä? Ottaako toinen vaimo?"

Jack työnsi hänet inhoten luotaan. Yuki naurahti hieman.

Nuori mies istui vähän matkan päähän hänestä ja kätki kasvonsa käsiinsä. Yuki katseli häntä vaiti silmänräpäyksen ajan, sitten hiipi hän hänen luokseen, veti pois hänen kätensä kasvoilta ja suuteli hänen huuliaan.

"Minä olen kaivannut sinua rajattomasti", lausui Jack kuiskaten.

Yuki näytti katuvaiselta.

"Minä on hyvin surullinen. Minä ei tietänyt teidän niin paljon pitävän tällaisesta pikku raukasta, ja on ehkä parempi, ettei minä enää tule takaisin."

"Miksi sinä sitten tulit?" kysyi Jack ystävällisesti.

"Minä ei voinut olla poissa", virkkoi Yuki. "Minun jalat kärsivät tuskaa, minun silmät olivat kipeät saadakseen nähdä teidät, minun kätet kaipasivat saada syleillä teitä."

Hän oli yhtäkkiä muuttunut totiseksi, melkein kaihomieliseksi.

Vähän ajan perästä virkkoi hän iloisemmin: "Minä toi teille mukanani jotain kaunista, milord."

"Mitä sitten, rakkaani?"

Jack tuskin uskalsi päästää hänet luotaan silmänräpäykseksikään.

"Kukkia", virkkoi hän, "kesäkukkia." Jack päästi hänet, ja hän palasi kädessään suuri kimppu azaleoja. "Ah", virkkoi hän, "kukat ovat kaikkein kauneinta maailmassa, ja nämä tässä ovat _teille_."

"Mistä sinä olet ne saanut, lemmittyni?" kysyi Jack tarttuen hänen käsiinsä ja vetäen hänet syliinsä kukkineen päivineen. Yuki oli hetken vaiti, sanoen sitten leikillisesti hymyillen:

"Kaunis japanilainen nuori herra ne antoi."

Jack tarttui kovasti hänen ranteisiinsa. "Mitä sinä sanot?" kysyi hän äkkinäisen mustasukkaisuuden valtaamana.

Yuki vetäytyi syrjään ja katseli surkeana punaisia viiruja ranteissaan.

"Eikö te häpeä?" kysyi Jack nuhtelevasti.

"Häpeän, häpeän!" Jack veti hänet jälleen luokseen ja suuteli hänen käsiään. "Sano minulle kaikki pikku, rakas Yukini! Minä pyydän, älä salaa minulta mitään!"

"Se japanilainen nuori herra tahtoo mennä naimisiin minun kanssa", selitti Yuki aivan rauhallisesti ja nauroi niin, että syvät kuopat syntyivät hänen poskiinsa, ikäänkuin hänestä olisi ollut hauskaa kertoa siitä asiasta, mutta samalla vääntyi hänen suunsa irvistykseen, mikä selvästi todisti, ettei hän tuosta kosijasta ollenkaan pitänyt.

"Oh, mitenkä hän minua ihailee!" lisäsi hän vilkkaasti.

"Mennä naimisiin! Mitä sinä tarkotat? Sinähän olet minun vaimoni."

"Niin, mutta _hän_ ei sitä tiedä", virkkoi Yuki selittävästi. "Ja katsokaas, minähän tuon kaikki hänen kukkansa teille."

Jack tempasi kukat hänen käsistään ja heitti ne lattialle. Se koski Yukiin kipeästi, sillä Japanissa ei sallita kukkia pideltävän pahoin. Hän kumartui ja nosti ylös muutamia, jotka olivat parhaiten säilyneet. Sitten hän huokasi, katsoi mieheensä, ja hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä.

"Kukat kaikkein kauneinta maailmassa", virkkoi hän ja osoitti azaleoja, "niin kauniita, niin suloisia, niin puhtaita."

"Mutta minäpä tiedän yhden, joka on vielä suloisempi, ihanampi ja puhtaampi."

"Mikä sitten?" kysyi Yuki. Hänen kasvonsa säteilivät ja hänen silmistään loisti pohjaton, sininen kirkkaus.

"Minun pikku vaimoni", vastasi Jack hiljaa.

VIII

Yukin koti.

Yukin tietämättä kävi hänen miehensä joka päivä katsomassa hänen pienen jalokivilippaansa sisältöä. Setelipinkka suureni suurenemistaan, sillä nyt hän ei enää koskaan kieltäytynyt antamasta hänelle rahaa, kun hän niitä pyysi. Rahasumma oli näin kasvanut runsaasti. Viime kerralla laskiessaan rahoja huomasi Jack niiden nousevan yli neljänsadan dollarin. Hänelle pisti päähän antaa Yukille vielä sata dollaria, niin että rahasumma tekisi yhteensä viisisataa, ja sen hän tekikin seuraavana päivänä.

Yuki oli hänelle pyhästi luvannut, ettei enää koskaan ilman hänen lupaansa ja tietämättään lähtisi hänen luotaan ja olikin omantunnon mukaisesti pitänyt lupauksensa kokonaisen kuukauden ajan. Se oli onnellisin kuukausi Jackin koko elämässä, kuukausi, jolloin hänellä ei ollut ympärillään muuta kuin keskeymätöntä riemua ja auringonpaistetta.

Mutta päivää jälkeen, kuin hän oli antanut hänelle nuo sata dollaria, tuli Yuki hänen luokseen, pyytäen kovin nöyrästi lupaa päästä käymään vanhan isänsä ja äitinsä ja niiden seitsemäntoista sisaren ja veljen luona. Hän nimittäin edelleenkin pysyi tuossa valheessaan. Jack antoi hänelle kuitenkin kieltävän, melkein vihaisen vastauksen. Nuori aviomies oli nimittäin tullut niin itsekkääksi ja hemmotelluksi, ettei hän tahtonut enää hetkeäkään olla ilman pienen vaimonsa seuraa. Koko päivän hän rauhattomana vartioi häntä, peläten hänen hiipivän tiehensä. Ja kuinka olikaan, niin seuraavana päivänä, kun Yuki poistui hänen luotaan silmänräpäykseksi, huomasi hän hänen äkkiä lähtevän talosta. Jack otti hattunsa ja seurasi häntä pienen välimatkan päässä jälessä, niin ettei Yuki huomannut häntä.

Alkoi hämärtyä. Hiljaa, melkein hellästi pyyhkäisi pimeys vähitellen pois ne kullan keltaiset ja punaiset säteet, jotka aurinko oli jättänyt jälkeensä, ennenkuin se laskeutui kauaksi mereen ja katosi Tokionlahden viileisiin aaltoihin.

Yuki kiirehti nopein askelin Tokiota kohden. Kaupunki ei tosin ollut kaukana heidän kodistaan, mutta kuitenkin pelkäsi Jack ajatellessaan, että Yuki olisi yksin kulkenut tuota yksinäistä taivalta näin myöhään illalla. Hän päätti seurata häntä, olipa Yukin asia mikä tahansa ja aikoipa hän minne tahansa. Olihan Yuki hänen pikku vaimonsa, jota ei hän enää koskaan päästäisi luotaan, tuumi hän itsekseen.

Yuki näytti tuntevan tien hyvin eikä osoittanut minkäänlaista pelkoa tai epäilystä. Saavuttuaan Tokioon suuntasi hän askeleensa varmasti ja kiireisesti katuja pitkin Sheinbashin rautatienasemalle. He olivat nyt kulkeneet sangen pitkän taipaleen. Yuki näytti väsyneeltä ja hänen silmiensä ympärille olivat muodostuneet mustat renkaat. Hän meni suoraan pilettiluukulle, ostaen piletin erääseen muutaman penikulman päässä olevaan pieneen kaupunkiin.

Jack meni heti hänen jälkeensä luukulle, kysyen minne tuo nuori tyttö aikoi matkustaa, sekä osti piletin samaan kaupunkiin.

Sitten alkoi pitkä matka epämukavassa rautatievaunussa, missä ei ollut minkäänlaisia mukavuuksia, ei edes mahdollisuutta heittäytyä levolle. Yuki istuutui ikkunan viereen, pysyen aivan hiljaa ja tuijottaen ohi kiitäviin maisemiin. Vähän ajan kuluttua nojautui hän kuitenkin istuimen selkälautaa vasten, ja huolimatta junan ryskeestä ja tärinästä, vaipui hän lopuksi uneen.

Hänen miehensä muutti nyt hänen viereensä -- niin lähelle, että hän olisi melkein voinut koskettaa häneen, minkä hän olisi hyvin mielellään tehnytkin, ellei hän olisi pelännyt häiritsevänsä tai säikähyttävänsä häntä.

Saavuttuaan perille heräsi Yuki siihen, että ovia paiskeltiin, vihellyspillin kimakkaan ääneen ja konduktöörien huutoon ja kirkunaan. Hän hypähti kiireesti ylös, kokosi tavaransa ja lähti junasta. Jack seurasi häntä edelleen.

Se oli pieni ja hyvin rakennettu kaupunki, missä nähtävästi asui ulkomaalaisia sekä korkeasti sivistyneitä japanilaisia, muodostaen siten miellyttävän vastakohdan Tokiolle väenpaljouksineen, loppumattomien kapeiden katujen muodostamine labyrintteineen, suurine kyltteineen sekä pauhaavine äänineen.

Yuki ei kulkenut kauas, ainoastaan pienen matkan päähän asemalta. Hän pysähtyi erään vanhanaikaisen, upean palatsin luona, joka nähtävästi kerran oli kuulunut joillekin maan aatelisille. Sekä talo että puutarha olivat huonosti hoidetut ja ränsistyneet. Ei näkynyt palvelijoita eikä itä-intialaisia taideteoksia. Puutarhan portilla pysähtyi Yuki silmänräpäykseksi nojautuen väsyneesti veräjää vastaan. Sitten hän aukaisi sen ja tuli pieneen puistokäytävään, joka johti talon pääkäytävälle. Siinä hän katosi.

Hänen miehensä seisoi hetkisen kuin maahan kiinnikasvaneena. Senjälkeen palasi hän hitaasti takaisin rautatienasemalle, osti piletin ja palasi Tokioon. Nyt oli hän varma siitä, että Yuki palaisi takaisin.

Ja sen tämä tekikin, ennenkuin oli kulunut täyteen kahta päivää. Tällä kertaa oli Jack hyvin ystävällinen häntä kohtaan. Mitään kysymyksiä ei tehty, eikä Yuki myöskään suvainnut antaa mitään selityksiä. Hän oli vain kummallisen hiljainen ja nöyrä. Hänen entinen, hieman ilkamoiva ja hassunkurinen käytöksensä oli aivan kadonnut. Hän oli melkein kuin enkeli hellässä alistuvaisuudessaan ja siinä huolehtivaisessa tavassaan, jolla hän jälleen ryhtyi suorittamaan taloudellisia velvollisuuksiaan. Kerran huomasi Jack hänen itkeneen.

Sen Yuki kuitenkin kielsi ja tahtoi selittää saaneensa kyyneleet silmiinsä siitä, että oli sydämellisesti nauranut. Kerran kieltäytyi hän ottamasta vastaan niitä rahoja, joita Jack hänelle tarjosi -- ja se oli ensimmäinen kerta, kun tällaista heidän avioliittonsa aikana tapahtui. Vieläpä kieltäytyi hän huolimasta tavallisia viikkorahojaankin. Jack tarkasti hänen pienen jalokivilippaansa ja huomasi kaikkien rahojen olevan poissa.

Hänen hellä ja myöntyväinen käytöksensä vahvisti Jackissa sitä luuloa, ettei hänen vaimonsa enää koskaan jättäisi häntä. Hän mainitsikin siitä hänelle, eikä Yuki sanonut sanaakaan vastaan, mutta hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.

Poikamaisella innolla ja itsepintaisuudella rukoili Jack hänen lupaamaan, ettei hän sitä enää koskaan tekisi.

"Sano minulle, ettet enää milloinkaan lähde luotani", pyysi hän.

"Ettenkö koskaan?" virkkoi Yuki melkein kysyvästi.

"Toista minun sanani", pyysi Jack. "Sano: Minä en koskaan, en koskaan, en koskaan jätä sinua."

"Oh, te tekee minusta pilaa", sanoi hän varmana siitä, että Jack sitä tekikin.

Mutta tämä ei hellittänyt, ennenkuin hän selvästi ja sana sanalta oli toistanut, että hän jäisi hänen luokseen siksi, kunnes kuolema heidät eroittaisi.

Eräänä päivänä huomasi Jack hänen innokkaasti askartelevan pienen kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen pieni kätensä liikkui nopeasti alaspäin paperin sivua hänen piirrellessään siihen maansa merkillisiä kirjaimia.

"Mitä sinä teet, Yuki? Sinähän näytät niin tärkeältä ja juhlalliselta, ikäänkuin olisit joku nais-Buddha."

Hän asetti imupaperin huolellisesti kirjeen päälle, vaan ei vastannut mitään. Sensijaan näytti hän sormiaan, jotka muste oli tahrannut. Jack asettui hänen viereensä ja suuteli hänen pieniä sormenpäitään.

"Kenelle sinä kirjoitat, pikku suttusormi?" kysyi hän.

"Kenellekö? Minä kirjoitan veljelleni."

"Veljellesi! Vai niin, sinulla on siis velikin. Entä missä hän on?"

Yuki oli hetkisen vaiti, ja Jack katseli häntä terävästi ja tutkien.

"Hän asuu Japanissa", vastasi Yuki viimein.

"Japani on suuri maa", huomautti hänen miehensä. "Sinun ilmoituksesi, että hän asuu Japanissa, ei paljoa merkitse, sillä täällä on monta paikkaa, missä voi asua. Eikö niin?"

"Japani on vain pikku, pikku maa", virkahti Yuki ja tahtoi vaihtaa puheenaihetta. "Amerika ehkä suuri, suuri maa, niin suuri kuin puoli maailmaa."

"No, ei sentään niin suuri", virkkoi hänen miehensä hymyillen.

"Niin, mutta kumminkin kuin neljäsosa maailmaa", selitti Yuki. "Mutta Japani vain pikku, pikku pilkku kaikilla kauneilla kartoilla."

"Missä osassa Japania sinun veljesi asuu?"

"Pienessä, pienessä kaupungissa kaksisataa peninkulmaa Tokiosta pohjoiseen."

"Vai niin."

Jack tiesi, että Yuki oli puhunut totta.

"Miksei veljesi tule tervehtimään sinua?"

Kun hän kerran näin oli alkanut ristikuulustelunsa, jatkoi hän sitä itsepintaisesti edelleen.

"Hän ei tiedä, missä minä asuu", virkkoi Yuki.

"Eikö tiedä? Sehän merkillistä! Kuinka hän ei sitä tiedä?"

"Minä on pelännyt sanoa sitä."

"Pelännyt? Miksi?"

"Pelännyt, että hän hylkäisi minut."

"Miksi hän sen tekisi?"

Jackin mielenkiinto alkoi herätä. Hänen mielestään ei ollut hauskaa pakottaa häntä ilmaisemaan salaisuuksiaan. Hän odotti, että Yuki omasta tahdostaan osoittaisi luottamustaan häntä kohtaan. Mutta vastoin tahtoaankin sai uteliaisuus hänessä vallan.

"Miksi hän hylkäisi sinut?" toisti hän.

"Kun minä olen mennyt naimi--." Hän keskeytti lauseensa ja puristi kovin Jackin kättä, johon hän äsken oli molemmin käsin tarttunut, luoden samalla häneen katseen, josta ilmeni pyyntö, ettei hän kyselyjään jatkaisi.

"No", lausui Jack, "senvuoksiko, että sinä olet mennyt naimisiin?"

"Niin -- teidän kanssanne", kuului vastaus.

"Oh", huudahti hän surullisena. Mutta heti sen jälkeen hän naurahti, kohautti olkapäitään ja nipisti häntä sormenpäästä.

"Mikäs minussa sitten on vikana? Enkö minä ole kylliksi hyvä?"

"Te on liian hyvä", selitti hän nöyrästi.

"Mitä siis saattaa sinun omaisillasi olla minua vastaan?"

"Kun te on barbaari", vastasi Yuki, mutta koetti heti hyvittää häntä, lisäten: "Barbaarit parhaimmat kaikista. Minä myöskin pikku verran barbaari. Minä saanut barbaarimaisen tukan ja rumat silmät."

"Se on kaunein tukka koko maailmassa", virkkoi Jack ja silitti hiljaa hänen hiuksiaan. "Älä ota sitä pahaksesi, lemmittyni. Älä näytä niin surulliselta. Eihän ole sinun syysi, etteivät omaisesi pidä minusta."

"Etteivätkö pitäisi", keskeytti Yuki ja näytti entistä murheellisemmalta. "Eivät he ole edes teitä nähneet."

"Mutta sinähän sanoit --"